"half a bee, philosophically
must, ipso facto, half not be.
but half the bee has got to be
vis a vis, its entity. d’you see?"
(unkuri, lainaa "Monty Pythoneita" "matkan filosofisessa annissa")
Ihmiset osaavat jossain asioissa yllättää. Esimerkiksi agnostismin kohdalla vain hyvin harva uskoo että agnostismi tarkoittaa sitä että uskotaan että Jumala olisi puoliksi olemassa. (Itselleni on tullut tämänlainen vastaan vain kerran, enkä ole varma oliko tämäkin trollaus.) Tällöin ymmärretään, että agnostismi on epistemologista. Että ontologisesti Jumala joko on tai ei ole. (Uskomuksistamme riippumatta.) Epävarmuus ymmärretään oleellisen tärkeäksi. (Ja osasta tämä halveksii uskonkysymystä. Että ei sitä kukaan tiedä että pitäisi vain heittää emootiot peliin ja rakentaa tästä vakaumus.) Tässä kohden moni ymmärtää että olisi vakava kategoriavirhe esittää että agnostikot uskoisivat että Jumala on puoliksi olemassa. Eli he tiedostavat että ontologian ja epistemologian välillä on jonkinlainen eroavaisuus. Ja että tämän eron tiedostaminen ei ole kovin vaikeaa. Joten sen ohittaminen kertoo että jutut ei ole hirveän fiksuja.
Usein kuitenkin ontologia ja epistemologia sotkeutuvat toisiinsa. Ja sotkuja tekevät aivan tavalliset järkevät ihmiset. Ja tällöin syntyy omituisuuksia jotka ovat arkijärjelle vieraita. Mutta joissa tämä on lähinnä ongelma arkijärjelle. Loppu on varattu tälle omituisuudelle.
Hämmentävää ; Eliminointi ja epistemologia.
Jos otetaan vaikkapa Monty Hallin ongelma. Siinä aluksi on kolme ovea, joista yhden takana on hieno palkintoauto ja kahden takana on vuohi. (En kyllä ymmärrä miksi vuohi ei olisi haluttava bääpalkinto. Mutta tässä ajatuskokeessa juuri näin on.) Ensin valitset oven sokkona. Ja tämän jälkeen sinulle avataan yksi ovi. Sinulle ei tässä vaiheessa avata mitä tahansa ovea, vaan sellainen jonka takana on vuohi. (Koska pelissä on kaksi vuohta, on sellainen ovi aina olemassa.) Tämän jälkeen sinulta kysytään haluatko vaihtaa ovea. Tämänlaisissa tilanteissa vaihtaminen on kannattavaa. Sillä oven avaaminen muuttaa sitä mitä tiedämme maailmasta. Toki valitsemasi oven takana todellisuus pysyy muuttumattomana sellaisena kuin aina ennenkin.
Siksi jos pysyt valitsemassasi ovessa, on 1/3 mahdollisuus että sen takana on auto. Mutta jos vaihdat ovea, niin sen takana 1/2 mahdollisuus autoon. Eli vaihtamalla todennäköisyydet voittaa kasvavat. Tämä on jotain joka on arkijärjellä yllättävän vaikea ymmärtää. Moni ajattelee vain että valinnan jälkeen on kaksi ovea, joten se on joka tapauksessa fifti-fifti. Kun ovi on aluksi valittu sattumalta kuitenkin. (Ja lisäksi jos vaihtaa ja sen takana on palkinto, niin se ärsyttää todella paljon. Tämä tunne on minullakin miltei vahvempi kuin tilastomatemaattinen etu jonka tiedän olemassaolevaksi.)
Mutta vielä vaikeammaksi asia menee jos tilanne muutetaan. Monty Hallin ongelmasta on tehty sovellusversio, ns kolmen vangin ongelma ("Three Prisoners Problem"). Ja vaikka osaakin ovien avaamisen ja vuoheilun tuloksen, on hyvin vaikeaa osata vain soveltaa tässä oppimaansa. ; Teen tästä oman kuvailevan ja version.
