Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisäsiittoisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sisäsiittoisuus. Näytä kaikki tekstit

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Rotupuhtausoppia 2000 -luvulla

Kun aikanani opiskelin jalustusmenetelmiä, tulin jonkin verran tutustuneeksi myös alan historiaan. Merkittävää on, että varhaisin ajatus jalostuksesta keskittyi rotukonstanssioppiin, tutummin ns. rotupuhtausoppiin. Sittemmin tämä näkemys on hylätty. Sittemmin asiaa on mutkistanut esimerkiksi tieto heritabiliteetista joka on geenien kombinaatiosta, yhteisvaikutuksesta, johtuva piirre. Ja huolta on keskitetty sisäsiittoisuuden välttämiseen. Nykyään esimerkiksi kanoja ja sikoja jalostetaan siten että jalostetaan puhtaita linjoja ja näiden risteymillä tuotetaan hyvin ennustettavanlaatuisia jälkeläisiä lihan ja munantuotantoon. (Jalostusyksilöt eivät siis olekaan enää sama kuin tuotantoeläinlinja.)

Tai tavallaan ei. Sillä toinen geenien yhteisvaikutusta koskeva ilmiö on olemassa. Se on lajiutumisen kannalta merkittävässä roolissa. Kyseessä on ulkosiitosdepressio (outbreeding depression). Ja tämä asia muistetaan esimerkiksi "Takkiraudassa". Kun hän puhuu koirista, häneltä kysytään ihmisistä "Ja kun ihmiselläkin on geenit, niin ym pätee meihinkin. Siis kun esim. itäaasialainen ja negroidi saavat lapsen, tuloksena voikin olla heikompi ja sairaampi yksilö? Onko olettamukseni väärä?" ja hän vastaa "ihminen on biologinen olento, ja noin on todellakin vaara käydä."

Ja Takkirauta ei ole asian kanssa yksin. Googlaamalla "outbreed depression in humans", löytää netintäydeltä materiaalia. Kuvaavaa on, että suositut eivät ole tutkimuksia, vaan keskustelufoorumeita. Sellaisia kuin oikeistolaisesti painottunut pääasiassa konservativiinen "the politics forum". Ilmiötä näyttävät ottavan vakavasti tietyt poliittiset ryhmät. Tämä ei ihmetytä, sillä julkinen salaisuus on että rotujen väliset avioliitot eivät olleet suvaittuja. (Erikoinen asia on se, että puolisoni sisar oli jonkin aikaa aviossa USA:laisen mustan miehen kanssa. Ja tämän miehen suku paheksui "sekarotuista avioliittoa". Tämä ei ole vain valkoisten miesten asia.) Sama poliittinen klusteri joka arvosti saman rodun välisiä avioliittoja sekarotuavioliittojen yli koska he pitivät "rotuja sateenkaaren väreinä jotka on pidettävä erillään eikä kysymys ole halveksunnasta" on sitä joka mielellään keskustelee sukupolvi-pari myöhemmin siitä miten ulkosiitosdepressio saattaa iskeä sekarotuisten avioliittoihin.

Tämä ulkosiitosdepressio ei kuitenkaan tee tästä kovin relevanttia ihmisten kannalta. Sillä onhan sen vastakohta (inbreed depression) myös olemassa. Sisäsiittoisuus ja ulkosiittoisuus voivat tuottaa ongelmia, mutta se että ihminen on geneettinen kokonaisuus ja nämä ovat geneettisiä ilmiöitä ei tarkoita että nämä realisoituisivat. Esimerkiksi voisi olla mahdollista että olisi sisäsiittoinen kansa jonka jälkeläiset olisivat sairaampia. Meillä on faaraot demonstroimassa tätä, muta silti hyvin harva ihmisryhmä kuitenkaan oikeasti on tämänlainen.

Sillä ilmiö on yleisempi tietyissä tilanteissa ja merkityksetön toisissa. Fred van Dyke korosta "Conservation Biology: Foundations, Concepts, Applications" -teoksessa miten se on yleisempää kasveilla kuin eläimillä. Ja että kasveissa se on yleistä niilä lajeilla joille itsepölytys on ollut pitkään tavallista. Toki tämä ei tarkoita sitä että ihmisillä ei voisi olla ulkosiitosdepressiota. Mutta tämä on tärkeä vihje. On hyvä katsoa muuta kuin sitä että "onko ihmisellä geenit" -tason vihjailuja. On hyvä katsoa kuvaako ihmistä todella jokin sen tapainen joka on mustavariksen ja tavallisen variksen välillä. Eli ne kyllä lisääntyvät keskenään, mutta jälkeläinen on huonommin toimeentuleva kuin jälkeläinen muutoin olisi.
1: Kreationistien on joskus vaikeaa ymmärtää lajiutumisprosessia. Esimerkiksi juttelin erään jehovan todistajan kanssa siitä miten lajiutuminen vaatii isoa geneettistä eroavaisuutta. Hänestä se tarkoittaa sitä että tätä populaatiota ei voi syntyä koska miten tämä geneettisesti erilainen olisi voinut lisääntyä aiemmin. Kysymys olisi rationaalinen jos populaatiot olisivat geeneiltään fiksoituineita, mutta mutaatiot lisäävät variaatiota vähittäin joten populaatiot voivat erkaantua. Kreationisti on niin kreationistipremissien lumoissa että ei ymmärrä miten evoluutio voisi toimia heti jos näistä oletuksista luovutaan. Tätä prosessointisolmua on hauskaa seurata sivusta. Sen tielle on inhottavaa jäädä.

Ulkosiitosdepressio vihjaa alkavaan lajiutumiseen. Ja se taas vaatii syvää variaatioklusteristojen syntyä. Ja se, mikä on jännittävää ihmislajissa on se, miten läheistä sukua kaikki ihmiset ovat toisilleen. Ihminen ajattelee että erojen täytyy olla valtavia kun aasialaisen erottaa afrikkalaisesta yhdellä vilkaisulla. Mutta tämä on osittain harhaa. Syynä on se, että ihminen on läpikäynyt tiukan pullonkaulan. Ja jos Haldanen laskelmista voidaan jotain oppia, niin sen, että geenien yleistyminen ja geneettisten erojen synty vaatii yllättäviäkin määriä aikaa. Summana on se, että ihmisiä on paljon verrattuna geneettiseen diversiteettiin. Ulkonäkö hämää tässä kohden yllättävän paljon. Ja se ohjaa intuitioita harhaan. "After all, there are seven billion humans on Earth! That’s a lot of Homo sapiens. And we don’t all look similar; there is incredible phenotypic diversity within our species. There are people with all different shades of skin colour, hair texture, height, weight, shape, and size. In contrast, chimpanzees, bonobos, gorillas, and orangutans all have relatively small populations. In the wild, there are /250,000 chimpanzees, /110,000 gorillas, /60,000 orangutans, and /50,000 bonobos. Furthermore, there appears to be relatively little phenotypic diversity among these species. It is difficult to tell different subspecies of great ape apart, even for experts! So why are all the great apes more genetically diverse than us? Shouldn’t a species with 7 billion phenotypically diverse individuals be more genetically diverse than species with less than a million individuals that all look relatively similar? Apparently not; molecular anthropology is teaching us that our differences are genetically superficial."

