Kulttuurimarksilaisuus

Olen itse jossain määrin marxilainen. (Groucho, ei Karl. En siis halua kuulua sellaiseen kulttuuriseen tai poliittiseen ryhmittymään joka huolii minut jäsenekseen. Niissä on pakko olla jotain vikaa!) Aavistuksen enemmän konservatiivisena kuin liberaalina olen ihmetellyt sitä miten "kulttuurimarxismista" puhutaan nykyaikana.

Tässä mielessä termi on jännittävä.

Se muistuttaa hieman "fundamentalismi" -sanaa. Tapio Puolimatka on kannattanut fundamentalismin kohdalla sellaista näkemystä että se viittaa useimmiten viholliseen. Se on leimaava sana jolla sävytetään keskustelua. Samanaikaisesti fundamentalismi on myös uskontotieteellinen termi jota voitaisiin käyttää asiallisesti. Mutta hyvin usein sitä ei käytetä. Fundamentalismi on nimitys vihollisesta, juuri kukaan ei kutsu itseään sillä nimellä.

Ja tässä mielessä "kulttuurimarksismi" tai "kulttuurimarxismi" ovatkin termejä jotka voivat viitata (1) tiettyyn vasemistolaiseen aateperinteeseen, kriittiseen teoriaan ja etenkin Frankfurtin koulukuntaan (2) se on pilkkasana jolla viitataan enemmän erimielisyyteen ja vihollisen leimaamiseen kuin argumentaatioon.

Nämä kaksi on helppoa erottaa toisistaan. Aivan kuten fundamentalisminkin kohdalla erottaminen tehdään siten, että kysytään. Kysytään mitä kulttuurimarxismi tarkoittaa. Tai mitä fundamentalismi tarkoittaa tässä keskustelussa. Jos vastauksena ei tule lähdeviitteitä, kriteeriattribuutteja tai vastaavia, kyseessä ei selvästi ole analyyttinen käsite vaan pilkkasana. Toisin sanoen jos et osaa pitää "lyhytluentoa" Frankfurtin koulukunnan mielipiteistä, et voi oikein mitenkään käyttää sanaa oikein.

Asiallinen kritiikki ei voi perustua olkiukottamiseen tai siihen että kritiikin kohdetta ei tunneta. Tämän tiedostaminen ei liene kovin vaikeaa. Ei tarvitse olla syvällinen ajattelija ymmärtääkseen että loanheitto ja asenteellisuus ja vastapuolen vääristely eivät ole mikään lähtokohta oikein millekään keskustelulle tai debatille. (Jos olkiukottaa vastapuolta on jo hävinnyt debatin älyllisellä tasolla. Ja on lisäksi epäonnistunut moraalisesti koska olkiukottaminen on osoitus siitä että ei ole kiinnostunut edes ottamaan selvää. On hutkinut ennen tutkimista. Eikä tällaisessa ole mitään kunniallista.)

Termin päämerkitykset;

Kun termiä käytetään oikein, kohdataan jännittävä asia. Termi on usein vasemmistolaisten käytössä. ; Sillä viitattiin 1970 -luvulla sellaisiin marxilaisiin joiden nähtiin pettäneen kommunismin ihanteita. Termin loi Trent Schroyer, joka ei pitänyt siitä että monet vasemmistolaiset keskiluokkaistuivat, tai siis antoivat periksi kapitalismille. Toisaalta kritiikissä oli myös sitä, että frankfurtin koulukunnan, esimerkiksi Horkheimerin, Adornon ja Habermasin ajatuksissa oli asioita jotka koettiin liian dikotomisina. Erityisesti toiseus, jako meihin ja muihin on koettu liian epätäsmällisinä. Samoin heidän puheensa vapaudesta on koettu käsitteiltään samalla liian täsmällisinä ja dikotomisina että toisaalta liian huonosti tai mielipiteenvaraisesti määriteltyinä.

Näin ollen kriittisen teorian vastustajat, esimerkiksi strukturalistit, ovat niitä jotka ovat olleet ahkeria termin käyttäjiä. Nämä taas ovat niitä jotka usein liitetään aika kovastikin "suvakkeihin" ja "kulttuurimarxisteihin". Koska he ovat "postmodernisteja" ja "postmoderneja". Tämä yllättää usein esilletuotuna nykyajan "konservatiiveja". Se ei yllätä ketään joka ns. tuntee yhtään mitään vasemmistolaisesta ajatteluperinteestä. (Itse koen vastenmielisyyttä kommunismia kohtaan, jo ihan sen "saavutusten näyttelyidenkin" valossa. Pyrin tuntemaan viholliseni. Se on tärkeää. Ja myös älyllinen hyve. Itse asiassa älyllinen välttämättömyys.)

Ja sitten kun puhutaan siitä toisesta merkityksestä, Setä Godwinilla on asiaa.

Kun kulttuurimarxilaisuuden taustoja penkoo, päätyy aatehistoriassa aikaan jolloin puhuttiin kulttuuribolsevismista ("kulturbolschewismus"). Se nähtiin vaarallisena kulttuurinturmeluksena jossa esimerkiksi seksuaalietiikkaa romutettiin. Ei liene tarpeen täsmentää että uhka liitettiin kommunistien lisäksi juutalaisiin ja että tämä näkemys on peräisin natsi-saksasta.

Tässä kohden vaikutteet eivät toki ole sama kuin natsismi. Tämänlainen suhtautuminen aatehistoriaan kun vaatisi sitä että aatteet ja ideologiat olisivat aina jotenkin ikuisia ja muuttumattomia. Useimmiten ne ovat sitä hämmentävän vähän. Siksi natsien näkemys on tosiasiassa varsin kaukana siitä mitä nykyään ajatellaan kun viitataan kulttuurimarxismiin. (Toki voidaan nähdä että johonkin Breivikiin ja uusnatsistien kohdalla yhteys saattaa olla relevantimpi. Hekin käyttävät "kulttuurimarxismia" sanankäytössään.) Salaliittoteoriointi toki on yhä jossain määrin mukana.

On kuitenkin nähtävä että lievennetty versio on saanut tulta vasta aika uutena aikana. William Lind piti vuonna 1998 puheen "The Origins of Political Correctness" jossa hän viittasi "kulttuurimarxismiin". Tästä eteenpäin termi lähti laajenemaan myös einatsististen konservatiivien sanavarastossa. (Tässä kohden on mainittava sellaisia hahmoja kuin Pat Buchanan ja Paul Weyrich.)

Tässä kohden mukaan tuli salaliittoteorianomaisia ajatuksia joissa korostettiin sitä että vasemmistolaisessa maailmassa oli mietitty ns. "hyödyllisiä idootteja". Eli naiveja koijattaisiin toimimaan pahan asialla. Lisäksi ajatellaan että tämä jotenkin nousisi jostain historian syövereistä eläväksi osaksi vasemmistolaista ja liberaalia liikehdintää aina ja kaikkialla. (Koska monet ilmeisesti näkevät aatehistorian jonain jossa muuttumattomat ikuiset voimat taistelevat toisiaan vastaan ja kyseessä on laajempi hyvän ja pahan taistelu jossa hyvä ja paha ovat aina samannäköisiä.)

Ja että tämä tarkoittaisi sitä että nykyajan liberaali olisi joko tahallaan manipuloivaa tai koostuisi näistä "hyödyllisistä idiooteista". Idea ei tietenkään kanna kovin pitkälle terveessä mielessä koska olisi selvitettävä kuka on se ei-vilpitön taho jonka tahtoa tässä seurattaisiin. Tämä onkin niitä kysymyksiä joita väistellään ja taiteillaan eri suunnista. Milloin "kulttuurimarksistit" ovat naïveja ja hyväuskoisia ja milloin valehtelevat tahallaan.
1: Erikoista kyllä tämä on tiedostettu ja ratkaisu herännäiskristillisissä suuntauksissa etenkin Pohjanmaan alueella. Siellä taustalle on nimittäin liitetty salaliittoteorioiden kuningasta, illuminatia. Joka siis huijaa valtamedian kautta suvakkeja jotka ovat sitten naïveja ja idiootteja. Herännäispiireissä kuuleekin nykyään useammin illuminatista kuin kreationismista. Joka on ainakin itselleni jokseenkin hämmentävää.