Jos esitetään tarina jossa sinä olet kahden kaverisi kanssa liikekannalla Kaardemumman yössä. Mutta kaikki kansa ei olekaan pötköllään ja paha vaatturi kaappaa teidät. Teidät vangitaan ja teille kerrotaan että Paha vaatturi syyllisistä pienin erin tekee berberin. Ja että tähän toimeen vaaditaan vain kaksi vankia. Että joku pääsee vapaaksi. Kaikkien kolmen annetaan viettää yö kopissa hiljaa hiljaa hiipien. He eivät saa tietää mitään itsestään. Mutta sen sijaan he voivat vanginvartijalta kysyä tietoa muista vangituista. Vanginvartija ei tietenkään suoraan voi kertoa kuka vapautuu. Sen sijaan hän voi kertoa suoraan toisen teloitettavista.
Ja jos olet seurannut Monty Hallin ongelmaa loppuun asti, tajuat että tässä pelissä ei voi vaihtaa ovea. Kysymys onkin siitä, että "haluatko tietää"? Ontologisesti ajatellen ihminen helposti ajattelee että tieto on hyvä. ; Lisäksi jos vartija tulee vain ja sanoo samalla informoimisperiaatteella, että "Kuules, en kerro sinulle omasta kohtalostasi, mutta tuo kaverisi Jesper teloitetaan huomenna" olemme peräti iloisia - tai siis emme iloisia koska Jesper on meille kaikille rakas, mutta helpottuneita - tästä tiedosta koska koemme että 1/3 hengissäselviämismahdollisuutemme muuttuisi 1/2. Eli tieto lisäisi hengissäselviämismahdollisuuksiamme suuresti. Yhtä paljon kuin oven vaihtaminen helpottaa alkuperäisessä Monty hallin vuohiongelmassa. Mutta ei. Tilanne ei ole näin ruusuinen.
Kuitenkin tosiasiassa tieto ei muuta ontologista tasoa. Oma selviytyminen on yhtä todennäköistä kuin ennen tietoakin. Mutta sen sijaan tiedät että teloituksesta selviävä kaverisi mahdollisuudet selvitä ovat epistemologisesti katsoen kannaltasi paremmat sen jälkeen kun olet saanut tiedon kuin ennen sitä. ; Tämä tarkoittaa sitä että vankina et saa mitään lisätietoa omasta kohtalostasi (juuri siksi että tuomittiin sinut tai ei, niin tarjolla on joku joka et ole sinä ja joka tuomitaan.) Sen sijaan tieto luo turvallisuutta sille toiselle joka jää henkiin. Joten tämän mahdollisuudet selvitä ovat tietojesi mukaan paremmat kuin omasi. Tämän ajatuksen kanssa ei ole miellyttävää valvoa, kun tietää että seuraavana päivänä "se on jompi kumpi, joko minä tai tuo toinen. (Tuo toinen jonka hengissäselviämisprosentti on parempi kuin minun.) Tietäen, että aamulla se paha
vaatturi hakkaa pienellä vasaralla pieniä reikiä pieniin päihin. Vaikka tosiasiassa jokaisen kohtalo on päätetty eikä se muutu prosessissa, niin todennäköisyydet sille mitä tapahtuu muuttuvat oleellisesti. "Tieto on ennuste".
Takaisin teologiaan.
Tämä päivä -blogissa oli kannanotto fine-tuningiin ja luomiseen liittyen. Antrooppinen periaate onkin usein esitetty teologisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Etenkin erilaiset deismin muodot ovat olleet siitä vakuuttuneita. Sen ideana on se, että maailmankaikkeus on sellainen että ihmiset tulevat siinä hyvin toimeen. Näin universumin ajatellaan olevan Luotu. Tämä Päivä -blogin argumentti on mielenkiintoinen. Hän näkee että tosiasiassa hienosäätöargumentti on luomistodistusta vastaan. Perustana on se, että "kaikkivoipa jumala ei tarvitse hienosäädettyä maailmankaikkeutta." ... "kaikkivoipa luoja voisi luoda millaisen tahansa maailmankaikkeuden ja mahdollistaa siellä millaisen tahansa elämän selviämisen. Kaikkivoivan olennon ei tarvitsisi hienosäätää maailmankaikkeutta kenellekään, sillä kaikkivoipuus mahdollistaa maailmankaikkeuden jossa elämä ei ole mahdollista, mutta elämä olisi olemassa siitäkin huolimatta." Esityksessä kiinnostavaa on se, että usein ihmiset ikään kuin intuitiivisesti näkevät yhteyden hienosäädön ja teismin välille. Näin ei kuitenkaan ole.