Kyllä näiden ulkosiitosjuttujen
lukemisesta jonkinlainen
depressio tulee, väistämättä.
Pian joku sanoo, että ensin
halutaan naimisiin neekerin
kanssa ja tämä on portti siihen
että avioidutaan gorillojen kanssa.
Moneen taipuu naturalistinen
sodomiitti mielineen ja vehkeineen.
Nyrkkisäännöksi onkin itse asiassa "melko kliseenomaisesti" sanottu että koko ihmislajin geneettinen variaatio on verrannollinen yksittäiseen saman alueen gorillapopulaatioon. Ja näin tiukasti määrätyn gorillapopulaatioiden kohdalla ei kukaan kehtaisi vakavasti pitää relevanttina sitä että ulkosiitosdepressio tulisi jotenkin ottaa huomioon. Mutta politiikka ja ulkonäköön perustuvan stereotypioinnin helppous johtaa rotuoppiin (jos ei joskus peräti rasismiin).

Ulkosiitosdepressio olisi ihmislajilla relevantti jos lajimme ei (a) olisi niin nuori kuin se on ja (b) olisi levittäytynyt aikanaan eri tavalla. Pullonkaulailmiön ja lajin nuoruuden vuoksi on ymmärrettävää myös se, miksi vähän aikaa sitten voitiin uutisoida siitä miten "ihmislaji harrasti seksiä toisen lajin kanssa". "Aasiassa Tyynen Valtameren saarilla elää heimoja, joiden perimästä jopa 5 prosenttia voi olla Denisovan ihmisen perimää. Lisääntyminen muiden ihmislajien kanssa saattoi olla ihmiselle yksi merkittävä tai jopa ratkaiseva keino, jolla se voitti kilpailun elintilasta muiden ihmislajien kanssa. Aiemmin tänä vuonna maya-intiaanien perillisiltä löydettiin geeni, joka periytyy suoraan Neandertalin ihmiseltä. Tämä geeni ei suinkaan ole pelkästään hyödyllinen, vaan lisää ihmisen riskiä sairastua diabetekseen." Jos riskit eivät tällä tasolla olleet merkittäviä, niin ne tuskin ovat hirvittävän suuri ongelma niille jotka nykyään haaveilevat esimerkiksi mulattilapsista.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Vieraantumisesta (oleminen ja paikka)

Lontoon Greenwitchissä on Thamesin ali kulkeva tunneli. Se on pari sataa vuotta vanha. Tunnelissa ei voi ajaa autolla, se on pelkästään kävelijöitä ja polkupyöräilijöitä varten. Tämä tarkoitus tulee melko karkeasti siitä että se on kapea ja pieni. Muu ei ole mahdollista. Mikään pakkomielteisinkään anarkisti ei pura autoa ja aja sillä tuon putken läpi. Putki ei ole mikään virallinen nähtävyys, mutta se antaa erikoisen kokemuksan. Kulkiessa voi miltei aistia veden paineen ja meren (tai vähintään kusen). ; Putki ei ole pitkä, sillä Thames ei ole aivan hirvittävän leveä joki. Kuitenkin tämän putken läpi kulkenut törmää maailmaan jotka voisivat olla sadan kilometrin päässä toisistaan. Greenwitchin puolella on yliopiston huikeita rakennuksia, vastapuoli on korostetun köyhää eikä kovinkaan intellektuellia ympäristöä. On kuin putken päässä olisi aivan eri maailmat.

Vierauden ja vierastamisen kokemus on usein tavallaan maantieteen ohjaamaa. Maiden rajoiksi yritetään saada rajajokia. Kuitenkin nämä rajat ovat monesti keinotekoisia tai ainakin ylitettävissä olevia. Ja oikeastaan vasta näin syntyy vierauden kokemus. Ilman kontrastia ei synny kokemusta.

Ja tässä mielessä Heidegger oli hyvin oikeassa selittäessään että vierastaminen ei ole sosiaalisuuden kieltämistä vaan vääristynyttä sosiaalisuutta. Emme esimerkiksi voi vierautua puhelimista. Voimme vierastaa teknologiaa, mutta tällöin joko pelkäämme niihin liittyvää tuntemattomuutta - ne eivät  noudata intentioitamme vaan ovat rikki tai joku muu ihminen käyttää niitä meitä vastaan jollain tavalla joka on mahdollisuus, riski ja usein muotoilematon uhka. Emme vieraannu niistä, ne ovat korkeintaan esilläolevia (vorhandenheit). Ne ovat kappaleita tai välineitä. Heideggerin mukaan vieraantuminen vaatii sen tiedostamista, että toinen on tietoinen ja eksistoiva.
1: Heidegger meni tästä niinkin pitkälle, että hän esitti että ajatus tekoälystä ei ole oikeastaan kysymys. Se on sama kuin kysyisi mikä on numero 7 väri. - Tosin sillä erotuksella että tällä on väliä joillekuille synesteetikoille, kun taas Heidegger korostaa että kysymys on täysin totaalisen mieletön koska siinä yhdistetään kaksi aivan toisiinsa liittymätöntä konseptia. Itse näen että ero ei ole ylittämätön, eli tekoälykysymys on oleellinen vaihtoehto ja että Heideggerin heitto on tältä osin osittain horse laugh. Fenomenologia tuntuukin usein latistuvan tämänlaisiin, että keskustelu voitetaan koska väitetään jotain joka sitten naulataan lähinnä omaan vakaumukseen tai dikotomiseen kahtiajakavaan erittelyyn joita fenomenologit muutoin vastustavat ja korostavat synteesiä tavalla joka usein tuo mieleen itämaisen ajattelin ying-yang -voimineen.

Ajatusta voi kenties hioa eteenpäin siirtymällä Lontoosta myllypuroon. Myllypurossa on silta nro 7. Se on aivan metroradan lähellä. Sillä ei vain tunnu olevan mitään funktiota. Toisin kuin muut alueella olevat sillat, jotka yhdistävät tienpätkiä yhteen, kyseinen silta johtaa täysin läpitunkemattomaan metsään. Tämä on outoa. Ensin voi jopa tuntua absurdilta että tie ei johda vaikka kauppaan, jonkun pihaan tahi muuhun ihmisen rakentamaan. Voi tuntua että tie ei johda mihinkään. Kuitenkin tosiasiassa missään ei ole "ei mikään", ja voidaankin sanoa, että kyseinen silta johtaakin metsään. Tämä ei johda vieraantumisen kokemukseen vaan pelkästään oudon kokemukseen. Outo taas voi olla elähdyttävä. Se opettaa katsomaan asioita uudelta kannalta. Myllypuron pusikkoon johtava silta ja siihen liittyvä "piennar ei vie mihinkään ja ryteikössä ei ole mitään" -asenne voidaan kyseenalaistaa ja uudelleenjäsentää (rekonstruoida, reflektoida, dekonstruoida) ; On erikoista että luonnontila ja periferia usein muutoinkin tulkitaan "Jumalan selän takana olemiseksi" vaikka moni hakee juuri sieltä, metsän rauhasta, yhteyttä Jumalaan. Eli monille nimenomaan kaupunki olisi Jumalan selän takana.

