Näytetään tekstit, joissa on tunniste heteroosi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste heteroosi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Vaatimaton ehdotus Suomen kilpailukyvyn parantamiseksi

Sokaris Korhonen kirjoitti Uudessa Suomessa ajatuksesta jossa eugeniikka parantaisi Suomen kilpailukykyä. Tässä mielessä kyseinen kokoomusnuori on palannut suomalaisen oikeistoideologian juurille. Ja tunnetusti juuret ovat tärkeitä ihmisille ja niitä pitää ylenmääräisesti kunnioittaa ja suosia.

Hänen kannattaisi kuitenkin kenties lukea Björklundin "evoluutiobiologia" -kirjaa jossa käsitellään jalostuksen ja eugeniikan suhdetta. Negatiivisen eugeniikan keinot kun olivat tehottomia sen vuoksi että niissä tähdättiin vammaisiin ja mielisairaisiin. Siis sellaisiin tilanteisiin joissa haitallinen geeniominaisuus oli näkyvä. Ja näiden kohdalla perusongelma oli se, että vammaiset eivät lisäänny kovinkaan usein.
1: Ei siksi että vammaiset eivät olisi seksuaalisia olentoja, kyllä he ovat. Esimerkiksi meillä Keravalla on meidän lähellä heille jonkinlainen keskus/hoitopaikka koska heitä parveilee melko paljon. Muistelen esimerkiksi kuinka eräs nuori Down -poika taannoin oli selvästi mustasukkainen minulle siksi että satuin kävelemään heitä vastaan. Selvä ihastuminen sievään hoitajaan oli havaittavissa. Syy on siinä, että heidän on monesti rasittavan vaikeaa löytää puolisoa.

Jos ajatellaan jalostamista, eugeniikkaa ja muuta on näkökulma luonnollisesti evolutiivinen. (Kreationistikin joutuu käyttämään tässä mikroevoluutiota, eikä tässä kohden liene mitään ongelmaa.) Vammaisuus taas johtuu usein
1: Geenivirheestä joka tapahtuu kromosomitasolla mutta ei ole suoraan periytyvä. Esim. kun minun lapsuudessa kutsuttiin pahalla nimellä mongoloideiksi ei puhuttu mistään sellaisesta jota voitaisiin estää jalostuksella. (En tosin silloin ymmärtänyt miksi niitä jousiampuja-ratsastajia piti jotenkin laittaa laitokseen ja sääliä. Ero mongoliin oli siis hämärtynyt.) Siinä kun viitataan Downin syndroomaan eli 21 -trisomiaan. Joka ei ole äidin tai isän ominaisuus sanan suorassa mielessä. Kromosomi vain kahdentuu väärin ja niitä tulee soluun yksi liikaa. Tämä ei ole geeni, vanhempien alleeli joka siirtyy jälkeläisiin, jota jalostettaisiin.
     1.1: Tästä päästään sivujuonteeksi muistuttamaan siitä että monesti aborttia myydään jonain joka olisi ihmisenjalostusta. Toki tässä tehdään vammaisseulontaa, mutta mitään jalostuksellista järkeä tässä ei ole. (a) Aborttia perustellaan aivan muuta kautta, esimerkiksi vakavan sikiövaurion perusteella abortointi perustuu argumenttitasolla siihen, että ko. yksilön elämä olisi todennäköisesti hyvin vaikeaa/tuskallista. Argumentti on kenties virheellinen mutta se viittaa väitteeseen jossa olisi inhimillisempää "olla syntymättä". Se ei ole rotuhygieninen argumentti. (b) Usein juuri Downin syndrooma joutuu abortoiduksi, joten selvästi tässä ei jalosteta yhtään mitään alleelia pois geenipoolista. Jalostaminen ei toimi edes mekaanisesti. (+) Esitänkin, että rodunjalostusrinnastus on hyvin vahva väärinkäsitys joka perustuu siihen että ihmisillä on naivi ja typerä evoluutiokäsitys ja huono populaatiogeneettisten laskelmien hallinta. Tosin argumentin puolustukseksi voi sanoa että juuri sama ideologian ja arkijärjen sotku joka tuotti eugeniikan tuottaa myös nämä abortin eugeniikkaan rinnastavat argumentit. Ihmiset ovat todella tyhmiä ja tätä kautta tämä argumentti ei ole täysin ontto. Paradoksaalista!
2: Kun mietitään miten jokin vammaisuus ylipäätään on kohtuullisen yleinen voidaan huomata että jos jokin ominaisuus itsessään on hyvin haitallinen, se ei yleisty. Luonnonvalinta ei yleistä yhtään vammaisgeeniä, joten luonnonvalinnan vähyys tai paljous yhteiskunnassa ei selitä niiden yleistymistä. Evoluutio karsii kyllä itse, jos ei muuten niin seksuaalivalinnan kautta, haitalliset ilmenevät ominaisuudet. (Vammaiset saavat mennä avioon, mutta vaikeaa on kumppanin löytäminen heillä, vaikka joku tietysti virheellisesti väittää että ihmisten evoluutio olisi jotenkin pysähtynyt ja valintapaineet lakanneet. Eivät ole.) Suurin osa geneettisesti periytyvistä ominaisuuksista jotka ovat niin yleisiä että niitä tulisi karsia ja niistä voidaan tietää, vaativatkin geenivirheen sekä isältä ja äidiltä. (Lukiotason biologiakin kertoo resessiivisistä alleeleista.) Ja näiden kohdalla surullinen fakta on se, että erilaisia resessiviisiä geneetisiä vaivoja on aivan älyttömän paljon. Ja itse asiassa käytännössä aivan kaikki kantavat muutamaa kappaletta tälläisiä "potentiaalisia pommeja". Eugeniikan vuoksi pitäisi karsia nämä kaikki. Jonka jälkeen ei ole mitään jalostettavaksi. Vammaiset harvoin lisääntyvät, joten tosiasiassa näitä kaikkia ilmenee "kohtuu vähän", frekvenssi menee itsekseen sille tasolle missä se ei aiheuta merkittäviä ongelmia.
     2.1: Resessiiviset ominaisuudet eivät yleisty luonnonvalinnan vähyyden vuoksi vaan ne yleistyvät geneettisen ajautumisen kautta. Ne menestyvät ja säilyvät juuri siksi että ne ovat "piilossa" ja "ilmenevät" vain kun ne ovat molemmissa kromosomeissa. Tällöin luonnonvalinnan vähyys tai paljous ei missään tapauksessa muuta sitä miten paljon niitä ilmenee. Ne yleistyvät ja katoavat lähinnä geneettisen ajautumisen vaikutuksesta. Tämä huomautus tarvitaan koska eugeniikkaa kannattavien mielessä kohtaa usein kaksi ajatusta. Ensimmäinen on se, että ihminen olisi jotenkin lakannut kehittymästä. Ja toinen, usein samanaikaisesti kannatettu, ajatus on se, että yhteiskunta rappeutuu geneettisesti kun vääränlaiset ihmiset lisääntyvät ja luonnonvalinta ei karsi haitallisia ominaisuuksia. Kuitenkin esimerkiksi "National Geographics" viittasi siihen että ihmisen evoluutio olisi itse asiassa viime aikoina nopeutumassa, joten sitä voidaan olla erimielisiä. Larry Moran muistuttaakin siitä että evoluutiota tapahtuu yhä, ja luonnonvalinta vaikuttaa yhä (ja geneettinen ajatuminen vaikuttaa yhä). Itse korostan että seksuaalivalinta ei ole lakannut ja tätä kautta ainakin terveyttä ja kauneutta ja sosiaalisia taitoja korostavat geenit yleistyvät melko varmasti. (Ja vihjaan, että usein tässä unohdetaan kehitysmaat, joissa kuollaan tauteihin ja nälkään, mutta tämä on kenties hyväksyttävää koska tässä välitetään vain oman kansakunnan menestyksestä. Ihminen lajina kohtaa kuitenkin aika kovia luonnonvalinnallisia voimia lajina.) Lisäksi ihmisiä jää teollistuneisakin maissa auton alle siksi että heillä on näköhäiriöitä tai muuten huono kognitio - joka kyllä jollain asteella varmasti korreloi genetiikkaan. Ja he saavat yhä sydänkohtauksia, ja voivat olla "syöpäsuvusta". Ja jokainen eugeenikkokin tunnustaa että kaikki ihmiset eivät saa yhtä paljoa jälkeläisiä, ja lisääntyvät ominaisuudet ovat jotain muuta kuin eisatunnaisia joten by definition luonnonvalinta ei ole lakannut.