En kuitenkaan ole kovin vakuuttunut esitetystä argumentista. Sillä jos asiaa tarkastellaan "kaikkivaltias" -käsitteen kautta, voitaisiin samaa prosessia tehdä muutoinkin. Voitaisiin vaikka ottaa "Aukkojen jumala" -henkinen argumentti. Siinä korostetaan juuri sitä koska luonto on niin elämää vastaan, niin sen täytyy olla ihme. Että luonto ei voi selittää asian ilmestymistä joten sen täytyy olla yliluonnollisen tai muuten vain älykkään valmistama. Näin esimerkiksi elämän synnyn epätodennäköisyys on monista suoraan todiste Jumalan olemassaolosta. Jos tämän argumentin kohdalla esittää että "Kaikkivaltiaan ei tarvitse tehdä ihmeitä vaan hän voisi luoda hienosäädetyn universumin" niin sanotaan totuus. Mutta joka paljastaa että miten oikein minkäänlainen Jumala ei kelpaisi.
Hienosäätö perustuu siihen että luonnonlait tekevät jotain todennäköisesti. Ja aukkojen Jumala -selitysaukkoon Jumalaa sovittavat taas siihen että se tapahtuu epätodennäköisesti. Siis "tavallaan Aukkojen Jumala -argumenttia vaatiessaan" "Tämän päivän" blogisti huomaa sen mitä Jumalan ystävä huomaa silloin kun hienosäätöargumentit kaatuvat, niin uskovainen pitää tätä todisteena Jumalasta, luonnolait ylittävästä väliintulosta. Ja sitten jos kaikki Aukkojen Jumala -argumentit kaatuvat niin sitä parempi hienosäädölle.
1: Täysin vaihtoehtoisia hienosäätöargumentti ja aukkojen Jumala eivät ole. Koska universumin synty on mysteeri ja erilaisilla universumeilla spekuloidaan, nämä ajatukset lyövät kättä universumin syntypisteessä. Tällä detaljilla ei kuitenkaan ole väliä jatkoargumentin kannalta
Ja tämän jälkeen tapahtuu kaikkea oleellista. Kun tästä lähtee kelaamaan asiaa taaksepäin, voikin huomata miten jumalaselitykset muodostavat erikoisen kokonaiskuvan. Se tulee suoraan vastaan siinä mitä havainnoin Intelligent Design -kirjallisuudessa aiemmin Meyerin tuotannossa. Ne muodostavat jännittävän kokonaisuuden, jossa eri luomistodisteet syövät toisiaan. Lopputulos muodostaakin Jumalatodistuksen sijaan argumenttiverkoston, jossa oli mikä tahansa tilanne ja tosiasiakombinaatio, niin siihen sovitetaan jonkinlainen Luoja. Eli luomistodistamisen sijaan oltiin luotu saivartelumylly jossa oli jo päätetty että maailma on Luotu ja sitten vain yritetään kertoa miten tämä oli tapahtunut. Näin tekee jokainen joka selittää vaikkapa siitä että "Jumala ei ole ristiriidassa kvanttifysiikan kanssa". ~ Tämänlaiset presuppositionistiset logiikat nojaavat "mahdollisuuteen". Ja niissä on usein takana varsin keinotekoista todennäköisyyspeliä. Kuten vaikkapa sillä tavalla miten Swinburne hoiti asioita Bayesin kaavalla.
Mutta jos lähdetään voi ollasta ja palataan siihen ajatteluun mitä epistemologiassa tulee vastaan. Voimme ottaa esille toisenlaisen näkökulman. Voimme ajatella että teismi ja ateismi ovat tutkimusohjelmia joilla selitetään ihmisen olemassaoloa. Mitä voisimme päätellä siitä että todellisuus olisi hienosäädetty? Eli maailma olisi luonnonlaeiltaan juuri sellainen että elämä olisi mahdollista.