Se, mikä tekee Greenwitchin putkesta vieraannuttavan ei ole outous tai erilaisuus. Ei edes se, onko jollain välinarvoa tai ei. Vieraantuminen vaatii kokemuksen toisen tietoisuudesta ; Greenwitchin kusiputki tuo vieraantumiskokemuksen koska siihen liittyy valtava sosiaalinen kontrasti. Thames erottaa, mutta Greenwitchin kusiputki törmäyttää erilaiset sosiaaliset erkanemiset yhteen.

Persujen sisäsiittoisuus ; Eli kuinka asioita voidaan nähdä metaforana.

Vieraantumisen ei oikeasti tarvitse olla maantieteellistä. Useimmiten se on ideologista tai vain sitä että olemme ihmisiä, emmekä ole toistemme aivoihin kytkeytyneinä millään sellaisella tavalla joka tulee tutuksi "Avatar" -elokuvasta. Näin ollen voi syntyä vahvojakin vieraantumisen kokemuksia. Esimerkiksi kun jutustelin mielestäni aivan leppoisan humoristisesti perussuomalaisista, nousi esille termi "sisäsiittoisuus". Perussuomalaisia moitittiin siitä, että he olivat "sisäsiittoisia".

Luonnollisesti olin huvittunut siitä, että otettaisiin Wrightin polkukerroinmenetelmä ja alettaisiin oikeasti laskemaan sisäsiittoisuusasteita ihmisille. Esimerkiksi Timo Soinin sukupuun tutkiminen tarjoaisi pohjan josta perinnöllisyyden säännöt antaisivat mahdollisuuden arvioida sisäsiittoisuusaste ihan eksaktin estimaatin antavana numerona. Käsittelisin siis perussuomalaisia aivan kuten karjalaumaa. Koska nisäkkäiden sukusolujenmuodostus ja niihin liittyvä perinnöllisyys on samanlaista, voidaankin sanoa että perussuomalaiset ovat tältä osin aivan oleellisesti analogisia karjalauman kanssa.

Tämä koettiin pahana. Ensinnäkin se tietysti kyseenalaisti koko väitteen ja koettiin haastavana. (Minusta se oli vitsi. Jopa hyvä, mutta se oli ilmeisesti aika paska vitsi kuitenkin.) Että tässä sisäsiittoisuus kyseenalaistettiin vaatimalla teknisiä ja kovia laskelmia. Toisaalta tässä korostettiin enemmänkin ideologista sisäsiittoisuutta. Vieraantuminen maahanmuuttajista olisi siksi sosiaalis-ideologista vieraantumista. Ajatus ei ole huono eikä vertaus metaforana ole tältä osin huono. Kuitenkin tästä vitsistä nousi melko suuri vieraantumisen tunne ja tilanne kuivi kasaan. Ei ollut oikein intoa jatkaa keskustelua tälläisen keskusteluympäristön vallitessa. (Jos ei edes vitsiä ymmärrä sanon minä, jos ei osaa edes vakavilla asioilla olla pelleilemättä ja yritätisi edes joskus ymmärtää ajatellee vastapuoli.)

Tämä vieraantuminen voidaan liittää Heideggerin fenomenologisiin näkemyksiin sosiaalisuudesta. Hän nimittäin näki, että eksaktiuden sijaan asioilla on oma määreensä. Esimerkiksi Greenwitchin putki voidaan mitata metreinä, mutta se että se on kuljettava kävellen ja se on loppujen lopuksi ahdast putki, jossa kosteus ja meri on miltei aistittavissa vähintään mielikuvissa muuttaa putken "itseään pidemmäksi". Heideggerille "viisi minuuttia" ja "tupakanmittainen tauko" ovat molemmat omia määreitään.

Mutta ennen kaikkea Heidegger on hyvä jos katsotaan "persujen sisäsiittoisuutta" ideologiaa kuvaavana metaforana eikä konkreettisena geneettisenä ominaisuutena. (Eugeniikkavitseille on aina paikkansa, mutta unohdetaan ne nyt tällä kertaa.) Heidegger nimittäin luokitteli sosiaalisuuden hyvin tarkasti, ja osan sosiaaliseksi tulkitusta hän itse asiassa määritti lankeamiseksi (verfallen). Niissä sosiaalisuus on pseudoa, siis vähemmän sosiaalista kuin vieraantuminen. Ja hän huomasi asioita joita tulisikin huomata ; Monesti sosiaalisuus sekoitetaan esimerkiksi (a) äänekkyyteen (b) siihen, että puhuu paljon (c) siihen, että on hiljaa kun toinen puhuu (d) siihen, että on taitava retorinen sanankäyttäjä joka osaa viestittää. Ja niin edespäin.

Heideggeristä esimerkiksi juoruaminen ja toisten asioiden uteleminen on oleskelemattomuutta. Niissä kommunikaatiota tehdään kommunikaation vuoksi. Esimerkiksi siksi, että halutaan rikkoa hiljaisuus, tai koska halutaan udella toisesta tietoja tai levittää toisista tietoja. Karkeasti sanoen kaksi pahinta päätapaa langeta on se, että
1: Yli -innostuu itsestään. Silloin ihminen katsoo asioita omasta kannastaan ja levittää tätä eteenpäin ajatellen että tämä itseriittoinen itsereflektio on oleellista ymmärryksen lisäämistä. Tällöin ihminen voi lähteä vaikka debatoimaan jotta voi levittää omaa ideologiaan, käännyttää muita. Toinen ihminen unohtuu helposti ja muuttuu välineeksi. Hyvätkin intentiot voivat tällöin saastua.
2: Ihminen suhtautuu toisiin miettien samanlaisuutta ja erilaisuutta. Tällöin ihminen ei siis vain huomaa tuloeroja, vaan luokittelee itsensä niiden kautta. Ihminen haluaa tällöin esimerkiksi tehdä vaikutuksen muihin erottautumalla. Tai sitten haluaa korostaa mukaankuulumistaan samankaltaistamalla itseään. Ihminen siis katsoo ympärilleen ja näkee että toinen ihminen on kauniimpi (tai rumempi), joku toinen rikkaampi (tai köyhempi), joku kolmas fiksumpi (tai tyhmempi) .... Kaikki on vertailua. Asiat voivat olla itsessään totta, mutta vaikeus on siinä että näistä eroista tehdään "ylirelevantteja". Tässä riskinä on sekä itsetarkoituksellinen erikoisuudentavoittelu että tasapäistyminen massaksi.

Nähdäkseni juuri tämä pseudososiaalisuus kattaa yhteiskuntaa. Sen tuottamaa vieraantumista on käytännössä mahdotonta välttää. Emme keskustele vaan pseudokeskustelemme. Näkisin että internet itse asiassa vahvistaa tätä. Sillä se yhdistää samalla tavalla kuin Greeenwitchin putki ; Se helpottaa ohipuhumista että omalle itselle vieraiden kohtaamista. Tämä voisi teoriassa rikastaa, mutta ihmiset ovat käytännössä niin "ideologisesti sisäsiittoisia" että myös riskejä konkretisoituu merkittävissä määrin. Keskustelupalstat voisivat tuntua pseudokeskustelun ytimeltä mutta itse asiassa sosiaalinen media ja blogit ovat äärimmillään tämänlaista. Blogeissa on teksti, ohjelmanjulistus tai muu sanominen ja kommentit jotka kattaa se, että muut huutavat yksisuuntaisesti. Yksimielisiä ollaan korkeintaan siitä että ollaan erimielisiä (joskaan aina ei edes tästä) ja silloinkin syyt erimielisyydelle nähdään eri tavalla. Vääräoppinen on outo, josta vieraannutaan.