Mutta nuo koskivat vammaisuutta. Modernissa jalostuksessa on alettu puhumaan luokkayhteiskunnan käsitesisällöin, mutta ne perustellaan geneettisesti. Ja näin esimerkiksi lapsilisä nähdään köyhien lisääntymiseen kannustamisena joka sitten johtaa periytyviin ja kasvaviin ongelmiin. Tässä ei siis ole kysymys negatiivisesta eugeniikasta vaan positiivisesta eugeniikasta ja sen käsitesisältöjen yleistämisestä. Tässä kohden argumenttini on sitten se, että sivutuotteena toimiva ja oikea eugeniikka - eikä se omituinen versio jota siitä levitetään - johtaa helposti siihen että siitä seuraa BLAD -tyylinen katastrofi. Nautojen BLUP -jalostus on älyttömän tehokasta. Sen sivutuotteena kävi niin että terveet ja menestyvät naudat yleistyivät niin tehokkaasti että piilossa oleva resessiivinen ominaisuus pääsi leviämään tosi yleisesti nautojen geeneihin. Ja sisäsiittoisuutta välttävät mutta maksimiteholla edistymistä hakevat jalostajat yleisti BLAD -taudin ongelmallisen isoon osaan populaatiota. Resessiivinen ominaisuus yleistyi ja kun aivan lähisukuisia ei risteytetty koskaan kekenään, se yleistyi melko suureen osaan populaatiota ennen kuin sitä alkoi ilmenemään sellaisessa määrin että siihen osattiin kiinnittää huomiota. Tämänlaisten asioiden hallinta vaatii sitten geenitarkastuksia. Ja tarkastus tarjoaa vain tiedon, keinoina on lisääntymisen rajoittaminen - ja mahdollisesti sairastuneen osapopulaation surmaaminen. Tätä emme totisesti halunne tehdä ihmisillä.

Haluaisin kuitenkin nähdä, mitä tapahtuisi jos eugeniikkaa tehtäisiin kuten se hallituimmillaan tehdään tuotantoeläimillä. Katsotaan esimerkiksi siipikarjaliittoa. Jos ihmisiä jalostettaisiin kuin kanoja, ei enää noudatettaisi rotukonstanssioppia, jossa rotuja olisi jalostettava puhtaana. Sen sijaan puhutaan hybrideistä. Roduista on siirrytty linjoihin ja hybrideihin. "Myyntiin menevä jalostustuote on tavallisesti neljän tien risteytys eli polveutuu neljästä puhtaasta linjasta. Kahta linjoista käytetään isälinjan tuotantoon (vanhempaispolven kukkolinja) ja toista kahta emokanalinjan tuotantoon. Puhtaiden linjojen tuotosten ja koeristeytysten perusteella valitaan käytettävät linjat tai valinta perustuu esim. takaisinristeyttämisen tuotantotuloksiin." Tämä on käytössä myös sioilla. Tässä huomiotaherättävää on se, että esimerkiksi lihaksi menevät siat ovat terveitä, suuria ja hyvinvoivia sen vuoksi että niiden kohdalla heteroosi on maksimoitu. Heteroosi taas ei periydy, koska se tarkoittaa sitä että samassa kohdassa (lokuksessa) on toisessa kromosomiparissa erilaisia versioita (alleeleja). Periytyminen taas on kromosomien ja geenien, ei kromosomiparien, kopioitumista ja siirtymistä. Heteroosin tuottava yhdistelmä hajoaa meioosissa.

Siksi jalostuslinjat koostuvat aivan eri yksilöistä kuin ne jotka menevät lihoiksi. (Tämä on se opetus jota haluan tässä korostaa vahvasti.)
1: Parhaat, vahvimmat ja menestyneimmät yksilöt eivät löydy jalostuslinjalta, koska niissä tähdätään periytyvään osioon. Nämä tuottavat jalostuslinjan yksilöitä "ryhmän sisällä" mutta ne menestyneet, heteroosilla boostatut, yksilöt sitten syntyvät eri jalostuslinjojen kesken. Tässä puhutaan nimenomaan monikulttuurisuudesta, ja tämä olisi kannustus monirotuisuuteen.
   1.1: Ajatus joka varmasti ei olisi miellyttänyt rotupuhtausopistaan intoilevaa Hitleriä. Eikä suurinta osaa ihmisjalostusta kannattaville muutenkaan, joskin varmasti hieman eri syistä. Pakkoavioliitot kauhistuttavat enemmän kuin se, että älyllinen ja terveydellinen maksimi saavutettaisiin mulattien voimin.
2: Heteroosin kautta boostatut taas sitten eivät lisäänny, ne kun tuhoaisivat jalostuslinjojen hallittavuuden.

Nautapaavi on
ihmeissään.
Miksi heidän rotunsa
jalostusmenestyksestä
ei otetakaan innolla
oppia sovellettavaksi?
Eikö se ollut jalostusta,
genetiikkaa ja evoluutiota
eikä mitään porvarien
köyhäin dissaamista?
Jostain syystä tämäntyyppiset ehdotukset eivät ole saaneet kovin suurta suosiota edes kokoomusnuorissa. Minä esitän vaatimattoman ehdotuksen sijasta vaatimattoman kysymyksen. Miksi eivät? Jos jalostus todella on se tie menestykseen, miksi tässä sitten kikkaillaan niin eikö pitäisi kertoa mitä jalostus mekaanisesti käytännössä on, jotta voidaan nähdä että tämä todella myös jalostaa kansaa? (Ettemme toista aiempien eugeenisten projektien fiaskoja, joissa tuotetaan turhaa kärsimystä ilman että rotu oikeasti edes on jalostunut yhtään mihinkään.) Jos sitä todella noudatetaan tiedettä ja tekniikkaa, niin miksi jalostuspuheissa nojataan naiviin ja virheelliseen näkemykseen tehokkaasta jalostuksesta sen sijaan että saman tien iskettäisiin kortit pöytään ja näytettäisiin mitä tehokas kansakunnan rodun suunnittelu menestyksen maksimoinniksi vaatisi?