1: Teismin kannalta tämä ei ole välttämätöntä. Kuten on tullut demonstroiduksi.
2: Ateismin kannalta tämä on välttämätöntä. Jos elämä on luonnonlakeja vastaan, se ei voi syntyä luonnollisesti. Toisin sanoen ateismi vaatii sitä että universumi on (vähintään alkunsa jälkeen) sellainen että se voi tuottaa elämää. Jos universumi ei ole tämänlainen, ateismi falsifioituu.
Jos nyt oletamme, kuten monet uskovaiset teistit tekevätkin, että universumi on hienosäätynyt. Niin mitä tämä tieto kertoo Jumalasta? Se ei kerro tästä mitään. Jumalan todennäköisyys on tämän tiedon jälkeen sama kuin ennen tätä tietoa. Se ei kumoudu, eli se on mahdollinen. Ateismin kannalta oma tutkimusohjelma saa vahvistusta, eli se onkin todennäköisempi kuin ennen. Tämä voi vaikuttaa epäintuitiiviselta, sillä helposti ihminen ajattelee "eteenpäin". Että Jumalan idea sopii havaintoihin. (Eli hienosäätö olisi jumalatodistus.) Mutta tutkimusohjelmassa jossa on mukana teoriassa falsifioituvissa olevia teorioita, tulee tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä mitatan "taaksepäin". Ja näin ateismi vahvistuu hienosäädöstä kun teismi taas ei hetkahdakaan. Epäintuitiivisuus johtuu samantapaisista elementeistä kuin esittelemässäni kolmen vangin ongelmassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Monty Hallin ongelma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Monty Hallin ongelma. Näytä kaikki tekstit
perjantai 13. kesäkuuta 2014
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Epätiedon laittamisesta mittasuhteisiinsa.
Tämä blogaus on jatkomietintö aikaisempaan. Ja tämän aikaisemman osaaminen "kunnolla" on minimivaatimuksena tämänasian ymmärtämiseen kunnolla. Sen osaamattomuus johtaa väistämättä siihen että tämä menee "yli hilseen".
Quinesta kerrotaan tarinaa jonka mukaan hän poisti näppäimistöstään kysymysmerkin ja vaihtoi tilalle eksistentiaalikvanttorin. Tarina on kenties legendaa, mutta se kuitenkin sopii melkoisen hyvin hänen filosofiaansa. Quinen ajattelussa oli takana se, että hän nojasi vanhaan ajatukseen viisaudesta ja perusteluista ; Tämä ajatus on helposti ymmärrettävissä jos verrataan arvaamisen ja tietämisen erosta. Arvaaminen voi olla oikeassa, mutta se ei ole tietoa. Tieto taas on useammin oikeassa kuin arvaus.
Tiedosta ja saivartelusta.
Yritän valaista tätä ottamalla esimerkiksi Monty Hallin ongelman. Tässä ensin valitaan kolmesta ovesta yksi. Tiedetään että yhden takana on palkinto. Kun ovi arvotaan, ei ole tietoa mikä on oikea. Näin ollen kyseessä on puhdas arpapeli. Tämän valinnan jälkeen avataan yksi tyhjä ovi. Jos pelaaja on valinnut tyhjän oven, tätä tyhjää ei valita. Tämä johtaa siihen että pelaajan kannattaa vaihtaa ovi. Vaihtaminen kasvattaa voittotodennäköisyyksiä. Harva kuitenkaan tekee tätä, koska ajatus siitä että on valinnut ensin tuurilla voitto -oven ja sitten valikoi tyhjän on liian inhottava. Näin toimiva ihminen on tyhmä. Hän luottaa arvaukseen tiedon sijaan. Toinenkin oven valinta on arvaus, mutta vähemmän arvaus kuin ensimmäisen oven valinta. Välioven avaaminen vähentää informaatiotyhjiötä. Tilastomatematiikan avulla tilanteeseen saadaan viisautta.