Tässä versiossa käteen jää lähinnä salaliittoteoria joka väittää että Frankfurtin koulukunta ei ollut erikoinen akateemisten älyköiden käsiteanalyyttistä leikkiä. Vaan että se oli "marksilainen juoni" jolla lännen kulttuuri tuotaan sisältäkäsin levittämällä erilaisia lonkeroita akatemiaan. Koulu ja media ovat tässä indoktrinaation välineitä. Ja viattomia käytetään marionetteja Amerikan ja Vapauden vihaamiseen. ; Tämä tietenkin sitten liitetään ihmisoikeusasiaan, rock and rolliin, homoseksuaalisuuteen, feminismiin ja kaikkeen sellaiseen.
1: Henki on itselleni hyvin tuttu viidesläisten ja helluntailaisten toiminnasta omassa lapsuudestani. Silloin tosin pelättiin suoremmin saatananpalvontaa ja nähtiin yhteyksiä esimerkiksi roolipeleihin. Rehellisesti sanoen tyypit vaikuttavat olevan isolta määrin samoja ja heidän asenteensa ovat hyvin samoja. He eivät vain palaa menneisyyden virheisiin. Osa varmasti siksi että häpeää ylilyöntejään käsittämättä että sama asennevammamoottori toimii heillä nykyään ihan samalla tavalla kuin silloinkin. Ja osa ei ole muuttanut mieltään mutta ymmärtää että asiasta seuraisi uskottavuuskatastrofi omalle agendalle.


Toisin sanoen sana on lähinnä keino tunnistaa turhat keskustelijat.

"Kulttuurimarxismi" onkin termi jolla tunnistaa puolueellisen keskustelijan. Se on samanlainen viesti kuin se, että viittaisi tiettyä kommunistista mieltä oleviin ihmisiin "tovereina". Se kertoo että tietynlaiseen propagandaan on tutustuttu. Ja puolet on otettu.

Siitä on tullut hyvin samanlainen termi kuin "suvakista". Sillä kuvataan enemmän erimielisyyttä ja vihollisuutta. Moni tiedostaa tämän ja pitää "suvakkia" arkikielisenä terminä. Mutta kun sitä voi käyttää keskustelussa niin että perustelut eivät muutu ja kaikkenmaailman "monikulturistit", "suvakit" ja "postmodernistit" voi korvata "kulttuurimarxisti" -sanalla. Tämä tarkoittaa, että ei kulttuurimarxismissakaan ole sen syvempää analyyttistä potentiaalia tai älyllistä pontta sen enempää kuin arkikielisessä "suvakissakaan". Termillä lähinnä luodaan gloriaa muodon eikä sisällön kautta. (Se toisin sanoen näyttää ja vaikuttaa sivistyssanalta.) Termit ovat keskenään vaihdettavia eli identtisiä. Ne ovat kokoelma sanoja joilla viitataan samaan viholliseen. (Joka on sinällään epämääräinen ja määrittyy lähinnä erimielisyyden ja vihollisuuden kautta.)

Rehellisesti sanoen näyttääkin siltä että ideologian yksinkertaisuutta, yksisilmäisyyttä ja monotonisuutta yritetään peittää keksimällä vihollisesta uusia nimiä joita sitten käytetään synonyyminomaisesti. Nämä eivät tuo uusia sisältöjä perusteluihin, vaan ne ovat enemmänkin uusia retorisia asennepakkauksia. (Tätä näkyy tietenkin kaikessa. "Vihervasemmistolaisia" ja "punavihermädättäjiä" käytetään erikoisella tavalla. Ei sellaisella jossa lopputulos olisi suppeampi kun pitäisi olla sekä "vihreä" että "punainen". Vaan jossa viitataan samaan sisältöön kahdesti. Tempussa on analyyttisesti yhtä paljon järkeä kuin siinä että puhuisi skoude-poliiseista tai hella-keittolevyistä. Toki ymmärrän että termifuusiot antavat älykkään vaikutelman koska oikein käytettynä ne olisivat spesifimpiä. Väärinkäytettynä ne ovat vain tätä synonymisaatiota.)

Erikoisinta tässä on tietenkin se, että kulttuurimarxismi on ollut keino piilottaa aikamoinen muutos arvokeskustelussa ja "kulttuurisodan" ytimessä. Jos 1950 -luvulla kiista oli oikeisto-vasemmistolinjamalla ja pelättiin esimerkiksi kommunisteja, on nykyinen arvokeskustelukiista useimmiten linjamalla liberalismi-konservativismi. Tätä muutosta on piilotettu juuri tällä edellämainitsemallani synonymisaatiolla. Se kätkee toisin sanoen taakseen ekvivokaatio -päättelyvirheitä. Niitä on vaikeampi huomata kun erilaisia nimityksiä käytetään kuin synonyymejä. Epätäsmällisyys onkin käsitefilosofiassa jotain jonka avulla voidaan yrittää piilotella tämänlaisia temppuja. Niitä ei huomaa jos ei ole tarkkaavainen. Analyyttistä ja huolellista silmää tämä ei toki hämää ; Asian savuverholuonne on ilmiselvä.

Itse näenkin että jos joku käyttää "kulttuurimarxismi" -sanaa hän on tapaus jonka kanssa keskustelu ei odotusarvoisesti (tilastollisesti) ole kannattavaa. Eli jos jotain muuta erityistä perustetta ei ole, termi on vain kätevä keino jolla tunnistaa sellaiset ihmiset joilla ei ole annettavaa keskustelulle ja jotka voi tätä kautta näppärästi ohittaa.

Toisaalta kulttuurimarxismista puhumisen relevanssi on hyvin vähäistä. Moni liberaali-vasemmistolainen kun on ns. postmoderni. Horkheimer -sitaatit ja hänen fanittamisensa ovat vähissä. (Esimerkiksi ; montako Horkheimer -aiheista blogausta löytyy uuden suomen suvakkejen kirjoituksista?)

Viihde ja velvollisuus

Kun olin nuorempi, käytössä oli melko vähän televisiokanavia. (Neloskanavan avaaminen oli aikanaan uutinen, nykyisin niitä on maassamme ties kuinka monta.) Ihmiset seurasivat aika vahvasti samoja sarjoja joista sitten puhuttiin. Nykyisin tätä on vähemmän. Siinä missä ennen jaettiin kokemuksia samoista sarjoista, nykyisin useammin enemmänkin "mainostetaan" sarjoja ja tiedustellaan seuraako toinenkin tätä.

Tosin nykyään on television lisäksi valtava määrä elokuvia erilaisissa datakirjastoissa, kokonaisia televisiosarjoja, kirjoja, tietokonepelejä, musiikkilevyjä ja vastaavia. Vapaa-ajan tarinankerronnallinen viihde on räjähtänyt silmille. Viihdettä on jo kauan tuotettu paljon. Mutta sitä on sekä kasautunut siten että osa vanhoista sarjoista ja elokuvista on klassikkoja. Että koko ajan tulee uusia sarjoja joita niitäkin pitäisi katsoa.

Syntymisen tahti ja kasautuminen ovat pahempia kuin minun nuoruudessani. Mutta toisaalta emme enää sen ansiosta elä yhtenäiskulttuurissa jossa juuri tiettyjen ja samojen asioiden tekeminen olisi jotenkin velvollisuus. Massa on tavallaan tehnyt asian paremmaksi ja pahemmaksi samanaikaisesti. On vaikeaa sanoa kumpi on hankalampaa.