Tulkintaesimerkki : Feminismi, vertailu ja kysyminen

Ja vaikka esimerkiksi feminismissä tätä yritetään ideologiatasolla välttää, niin heidänkin parissaan keskustelu redusoituu yleensä nimenomaan siihen että keskustellaan vaikkapa tuloeroista. ("Kenen euro on sattumalta kenen jalkojenvälielimen mitan verran lyhyempi." -tyylisesti.)  Usein näissä peräti erottaudutaan täysin ihmisistä. Feministi ei puhu omasta palkastaan vaan keskimääräisestä naisesta ja keskimääräisestä miehestä. Ja tässä tuijotetaan sitten "olan yli" muita ja attribuoidaan maksimaalisesti. Samalla kun naiset tappelevat tuloeroista ja miehet valittavat armeijasta tai lasten huoltajuuskysymyksistä, he korostavat että nämä erot ovat paitsi olemassa, niin myös relevantteja. Tämä ei kenties itsessään ole väärin, esimerkiksi raha on vallan ja elämän eri tavoitteiden saavuttamisen kannalta yksi olennaisimpia tekijöitä, mutta siltikin feministi kyllä loukkaantuu jos joku korostaa että he ovat pinnallisia rahanperässäjuoksijoita.

Nähdäkseni tämän ongelman voikin tiivistää Heideggerin tapaan suhtautua kysymiseen. Hän näkee kysymyksen aina hyvin kontekstisidonnaisena ; Tässä maailmassa retorinen kysymys ei oikeastaan ole kysymistä ollenkaan koska kysyminen on aina etsimistä. Kysymisen tarve itsessään on jo kannanotto siihen että etsimiseen on tarvetta. Lisäksi koska kysymys muotoillaan, siinä on aina väistämättä jonkinlainen kohde. On kysytty (das gefragte) josta kysytään jotain tiettyä piirrettä tai asiaa (das befragte) ja tällä kysymyksellä yleensä tähdätään johonkin tavoitteeseen (das erfragte). Lisäksi kysymyksellä on kysyjä (der frager). Tämä voi tuntua omituiselta, mutta kun asiaa pyörittelee, voidaan päätyä melko lailla arkimieleenkin taipuvaan näkemykseen siitä, että kysymyksessä on aina jokin ennakoiva näkemys, puute tiedoissa ja tarve korjata asia jokin seikan vuoksi. Kysymys on väline. Kysymys vaatii siis kontekstin, jossa huvittavaa on se, että jopa vastaaja joutuu huomioimaan asioita. Vastaanottajalle on oleellista kertoa eri vastaus sen mukaan mikä on tilanne.

Palatakseni Greenwitchin putkeen, niin Cutty Sarkin lähellä oleva turisti saa aivan erilaisen ohjeen siitä miten hän pääsee joen toiselle puolelle kuin polkupyöräilijä tai autoilija. Turistia voidaan jopa varoittaa että se vastapuoli ei ole niin hirveän kaunis tai turvallinenkaan. (Lontoossa on tosin paljon pahempiakin alueita.) Polkupyöräilijä neuvotaan "kusiputkeen" koska se on melko lyhyt ja nopea ja siksi kätevä. Autoilijalle putkea ei voida edes neuvoa koska autoa ei voi ajaa putken låpi. On kerrottava reitti jossa on silta. Ja niitä on kauempana ja tämä vaatii kiertämistä. Maantieteellinen mutka voidaan kiertää, mutta se vaatii kuitenkin hyvin syvää ymmärrystä sekä maantieteestä että ihmisistä ja tilanteista. Vastaava ongelma on vielä vahvempi silloin kun etsimme yhteisymmärrystä eri maailmankuvien välille. Valitettavasti tässä kohden tilanne on käytännössä se, että kanssaolemiseen tarvitaan kaksi. (Kysyjä ja vastaaja.)

Tiede ja filosofia taas tekevät kysymyksiä. Ja vaikka tasa-arvoisuus ei teknisesti ottaen tarkoita samanlaisuutta - voit olla läski tai laiha mutta samanarvoinen - niin kuitenkin mukana on tärkeänä elementtinä henki siitä että ihmistä ei kohdella eri tavoin sen mukaan mitä ikää, rotua tai vastaavaa hän edustaa. Tämä johtaa siihen että on kysyttävä samanlaisuuteen ja erilaisuuteen liittäviä kysymyksiä. Ja keskustelu joka nostaa näitä esiin olettaa että ne ovat relevantteja. Fenomenologia johtaakin usein hankaluuksiin koska perusteltu filosofia ja tiede kysyvät ja hakevat vastauksia. Tämä johtaa käytännössä väistämättä jollain tavalla Heideggerin "langenneeseen sosiaalisuuteen". ; Näin vaikkapa feministeillä on tavoite kun he hankkivat vastauksia vaikka tuloeroihin. Intentiot värittävät kaiken. Siksi tasa-arvo nouseekin usein tasa-arvottomuuskeskusteluksi joka muotoutuu aina väistämättä joksikin jota Heidegger tuomitsisi.

Valitettavasti tämä saattaa olla väistämätöntä. ; Tämä voidaan ymmärtää jos tajutaan miksi fenomenologit ovat usein riitelemässä skientistien kanssa. Heideggerin näkemys nimittäin helposti korostaa sitä, että valistus tekee lehmänkauppoja todellisuuden kanssa ja valmistaa karhunpalveluksia ihmiskunnalle. Sillä kun maailmaa tehdään tieteen tavoiteltavaksi, tätä käsitellään erojen kautta ja luokitellen. Asiat vaikuttavat toisiin asioihin. Samalla kun saamme objektiivista tietoa maailmasta, jaamme itseämme ulkopuolelle ja tämä tulkitaan vähentymiseksi. Heideggerin maailmassa tiede vieraantuu koska sitä tahraa ympäriinsä leviäminen. (Tavallaan "kontekstien kadottaminen yleispätevyyden vuoksi".) Teoria elää "omaa elämäänsä" muiden tutkijoiden kautta, ja esimerkiksi kriitikko voi tulkita asiaa sellaisesta näkökulmasta että itse ei tunnista oman samomansa sisältöä. Kun ei samastu siihen kritisoituun tai vieraan näkökulman muokkaamaan käy niin että menetämme kykyämme tunnistaa sitä omaa ajatustamme omaksemme.