1: Joskus kuitenkin käy juuri niin kuin arvaaja pelkää. 1/3 tapauksissa hän on osunut oikeaan oveen ensimmäisellä arvauksella. Tämä tarkoittaa sitä että viisaus ja totuus eivät ole identtiset. Joskus ollaan oikeassa todennäköisyyksistä huolimatta, eikä niiden ansiosta. Viisaus onkin siinä että vaihtamalla voittaa paljon useammin kuin sillä että ei vaihda. (Ja LOTTO on tyhmyysverotusta ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa.) Jos voittaminen kiinnostaa, eikä ole pääsyä absoluuttiseen ja varmaan tietoon siitä mitä ovien takana todella on, on useammin kannattavampaa vaihtaa ovea kuin pitää ensin valitsemansa.
Tiedon ulkopuolella on saivartelua. Saivartelua on Quinelaisessa mielessä kahdenlaista. Joko se on epätäsmällistä, eli se mahdollistaa liian paljon asioita. Tämä "liian paljon" taas on eksakti : Se on sidottu kilpailevien ja havaintoihin sopivien teorioiden täsmällisyyteen sidottu.) Toinen mahdollisuus saivarteluun on se, että se on tarkka mutta sen rakentaminen ei perustu tietoon. : Jos vaikka väitän että Avaruudesta saapuu sädeasemuukalaisia Helsingin keskustaan 15.3.3010, on väitteeni ja ajankohtani tarkka mutta se on silti arvaus, ei tietoa ja enemmän kuvitteellinen "voi olla" -saivartelu kuin mitään jota tarvitsisi ottaa vakavasti.
Verkosto ilman markkinointia.
Quinen mukaan perustelut sidottiin toisiinsa, teoria ei ole yksin vaan ne muodostavat yhdessä verkon. Ongelmatilanteissa korjattiin "laiskimman mukaan" : Teoria jota käytetään ja tarvitaan muissa tieteissä ovat keskeisiä. Siksi esimerkiksi aineen ja energian säilymislaki ovat hyvin voimakkaita teorioita: Niitä tarvitaan hyvin monessa toisessa teoriassa ja niille on myös valtavasti evidenssiä. Sen sijaan vaikkapa avaruusolentojen ohjelmointikykyä ja teknistä taitoa jota toki voidaan sovittaa moneen teoriaan pikemminkin antaa painoarvoa näille lainaamilleen tahoille (jos otat tämän vakavasti on sinun luotettava näihinkin), mutta se ei itse vahvistu tässä projektissa ellei se onnistu tekemään tilannetta niin, että avaruusolentonäkemyksestä luopuminen pakottaisi jotenkin muuttamaan tai luopumaan näistä keskeisistä teorioista. Silloin avaruusolentonäkemys muuttuisi hyvinkin vahvaksi.
Tilanne elää koko ajan, tiedot muuttuvat ja muuttavat asioita. Verkko täsmentyy. Ja jokainen solmu ollaan valmis avaamaan ja sitomaan muualle ja toisin. Mutta koko verkkoa ei olla valmiita purkamaan kerralla.
Askel "usein epämiellyttäviin huomioihin"
Quinen verkosto ei ole skientismiä tai luonnontiedettä. Quinen kanssa verkostoja miettinyt Duhem sen sijaan kannattaa tälläistä luonnontieteiden verkostoitumista. Quinelle filosofia ja tiede kuitenkin elävät samassa jatkumossa : Tieteen perustelut elävät filosofian mukaan ja filosofia lainaa tieteen löydöksiä.
Quinella verkko ei rajoitu vain luonnontieteisiin. Se pitää sisällään hyvin laajan alueen. Oikeastaan Quinen verkko käsittelee "tieteen sijasta tietämistä".
Näin ollen tilanteessa jossa tutkitaan vaikkapa kvarkkeja on mukana esimerkiksi matemaattisia korrelaatioiden ja todennäköisyyksien käsitteitä. Koska Quine kieltää dogmaattisen ensimmäisen filosofian, niitäkin ollaan valmiita modifioimaan tilanteeseen sopivampaan muotoon. Jos todennäköisyyden aksioomat vaihtamalal korjataan riittävästi vikoja, on nämä aksioomat vaihdettava.