Tästä seuraa joskus hankalia tilanteita. Sillä siinä missä ennen yhtenäiskulttuuri oli vangitseva, nykyään alakulttuuri saattaa joskus räjähtää silmille. Sillä alakulttuureissa on aina kysymys porukkaan kuulumisesta. Ja sitten olet tilanteessa jossa markkinoille tulee 100+ pelituntia vaativa peli, uusi merkittävä televisiosarja ja muuta vastaavaa. Ja niistä täytyisi kyetä puhumaan samanaikaisesti kun kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Vaikka ei ole mediapoliisia joka rankaisee siitä että ei katso tiettyjä televisiosarjoja, niin silti joskus jonkin katsomatta jääminen voi tuntua nololta tai sosiaalisesti eristävältä. Joka tuntuu velvollisuudelta tai ei ole kovin kaukana sellaisesta.

Molemmissa tapauksissa viihteestä on tullut velvollisuus. Yhtenäiskulttuurissa oli ikään kuin "ilmiselvää" että samoja sarjoja seurattiin. (Koska mitä muutakaan terve normaali ihminen tekisi ajallaan.) Oli helppoa ajautua oudoksi vain siksi että ei ollut katsonut niitä tiettyjä sarjoja. Nykyään tilanne on taas niin että omassa alakulttuurissa on sosiaalista painetta joka on ikään kuin tyydytettävä jotta saisi olla outo. (Kaikki on nykyään niin ironista.)

Onkin hyvä kysyä miten tähän "viihdevuoreen" tulisi suhtautua? Minulla on kuitenkin kirjoja lukulistassa, joten periaatteessa voin siirtää oleellista eteenpäin. On selvää että viihdettä on ja sitä tuotetaan lisää nopeammin kuin sitä ehtii kuluttamaan. Jopa niin että omaa periaateessa marginaalista alakulttuuriasi koskevaa aineistoa syntyy enemmän kuin ehdit sitä kuluttamaan ja tämä kasautuu siihen "lukemattomaan, näkemättömään ja kokemattomaan" vuoreen. Josta syntyy voimakas käsitys siitä että "etkö seuraa aikaasi" ja "eikö tuo sarja nyt kuulu yleissivistykseen"...

Osittain tätä tietenkin luodaan sosiaalisen paineen lisäksi mainonnalla. Horkheimer ja Adorno esittivät tähän liittyen että kapitalismilla on pahana tapana tehdä viihteestä velvollisuus. Viihteen katsomisesta voi siis syntyä palkaton työ. Sillä kapitalismissa mesenaatti omistaa taiteen. Mesenaatti maksaa taiteilijalle joka tuottaa teoksia. Jotta taiteilijalla on palkka työ ja mesenaatilla myyntitulot, tuotteen täytyy mennä kaupaksi. Tuote ojennetaan massoille mainostamalla ja luomalla mielikuvia siitä että jos ei kuluta tuotetta niin jää vaille jostain oleellisesta, ja oleellinen tarkoittaa yleensä ottaen sitä että on sosiaalinen hylkiö. (Tai kääntäen : Kun katsoo sarjaa on hip ja tosi trendikäs siinä omassa hupsussa alakulttuurissaan.) Perimmiltään kuluttajan täytyy tehdä työnkaltaisia suorituksia vapaa-ajallaan jotta markkinatalous pyörisi silläkin ajalla kun he eivät tee työtä. Markkinatalouden rattaiden ylläpitäminen on siis paitsi työn niin myös vapaa-ajan asia. Vapaa-ajan työ voi olla mainosten seuraaminen. (Ja tätä blogia voi lukea 24/7, kiitos kapitalismin.)

Periaatteessa tämä muistuttaa hyvin vahvasti uskontoa. Sekin on kulttuuria jota tuputetaan yleissivistyksen nimissä kaikille. "Raamattu" on tässä vielä "suurempi kirja" kuin jokin normaali viihdepläjäys. Sitä ei ole tavallaan asiallista vain laittaa lukulistalle. Saati että sen heittäisi kokonaan pois koko lukulistalta - koska kuulemma ateisteillakin on velvollisuus tutustua Raamattuun ennen kuin hylkäävät sen tietoisena ratkaisuna. (Minä olen jättänyt pirun monta kulttisarjaa katsomatta ja tehnyt sen tietoisena ratkaisuna. Koska tosiasiassa aihe ja muu kertoo monesti aivan riittävästi.) Tuokin kirja on minusta kirja muiden joukossa. Yhtenä osana vaatimassa huomiotamme ja aikaamme. Ja olen melkoisen varma että kun "Raamattujen" myymistä ja levittämistä katsoo, joku jossain tienaa rahaa sillä että saa minulle ja muille ihmisille synnytettyä tuntemuksia joissa "tämä juttu nyt on vaan tunnettava".

Suuret muinaiset ja porvarillinen tiede

"Mielestäni armeliain asia elämässä on ihmismielen kyvyttömyys ymmärtää kaikkea sitä, mitä maailma pitää sisällään. Me elämme tietämättömyyden levollisella saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meitä ole tarkoitettu matkustamaan kauas. Tieteet jotka pyrkivät kukin omille tahoilleen, ovat toistaiseksi vahingoittaneet meitä vain vähän, mutta jonain päivänä erilliset tiedonpalaset tullaan liittämään yhteen, ja silloin eteemme avautuu niin kammottava näkymä todellisuudesta ja omasta kauhistuttavasta asemastamme sen keskellä, että menetämme paljastuksen voimasta kokonaan järkemme tai pakenemme kuolettavaa valoa uuden pimeyden ajan rauhaan ja turvaan."
(H. P. Lovercarf, "Cthulhun kutsu")

Tieteenteon on yllättävän usein nähty olevan jotenkin vaarallista. Tässä yhteydessä sitä usein rinnastetaan tutkimusmatkametaforaan, jossa tuntemattomille alueille tunkeutuminen johtaa siihen että tutustutaan asioiohin joita ei osata hallita. Lovecraftin maailma on tästä suorastaan kliseisen hyvä esimerkki ; Toistuvana teemana on että porvarillisessa maailmassa taapertava törmää johonkin joka sitten kasautuu ja ihminen on paljastuvien voimien edessä heikko.

Asia ei tietenkään jää kauhukirjallisuuden tasolle. Esimerkiksi hiukkaskiihdyttimen rakentamista kritisoitiin koska pelättiin että syntyy musta aukko jonne maapallo imeytyy. Ydinvoima ja geenimanipulointi kohtaavat aivan asiallisten riskianalyysien lisäksi monenlaista sellaistakin vastustusta joka ei ole ollenkaan perusteltua. Ja vaikka olenkin periaatteessa luonnonsuojelun asialla, niin siltikin olen hieman kyynistynyt katsoessani niitä avosilmäisiä ihmisiä jotka kertovat luonnon kostosta kuin hengellisenä kertomuksena jossa luonnonkatastrofi on luonnon tapa kostaa ja että ansaitsemme tämän. Ikään kuin ilmastonmuutoksen vastustamisessa olisi kysymys "ihmistä suuremmasta korkeimmasta etiikasta" ja saastuttaminen olisi paitsi ihmiselle tuhoisaa niin myös synti.

Tätä kaikkea "liitettyä ryönää" voisikin kutsua vaikkapa esteettis-irrationaaliseksi maailmaksi. Ja siihen liittyviä ajatuksia voi hakea vaikkapa Adornon ja Horkheimerin "Valistuksen dialektiikasta" jossa he kuvaavat sitä miten valistus on vallannut tieteen ja taiteen. Tätä ei pidetä hyvänä asiana - päin vastoin. Kuvauksien mukaan tämä latistaa maailmaa. Valistuksen onnistuminen on tuonut mukanaan katastrofin. Sen mekanismi on kuitenkin päinvastainen kuin Lovecraftilla. Tässä reduktio nollaa asioita ja täten elämästä tulee köyhempi. Teoksen hengen mukaan olisi syytä tavoitella "unohdettua puolta".
1: Tämän teeman vaikutuksesta luonnontieteitä kuvataan lähtökohtaisesti "mekaanisiksi", "kylmiksi" ja "koviksi". Ja reduktionismista on tullut kirosana vaikka se on kulttuurirelativistisesti itsessään vain yksi validi filosofia muiden joukossa. Filosofiat ovat tasa-arvoisia paitsi. Tällä on luja vaikutus esimerkiksi siihen miten skeptikoita kohdellaan usein eräänlaisina puoli-ihmisinä jopa niiden puolelta jotka eivät itse edusta mitään "hörhöä".
2: Itse asiassa tämä näkemys näyttäytyy joskus jopa siinä miten vasemmistolaisintellektuellit dissaavat nörttejen tapaa etsiä elokuvista tiedevirheitä. Nörttejä ei tässä diskurssissa pidetä nykyajan proletaarina, joka on "luuserin kastissa". Sitä ei tässä yhteydessä nähdä osaksi "luovaa luokkaa" joka on aktiivinen. Se nähdään keskiluokkaisena, porvarillisena ja valistuksellisena.