On toki helppoa puhua luokkaeroista geneettisenä ominaisuutena, mutta jos aiheena on eugeniikka, aihe on pakko käsitellä ideologis-humanistisen kulman sijasta teknis-pragmaattisesta kulmasta ja miettiä miten se jalostus sitten toteutetaan. Sillä humanistista puolta tarvitaan sen miettimiseen onko asia oikein tehdä, ja se miten tavoitteeseen päästään on sitten hyvin kylmää mekaniikkaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Veriryhmä ja evoluution mutkikkuus.

Motoo Kimuran neutraaliteoriassa luonnossa olevan monimuotoisuuden katsotaan olevan hyvin suurelta osin neutraalia. Toisin sanoen suuri osa monimuotoisuudesta on olemassa siksi, että siitä ei ole mitään erityistä haittaakaan. Osa yleisistäkin geeneistä ovat yleistyneet sattumalta, eivät luonnonvalinnan valikoimana.

Kimura korosti sitä, että luontoon syntyy koko ajan erilaisia geenejä. Mutaatioita on kokoaikaisena virtana. Osa ei vaikuta kelpoisuuteen, joten ne eivät yleisty tai harvinaistu luonnonvalinnan kautta. Sen sijaan ne voivat hävitä tai yleistyä geneettisen ajautumisen seurauksena.

Tästä voisi antaa esimerkiksi ABO -veriryhmät. Niillä ei näytä olevan kovin isoja vaikutuksia elämään. Ulkonäkö tai sairaalloisuus ei kerro veriryhmää. Sillä näyttää olevan merkitystä vain verensiirtoasioissa.

Tätä kautta voitaisiin selittää miten Amerikan intiaaneissa O -veriryhmä on yleinen ja muualla se on harvinainen ; Jos vaikutukset ovat neutraaleja, voidaan turvautua perustajavaikutukseen ; Amerikkaan meni pieni määrä ihmisiä, joilla sattui olemaan O -veriryhmä. Kun he lisääntyivät ja täyttivät mantereen, oli selvää että Euroopan yleiset A ja B -veriryhmät eivät tähän geenipooliin virranneet pitkään aikaan. Siksi amerikanintiaanit ovat yleensä O -veriryhmää.

Adaptationistit voivat kuitenkin henkäistä helpotuksesta, koska esimerkkinä ABO -veriryhmäjärjestelmä on väärä. Siihen itse asiassa liittyykin kelpoisuutta. Tämä ei tietysti poista neutraalin teorian toimivuutta kokonaan luonnosta. Asia koskee lähinnä tätä esimerkkiä. Ja siksi kirjoitan tästä.
1: Se itse asiassa opettaa myös sitä, miten valintapaineen vaikutus ei ole sidottu pelkkään yleisyyteen.

On nimittäin huomattu, että veriryhmä vaikuttaa ripuliin. A -veriryhmässä sairastutaan vaikeammin tiettyihin ripulitauteihin ja B -veriryhmässä vaikeammin toisiin. (Asia voidaan tietysti kääntää ajatellen että B sairastuu helpommin tauteihin kuin A ja toisinpäin, mutta olkaamme optimisteja ja sanokaamme sama asia eri tavalla.) O -veriryhmä taas sairastuu molempia veriryhmiä helpommin ripulitauteihin.

Koleratutkimukset näyttivät asiaa vielä selvemmin ; A -veriryhmässä tautia kestetään melko hyvin, B -veriryhmä tarjoaa sille melko huonon suojan ja O -veriryhmäläiset ovat taudille alttiita.

Tässä kohden ratkaisevaa on se, että AB -veriryhmä tarjoaa todella voimakkaan suojan. Tätä kautta jos alueella on koleraa, se tarkoittaa sitä, että A ja B -veriryhmät tulevat olemaan luonnonvalinnan vaikutuksesta voimissaan aina ; Jos B on harvinainen, se saa lisääntymisedun koska seuraava sukupolvi on B:n harvinaisuuden vuoksi käytännössä AB, jolloin jälkeläiset saavat lisääntymisedun. (Kuolleet eivät, paitsi turinoi, myöskään muhinoi.) A:n kanssa käy tietysti samoin. Koska A suojaa yksin hieman paremmin kuin B, syntyy tasapaino, jossa A -veriryhmää on populaatiossa hieman enemmän kuin B:tä, mutta jossa molempia on.
1: Erikoista tässä on "heiluva onni" ; AB -vanhemmat tuottavat keskenään 1/4 A -jälkeläisiä, 1/2 AB ja 1/4 B -jälkeläisiä. Neljäsosa kaikista vahvimpien jälkeläisistä on kaikista heikoimpia. Tämä tekee tilanteesta varsin vaihtelevan ; Geenit ovat pysyviä, mutta aivan kuten jalostajat tietävät heteroosin kohdalla. Voit tuottaa jalostukseläimillä tuotantoeläimiä joilla on erityisen korkea heteroosiaste ja jotka ovat siksi elinvoimaisia. Mutta tämä korkea heteroosiaste purkautuu seuraavassa sukupolvessa.
2: Tälläistä tilanne on frekvenssistä riippuvaa valintaa. Ei riitä että katsotaan mitä alleelit ovat, vaan lisääntymisetuun liittyy myös se, kuinka paljon niitä on prosentuaalisesti populaatiossa. Nämä ovat hyvin mielenkiintoisia, siis jos pitää tälläisiä peliteorian makuisia tilanteita mielenkiintoisina.

Yllä oleva tekee O -veriryhmästä oudon. Asia ei helpotu kun katsotaan mitä 0 -veriryhmän geneettinen rakenne on : Se on itse asiassa mutaatio, joka rikkoo proteiinin. O -veriryhmässä syntyy proteiini joka ennen mutaatiota katalysoisi, mutta mutaation jälkeen se ei katalysoi mitään. Yksi syy on siinä, että ripulitaudit eivät asettuneet amerikanintiaanien pariin. Tätä kautta neutraaliteorialle saataisiin tilaa edellisestä huolimatta: Vaikka A ja B suojaavat koleralta, se ei ole adaptaatio olosuhteissa jossa koleraa ei ole. Tästä ei kuitenkaan ole nyt kysymys. O -veriryhmä suojaa kupalta. Joka taas oli eurooppalaisille mukava ameriikantuliainen.