Tämä huomio on olennainen. Olen vuosien varrella huomannut että uskovaiset hyväksyvät Quinen ajattelun mielellään ja ymmärtävät ja pitävät perusteluista silloin kun aiheena on luonnontieteet. Sillä tässä luonnontieteen lähestymistavassa myös luonnontieteeseen itseensä suhtaudutaan kriittisesti. Verkossahan ei ole kiinteää kohtaa, jota ei voisi kritisoida ja josta ei voisi luopua. Näin korostuu mahdollisuus erehtymiseen.
Yleensä ottaen he kuitenkin muuttuvat kovin vastahankaisiksi välittömästi kun päättelyä sovelletaan heidän omaankin näkemykseensä. Quinen näkemyshän oli se, että verkostoitumisajattelu koskee "kaikkea viisautta". Ihmisellä ei ole hallussaan mitään ensimmäistä filosofiaa joka antaisi ulkopuolisen näkökulman.
On itse asiassa vaikeaa keksiä miten esimerkiksi Raamattu ei välttämättä kohtaisi Quinelaista mietintää:
1: Sillä luottaessan Raamattuun ihminen uskoo jotakuta joka on väittänyt saaneensa sen Jumalallisessa inspiraatiossa. Näkemys on yhtä luotettava kuin tämä ihminen: Onko hän valehdellut tai erehtynyt. Ihmiset voivat tehdä molempia. Tätä kautta asia tulee tutkimuksen piiriin jotta se voidaan varmistaa.
2: Kenties hänellä on asiasta omiakin kokemuksia ja hän luottaa näihin. Valitettavasti tämä kokemusmaailmatapa sitoutuu havaintomaailmaan. Tällöin se olisi tuotava osaksi muuta näkemysverkkoa jolloin sitä käsitellään yhtä kriittisesti kuin niitäkin.
Tiedeverkon kokonaisuudessa Jumala on kenties sovitettu moniin luonnontieteellisiin näkemyksiin ja filosofisiin mietintöihin, mutta yhtään näistä luonnontieteen näkemyksistä ei ole sidottu Jumalaan: Eli Jumalasta luopuminen ei pakota luopumaan näistä teorioista. Tätä kautta Quinen vastaus siihen kumpaa pitää ehdottomasti epäillä enemmän, on varsin yksiselitteinen.
1: Toki kristitty voi yrittää puolustautua ja rakentaa omanlaisensa verkon. Mutta tällöin hän ei voi luottaa esimerkiksi luonnontieteisiin. Koska jos hän siirtää luonnontieteen verkosta palan omaansa, luonnontieteen näkemys vääristyi eikä pitänyt paikkaansa samalla tavalla. Quinen tilannehan mahdollisti erilaiset verkot, mutta ei vaihtokauppaa niiden kesken.
2: Jumalan kannalta tilanne on se, että siihen uskominen ei välttämättä haittaa tutkimustyötä. Ja sen irtikitkemiseen ei tarvitse nähdä erityistä vaivaa, koska Jumalateorian poistaminen ei käytännössä vaikuta luonnontieteen kaavoihin mitenkään. Näin Jumalan poistolla ei korjattaisi mitään ongelma- tai virhetilannettakaan. Siksi tämä ratkaisu ei olisi vastaus mihnkään konkreettiseen ongelmaan. Mutta toisaalta Jumalallakaan ei samaa kautta tehdä tieteessä oikeastaan yhtään mitään eikä "siihen liittyvien muuttujien vääntäminen kaavoihin" tai muunlainen Jumalan huomioon ottaminen tutkimustulosten analyysissä ole perusteltua. Näin ollen kristitty voi varsin hyvin tehdä tiedettä. Mutta hän ei tee sitä uskonsa seurauksena vaan siitä huolimatta. Usko ei ole osana tieteentekoverkkoa ; Newtonin fysiikan kaavoissa ei ole mukana mitään "teologista muuttujaa". Uskova tekee tiedettä, usko ei.
Toinen vaihtoehto olisi tunnustaa että Raamattuun luottaminen on saivartelua.
Uskovaisten vastahankaisuus kertoo yhdestä ja vain yhdestä asiasta. Nämä yksilöt ovat halukkaampia epäilemään enemmän tiedettä kuin omaa uskoaan.