En näe esteettis-irationaalista korostavaa lähtökohtaa aivan täysin vääränä.
1: Esimerkiksi elokuva on taideteos ja sen arvioiminen pelkästään sen tiedevirheiden kautta olisi latteaa. Mutta niin on latteaa sekin että kaikki elokuvat suostutaan näkemään vain freudilaisina symboleina. Mikä tahansa yhteen näkökulmaan fiksoituminen on nähdäkseni vika. Elokuva ei ole matematiikankoe.
2: Samoin olin hieman pahoillani kun katsoin "Leijonien luola" -ohjelmaa jossa leijonat haukkuivat erästä vaihtoehtohoitajaa. Mies oli toki pampfletteineen ja cure it all -pulloineen malliesimerkki käärmeöljynmyyjästä. Hänen egoistinen retoriikkansa jossa "hän on tutustunut asiaan - te ette ole joten te ette voi haukkua minua mutta jos tuette rahallanne niin sama presentaatio kertoo että olette järki -ihmisiä" -kaksoisstandardi läpitunki hänen puheensa. Vaatimus kyseisen tuotteen tieteellisestä varmistamisesta ennen väitteiden tekemistä ohitettiin sanomalla että hänellä oli viitteitä useisiin kirjoihin. Mutta Leijonat näkivät myyjän pelkästään huijarina ja vastenmielisenä ihmisenä. Itse koin että nimenomaisesti tämä kyseinen käärmeöljykauppias oli enemmän vilpitön confirmation biasin sumentama crank. Lääketieteellisesti ja kaupallisesti ero voi olla olematon. Mutta inhimillisesti ero on helvetin suuri. Selvästi vilpitöntä kaahoa ei saa kohdella kuin tarkoituksella valehtelevaa sosiopaattia. (Paitsi siltä osalta että ei osta em. tuotteita, tietysti.)

Nähdäkseni emme kuitenkaan voi uskoa että on "vääristymätön alkutila" johon kannattaa palata.
1: Jo käsite "alkuperä" on Adornon ja  Horkheimeri jalanjälkissä kulkevalle järjen avulla rakennettu konstruktio. Historian uudelleenkirjoituksestahan siinä on tavallaan kyse. Emme voi kovin helposti sanoa että mitä muutoksia on, ja että se on todella muutos hyvään. ~ Itse asiassa Lovecraftin "kaiken teoria" saavutetaan unilla ja se nimenomaan yhdistää esteettis-irrationaalisen kliiniseen ja mekaaniseen valistustieteeseen. Ja lopputuloksena on kauheutta. "Aitoa" se kyllä on mutta se onko se inhimillistä on varsin kyseenalaista. (Ehkä ihmisten tarkoitus on todellakin kuolla kauheissa olosuhteissa ihmeellisten ulottuvuuksien välillä laahustavien ja läpsyttelevien epäsikiöiden toimesta?)
2: Näkisin kuitenkin myös, että valistus ei nimenomaan ole johtanut "nihilismin voittoon". Nykyaikaa - kuten kaikkia aikoja - kehutaan erityisen tieteellisinä. Kuitenkin nähdäkseni nykyään tiede on hieman kuin uskonto oli ennen valistusaikaa. Aikanaan monet ateistiset ihmiset kylvivät uskonnollista ja deististä salakieltä. Henkenä olikin enemmänkin se, että ateismi sopi vain vahvoille yksilöille ja että heikko ja vähälahjainen rahvas tarvitsi uskontoa. Lisäksi uskonnollisten instituutioiden kanssa tukkanuottasille käyminen johti ongelmiin. Uskonto oli tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin kaiken läpitunkeva. Ainoastaan sen liturginen sanamuotoilu oli. - Tälle analogisesti nykyään tiede ja valistus ei suinkaan ole läpitunkenut yhtään mitään. Se ilmenee enemmänkin parodian ja imitaation muodossa. Tieteestä on tullut uusi uskonto siinä mielessä että sen kielestä on tehty pinnallista liturgiaa jolla kaikenlaista perustellaan. Kaiken kaikkiaan irrationaalisuus voi hyvin, toisin kuin joku pienivarainen ja pienimuotoinen Skepsis RY. Se vain muotoillaan pseudotieteeksi sen sijaan että halattaisiin suoraan sitä että se olisi "esteettis-irrationaalista uskontoa".
___2.1: Nykyajan maailmassa esteettis-irrationaalinen maailmankuva onkin itse asiassa tiedepuristin leimaa kantava. Sen kannattajat esittävät olevansa toisinajattelijoita. Normaali vallitseva tiede sen sijaan on uskontoa jota ylläpidetään vallalla. Alkuperäinen suuri totuus on sen sijaan tämän norsunluutornin ulkopuolella olevan oikean tieteellisen liturgian takana olevan tahon hallussa. Denialistit haluavat sanoa viimeisen sanan ensimmäisenä. He haluavat olla samanaikaisesti Adorno että Lovecraft. Reduktionismi on nihilismiä ja johtaa tiehen jonka päässä on ydinpommi ja geenimanipulaatiolla syntyvät laahustavat ja läpsyttelevät epäsikiöt, nykyajan tieteenkielen suurin Chuthulhu.

"Da Vincin demonit" -sarjan pilottijaksossa esitettiin että kello ei ole kiinnostava jos sen mekaniikan tuntee. Lausunto ei ollut da Vincin suusta. Tämä tuokin esille sen miten skeptismi, valistus ja jopa nörttiys onkin nähtävissä toiseuden kautta. Tämä näkökulma tekee hieman häijyä niille joista "skientismi on by definition kylmää ja kovaa". Sillä se kertoo että he ovat osana valtahierarkiaa jonka liturgialla ylenkatse oikeutetaan. Hupaisaa kyllä, Lovecraftilta löytyy juuri tähän sopiva novelli "Varjo Innsmouthin yllä". Se kertoo tavallisesta järkevästä ihmisestä joka menee Innsmouthiin. Siellä olevat ihmiset näyttävät rumilta ja iljettäviltä. Paljastuukin että he muuntuvat ikuisesti eläviksi kaloiksi. Nämä ovat sekaantuneet ihmisiin ja Innsmouthin asukkaat muuntuvatkin eri tahdilla kalamuotoon. (Mitä enemmän suvussa on ihmistä, sitä kauemmin tässä transformaatiossa menee.) Nämä ovat petoja joita päähenkilömme pelkää ja pakenee. Vastenmielinen pakanallinen, jopa demoninen, kultti on kammottava ja iljettävä. Läpsyttelevät kalaihmiset haisevat pahalta ja ovat vaarallisia. Myöhemmin henkilö tutkii omaa sukuaan ja paljastuu että hän on itse hyvin kaukaista sukua kalaihmisille. Hän muuntuukin pikku hiljaa itse kalaksi. Osa hänen sukulaisistaan on ilmeisesti aikanaan selvittänyt saman asian koska he ovat tehneet itsemurhan. Sankarimme sen sijaan halaa tätä kalatodellisuutta ja lopussa hän unelmoi ja odottaa pääsystä maanalaisiin valtakuntiin.