Asiaa voisi tietysti mutkistaa ottamalla mukaan vielä ei_erittäjät. He eivät eritä veriryhmien proteiineja ruumiinnesteisiinsä. Heillä on tavallista useammin esimerkiksi aivokalvontulehduksesta ja virtsatientulehduksia, mutta toisaalta he kestävät hyvin hengitystiesairauksia. Se, onko kyseessä adaptaatio vai ei, riippuu totaalisti tilanteesta joka ympäröivässä maailmassa on.

Näinkin yksinkertainen ja arkinen ilmiö voi olla mutkikas, ja sen käsittely vaatia hyvinkin monenlaisia evolutiivisia konsepteja. Sitä voidaan selvitellä adaptaation erottamista muusta yleistymisestä, ja sitä miten hyötyä pitää katsoa geenien, ei yksilöiden, kautta - kuten silloin kun koleraheikolla B:llä on lisäntymisetu maailmassa jossa on paljon A:ta. Ja muutenkin kaikki on tilannekohtaista. Silti arki -ihmisiltä tehdyt kyselyt näyttävät että he kokevat ymmärtävänsä ja osaavansa evoluutioteorian erinomaisesti. Ainakin minusta tuntuu että tämä on ylpeyttä itsestä tai aiheen ylenkatsetta. Ja mitä enemmän luen, sitä vahvemmin tuntuu siltä, että näin on.
Kirjoittaja on veriryhmältään parasta B -ryhmää. Hän tarvitsee enää maailman jossa hän on viimeinen mies, ja kaikki naiset ovat A: naisia. Ja sitten tarvitaan tietysti koleraepidemia ja vedenpuhdistamo omaan käyttöön. No, saahan sitä ihmisellä olla unelmia, eikö?

tiistai 10. helmikuuta 2009

Muuntelun jalostuksellinen yksinkertaistaminen.

Jalostamisessa tärkeintä on geneettinen yhteys. Jos ominaisuus ei ole geneettinen, sitä ei voi jalostaa. Jalostettavilla ominaisuuksilla on aina heritabiliteettia.
1: Ja sen ymmärtämisessä oli tärkeää, että geenit paitsi liittyvät ominaisuuksiin, on myös niin, että (1) sama perimä voi aikaansaada eri ympäristöoloissa erilaisia muotoja ja että (2) sama ulkomuoto voi syntyä erilaisilla geeneillä.
2: Toinen tärkeä asia oli se, että (1) fenotyyppi/ilmiasu on se, miltä eläin näyttää, ja (2)genotyyppi on se minkälaiset geenit sillä on. Ja yliyksinkertaistetusti voidaan sanoa että mitä enemmän geenit vaikuttavat, sitä isompi periytyvyysaste eli heritabiliteetti ominaisuudella on.

Heritabiliteetin määrä taas voidaan arvioida siististi seuraavalla kaavalla (Jossa ei ole tällä kertaa "pikku myytä", eli muutosta suhteessa populaation keskiarvoon.):Tämä on tietysti yksinkertaistus. Laajemmin periytyvyys mittaa perinnöllistä muuntelua (VG). Yleisesti jalostuksessa sen oletetaan olevan tulosta additiivisesta periytyvästä muuntelusta (VA), jolloin (h2 = VA/VP) Eli ts. "käytännön kaavassa" ne on määritelty samaksi (VG = VA).

Tässä jätetään monia variaatioon liittyviä käsittelyjä syrjään: Siinä ei käsitellä dominanssista riippuvaa muuntelua (VD) eli dominanssivarianssia, eikä geenialleelien yhteisvaikutuksesta johtuvia muutoksia (VI), eikä vuorovaikutusta genotyypin ja ympäristön välillä,jolloin jälkimmäinen esimerkiksi muuttaa ensimmäistä (VGXE) eikä ympäristön ja genotyypin välistä riippuvuutta (VGE). Eli toisin sanoen oikea "variaatioiden kaava" olisi esittämääni mutkikkaampi:

VG=VA+VD+VI+VGXE+VGE

Kuitenkin periytyvyysmittauksiin käytetään yksinkertaisempaa muotoa. Tämä tehdään hyvästä syystä; Syynä ei ole suuruusluokat. Tosiasiassa muut mainitsemani variaatiokomponentit voivat vaikuttaa fenotyyppin eroihin enemmän kuin VA. Syynä on kuitenkin yksinkertaisesti se, että vain geenit ja alleelit siirtyvät seuraavaan sukupolveen muuntumattomasti ja hallittavasti. Dominanssivaikutukset ja geenien väliset vuorovaikutussuhteet (jne. kuten heteroosi) purkautuvat seuraavassa sukupolvessa, ja siihen syntyy myös uusia yhteyksiä, joten ne voivat seuraavassa sukupolvessa olla joko samoja tai erilaisia. Tässä kohden muistetaan mitä jalostajaa kiinnostaa ; Se, mikä on pysyvää ja hallittavissa.

Tämän vuoksi jalostaja selviää yksinkertaisemmilla kaavoilla.


Alalisäyksenä: Kaavan alaosa (VP) on siitä erikoinen, että sekin jakautuu kahtia. Se muodostuu ympäristön aikaansaamasta muutoksista (VE) ja geenien aikaansaamista muutoksista (VG) Eli: VP = VG+VE Tästä taas seuraa se, että kaava on karkeasti VG/(VG+VE). Kun tämä tiedetään ja jalostustaulukot näyttävät paljonko tämän "jakolaskun tulos on", voidaan yläastematematiikalla arvioida paljonko VG on ~ Mitä pienempi VE on, sitä lähempänä 1:tä tulos on.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Jalostusarvoitus

Jatkan jälleen "eläineugeniikan" eli kauniimmin jalostamisen parissa. Näiden menetelmien soveltaminen ihmisiin on toki mahdollista, mutta yleisten eettisten näkemysten mukaan se ei ole suositeltavaa. Toki vastarannankiiskejä löytyy joka linjaan. Tähänkin.

Eläinyksilön jalostusarvo (breeding value) on tärkeä jalostuksessa käytettävä käsite. Siinä eri hyvät ja huonot ominaisuudet saavat jonkinlaisen painoarvon - esimerkiksi sen vaikutuksen keskeisyyden kuten tuotanto -ominaisuuksien taloutta kehittävän luonteen ja jalostushelppouden kuten suuren heritabiliteetin kautta - ja ne laitetaan yhteen. Näin ollen jalostusarvo kertoo genomin keskimääräisen vaikutuksen suhteessa jalostuksellisiin tavoitteisiin. Tämä arvo on tärkeä, koska jalostuksessa tavoitellaan hyviä jälkeläisiä: On siis syytä miettiä minkälaisia jälkeläisistä tulee. Arvioinnin voi tiivistää seuraavaan kolmikohtaiseen nyrkkisääntöön:
1: Eläimen sukutaulu kertoo sen, minkälaisia jälkeläiset todennäköisesti ovat.
2: Eläimen oma tulos kertoo sen fenotyypin eli miltä eläin näyttää.
3: Eläimen jälkeläisen tulokset kertovat genotyypistä, eli siitä minkälainen perimä yksilöllä on.