Nähdäkseni tämän ongelma on juuri siinä että teoriat ja ideologiat ovat meille "miltei ihmisiä" elleivät jopa enenmmän. Feministisen rahanjakokeskustelun syvin ongelma ei ole se, että puhutaan tuloeroista, vaan juuri siitä kun usein puhutaan jostain muusta kuin tälläisestä konkreettisesta piirteestä. Lisäksi ongelmana on se, että feminismi liitetään omaa identiteettiin ja feminismin kritiikki loukkaa feministiä. Teoria on siis kommunikaatiota eikä pelkkää informaatiota. Kommunikaatio taas on suhteessa yksilön väärässoloon, oikeassaoloon ja tätä kautta identiteettiin. ~ Ja tämä ei tietysti koske vain feminismiä. Feminismi on vain esimerkki, joka heijastelee muitakin ideologioita - ja esimerkiksi itseäni.
1: Heidegger kuvasi sitä miten ihmiset katsovat käsiään mutta eivät näe kappaleita lihaa ja luuta. Kädet ovat tietysti myös tätä. Ideologiatkin ovat vähän samanlaisia. On vaikeaa suhtautua oman lempi -ideologian moitteeseen, se kun on parhaimmillaankin vähän sama kuin kuuntelisi sitä miten läkäri selittää sitä miten amputaatio olisi vaikka kuolion vuoksi suoritettava. Ja huonoimmillaan sitä että joku psykopaatti päättää karsia ruumiinjäseniä koska on psykopaatti. (Yleensä sitä, että kuntelee toisten väkivaltafantasioita joissa omia käsiä ensin haukutaan vaikka liian pieniksi ja neitimäisiksi.)

Tämä ei kuvaa pelkästään feminismiä vaan se on mukana kaikessa. Omaksi kokeminen ja sen loukkaamattomuus sekoittaa, koska yht'äkkiä emme käsittelekään asioita kappaleina vaan itsenämme. Tämä on nähdäkseni se, mikä fenomenologiassa on huonoa. (Siinä on paljon hyviäkin juttuja, siksi tätä blogaustakin oli hauskaa kirjoittaa.) Toivoisinkin siksi vähemmän fenomenologian tuhoa (jonka se sen nykymuodossa poliittis-ideologisessa vallankäytössä sovellettuna ilmiönä miltei ansaitsisi) ja enemmän jotain jossa rakennettaisiin eksistentiaalinen näkemys tieteestä joka antaisi mahdollisuuden tunnustaa että tieteenteko ja teorioidenpyörittely on hauskaa läsnäolevaa, kokemusta elähdyttävää "täälläolon työtä", jossa niiden objektiivisuusvaatimus ei ole pelkän vähättelyn ja halveksunnan kohde, "väärää asennetta". Heidegger itse esimerkiksi hylkäsi sen, että matematiikan kätevyys tieteelle selitettiin jotenkin. Hän ei pitänyt siitä että Newtonin matemaattinen fysiikka toimisi koska Newton sovelsi matematiikkaa puhtasti ja ahkerasti. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että matematiikka sopi koska se käsittelee monenlaisia erilaisia tilanteita ja miettii niiden yhteisvaikutuksia ja seurauksia, ja siksi Newton huomioi enemmänkin empiriisiä samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia ja tämä empiirisen aineiston läsnäolo oli syy miksi matematiikka saatiin mukaan, sivutuotteena. Heidegger näki vain sen, että luontoa konseptualisoitiin matematiikalla ja sitten saatiin matemaattisia tuloksia. Ja että tässä vain vertailtiin asioita. (Tästä haluaisin irrottaa. Haluaisin että voisimme kysyä ja kenties joskus, kun oikein yrittäisimme, voisimme myös vastata.)

lauantai 12. toukokuuta 2012

Maailmankuvasta vetäminen

Nykyään on erittäin muodikasta puhua maailmankuvien kautta. Tässä näkemyksessä on sellainen järkevä puoli, että sen kautta voidaan ymmärtää että omat säännöt eivät välttämättä toimi toisilla. Eli että on tutustuttava vieraaseen näkemykseen jotta voi ymmärtää ja täten väittää toisista mitään. : Tämä olisi hyvää ja kenties kaunistakin. Mutta valitettavasti juuri tämä on se, jota ei käytännössä tapahdu ; Esimerkiksi feminismin kiivaammalla puolella on tavallista että ensin kritisoidaan sitä miten miehet toiseuttavat naisia. Mutta tästä seurauksena onkin sitten se, että naiset toiseuttavat miehet. Miehet nähdään esimerkiksi pelkästään jonain jotka haluavat hallita naista. Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että miesten intentiot ja aikomukset voivat olla aivan toisenlaisia. Ja tässä ei siis itse asiassa ymmärretä miestä, vaan rakennetaan määritelmävankila johon mies sitten asetetaan.

Tämä asia nousi esille myös toisessa mielessä. Internetissä leviävä posteri on yksinkertainen listaus osavaltioista jotka sallivat homoavioliitot ja osavaltiot jotka sallivat serkusten väliset avioliitot. On helppoa huomata muutama asia. (a) Serkusavioliittoja hyväksytään useammassa osavaltiossa kuin homoja. (b) kummatkin jakavat mielipiteitä eli kumpiakaan ei hyväksytä tai hylätä kaikkialla ja (c) homoutta hyväksytään eri osavaltioissa kuin serkusavioliittoja.

Tästä posterista on kirjoitettu teksti joka ihmettelee pääasiassa sitä, että miksi serkusavioliitot olisivat paha asia (siellä on myös se posteri näytillä). Se ei välttämättä sellaista olekaan. Toki serkusavioliitoille on hauskaa naureskella. Esimerkiksi Pauli Ojala on usein jaksanut muistuttaa että Charles Darwin nai serkkunsa. Sisäsiittoisuusajattelulla on tietenkin tätä kautta valtaa. Mutta nähdäkseni julisteen tarkoitus ei ole kuitenkaan syyllistää serkusavioliittoja vedoten vaikkapa sisäsiittoisuuden synnyttämiin ongelmiin jotka ovat sidoksissa (a) resessiivisten ominaisuuksien esilletulemiseen (b) geenivirheiden esilletulemiseen kun korjaavaa versiota ei ole ja (c) heteroosin vähenemisestä johtuva yleinen elinvoimaisuuden lasku.