Näkisin että tämä kuvaa hyvin toiseuden kokemusta. On helppoa pitää iljettävänä jotain joka vastustaa omaa maailmankuvaa. Skeptismin valtakunta eroaa monien muiden ajattelumallista. Ja kun tottumaton hyppää eri maailmankuvasta toiseuteen ja kohtaa tässä outoa ja erilaista, on ksenofobia ja rasistinen hyppäys luontevalta. (Lovecraftin "Innsmouth" -tekstiäkin läpitunkee, etenkin sen alkupuolella, selvästi rasistiset tekstit. Mietitään onko sisäsiittoisuus vai monikulttuurisuus vai periytyvä sairaus Innsmouthin ihmisten omalaatuisen ulkomuodon takana.) Tila voi näyttää toiselta jos on täysin skeptikko. Nähdäkseni tässä onkin ongelma monien kanssa. Heillä on "omakohtaisia kokemuksia kuiluun katsomisesta". He väittävät että uskonnottoman elämä on pakosti ikävää. Se, että uskonnoton ei itse usko tätä ei merkitse mitään. Heidän kokemuksensa ei paina mitään koska se on alitajuista - toisin kuin se "omakohtainen kuiluun tuijottaminen" jonka tunteet ovat relevantteja eivätkä ollenkaan alitajuisia. Skeptikkojen mielenlaadun tuntijat ovatkin aina muita kuin skeptikoita. (Uskonnollisissa kokemuksissa kokemus nähdään uskovaisten erityisoikeudeksi jota ei saisi loukata - ei vaikka itsellä olisi ollut uskonnollinen kokemus. Tasa-arvo tässä ei tapahdu.)

Ignoraation sivutuotteeksi tiedetäänkin se, että ihminen kuvittelee maailman hallittavammaksi. Ymmärrys ja tieto ei olekaan niinkään välineellistä kuin sen tajuamista että kaikkea ei voikaan hallita. Tekniikka ei välineellistä luontoa ja murra luonnollisuutta designin luonnonylittävin henkisin voimin, vaan joutuu nimenomaan toimimaan luonnonlakien ehdoin. Ja osa asioista joita voimme helpostikin kuvitella - kuten ikiliikkujat - ovat tieteen mukaan aivan mahdottomia. ~ Empiria vaatii testin, joka on potentiaalisen kognitiivisen dissonanssin lähde. Epäonnistuminen omassa teoriassa on ihmiselle yksilönä kauheaa. Maailma ei toimi kuten kuviteltu. Ja jokainen meistä kuitenkin loppujen lopuksi haluaa olla se kaikista fiksuin - se että joku ajattelee samalla tavalla kertoo että tämä on pohtinut asiaa ja erilainen mielipide kertoo miettimisen puutteesta - joka saa sanoa viimeisen sanan ensimmäisenä.

Tämän vuoksi väitänkin että tiede ja valistus todellakin satuttaa ihmistä. Ja juuri esteettis-irrationaalisuuden kautta. Se, miten tämä tapahtuu eroaa vain sitten voimakkaasti siitä mitä Lovecraft tai Adorno ovat ajaneet. ; Pseudotieteilijä joka kohtaa vääränlaisia tieteellisiä tuloksia selittää väärät tulokset salaliitoksi ja norsunluutorneiluksi, koska hän perimmiltään kohtaa vaatimuksen nöyryyteen. Epäonnistumiseen liittyvä kongnitiivinen dissonanssi tuntuu pahalta. Tämä kauhuntunne liitetään erilaiseen maailmankuvaan sen sijaan että se nähtäisiin omana virheenä.

Haisevan ketun kuva

Sammeli Juntusen "Horjuuko kirkon kivijalka" huolehtii kirkon opin oikeaoppisuudesta. Hän näkee postmodernin teologian ongelmallisena, koska se hänen mukaansa kadotuttaa uskon merkityksen. Tähän pääsyyksi hän näkee sen, että liberaalissa tavassa tulkita peruskäsitteet uudelleenmääritellään ja lopputulos näyttää hyvin erikoiselta. Hän ottaa tästä esimerkiksi varhaiskristittyjen pariin soluttuneen gnostilaisuuden. Se käytti samoja sanoja mutta termien takana oli aivan erilaiset määritelmät. Ja siksi gnostilaisuus tuntuu oppina aivan erilaiselta kuin kristinusko. Juntunen esittelee gnostilaisuutta pitkästi jotta tämä olisi helppoa huomata ja lainaa sitten gnostilaisten kriitikkoa "On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että "siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva" ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva."

Kuvaus on hyvä ja se viittaa oikeaan ja todelliseen ongelmaan. Olen itse yrittänyt esittää tätä viittaamalla hillopurkkeihin ja niiden etiketteihin, mutta tämä vertaus on ymmärrettävä kuvaus siitä miten käsitteillä kikkailu vääristää asioita hyvin oleelliseti ja vakavasti. Wittgenstein kutsui tämänlaista sisällön vääristelevää toimintaa kategoriavirheeksi. Kategoriavirheessä sanoma vääristyy kun toista asiaa yritetään ilmaista aivan toisenlaisen käsitteistön termeillä. Tällöin syntyy juuri tilanne jota Juntusen lainaama analogia hyvin kuvastaa.

Se muistuttaa myös siitä, että on itse asiassa varsin tavallista että vallitsevaa, yleistä, suosittua tai auktoriteettisessa asemassa olevaa kielenkäyttöä pyritään aina imitoimaan. Kalle Haatanen menee kirjassaan "Ei voisi vähempää kiinnostaa" suuntaan jossa hän esittää että tieteellä on nykymaailmassa hallitseva asema. Haatasesta Adornon ja muiden vastaavien valistuskriittisten filosofejen näkemyksissä on virhe. Adornohan esitti että skeptis-skientistinen maailmankuva on kalpea ja rajallinen ja estää siksi ihmisen esteettisen elämän. Eli vaikka valistus on tieteellisesti ollut suunnaton menestys, se on Adornosta kuitenkin ollut kallis menestys. Haatasen mukaan nykyaikana tilanne on hyvinkin toinen kuin mitä Adorno olisi ennustanut. Haatasen kirjan sivulla 60 hän esittää "Kyse ei kuitenkaan ole siitä että tiede olisi jotenkin hävinnyt taiston ihmisten kiinnostuksesta. Päinvastoin, tiede kiinnostaa ihmisiä aivan tavattomasti, mutta eräänlaisen parodian muodossa. Tieteen kieli on läpäissyt koko maailman, mutta useimmiten puhtaana retoriikkana - kenties samanlaisena jolla valistusfilosofiaa enteilleet luonnontieteilijät joutuivat kätkemään tietonsa uskonnollisen puheenparren huntuun. Huuhaa -uskomukset puetaan näennäistieteelliseen asuun, ja ne myyvät kuin häkä. Mitä tieteellisemmältä teksti näyttää, sen parempi. Freudin, Adornon ja Horkheimerin ja muiden ajatukset siitä, että valistusfilosofia olisi jotenkin surkastuttanut kosketuksemme esteettis-irrationaaliseen luontosuhteeseen ei kerta kaikkiaan näytä pitävän paikkaansa. Irrationaalisuus elää ja voi hyvin - se vain käyttää näennäistä tieteen kieltä. On huomattavaa että huuhaa -uskomusten ei katsota olevan tieteen vastakohta; niiden katsotaan täydentävän tiedettä ja tarjoavan sille vaihtoehtoja."

Haatasen esityksen mukaan pseudotiede tekee samanlaista kategoriavirheilyä kuin mitä gnostilaiset tekivät alkukristityille. eli käyttävät samaa vallankaappausstrategiaa kuin Intelligent Design Kysymys on siitä että menestyäkseen pitää käyttää kieltä jolla on uskottavuutta. Haatasen kautta selittyy myös miksi uskovaiset puhuvat monikulttuurilla kielellä uskonnonvapaudesta haluessaan rajoittaa homoseksuaalien naimisiinmenoa tai miksi uskonnollisilla näkemyksillä ensin argumentoidaan mutta kun niitä kritisoidaan vedotaan uskonrauhaan ja ollaan äärisekulaareja. Samalla selittyy miksi tämä täsmälleen sama strategia näkyy jopa konservatiiveilla. Heidän toimeaan läpisävyttää kielenkäytön uudelleenmäärittely. Konservativismi on "nietzscheläistynyt", imitoi vastustajaa joka on sen päihittänyt ja syrjäyttänyt.