Uskonpuolustusstrategioita.
Uskovaiset nostavat esiin ajatuksen siitä että tieteellä on vielä paljon löydettävää. Tämä teema on yleinen ja itse asiassa se on tärkeä. Jos tieteellä on paljon potentiaalia se tarkoittaa sitä että se on hedelmällinen tutkimusohjelma. Tätä kautta tiede ei suinkaan ole menestyksensä loppupuolella vaan pikemminkin alussa. Tiedeverkko ei ole lopullisen varmaa ja muuttumatonta tietoa.
Tämä mietintä lakkaa kun mietitään mitä ovat tulevaisuuden teoriat? Emme me tiedä niitä vielä. Emme tiedä mitkä menestyvät tulevaisuudessa. Tätä kautta takana on ajatus siitä että tiede voi tulevaisuudessa vaikkapa löytää Jumalan. Usein tässä on vertausajattelu, jossa ajatellaa että jokainen tehty tieteellinen löytö on transsendentin muuttumista tiedoksi. Näin Jumalakin voi tulla lähemmäs. Näin toimivakin itse asiassa korvaa kysymysmerkin eksistentiaalikvanttorilla, mutta tekee sen liian aikaisin. Sillä mikä tahansa teoretisointi ei ole tullut tiedoksi. Tulevaisuudessa tehtävien löytöjen arvailu ei ole tietoa vaan saivartelua.
Tätä kautta saadaan mukaan hypoteesinmuodostus. Quinen näkemys korostaa pikemminkin tunnettuun kuin uuteen. Siksi olen katsonut hyväksi lainata Imre Lakatosta, joka sopii enemmän tieteensosiologian puolelle. Hän on nimittäin huomannut hyvin Quinen verkkoon sopivasti että näkemykset keräävät protective beltiä. Eli teoria ei kumoudu vastaesimerkkiin vaan kestää huvinkin radikaalin määrän virheitä. Sen korvaa tutkimusohjelma joka selittää sen minkä vanha teoria ja joka selittää vähintään osan vanhan teorian protective beltistä. Molemmat kohdat sopivat erittäin hyvin Quinen näkemykseen. Hypoteesinmuodostuksen roolihan on se, että se on saivartelua jonka kautta on potentiaali muuttua tiedoksi. Tämä ei tapahdu keksimällä hypoteesi vaan vahvistamalla sitä niin että se on sidottu osaksi verkkoa.
Etsiminen ja löytäminen ovat kaksi eri asiaa.
Hypoteesinmuodostusnäkökulmakaan ei siksi muuta Jumalaa joksikin jolla olisi rationaalista viisauden painoarvoa tänä päivänä. Quine sanoo heille rohkaisevasti "kenties, mutta menkää ja tehkää tulosta ensin. Sitten kun sinulla on näyttää tulosta, voidaan jutella lisää." Uskova voi itkeä työn tekemisestä ja todisteiden vaatimisesta, mutta heille Quine muistuttaa siitä että "hehän pitävät Jumalaa niin tärkeänä asiana, että kai he ovat valmiita sen viisaudeksi tekemisen eteen näkemään vaivaakin."
Eniten minua kuitenkin ihmetyttää juuri se, että ihmiset ovat valmiita helpommin epäilemään luonnontieteitä kuin Jumalaa. Kai tämä on sitten sitä uskoa. Kuten "Raamatussakin" sanotaan "Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti." (1.Kor.2:14 ) ja "Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: "Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa"" (1.Kor. 3:19-20)
Quinesta kerrotaan tarinaa jonka mukaan hän poisti näppäimistöstään kysymysmerkin ja vaihtoi tilalle eksistentiaalikvanttorin. Tarina on kenties legendaa, mutta se kuitenkin sopii melkoisen hyvin hänen filosofiaansa. Quinen ajattelussa oli takana se, että hän nojasi vanhaan ajatukseen viisaudesta ja perusteluista ; Tämä ajatus on helposti ymmärrettävissä jos verrataan arvaamisen ja tietämisen erosta. Arvaaminen voi olla oikeassa, mutta se ei ole tietoa. Tieto taas on useammin oikeassa kuin arvaus.