Se, mikä minulla pistää asiassa silmään onkin se, että sallivaisuus ja avomielisyys liitetään mielikuvissa liberaaleihin. Kun taas tiukka moraalinormisto ja kiellot ja rajoitteet liitetään konservatiiveihin. Tällöin syntyy helposti mielikuva "vanhoilliset vs. anarkistit". Tämänlaisia näkemyksiä voikin sitten tukea etsimällä sellaisia lausuntoja kuin Oinosen "hauveliargumentti" jossa hän selittää että homoavioliittojen hyväksyminen johtaa yleiseen moraalin rapistumiseen ja avioliittoon koirien kanssa. Mutta maailma ei selvästi näytä noudattavan tämänlaisia luokitelmia. Se, miksi näin on on monisyinen.
1: Sosiologisia ilmiöitä tulkitessa on hyvä huomata että ideologian kannattamiseen liittyy korrelaation kautta monia asioita ja joitain toisia taas ei. Tämä on usein hyvin erilainen taso kuin ilmiön "oikeaoppisuustasolla tarkastelu". Esimerkiksi Pascal Boyer on korostanut että esimerkiksi uskontoa tutkiessa onkin erotettava sosiologinen ilmiö uskonto sen dogmeista. Ihmiset toki ääneen kertovat teologisesti korrekteja näkemyksiä. Mutta käytännössä heidän odotuksensa voivat olla hyvinkin erilaisia. Näin ollen jos Oinonen katsoo teologisen korrektiuden tasoa hän ei oikeasti voi vetää juuri mitään johtopäätöksiä siitä miten kyseinen idea sitten vaikuttaa yhteiskunnassa. Yhteiskuntataso on nimittäin aina sosiaalinen ryhmä ja jotkut vapauden kaltaiset ideaalit ovat niiden teologisesti korrekteja puolia. (Tämä ei tietysti tarkoita että tietyt näkemykset eivät liittyisi sosiologiseenkin puoleen. Eri näkemykset korreloivat) Näin Oinonen katsoo kenties vain homoseksuaalien kannattajien retoriikkaa ja näkee sen kannattavan normien purkamista jota se kutsuu vapaudeksi. Mutta hän ei huomaa että samat ihmiset voivat toisaalla valittaa islamistien harjoittamista kivitystuomioista. Esimerkiksi kaikki tuntemani "aktiiviset amnestyläiset" ovat aktiivisia myös muilla asioilla ja voimakas enemmistö heistä ajaa myös homoseksuaalien oikeuksia. Siksi teologisesti korrektit tarkastelut ovatkin virheellisiä koska niissä (a) oletetaan että ihmiset ovat dogmaattisia yhden ideologian seuraajia, edustamiensa ideologioiden täysiä sätkynukkeja (b) ja vaativat että ollakseen kunnon ideologia olisi myös oltava tämänlainen dogmaattinen ihminen. Muu olisi sitten kaksinaamaisuutta, oman ideologian myymistä, kasoisstandardeja...
2: Toinen ongelma on siinä että hyvin harva maailmankuva on aidosti liitettävissä vain yhteen tai kahteen normiin. Edes teologisesti korrekti taso ei ole usein tiivistettävissä sellaisenaan muutamaan kohtaan. Kuitenkin kun Oinonen katsoo asiaa vain parin piirteen kautta. Tämä on argumentaationa olkiukottamista cherry pickingin kautta. (Nämä argumentaatiovirheet komboutuvatkin aika usein keskenään.) Eli toisen näkemyksestä esitetään irvikuva valikoimalla vain osia sen sisältä. Tällä toiminnalla ideologia näyttäytyy usein mustavalkoisempana kuin onkaan. Sillä kompromissi ja priorisointipuolet jäävät käsittelemättä. ; Tämä on kenties hyvä ottaa esille kristinuskon kautta. Hyvin moni uskova uskoo samanaikaisesti ihmisen vapaan tahdon ensisijaisuuteen ja että tämä on niin tärkeä että se on heidän ratkaisunsa pahan ongelmaan. Ja aivan samat uskovaiset uskovat myös objektiiviseen moraaliin jossa vaaditaan kuuliaisuutta Jumalalle. Olisi helppoa ottaa vaikka objektiivinen moraali esille ja syyttää että uskonto olisi tätä kautta rakenteellisesti ja pakollisesti totalitaristinen. (Se ei ole, sen sisällä on toki riskejä tämänlaiseen ja nämä riskit on hallittava ja otettava huomioon. Mutta tämä ei tarkoita samaa kuin että se olisi automaattisesti vaarallinen.) Toinen tapa tuomita toinen väärin olisi ottaa nämä kaksi piirrettä ja nähdä niiden välinen jännite samana kuin "todisteena siitä että koko maailmankuva on sisäisesti ristiriitainen". Näiden kohdalla kysymys on jännitteestä joka vaatii tasapainoilua uskovaiselta. Eikä sen enempää. Tämä virhe on tietysti helppoa soveltaa myös liberaaleihin.
3: Oinonen lähestyy asiaa oman ideologiansa kautta eikä vastapuolen ideologian kautta. Toki esimerkiksi kristillisyyteen liittyy sellaisia termejä kuin synti. Ja että kristinuskon dogmien mukaan koiriin sekaantuminen ja homoseksuaalisuus ovat toisiinsa verrattavia syntejä ja pahuuksia. Ongelmana tässä on se, että ideologian automaattinen vastakohta ei ole se, että on joka ikisessä asiassa erimielinen. Näin kristinuskon tematiikan ulkopuolella ei ole oikeasti mitään pakotetta homoseksuaalisuuden ja eläimiin sekaantumisen välillä. Kun homoseksuaalisuuskannanotto on jo irtiotto kristillisestä etiikasta, niin mikä ihme pakottaisi että he jäsentäisivät maailmankuvansa ja ajattelisivat kristillisen synti- termin kautta? Koko maailmankuvallisuusargumentaation ideana kun on se, että jos tutkitaan mitä maailmankuva X tekee ja mitä maailmankuvan X seuraamisesta sitten seuraa, niin tätä ei suinkaan tuomita jonkun ideologian Y luomilla määritteillä vaan nimenomaan tarkastelemalla sitä mitä ideologian X kannattajat kannattavat ja ennen kaikkea miten he toimivat.

Ylläolevien valossa onkin selvää se, että Oinonen määrittelee mitä muut ihmiset tekevät ja nämä muut ihmiset ovat erimielisiä tämän merkityksestä kertookin että Oinonen puhuu eniten itsestään ja omista ennakkoluuloistaan ja ideologisista peloistaan ; Hän ei ole reflektoinut vastustamaansa maailmankuvan edustajien näkemysmaailmaa.

Tämä mutka voi palauttaa meidät niihin serkusavioliittoihin. On selvää että voisi ajatella että liberaalissa maailmassa serkusavioliitot olisivat suositumpia koska tässäkin on kysymys vapaudesta. Samoin voisi ajatella että konservatiivit vastustaisviat serkusavioliittoja helpommin - etenkin kun homousteemassa nousee esiin usein esimerkiksi insesti ja saman suvun sisäiset avioliitot Oinosen "hauveliargumentin" mukaelmana. Voidaan sanoa että obviously ideologiat eivät käytännössä ole näin yksinkertaisia kuin mitä tämä latistavaa luokittelua käyttävä mukaälyllinen ideologian kautta tehty analyysi väittää ; Sosiologian kautta voisi jopa sanoa että jos nämä esittää väitteinä yhteiskunnasta, ne ovat falsifioituneet, virheellisiksi osoittuneet, tosiasioiden valossa. Kun väite siitä mitä tapahtuu ei toteudu todellisuudessa, on teoriassa virhe. Koherentti teoria joka on vain sidottu joihinkin ideologisiin premisseihin ei siis itsessään ole edes kovin kiinnostava tai merkittävä jos puhtuaan politiikasta, ihmisten käyttäytymisestä, yhteiskunnallisista vaikutuksista tai muista vastaavista.