Eläinten jalostusarvon määrittämisen ja ennustamisen kannalta tärkeää on se, että testausta ylipäätään tehdään. "Mitä et mittaa, sitä et voi kehittää". Mittauksissa tärkeää on niiden antamien tulosten luotettavuus ja tulosten rekisteröinti ja sen laajuus. Luotettevuuteen liittyy sukulaisten tulosten saatavuus ja tehtyjen arviointejen lukumäärä, sekä tuloksiin muutoksia tekevien asioiden ja ilmiöiden huomioonottaminen. (Esimerkiksi sukupuolen vaikutus, ominaisuuden mittaushetki ja muut ympäristötekijät sekä jalostettavan ominaisuuden heritabiliteetin suuruus.) Jalostus on panostusta tulevaisuuteen, joten yleensä kun tehdään mittauksia esimerkiksi lypsymääristä, tuloksista voidaan ennustaa tieteellisesti eläimen tulevan tuotoksen tasoja ja monia muita asioita, mutta pääasiassa tulosten perusteella arvioidaan yksilön sukulaisten jalostusarvoa. Karkeasti voisi sanoa että jos talossa on hyvä lehmä, se on jo talossa ja se lypsää yhtä hyvin riippumatta siitä testataanko tulokset vai ei, joten ei tarvitse tietää onko se hyvä lehmä vai ei, jotta siitä saataisiin rahaa taloon. Sen sijaan sen jälkeläisiin voidaan panostaa jos se tiedetään hyväksi lehmäksi.

Otan aluksi tarkempaan käsittelyyn yksinkertaisen mallin fenotyypin eli ilmiasun jaottelusta eri elementteihin. Olen napannut tämän Matti Ojalan osuudesta kirjasta "Kotieläinjalostus". Siinä pelkistetyn mallin nimellä kulkevassa jaottelussa eläimen tulos (P) muodostuu kolmesta elementistä:
1: μ= yleinen keskitaso, joka on karkeasti sanoen "keskimääräinen perimä keskimääräisellä tilalla". Vaikka mikä tahansa eläimen ominaisuus(joukko) johtuu joko siitä että se on perinnöllisesti jotain tai sitten ympäristö on jotenkin vaikuttanut siihen - vaikka satunnaisen onnettomuuden tai hyvän ruokinnan kautta - jolloin ne pohjimmiltaan ovat joko perimää tai ympäristöä, "Pikku Myy" on jalostuksellisena elementtinä ihan hyödyllinen.
2: G = genotyyppi. Genotyypin laatu riippuu (1) additiivisista ominaisuuksista, jotka ovat yksittäisten geenien vaikutuksia ja (2) geeniyhdistelmien vaikutuksista.
3: E = ympäristön vaikutus, joka taas riippuu (1) systemaattisista ympäristötekijöistä, jotka ovat kiinteitä tekijöitä, kuten yksilön sukupuoli, vuodanaika ja esimerkiksi maidontuotannossa vaikuttaviksi tekijöiksi on havaittu esimerkiksi poikimaväli, eli kuinka usein lehmä on tiineenä. (2) satunnaisista ympäristötekijöistä jotka voivat parantaa tai huonontaa perimän ominaisuuksia. Näiden arvoa ei voida tietää ja tuntea. Näiden eliminointi arvioinnista onnistuu kasvattamalla testiotoksia. (Koska ympäristöä ei jalosteta yksilöitä jalostamalla, vaan parantamalla hoito -olosuhteita ja hoitoa, ne eliminoidaan jalostusarvioinnista.)
2: Pelkistettyä mallia voidaan täsmentää määrittelemällä keskitaso tarkemmin: Tällöin siinä voidaan ottaa huomioon systemaattisia tekijöitä joissa eläin on arviointihetkellä. Näin esimerkiksi iän, vuodenajan, kuluneen vuoden laadun, sukupuolen, karjan ja monet muut vastaavat elementit saadaan siirrettyä joko genotyyppiseksi tai ympäristön vaikuttamaksi, ja ne saadaan pois lopullisesta arviosta. (Tässäkin kohden on huomattava, että jalostus voi purra vain perinnölliseen osaan.)

Kun osataan jakaa ominaisuus näihin kolmeen, voidaan ruveta katselemaan mikä on perimän osuus. Ja se jalostajaa kiinnostaa. On hoitajan ja kasvattajan homma miettiä kasvatusympäristöä. (Toki nämä ovat usein sama henkilö, mutta jaottelun kohdalla on nyt ymmärtämisen helpottamiseksi leikitty tähän kohti monta ammattia.)

Tähän, noin puoliväliin voikin sitten laittaa sen pakollisen kaavarykelmän. Siihen palataan ja siitä palataan.