Haatasen huomio nostaa esille myös sen, että elokuvistakin tuttu skeptikkotarina, joka olennaisesti heijastelee Adornon ja kumppaneiden ennakkoluuloja on väärässä. Ennusteet elämän esteettisyyden romahtamisesta ovat uskottavuudeltaan ja vakavasti otettavuudessaan samalla tasolla kuin Freudin uskomus siitä että uskontojen aika olisi tullut ja että valistus pyyhkisi uskonnon lopulta pois. Syy tähän on erikoinen ; Valistus ei poista esteettisyyttä koska sillä ei ole impaktia muuta kuin kielenkäytön tasolle. Eli vanha klassinen skeptismi on osoittautunut heikoksi, epäuskottavaksi ihmiskuvaksi ja tästä on seurannut se että seuraamuksiakaan ei ole tullut ; Olettaessaan että ihmiset seuraisivat järkeä on tehty teoria ihmisyydestä ja kun ihminen ei olekaan tämänlainen on väärän teorian pohjalta tehty ennustuskin mennyt pieleen. Ihmiset ovat enemmänkin sellaisia että he rakentavat ennakkokäsityksen, luulevat että tämä sitoutuminen on esteettinen maailmassa elämisen suhde ja Totuus ja yrittävät sitten vain vahvistaa tätä ennakkokäsitystään. Vallassaoleva kieli on sitä varten että (a) järjenkäyttä valjastetaan siihen että saadaan "tortucana" saivarrella itselle uskottavuutta (b) järjenkäyttöä ei valjasteta koska ollaan "Smart Idiot" joka todella uskoo että tietää valmiiksi jo tarpeeksi ja että totuus on jo hallussa. Ihmiset eivät siis ole kovin ihanteellisia totuudenmetsästäjiä, he ovat paremmin valjastettuja olemaan oikeassa ja voittamaan sosiaalisesti kuin selvittämään asioiden tositilaa.

1: Ja tätä kautta voidaan myös huomata että skeptikoiden ja tieteilijöiden matala "bullshit tolerance" johtuu samasta mistä Juntusenkin vastustava ja kriittinen asenne liberaaliteologeja kohtaan. Kun omaa kieltä ja käsitteitä vääristellään, sitä on vaikeampi niellä koska toisen rakentelema lopputulos näyttää "haisevan ketun kuvalta" sen oman "kauniin kuninkaan kuvan" vierellä. Näin ollen skeptikoilla on puolellaan paitsi tiede, myös se että tiede on tällä hetkellä vallitseva maailmankuva niin että skeptikoiden ei tarvitse harjoittaa kategoriavirheilyä saadakseen sanomansa esille.

Kuitenkin minusta merkittävin huomio on Haatasen näkemys siitä että kategoriavirheily on parodian tekemistä. Se nimittäin vastaa osaltaan mieltäni kalvaneeseen "Troll problemiin". Kun esimerkiksi konservatiivit harjoittavat "vallankaappauskieltä" on selvää että heidän tekstinsä on jo itsessään parodiallista ja vääristävää. Näin ollen on vaikeaa erottaa parodiaa vakavasti esitetystä asiasta. Kun kategoriavirhe on parodiallista, on selvää että parodiallisia piirteitä esiintyy ja että parodiaa ja vakavasti otettua asiaa on vaikeaa erottaa toisistaan. Näin esimerkiksi Pihon lipsahdus ei ollut yllätys. Postmoderni kielenkäyttö ja pseudotieteellinen kielenkäyttö parodioi kielen. Tästä seuraakin se tunnettu asia että skeptikko kohtaa toistuvasti kaksi syytöstä (a) Te ette ota meitä vakavasti vaan vitsaillen ja naureskellen (b) Te olette huumorintajuttomia. Parodiahorisonttiin vaipunut kieli johtaa siihen että skeptikkoa voidaan aina syyttää jommasta kummasta. Jos argumenttia kritisoi argumenttina, sitä ei ymmärrä vitsiä. Ja jos ottaa vitsinä ei kunnioita toisen esteettistä tapaa olla elämässä.

Mieleeni tulikin se, miten Rauno Räsänen puolustautui kun "perussuomalaisessa natsihihajupakassa" ihmisiä syytettiin satiirintajuttomuudesta. "Sarkasmisi eivät jostain syystä erityisemmin naurata, koska ne ovat liian usein tosikkomaisesti tendenssimäisiä = niistä puuttuu koomisen vaikutelman aiheuttava jännite, joka syntyy, kun ilmaisun 'muoto' absurdilla tavalla irtautuu ilmaisun 'sisällöstä' ilman että yhteys muodon ja sisällön välillä kuitenkaan täysin katkeaa. Tavallaan huumorissa on kyse harkitun epäonnistuneesta metaforasta. Harkittu merkitsee tässä luovuutta, ammattitaitoa ynnä muuta synnynnäisen ja opitun omituista sekoitusta." Vitsailemiseksi kritiikin alla viittaaminen ei usein ole ensimmäinen tavoite, siihen mennään vasta kun kritiikkiä on jo ilmestynyt ja sitä vastaan on ollut vaikeaa puolustautua. Jos huumorista tehtäisiin selvää, menetettäisiin tekstillä tavoiteltava asia. Vitsi ei näytä vitsiltä koska jos se näyttäisi vitsiltä, ei se kiinnostaisi niitä joilla on esimerkiksi maahanmuuttajia koskevia intressejä. Kun halutaan hauska ja poliittinen voidaan saada kaikki, mutta parodiahorisontissa ideana onkin juuri se, että ei tavallaan oteta mitään. Koko taikuus perustuu siihen että rakennetaan mukatieteellinen ja mukahumoristinen teksti joka ei ole selvästi oikein mitään.

Usein parodiahorisontin kohdalla ongelma onkin juuri tämä. Postmodernisoiva ja pseudotieteellistyvä kieli on äärimmäisen latistavaa. Se ei tuhoa pelkästään rationaalisuutta, se iskee myös nauruun ja huumoriin. Molemmat ovat toki vakavia ongelmia valtaa kaihtaville koska näillä on tehty sellaista vastustusta joka on ollut valtaa hamuaville relevanttia. Pseudotieteilijät ovat siksi juuri niitä jotka estävät pahimmin meitä elämään esteettistä elämää. He tuhoavat järjen ja huumorin. Moni ihmettelee että miksi skeptikot motivoituvat ja välittävät. Minä ihmettelen miten joku voi nähdä että asia ei olisi merkittävä ja tärkeä, ja kritisoitu ilmiö nimenomaan tiukan vastustamisen arvoinen.

---

Kirjoittajan mukaan Juntusen ongelmana on se, että hänen suojelemansa oikeaoppinen uskonto on jo itsessään ongelmallinen. Kirjoittajalla on nyrkkisääntö jonka mukaan uskonto ilman empiriistä todistamista on vitsi joka ei naurata. Juntunen puolustaa yhtä vitsiä muita vitsiä vastaan. Se on kirjoittajasta erittäin vitsikästä.

psyko-patos-logos

"Rakas äiti ja isä.
Hiihdän Elviksen ja Suomen presidentin kanssa länteen. Maasto on vaikeakulkuista vuoristoalueet kokkareisia. Eteneminen hidasta. Aamulla kaste nousee ja luisto paranee. Tämä on villi ja kesytön maa. Saavutamme rikollisia hetki hetkeltä, mutta vauhtia on pidettävä yllä. Kun illalla laskeudumme levolle, emme voi olla varmoja, että huonepalvelu herättää meidät ajoissa aamiaiselle. Niin putoavat jotkut meistä rotkoihin, jotkut syö puuma tai biisoni, jotkut liukastuvat banaaninkuoreen ja taittavat niskansa. Jotkut saavat punataudin, koleran, ruton, sikotaudin. Jotkut syövät myrkyllisiä marjoja tai pesuainetta. Joidenkin pää jää kaiteen väliin ja he nääntyvät nälkään. Jotkut putoavat vuorelta, jotkut keittiöjakkaralta. Jotkut lähtevät ylittämään tietä eivätkä enää palaa. Heidän huutonsa kuuluu pimeässä yössä. Toivon että kuoltuani ruumiini täytetään heliumilla ja päästetään vapaaksi.
Poikanne Lamar."
(Matti Hagelberg, "Kekkonen", "Staffaasien hiihto")

Tämä on jälleen pyöreän sataluvun täyttävä artikkeli, numero 400. Sekin keskittyy jälleen blogaamiseen ja sen takana oleviin asioihin. Selittelen siis jälleen sitä, miksi pidän synkkää ja sangen pitkää monologiani, jota kuitenkin julkaisen avoimeksi ikään kuin sitä joku lukisikin.