Siksi voidaankin ajatella esimerkiksi muita liittyviä asioita. Liberaalius syntyy helposti jos pakotetaan kohtaamaan erilaisia ihmisiä. (Monikulttuurisessa maailmassa dogmaattisuus voi johtaa helpommi turpiinsasaamiseen, joten se on hyvin monista syistä ymmärrettävää.) Siellä on myös laajempi valikoima mahdollisissa pariutumiskumppaneissa. Jos taas eletään eristäytyneemmällä alueella, voi olla hyvinkin luontevaa välttää konflikteja ja hakea yhteisöllisyyttä siitä että tehdään samoja asioita, eli esimerkiksi harjoiteaan samaa ideologiaa. Tämä johtaa tietysti siihen että piirit ovat pienemmät, joten serkusavioliittoihinkin suhtaudutaan myötämielisemmin - ja voidaan ymmärtää että jos oikeaoppinen ja ideologisesti yhteisöön sopiva, se on rakentavampi kuin joku ulkopuolinen. Kysymys ei siis ole pelkästä "jenkkien sisäsiittoisuus -stereotypiasta" jossa seksuaalinen estetiikka menee niin että "mitä serkumpi, sitä herkumpi".

Näin ollen liberaalius ei välttämättä johdakaan kasvaneeseen myötämielisyyteen insestiä kohtaan mutta lisää ymmärrystä miksi irtiotto kulttuurisesta homoseksuaaleja koskevasta normista ollaan halukkaampia tehdä. Ja konservatiivisuus ei johda yleiseen ja kaikenkattavaan seksuaalisuuden hallintaan jossa keksitään rajoitteita just for the ideology.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Uskovaisten itselleenrakentama psykologia -ansa.

Törmäsin mielenkiintoiseen kristillisyyden puolustamiseen. Henkilö selitti seuraavat lähtökohdat ajatuskokeessa jossa ihmisiltä kysytään erilaisia kannanottoja ; "Psykologi Jonathan Haidt on kehittänyt mielenkiintoisen testin. Minna ja Markku ovat aikuisia sisaruksia, jotka lomamatkalla haluavat kokeilla seksiä keskenään. Haidt kysyi opiskelijoilta oliko tämä oikein. Jopa rationaaliset ja uskonnottomat keksivät kaikenlaisia syitä sisaruusseksin kieltämiseen. Yleisin oli se, että sisarusten seksistä tulee vammaisia lapsia. No, entä jos molemmat käyttävät ehkäisyä? Siitä huolimatta sisarusseksiä vastustettiin. Lopulta perusteluksi riitti kehäpäätelmä; "En tiedä. En osaa selittää. Tiedän, että se on väärin"."

Perustelu on kenties mielenkiintoinen, ja Haidtkin on ihan kelpo psykologi. Mutta jos olisin uskovainen, en käyttäisi tätä perustelua missään tapauksessa. Se nimittäin vesittää pohjimmiltaan totaalisti uskovaisten perusnäkemyksen jonka mukaan uskontoa tarvitaan tekemään ihmiset eettisiksi.

On nimittäin pitkät perinteet ajatustavalle jossa etiikan nähdään olevan kulttuurin luomus. Tällöin vastaan tulee esimerkiksi uskonnollinen ajatus syntisyydestä, joka on niin suurta että ilman uskontoa yhteiskunta sortuisi arvotyhjiöön ja nihilismiin. Että ei ole etiikkaa ilman uskontoa. Tällä samalla perinteellä oli myös psykoanalyysi. Esimerkiksi Haidtin tilanteen kannalta olennainen huomio onkin se, että Freudin mukaan sisarukset tuntee vetoa ja vain yhteiskunta ja tabut estävät seksuaalisten halujen toteutumisen.

Itse asiassa psykoanalyysin vastustamisen juuret ovatkin vankasti kiertyneet insestikysymyksen ympärille. Tosin jo ennen Haidtia insestitabun eikulttuurillisuuden osoitti Westermarck. Hän näytti että insestin välttäminen on synnynnäistä eikä pelkästään kulttuurillinen konstruktio. Ihmiset välttävät seksiä niiden kanssa joiden kanssa he ovat asuneet lapsina tietyssä iässä. He peräti kokevat vastemielisyyttä tähän. Ja tämä toimii kulttuurista toiseen. Tätä ilmiötä kutsutaan Westermarck -efektiksi.

Siksi evoluutiopsykologiassa Westermarck -efekti on ollut itse asiassa olennaisen tärkeä ja vahvasti mukana. Syy, miksi insestiä pidetään pahana on itse asiassa selitetty evolutiivisesti siinä, että erilaiset vammaisuudet ovat yleisiä sisarusten parissa. Sisäsiittoisuus on uhka jälkeläisten terveydelle, joten on selvää että tähän kohdistuu suuri ja hyvin monisärmäinen valintapaineisto. Sisarusten välttäminen on ilmiselvä adaptaatio. Haidtin ehkäisykohta on sinänsä ovela lisä, mutta tässä ei tarvitse muistaa kuin se, että kondomit ja muu ehkäisy ovat olleet kuvioissa evolutiivisesti katsoen silmänräpäyksen. Samasta syystä nykymiehet ovat ekologisessa loukussa jossa he eivät jonota spermapankkiin vaan katsovat pornokuvia internetissä. Evolutiivinen muutos vaatii aikaa ja kasautumista. Ja naisen alaston ruumis on menneessä maailmassa liittynyt vahvasti lisääntymisen onnistumiseen, toisin kun virastojonotus. Evoluutio ei osaa ennakoida tämänlaisia, ja muutoksessa on aina "inertiaa" koska mutaatioita ei voi vaan kasautua ihan miten paljon tahansa..

Argumentti ei toki muutenkaan ole mainio. Kehäpäätelmää tässä ei ole, vaan ainoastaan taustan lähtökohtien havaitseminen. Samantapainen tilanne saadaan rakennettua mihin tahansa, myös uskontoon. Uskonnoissahan päädytään lopulta "Jumala sanoo niin, en osa sen paremmin perustella" -tilanteeseen. Ongelma itse asiassa tunnetaan jo Platonin ajoilta ; Euthyfronin dilemman mukaan Jumalan kohdalla joko vastataan "en osaa sen paremmin perustella" tai sitten pitää perustella jotenkin muutoin jolloin Jumlaa ei enää tarvita.

Eli kaiken kaikkiaan uskovainen joka vetoaa ylläolevaan on inhottavassa tilanteessa koska hän joko kaatuu "argumenttiketjun loppumiseen perustelemattomaan premissiin" eli kuoppaan josta hän syyttää vastustajiaan ja jota hän pitää ongelmana. (Eli jos vastapuoli on typerää ja heidän pitäisi lopettaa mielipiteensä, niin hänen on pakko tehdä itselleen sama.) Tai sitten hän tunnustaa että Jumalaa ei tarvita vaan ihmisellä on luonnollinen etiikka lajinmukaisessa käytöksessä. Ja uskonto vain mukailee näitä insestitabujen kaltaisia mieltymyksiä after the fact. Eli kun asia on vastenmielinen jo valmiiksi, uskonto vain kertoo että Jumala on samaa mieltä ja leikkii että tämä on perustelu. Vaikka se onkin oikeammin vain manipulointia ja mainosta jossa henkilöiden mielipiteitä hivelemällä heidät saadaan ostettua ideologiaan sisään.