Eläimen jalostusarvon suuruus voi perustua sen omiin tuloksiin ja sen sukulaisten tuloksiin. Sukulaisuuteen sidottuja testejä voidaan tehdä (1) vanhemmista ja esivanhemmista "ylenevässä polvessa" tai (2) sisaruksista ja muusta perheestä sekä (3) jälkeläisistä "alenevassa polvessa".
1: Yksilöarvostelussa yksilön jalostusarvio arvioidaan yksilön henkilökohtaisiin tuloksiin perustuvassa arvioinnissa. Tämä perustuu siihen, että mitä korkeampi heritabiliteetti ominaisuudella on, sitä varmempaa on, että yksilön hyvä tai huono ominaisuus johtuu perimästä (Karkeistetusti : Jos ominaisuus on vahvasti perinnöllinen yleensä, ja se on yksilöllä, se on myös juuri tällä yksilöllä luultavasti perinnöllisyydestä johtuvaa.) Tätä kautta arvioinnille voidaan hakea varmuutta. Ennusteet ovat tällöin keskimäärin hyviä, mutta koska kyseessä on tilastollinen käsittely, niissä yksittäiset ennusteet heittelevät. Yksilöarvostelua käyttäessä tulokset saadaan nopeasti, joka lyhentää jalostuksessa sukupolvien välistä aikaa. Toisaalta tämä on ongelmallinen niiden ominaisuuksien kohdalla, joiden heritabiliteetti on pieni, koska niiden kohdalla arvosteluvarmuus on huono: Moni ympäristötekijä vaikuttaa niihin ominaisuuksiin jolloin perimän osuutta on vaikeaa huomata.
2: Jälkeläisarvostelussa yksilö saa arvionsa sitä kautta miten paljon parempia tai huonompia yksilön jälkeläiset ovat keskiarvoon nähden. Jälkeläisarvostelu on hyvä menetelmä silloin, kun arvioidaan sukupuoleen sidottuja ominaisuuksia, tai jos ominaisuudet mitataan teurastuksessa. Tässä kohden ne ominaisuudet, joiden heritabiliteetti on alhainen, tarvitaan suuri otos jälkeläisiä. Tämän vuoksi niitä tutkitaan pääasiassa uroksien jälkeläisiä arvioimalla. Jos jälkeläisten määrä saadaan riittävän suureksi, tulokset ovat luotettavia.
3: Jälkeläisten arvioinnissa taas arvioidaan tulevien jälkeläisten jalostusarvon odotusarvoa. Eli minkälaista karitsaa ja kiliä todennäköisesti pukkaa, jos tietyt yksilöt risteytetään. Kun yksilön jalostusarvoja tiedetään, niiden pohjalta voidaan arvioida jälkeläisten tuloksia. Jälkeläiset saavat ½ geeneistään molemmilta vanhemmiltaan, joten yksilön jalostuksellinen odotusarvo saadaan yhdistämällä näiden geenien odotusarvoja. Tällöin arviona on yleensä se, että jälkeläisen jalostusarvo on sen vanhempien jalostusarvon keskiarvo. [Tosin tämä on karkeistus: Heteroosi on tilanne, jossa heterotsygotia lisääntyy (geenistä on vastinkromosomeissa samasta geenistä eri alleeleja eli versioita) parantaa tulosta, jolloin summa on hieman parempi kuin pelkkä "isin ja äidin keskiarvo". Tätä käytetään jalostuksessa yksilöiden kohdalla, mutta heteroosi ei periydy, joten on hyvä miettiä missä kontekstissa sitä pitää mukanaan (kun tavoittelee hyvää yksilöä) ja missä ei (kun tavoittelee hyvää sukua).] Kun jollakin yksilöllä on jälkeläisiä, nämä ovat aina jollakin tavalla suhteessa keskiarvoon. Ne ovat joko parempia tai huonompia tai yhtä hyviä kuin se. Jälkeläisen paremmuus taas johtuu ½ tietyltä vanhemmalta peräisin olevista geneettisistä ominaisuuksista. Jalostusarvoa voidaan arvioida myös muuta sukua hyväksi käyttäen samantapaisella periaatteella: Lähisukulaiset ovat geneettisesti samanlaisempia kuin kauemmat sukulaiset. Kuitenkin on huomattava, että sisarusyksilöiden todella saamat geenit ovat keskenään hieman erilaisia, joten niiden toteutuneessa jalostusarvoissa on vaihtelua, mutta niiden ennustettu jalostusarvo on sama.
___3.1: Kuitenkin - usein etenkin kvantitatiivisiin ominaisuuksiin liittyvien ominaisuuksien kohdalla - hankaluuksia tuottaa se, että ominaisuuteen vaikuttavat yksittäiset geenit ovat tuntemattomia, joten niiden arvoakaan ei voida suoraan arvioida.(Tämän vuoksi jalostusarviointeja tehdäänkin nimen omaan niin että ei arvioidakaan jälkeläisiä vanhempien kautta vaan vanhemmat jälkeläisten kautta. - jota kautta kyllä saadaan arviointia myös niiden jälkeläisten yksilöidenkin perinnöllisen arvon määrittämiseen. Sisaruslauman arviointi antaa suuntaa yksittäisen sisaruksen edustajalle arviolle vanhempien kautta.)
___3.2: Monet asiat voivat tuoda muutoksia yksittäisiin arviointituloksiin, ja näiden ilmiöiden huomioon ottaminen, niiden eliminointi ja muu häiriöiden ja epäolennaisuuksien häivyttäminen on tärkeää juttu, ja koko jalostamisen luotettavuus nojaa siihen. Häiriöitä tuottavien elementtien luettelointi eivät siis suinkaan osoita että itse jaslostussysteemi olisi huono, vaan että siihen liittyy monia eri asioita ja ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen tuo menetelmään lisää tarkkuutta. Itse asiassa se kertoo vain siitä että ilmiö on kompleksinen, ja sellaisten kohdassa itse asiassa erilaisten häiriönkorjausmenetelmien käyttö -paitsi tekee systeemistä vaikeamman - myös itse asiassa tekevät siitä paremman, vaikka arkiajattelussa näin ei tietysti käykään.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Suomalainen naudanjalostus.

Suomessa on pidetty nautakarjaa likimain 2000 vuotta. 1500 -luvulta lähtien kartanoihin alettiin tuomaan eläimiä. Jalostamista on varmasti harjoitettu melko pitkään - tai jos ei muuten, niin eläimet ovat domestikoituneet epäsuorasti kotieläimiksi; Esimerkiksi pahan luonteiset tai huonorakenteiset eläimet on tapettu muita helpommin ja hyvät ja helpot tuottajat ovat eläneet pidempään, joten varsinaista intentiota eli jalostustavoitteita ei tarvita, jotta jotain kehitystä tapahtuisi.

1800 -luvulla Suomessa aloitettiin varsinainen tavoitteellinen jalostustyö. Tämä tietenkin tehostaa jalostusta ja ennen kaikkea suunnan yksityiskohdat ovat enemmän ihmisten hallittavissa. Kun aikaisemmin eläinten annettiin siitä keskenään miten mielivät (mitäpä sitä jalostamista opetella, kun ei sikaa kuitenkaan saada lukemaan sitä kirjaa), nyt alettiin korostamaan sitä, että vanhempien valinnalla on suuri merkitys jälkeläisiin.
1: Ensimmäinen jalostuksen teoria, jota suomessa käytettiin oli rotukonstanssioppi eli rotupuhtausoppi. Sen mukaan rodut olivat valmiita, itse luonnon ilmiöitä, ja nämä olivat sisäisesti tasalaatuisia. Hyvä karja ei ollut sekarotuista, vaan nimen omaan rotupuhtautta tuli vaalia. (Vaikka esimerkiksi Hitlerin arjalaisuutta korostavaa rotunäkemystä ja eugeniikkaa usein yhdistetään nimen omaan evoluutioteoriaan, tämä yhteys on kuitenkin vahvempi nimen omaan näihin "esidarwiniaanisiin" näkemyksiin.) Maatiaiskarjan yhtenäisiin ominaisuuksiin ei uskottu, ja maatalous keskittyikin puhtaiden eli opin mukaan hyvien rotujen tuontiin ulkomailta. Tähän liittyen vuonna 1845 senaatti päätti jopa, että ayrshire -karjaa tuotaisiin Skotlannista ja Ruotsista.
2: Toinen jalostusteoria joka kehitettiin saksassa 1860 -luvulla, ja joka sieltä sitten saapui pienellä viiveellä Suomeenkin, oli individuaalipotenssioppi, jossa periytymiskyvyn ajateltiin olevan yksilöllinen ominaisuus. Se taas lisäsi kiinnostusta risteyttämiseen. 1800 -luvun lopussa tämä näkyi Suomessa siten, että tänne tuotiin sikarotuja eri maista, kuten Englannista, Tanskasta ja Saksasta. Etenkin yorkshire -sikoja risteytettiin maatiaisrotujen kanssa.
3: Tärkeä vertailuvuosi on luonnollisesti Charles Darwinin "Lajien synty", jonka 1. painos ensimmäisenä päivänään loppuunmyytiin vuonna 1859. Evolutiivinen näkemys jalostamisessa toi sen olennaisen muutoksen, että karjan laadun parantamiseen luotettiin enemmän. Vanhassa näkemyksessä keskityttiin enemmän huonontumisen ehkäisemiseen, ja tämän ajateltiin johtavan karjan potentiaalin paranemiseen tiettyyn perinnölliseen tai rodulliseen laatuun asti.