Yleisesti kun luen blogeja huomaan että ne ovat arkijärjen harjoittamista = ne sisältävät paljon sitä mitä kutsutaan sanalla wit. Ja ollakseni rehellinen, se on ihan hyvä asia. Se, mitä niissä on paljon, on ristiinkommentointia toisiin blogeihin. Tämä on sellaista nopeatempoista reagointia vaativaa ja sisältää usein politiikkaa. Tämäkin on tietysti osa wit -henkeä. Tavallinen blogi tavallaan muistuttaa siitä, että filosofiaan ja sen historiaan ja ajatussuuntiin tutkiminen voi ohjata uppoutumaan, syventymään tekstiin. Tällöin takaa haetaan se aito luokittelu ja sanoman merkitys, joka voi johtaa traditioon asettumista, joka ei luo uutta. Mielestäni tämä riski on todellinen.

Tosin olen sitä mieltä, että "ajatteluanalyysiä" todellakin tarvitaan. Minusta filosofian historia ja sen ajattelut luokituksinaan ovat lähde ajattelun kehittämiselle: Filosofiset ajattelusuunnat ovat tällöin ikään kuin työkalupakki, mistä otetaan oikeita välineitä oikeisiin tarkoituksiin. Ymmärrys filosofian historiasta ja ajatteluluokista on tärkeää, jotta voi löytää tiensä eteenpäin. Lisäksi se helpottaa elämää: Kaikkea ei tarvitse keksiä itse ja uudestaan, vaan toisten tekemistä hyvistä asioista voi ottaa mallia ja niiden erehdyksiä paikata ja saada tilanne menemään paremmaksi. Tällöin esimerkiksi Humen ajatusten opettelu ei ole pelkkä ajattelun perinteen vallankäytön sovellus ja sen memeettinen leviäminen. Se on ikään kuin laatikko jossa näytetään Humen tekemä vasara ja vaikka Kantin tekemä taltta. Vasaralla ja taltalla voi sitten nakutella omia työkalujaan. (Filosofiassa työkaluilla ei taideta valmistaa kuin toisia työkaluja.)

Kun siis kuvailen eri näkökantoja - itse asiassa myös mielipiteideni vastaisia näkökantoja muunakin kuin kritiikin kohteena, mikä on käsittääkseni melkoisen harvinaista blogimaailmassa - uhkanani on ajautua epäluovuuteen, toistamiseen, jolloin muistutan enemmän mekaanista kopioijamunkkia kuin "aktiivista sisällöntuottajaa". Toisin sanoen en voi täysin unohtaa witiä. (Onneksi, kuten myöhemmin selviää, tämä "voi" ei ole "en saisi", vaan "voi" on "ei mahdollista". Siinä mielessä olen turvassa.)

Tästä taas päästään itse asiassa siihen, miksi millään on merkitystä. Olen hieman huvittuneena useille kertonutkin että harjoitan mielelläni nimen omaan "turhia harrastuksia". Jos siitä on hyötyä, siitä voi saman tien tehdä ammatin. Amatöörin kirjoittelelmat ovat amatöörin kirjoitelmia. On tiedettävä paikkansa. Turhuus harrastuksissani on tärkeää, koska silloin korostuu se, että asiasta ei ole hyötyä, joten asialla ei ole välinearvoa. Sen on siis oltava itseisarvo. Kun teen asioita niiden vuoksi enkä saadakseni niillä muita asioita, kohdennan oikeasti siihen, joka on minulle itselleni tärkeää.