Uusateistit sen sijaan ovat tämänlaisten tutkimusten edessä riemuissaan ; Sam Harriksen naturalistinen etiikkakäsitys (minusta jopa liioitellun naturalistisena esitetty) on jokin joka suorastaan saa empiirisen todisteen itselleen Haidtin kaltaisesta koeasetelmista. Ei tarvitse olla uskovainen ollakseen insestiä vastaan. Rationalistit ja ateistit sanovat saman. Ja tässä taustalla äänen antavat geenit, eikä mikään ideologia saa tästä mitään kultaista kruunua itselleen. So there!
Kuvassa karhunraudat. Perusohje on, että kun virität sellaisen, älä astu siihen itse!

perjantai 9. tammikuuta 2009

Jenkkitesti.

"That is that all contemporaries should be considered common siblings, having common parents. Strict rules are therefor drawn up to prevent the likelihood of marriage between actual biological siblings."
(Menahem Luz, "Aristotle's Criticism of Plato's koinonia of wives and its Hellenistic Development.")

Kotieläinten ja tuotantoeläinten jalostuksessa eli eläinkannan geenifrekvenssien ohjaamisen intentionaalisesti johonkin haluttuun suuntaan, on sellaista toimintaa että on hyvä pitää silmällä lisääntyvien yksilöiden keskinäistä sukulaisuutta ; Sukusiitoksen arvioinnilla on merkitystä, koska se tuo helposti esiin resessiivisiä eli väistyviä haitallisia ominaisuuksia, jonka seurauksina syntyy esimerkiksi haitallisia epämuodostumia. Tämä ilmiö on tunnettu monissa kulttuureissa, ja tämän ehkäisemiseksi ihmisissä toimii erityinen Westermarck -efekti.

Jotta jotain voidaan välttää tai lisätä, sen määrää täytyy kyetä arvioimaan jotenkin. Tähän on tietenkin jalostuksessa keksitty keinoja.

Sukulaisuussuhde eläinten (tai ihmisten) X ja Y välillä (aXY) tarkoittaa sukulaisuudesta peräisin olevien samojen geenien todennäköinen osuutta kahdella yksilöllä.
1: Tämän arvioinnin peruslähtökohta on se, että yksilö saa ½ geeneistään kummaltakin vanhemmalta. Siksi karkeasti voidaan sanoa että tärkein sukulaisuussuhteen mittari on sukupolvien lukumäärä, joka joudutaan kulkemaan jotta päästään yhteisiin vanhempiin. Tällöin esimerkiksi vanhemmilla sukulaisuus on 0,5 ; isovanhemmilla 0,25 ja isoisovanhemmilla 0,125... tämä puolittuisi aina joka sukupolvessa. Tällä logiikalla sukulaisuussuhde olisi (½)N, jos N tarkoittaa sukupolvien määrää.
___1.1: Tällä logiikalla esimerkiksi X:llä ja Y:llä on sama isä ja eri emä, jolloin he ovat puolisisaruksia tavalla joka on esimerkiksi sonnien jälkeläisarvostelussa tyypillinen; Tällöin verrataan lasketaan X:n sukulaisuus yhteiseen sukulaiseen ja Y:n suhde yhteiseen sukulaiseen ja kerrotaan nämä keskenään Tällöin aXY = (½)*(½) = (½)2, eli 25% geeneistä olisi yhteiseltä vanhemmilta peräisin olevia geenejä. Tähän asti homma olisi helppoa.
2: Tätä kuitenkin sotkee sukusiitos. Kun yhteisiä esivanhempia on sukusiitoksen kautta enemmän, kuin 1 vanhemmat, sukulaisuussuhde tosiasiassa kasvaa edellä mainittua suuremmaksi. Jos isäsi nai serkkunsa, olet läheisempää sukua isovanhemmillesi, koska näitä on yksinkertaisesti vähempi määrä, ja sinulla on joka tapauksessa vakiomäärä kromosomeja. Näissä tapauksissa kaikki yhteiset kantaisät ja näiden sukulaisuussuhteet lasketaan yhteen. Tämä menetelmä tunnetaan nimellä Wrightin polkukerroinmenetelmä.
3: Edellinen muuttuu todella monimutkaiseksi, jos käsiteltävänä on laaja aineisto, jossa on esimerkiksi sukusiitettyjä linjoja jotka risteävät joissain kohdissa. Laskutoimitukset sinällään ovat helppoja, mutta niitä ketjuuntuu ja kokonaisuudesta tulee tämän vuoksi raskas, koska joudut summaamaan laskutulokset joka ikisen yhteisen kantavanhemman kohdalla. (Eli mitä vähemmän "suvun sisältä ristiinnaineita" vanhempia suvussa on, sitä vähemmän laskuja tulee.) Tämän vuoksi taulukkomenetelmien käyttö apuna on hyvä konsti : Niitä käyttämällä tarpeelliset jutut voisi periaatteessa laskea käsinkin. Arviointia voisi tietenkin laiskuuden uhatessa tai tietokoneen puutteessa "oikoa" kun huomaa, että mitä kauemmas sukutaulussa siirrytään, sitä pienemmän määrän se vaikuttaa lopputulokseen, mutta tosiasiassa oikominen vääristää tulosta.

Yhteenvetona: Lähisukulaisuuden vaikutuksen määrää voidaan arvioida seuraavilla kaavoilla.
Se, mikä sukusiitosraja on haitallinen riippuu suuresti tilanteesta, mutta nyrkkisääntönä voidaan pitää FX=0,1 = 10%. Jälkeläisten sukusiitosasteen voi arvioida vertaamalla aiottuja naaraan ja uroksen sukutauluja. Karkeasti voidaan sanoa että sukusiitosta voidaan estää sillä että populaatiot ovat suuria, eikä lähisukulaisia risteytetä keskenään. Populaatiota voidaan kasvattaa esimerkiksi nautojen kohdalla myös sillä että populaatioon tuodaan geenejä esimerkiksi ulkomailta.

On ehkä syytä kuitenkin vielä muistuttaa että sukulaisuussuhde on tässä kohden eri asia kuin yhteisten geenien määrä. Syynä on se, että eri yksilöillä on samoja geenejä. Toki nämäkin ovat - riippumatta siitä uskooko evoluutioteoriaan tai kreationistien perusryhmämääritelmään - peräisin sukulaisuudesta. Mutta näitä laskelmia tehdään lyhyemmältä aikaväliltä, eikä meillä ole mahdollista generoida joka ikistä elänyttä yksilöä lisäntymishistorioineen laskelmiin. Siksi geenien vertailussa saadaan paljon suurempia samanlaisuusmääriä, kuin mitä tämä arviointi antaa. Tämän vuoksi tätä voi sanoa "Jenkkitestiksi"; Koska vanhan vitsitestin mukaan jenkkiyspisteitä sai paljon jos "sukupuusi on suora", ja tämä on objektiivinen tapa arvioida juuri tätä kysymystä. Jenkkipisteitä ei saanut sillä, että suvussa oli paljon haaroja, joissa oltiin lisäännytty ihmisten kanssa. Siinä tuli pisteitä nimen omaan "suvun kautta naimisesta". Ja mitä läheisempää sukua, sitä enemmän pisteitä saa.