Tähän toimintaan liittyi sonnien yhteiskäyttö. Tämä nähtiin tärkeäksi, koska hyvät sonnit haluttiin mukaan laajemmin. Näin pienetkin tilat pääsivät parantamaan tuloksiaan. Toisin sanoen urosvalinnan edut huomattiin: Kun lehmä voi saada vain muutaman vasikan, ei sonnilla ole vaikeuksia levittää ominaisuuksiaan laajemmallekin. Tästä kehittyi sonniyhdistyksiä, joita rekisteröitiin 1880 -luvulla.

1898 senaatti myönsi määrärahaa karjanäyttelyihin. Niitä pidettiin vuoden sisään kolme kappaletta. Niiden piirissä levitettiin ideaa jalostamisesta, sen periaatteista. Samalla täsmennettiin rotujen ominaisuuksia ja arvioitiin eläinten muotoa ja painoa. Näyttelyt olivat tärkeitä innostajia ja niiden pohjalta syntyi karjanjalostusyhdistyksiä. Aluksi rotuja olivat maatiaiskarja, joka jaettiin kolmeen tyyppiin, Itäsuomenkarjaan, Länsisuomen karjaan ja Pohjoissuomen karjaan. Lisäksi oli ulkomaalainen ayrshire. Aluksi niiden tärkeimmät asiat olivat kantakirjaus, ja luonnollisesti tähän liittyvä rodun ulkomuoto ja rakennestandardien tekeminen, jotta voitiin sanoa että nauta täytti ne ehdot jotka rodulla oli. Esimerkiksi Itä-Suomen karjanjalostusyhdistys (ISK) kantakirjasi itäsuomenkarjan ja se määritteli rodun seuraavasti: "pyrittävä keskikokoiseen, karvaltaan hallavan punaiseen tai hallavan ja valkoisen kirjavaan, selväpiirteisesti lypsytyyliseen ja hienorakenteiseen lypsyeläimeen." Rotu standardisoitui niin nopeasti, että rodun tuotanto -ominaisuudet kärsivät koska tiukka valinta keskittyi muoto -ominaisuuksiin, mikä johtaa helposti ominaisuuksien nopeaan katoamiseen muissa asioissa.

Aluksi eri rotujen parissa toimittiin erikseen, mutta ajan kanssa yhteistyölle alettiin näkemään arvoa, ja 1923 asiaa mietittiin erityisessä yhteistyöelimessä. 1946 syntyi Suomen Karjanjalostusyhdistys (SK) ja 1951 toiminta oltiin saatu hanskattua niin että karjanjalostusyhdistysten toiminnat kokonaan yhdistyivät. Aluksi yhdistettiin eri rotujen eri rotujen kantakirjat. (Tässä vaiheessa sonnivalinnoissa alettiin suosimaan suurikokoista ja hyvätuotoksista ayrshireä ja länsisuomen karjaa, ja karja laitumella alkoikin laajasti katsoen "näyttämään ruskeasävyiseltä".)

1962 mustavalkeaa friisiläislehmää alettiin tuomaan maahan kunnolla. Aikaisemminkin rodusta oli toki yksittäisiä kokeiluja: Ensimmäinen oli ollut jo 1800 -luvulla. SK otti tämänkin rodun suojiinsa. Lisäksi kun maidontuottajat keskittyivät tuotospuoleen, kävi niin että friisiläistä ristetytettiin paljon, jotta saataisiin lisää maidon ja lihantuotanto -ominaisuuksia. Kantakirjaan pistettiin tarpeen vuoksi puhtaiden rotujen lisäksi risteytyseläinten osasto. Friisiläinen nauta suomenkarjan osuus putosi rutkasti, noin puolesta sinne 5% korville. Suomen kotieläinjalostusyhdistys(SKJY) - joka muutti myöhemmin nimensä Suomen kotieläinjalostusosuuskunnaksi - laajensi yhteistyötä, jolloin naudan ja sianjalostuksen käsittely yhdistettiin.

Lihantuotantoon keskityttiin 1951, kun liharotuisia nautoja alettiin tuoda maahan, ensimmäinen rotu oli aberdeen angus jota seurasi hereford (1959), lukuisia rotuja tuotiin maahan pikku hiljaa, esimerkiksi minusta kivan näköinen blonde d'aquitaine vasta 1990 -luvulla. Liharodut yhdistyivät/liittyivät erityisen Suomen Lihakarjayhdistyksen alle vuodesta 1969 eteenpäin. Se aloitti lihakarjan ominaisuuksien tarkkailun vuonna 1974. Tämä toiminta liittyi SKJY:hyn vuonna 1982.

Merkittäviä muutoksia jalostukseen syntyi keinosiemennyksen tiimoilla. Se esiteltiin maassa 1936 ja Helsingin Yliopisto testaili sitä laajassa kokeessa vuonna 1945. Se havaittiin hyväksi. Keinosiitosyhdistyksiä perusteltiin melko pian tämän jälkeen. Muutama niistä oli niin laajoja että niillä oli oma sonniasema. 1948 perustettiin Keinosiemennysyhdistysten liitto (SKYL) ja seuraavana vuonna valtio sääti keinosiemennyssonnien ominaisuusvaatimuksia. Tämä konsti yleistyi nopeasti ja lähestulkoon kaikki naudat keinosiemennettiin jo vuonna 1969.