Ja tässä vaiheessa on hyvä puhua hieman maailmankuvista. Sillä wit aina heijastelee juuri tätä; Minille wit tarkoittaa ennen kaikkea sitä että henkilö on ovela ja toimii maailmankuvansa tuoman systeemin mukaan yhtenäisesti. Tässä maailmankuvassa taas on seuraavia elementtejä, joiden teemoja olen lainannut tällä kertaa mm. antiikista lainaamillani ideoilla. Mielestäni witin perusyksikkö, joista se rakentuu on belief. Belief on uskontotieteessä paljon käytetty termi, joka tarkoittaa yksinkertaisesti uskomusta. Se ei ole puhdas määritelty uskondogma, vaan enemmänkin näkemys, joka henkilöllä on ja joka on tämän mielestä monista syistä niin luotettava, että hän pitää siitä kiinni ja uskaltaa rakentaa niiden varassa maailmankuvaansa. (Se ei siis ole tässä yhteydessä puhtasti teologiaa.) Se siis sisältää sekä näkemykset siitä miten asiat ovat että miten niiden pitäisi olla. Tämä taas minusta sisältää seuraavat elementit, henkilöstä ja tilanteesta riippuen eri suhteissa.
1: Myytti on monimutkainen käsite. Joskus sanotaan että myytti on luonteeltaan nimen omaan rationaalista, koska se jäsentää maailmankuvaa. Kuitenkin myös mielikuvitus jäsentää maailmankuvaa, vaikka se olisi luonteeltaan irrationaalista. Kaikki myytit eivät myöskään ole järkeviä. Myytti ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin irrationaalinen, koska sen tärkein tehtävä on tehdä maailmasta elettävä, se ei tuota ymmärrystä vaan ennen kaikkea hallinnan tunnetta. Myytti sisältää symboliikaa, jolloin se esittää kuvainnolliseen muotoon tuotettua tulkintaa todellisuudesta. Myytti heijastelee kertojallaan jo olemassaolevaa maailmankuvaa ja se voi muokata sitä sekä kuulijan maailmankuvaa. Minulle myytti edustaa kanavaa, joka käsittelee tunteen ja logoksen tuottamat asiat ja koostaa näistä belief -näkemyksiä.
2: Logos taas ryhtyi tarkoittamaan järkeä, ja se erotettiin jo melko varhain myytistä. Karkeasti voidaan sanoa että myytit ovat tarinoita ja logos tarkoittaa teorioita. Logosta on kahden laista: Analyyttistä ja synteettistä: Ensimmäisessä asiat pilkotaan osiksi, niille tehdään määrittelyt jotka selvittävät mitä osia niihin kuuluu. Synteettinen taas liittää osasia yhteen ja tekee niistä teorioita. Myös logos voi olla passiivista maailmankuvan jäsentämistä, jo tiedetyn luokittelua, tai aktiivista sen muuttamista, elementtien poistamista ja uuden lisäämistä sekä järjestyksen muuttamista. Ja molempia samanaikaisesti. Logos järjestää ja järjestelee. (Kristinuskon logos on Filon (Aleksandrialaisesta) lähtien perinteisesti kuvattu maskuliinisena, mutta mielelläni liittäisin siihen myös sen toisen elementin, feminiiniseksi aikanaan luokitellun sofian, viisauden.)
___2.1: Logos ei kuitenkaan ihmisillä ole koskaan yksin, vaan ne liitetään maailmankuvaan kokonaisuutena, jolloin niihin liitetään mm. arvolauseita. Olen siis samaa mieltä kuin esimerkiksi Max Horkheimer : Objektiivinen maailma on sekä olemassa että käsitettävissä, mutta ihmiselle niihin kiedotaan arvosidontoja niin että mitään "arvovapaata ajattelua" ei ilmene ihmisillä. Teoriasta tulee ihmiselle sama mitä tarina ja myytti tarjoavat, tieto maailmasta tuo hallinnan tunnetta; Tämän vuoksi esimerkiksi evoluutioteoriaan on liitetty sekä myyttisiä ajatuksia esi -isien menestystaisteluista että negatiivisia mielikuvia sen "ateistisuudesta" ja kuinka "ihminen alennetaan Jumalasta eläimeksi, ja syrjäytetään luomakunnan kruunun sijalta". Tämä maailmankuvasidonnaisuus ei kuitenkaan ole teorian vika, vaan ihmisen tapa käsittää maailmaa. Olemme tarinoita kertovia eläimiä.
3: Passio taas kuvaa tunnemaailmaa. Tämäkään ei ole täysin irrationaalista, vaan ne sisältävät joitain automaatioita. Esimerkiksi pelkotila joka tulee kun kohtaan leijonan on järkevä. Usein järki ja tunne esitetään toistensa vastakohtina (samoin kuin myytti esitetään logiikan vastakohtana, jolloin tunteen pitäisi olla myyttistä, mihin en usko.) Liian tunnekeskeisen ajattelun ongelmana on assimilaatio, eli ihminen kehittää näkemyksensä siten että hän yrittää selittää miksi hänen lähtökohtansa ovat oikein, eikä ole missään ehdoin valmis muuttamaan niitä. Hyvä tunnemaailma sen sijaan tarjoaa inspiraatiota logoksen käsiteltäväksi ja mahdollistaa akkomodaatioon, eli näkemyksen muuttamiseen. Minusta tunne tuo (1) sekä ideoita logoksen käsiteltäväksi, josta ne päätyvät myyteiksi, ja (2) joissain tapauksissa korvaa logoksen myyttien lähteenä ja jäsentää asiat omansa mukaan, jolloin "se miten asioiden pitäisi olla määräävätkin sen miten ne ovat".
___3.1: Telos, päämääräsuuntautuneisuus. Kun tässä on mukana kaikki alaelementit, se tarjoaa päämäärän ja kyvyn toimia, kyvyn edetä ja kehittyä ja kyvyn kestää vaikeuksia. Jos tavoitteena on esimerkiksi onnellisuus, näille kaikille on tarvetta. Lopputuloksesta tulee tällöin dynaaminen.
_____3.1.1: Innostus. Pelkkä innostuminen sinällään voi johtaa ongelmiin, mahdollisuus on esimerkiksi siihen, että ihminen ns. sepeää eli touhuaa innostuneena eri asioita. Innostus on aktiivista, toimintaa aikaansaavaa ja muuttavaa.
_____3.1.2: Faith on uskoa ja luottamusta, henkistä sitkeyttä. Tässä luokituksessani se voi olla paitsi teististä myös muunlaista, vaikkapa ateististä. Jumala ei tässä määrittelyssäni koske sitä. Toki myös Faith Jumalaan on mahdollinen, jopa yleinen tai yleisin yksittäinen tämän luokan näkemys. Tämä yksinään on järjetöntä, irrationaalista. Puhtaan faithin määritelmä tiivistyy hyvin ajatukseen "Faith; the opposite of reason, is willingness to believe the untestable, the impossible, and the illogical" Faith on passiivista, sen perusluonne on pysyvyys, staattisuus, joka kestää vaikkapa maailmankuvan ristiriitoja todellisuuden kanssa. Sen ongelmina ovat dogmaattisuus ja auktoriteettiusko. Arhi Kuittinen esittääkin hyvän yhteenvedon puhtaan Faithin haitoista. Kuitenkin yhdessä teloksen kanssa syntyy tavoitteellinen suuntautuminen. Vahvuuksina järkähtämättömyys, stamina, sitkeys.
_____3.1.3: Ethos sisältää arvosidottuja tunteita ja se reagoi siihen mitkä asiat ovat toivottavia ja mukavia. Tämä eitoki ole ainut moraalin lähde, ja esimerkiksi maailmankuva voi muuttaa etiikkaa ja vaikuttaa tätä kautta tunne -elämään. Kokonaisuutena tästä syntyy näkemys siitä miten asioiden pitäisi olla. Aristoteles kuvasi ethosta suhteessa hyveisiin ja paheisiin sekä tunteisiin. Hän muistutti myös sitä että tunteet paitsi ohjaavat käytöstä, käytös ja kokemukset myös muuttavat sitä: Aristoteles kuvasi nuoret innokkaiksi ja rohkeiksi, vanhat pettyneiksi ja varovaisiksi. Puhdas ethos voi olla riskaabeli toiminnassa; Siihen liittyy riskiä liialliseen ideologisuuteen ja naiiviuteen. Sopivassa suhteessa tämä on kuitenkin erittäin tärkeä.
4: Huumori. Mielestäni tämä on tärkeä, muiden osien liima. Huumori on samanaikaisesti (1) suojamekanismi ja varaventtiili, joka suojelee faithin petettyä, (2) se ruokkii innostuneisuutta, on väline sen syntymiseen. (3) se leikkii logiikalla, joten se on kenties ahkeran logoksen sivutuote; Jos logos tunnistaa virhepäätelmän, se voi tehdä siitä leikin. (4) Samalla huumorin esityksissä on paljon myyttisiä elementtejä, joten se voi olla "myytin lapio", jäsentämistyökalu joka muokkaa belief -elementtejä. (5) Ja ilman tätä osaa eläminen olisi melko ikävääkin, se siis myös vihjaa hyvän elämän kokemukseen.

Lisäksi tarvitaan tietysti jonkinlainen myllyn ulkopuolinen teline-voimanlähde : Eli interaktiivinen elementti ja välineistö, kuten havainnot, ystävät ja keskustelu. Sitten vasta alkaisi olemaan maailma enemmän kasassa.

Näkemykseni mukaan minulla on yksi tälläinen, ja lukijoilla toinen. Erinäköisten talttojen tavoitteena on tietysti pyörittää tätä myllyä, jossa on verkostoitumista jossa monet linkit kulkevat ristiin ja jopa molempiin suuntiin. Koska maailmankuvaa(ni) ei voi ihan täysin tiivistää propositionaalisiin väitelauseisiin ja faktoihin, olen tuomittu epäonnistumaan tässä kuvauksessa. Ja kun tämän rakennusaineita ja tähän liittyvää työkalupakkia tässä kuitenkin ollaan esittelemäsä. (Jos ei muille niin itselle.) Ja tämän vuoksi joudunkin kuvaamaan paljon eri asioita, ja suuri osa filosofiasta jota tuotan näyttää esimerkiksi "luonnontieteelliseltä kuvaukselta". Minusta kaikesta tulee voida kirjoittaa. Jo aikaelementin vuoksi epäonnistuminen on taattu. Mutta onnistuminen ei olekaan päämääräni, vaan kirjoitan kirjoittamisen vuoksi. Kenties juuri siksi tuo alun sitaatti kuvaa kaiken kaikkiaan blogin tavoitteitani ja omaa tilaani: Siinä on mukana kaikki elementit ja se kuvaa matkan koomiset sävyt saavaa riskialttiutta.

Aktiviteettini toiminnan luonne määrittyy tätä kautta itse asiassa melko selväksi. Järjen vastakohta ei ole tunne tai myytti: Se on "irrationaalisuus". Tunteen vastakohta taas on "irrelevantismi", se että asioilla ei ole merkitystä tai väliä. Myytin vastakohta taas on "mielikuvituksettomuus". Näiden kolmen vastakohdan vastustamisesta tässä taitaa olla pitkälti kyse. Jos ei muiden niin sitten omalta osalta.

Mutta tämä kaikki takaa ainakin sen, että aiheet eivät lopu kesken. On aina ideoita "pariin uuteen juttuun". Pysynpähän ainakin poissa juopottelemasta ja potkimasta mummoja.