Karjan ominaisuuksien tarkkailu on tärkeä osa jalostamista, koska vain sitä mitä mittaa voi jalostaa. Siksi Tanskalaisten maaiman ensimmäinen tarkkailuyhdistys, vuonna 1895 oli merkittävä. Suomessa tarkkailussa oli aluksi lähinnä suuria karjoja. 1920 -luvulla tarkkailun piirissä oli ehkä viidennes karjasta. Suosio alkoi vasta 1970 -luvulla ja 1995 vuonna 70% lehmistä oli tarkkailun piirissä. Koska jalostustavoitteet siirtyvät tuotantotavoitteiden ja lainsäädösten ja ihmisten kulutustottumusten mukana, on tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä ominaisuuksia jalostetaan. Siksi alusta pitäen kiinnitettiin jonkin verran huomiota nimen omaan maidontuotanto -ominaisuuksiin; Karjan taloudellinen kannattavuus riippui niistä. Tuotantotaipumukset, sopeutuminen hoitoon terveys ja muut vastaavat asiat nähtiin tärkeänä. Kiinnostuksen kohteena oli se, että ominaisuus kattoi hoitamisen vaivan ja ruokintakustannukset. Aluksi tarkkailtiin vain lehmiä, koska ne tuottivat maitoa. Myöhemmin alettiin tarkkailemaan myös sonnejen "geenien maidontuotoskykyä" niiden jälkeläisten kautta. Tarkkailun arvo syntyy siitä että huono lypsäjä voidaan karsia ämpärituntumalla, mutta keskiarvon kohdalla on suurin osa yksilöistä joten tässä kohdassa tarkentamalla tuloksia saadaan kehitettyä parhaitten ilman että karjasta valtaosaa pistetään lihoiksi, mikä taas pitkässä linjassa pienentää karjan kokoa.
1: Pääpaino oli aluksi ulkomuodossa, pääasiassa syy oli se että perinnöllisyyden teoriaa tunnettiin melko huonosti. Kuitenkin tuotos periaatteessa kiinnosti ja tuotostietoja kirjattiin ylös. Lehmien tuotokset ilmoitettiin voikiloina, ei maitona tai lihana. 1910 -luvulla painotus keskittyi maidon rasvapitoisuuteen, jonka tuli luonnollisesti olla korkea. (Nykyisin tätä ei arvosteta samaan tapaan.) Samana vuonna kiinnostus myös rehuhyötysuhdetta kohtaan kasvoi: Katsottiin paljonko voirasvaa syntyi rehusta. 1908 lehmille asetettiin rasvatuotos ja maidon rasvapitoisuusvaatimuksia, sonnejen kohdalla 1918 kiinnostuttiin sen jälkeläisten rasvantuotannosta.
2: Ulkomuotokeskeisyys lopahti 1920 -luvulla, kun tutkimuksissa huomattiin että sarvien pituus tai vedinten pituus ja muut vastaavat ominaisuudet eivät suoraan sano tuottaako nauta hyvin vai ei. Alkoi ominaisuuksien tarkastelu: lypsykauden pituuden(1920 -luvun loppupuoli) tarkkailu oli ensimmäinen. Lehmien kestävyys alkoi kiinnostamaan 1930 -luvulla, jolloin 50 -tonnin luokka syntyivät, eli alettiin palkitsemaan nautoja jotka olivat tuottaneet riittävästi (Jalostuksen edistymisestä puhuu omaa kieltään se, että nykyisin on "satatonnareita"). Maidon valkuaispitoisuus alkoi kiinnostamaan 1940 -luvulla. 1950 -luvulta lähtien rasvapitoisuutta on pyritty pienentämään. 1960 -luvulla kiinnostuttiin lihantuottokyvystä ; kasvunopeutta ja lihaksikkuutta. Lypsettävyys ja karkearehun syöntikyky, poikimisen helppous, laitumenkäyttökyky ja monet muut ovat tarkkailussa ja niiden suhteen olennaista onkin lähinnä se, miten tavoitteet sopivat myös tulevaisuudessa ja muuttuvassa maailmassa. Kestäviä tavoitteiksi on yleisesti katsottu rehustukseen liittyvät asiat.
3: Aluksi ominaisuuksia arvioitiin tietämättä niiden heritabiliteettia ja arvosteluvarmuutta. Jalostus oli fenotyyppiin perustuvaa. Koska genetiikalla on osuutensa ulkonäössä tämä oli toki aivan eri asia kuin satunnainen pariuttaminen, mutta ympäristötekijät toivat siihen häiriötä. Etenkin keinosiemennyksen yleistyminen pakotti kuitenkin miettimään genetiikan laatua. Vasta 1950 -luvulla suomessa opittiin testaamaan genotyyppejä, ja tässä vaiheessa jalostuksessa otettiin huomioon se, että kannatti keskittyä niihin ominaisuuksiin joilla on korkea heritabiliteetti: Jos ominaisuus määräytyy suuresti genetiikan kautta ja vain vähän ympäristötekijöistä, niihin keskittyminen tuo varmempaa, hallittavampaa ja nopeampaa tulosta pienemmällä valintapaineella. 1974 vuonna otettiin käyttöön indeksit, jotka olivat yhteenvetoja monen eri ominaisuuden valinnasta. Tärkein indeksi tuolloin oli lehmäindeksi. 1983 siirryttiin suoraan vertailuun ja BLUP -arviointi astui mukaan kuvioihin. (Se kehitettiin 1981 ja silloin sille annettiin suomalainen nimi NASTA (Nasevin Arvio Sonnin Todellisesta Arvosta) ja silloin sen laskemisessa keskityttiin tyttärien ensikkotuotoksiin.)
___3.1: Aluksi vaikeutena oli se, että koska indeksit saatiin vasta melko vanhoille sonneille, kävi niin että lehmät haluttiin risteyttää vanhojen sonnien kanssa. Tämä taas johti siihen että nuoret sonnit, joilta haluttiin saada indeksit, olivat epäedullisessa asemassa, ja toisekseen se hidasti jalostuksen nopeutta, koska sukupolven välinen aika kasvoi. Tämän vuoksi karjaa jaettiin osiin: Paras 1/5 jalostettiin parhailla sonneilla, 2/3 keskinkertaisimmat nuorsonneilla, lopuille huonoimmille taas laitettiin liharotuisia sonneja tai lihantuotto -ominaisuuksiltaan hyviä sonneja. Toinen ongelma sonnivalinnasta joka tehostui keinosiemennyksen myötä oli piilevät letaalit ominaisuudet tai viat: Yksi sonni vaikutti laajasti. Siksi näiden kartoitus muuttui tärkeäksi, koska ne nopeasti muutoin voisivat yleistyä karjoihin. Ja tämä tarkoittaisi sitä että piilevät ominaisuudet myös näkyisivät usein; Harvinainen resessiivinen haitta ei yleensä näy päälle päin, yleinen taas haittaa melkoisen usein.

Mielestäni erikoinen kehä liittyykin sukusiitokseen: Alussa panostettiin rotupuhtauteen; Puhdasrotuisuus mitattiin sukupolvina ja rodun ulkopuolelta ei "haettu tavaraa". Sukusiitosta käytettiin tarkoituksellisesti. Ajateltiin että lähisukulainen on huippulehmän paras kumppani. Myöhemmin karjaa risteytettiin mutta keinosiemennys toi mukanaan aivan samaa keskittymisvaaraa, mitä rotupuhtauteen keskittyminen tuo mukanaan. Tosin ryhmäjalostuksella tätä voidaan pienentää; 1960 -luvulla kokeiltiin sukusiitosta pienentävää ryhmittelyä ayrshire -karjalla. Karja jaettiin ryhmiin ja sonnien emät ja isät valittiin samasta luokasta, kun taas lehmien vanhemmat valittiin kiertoperiaatteella eri ryhmistä. Ryhmäjalostusta käytettiin, mutta siitä luovuttiin kun valinta heikentyi kun jokainen sonniasema halusi joka ryhmästä oman yksilön ja toisaalta osa ryhmistä satunnaisista syistä supistui pieneksi. Nykyisin karjassa voidaan ajatella lisäksi myös heteroosin vaikutusta kun sonneja valitaan; Heteroosi perustuu siihen että jos jostain geenistä on eri kromosomeissa eri alleeleja, tulos on parempi kuin näillä yksinään. "Kokonaisuus on näillä hieman enemmän kuin osansa". Vaikka heteroosi sinällään ei periydy se kannattaa ottaa huomioon, koska tässä yksilön ominaisuudet paranevat.