Tiedosta ja saivartelusta.
Yritän valaista tätä ottamalla esimerkiksi Monty Hallin ongelman. Tässä ensin valitaan kolmesta ovesta yksi. Tiedetään että yhden takana on palkinto. Kun ovi arvotaan, ei ole tietoa mikä on oikea. Näin ollen kyseessä on puhdas arpapeli. Tämän valinnan jälkeen avataan yksi tyhjä ovi. Jos pelaaja on valinnut tyhjän oven, tätä tyhjää ei valita. Tämä johtaa siihen että pelaajan kannattaa vaihtaa ovi. Vaihtaminen kasvattaa voittotodennäköisyyksiä. Harva kuitenkaan tekee tätä, koska ajatus siitä että on valinnut ensin tuurilla voitto -oven ja sitten valikoi tyhjän on liian inhottava. Näin toimiva ihminen on tyhmä. Hän luottaa arvaukseen tiedon sijaan. Toinenkin oven valinta on arvaus, mutta vähemmän arvaus kuin ensimmäisen oven valinta. Välioven avaaminen vähentää informaatiotyhjiötä. Tilastomatematiikan avulla tilanteeseen saadaan viisautta.
1: Joskus kuitenkin käy juuri niin kuin arvaaja pelkää. 1/3 tapauksissa hän on osunut oikeaan oveen ensimmäisellä arvauksella. Tämä tarkoittaa sitä että viisaus ja totuus eivät ole identtiset. Joskus ollaan oikeassa todennäköisyyksistä huolimatta, eikä niiden ansiosta. Viisaus onkin siinä että vaihtamalla voittaa paljon useammin kuin sillä että ei vaihda. (Ja LOTTO on tyhmyysverotusta ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa.) Jos voittaminen kiinnostaa, eikä ole pääsyä absoluuttiseen ja varmaan tietoon siitä mitä ovien takana todella on, on useammin kannattavampaa vaihtaa ovea kuin pitää ensin valitsemansa.
Tiedon ulkopuolella on saivartelua. Saivartelua on Quinelaisessa mielessä kahdenlaista. Joko se on epätäsmällistä, eli se mahdollistaa liian paljon asioita. Tämä "liian paljon" taas on eksakti : Se on sidottu kilpailevien ja havaintoihin sopivien teorioiden täsmällisyyteen sidottu.) Toinen mahdollisuus saivarteluun on se, että se on tarkka mutta sen rakentaminen ei perustu tietoon. : Jos vaikka väitän että Avaruudesta saapuu sädeasemuukalaisia Helsingin keskustaan 15.3.3010, on väitteeni ja ajankohtani tarkka mutta se on silti arvaus, ei tietoa ja enemmän kuvitteellinen "voi olla" -saivartelu kuin mitään jota tarvitsisi ottaa vakavasti.
Verkosto ilman markkinointia.
Quinen mukaan perustelut sidottiin toisiinsa, teoria ei ole yksin vaan ne muodostavat yhdessä verkon. Ongelmatilanteissa korjattiin "laiskimman mukaan" : Teoria jota käytetään ja tarvitaan muissa tieteissä ovat keskeisiä. Siksi esimerkiksi aineen ja energian säilymislaki ovat hyvin voimakkaita teorioita: Niitä tarvitaan hyvin monessa toisessa teoriassa ja niille on myös valtavasti evidenssiä. Sen sijaan vaikkapa avaruusolentojen ohjelmointikykyä ja teknistä taitoa jota toki voidaan sovittaa moneen teoriaan pikemminkin antaa painoarvoa näille lainaamilleen tahoille (jos otat tämän vakavasti on sinun luotettava näihinkin), mutta se ei itse vahvistu tässä projektissa ellei se onnistu tekemään tilannetta niin, että avaruusolentonäkemyksestä luopuminen pakottaisi jotenkin muuttamaan tai luopumaan näistä keskeisistä teorioista. Silloin avaruusolentonäkemys muuttuisi hyvinkin vahvaksi.
Tilanne elää koko ajan, tiedot muuttuvat ja muuttavat asioita. Verkko täsmentyy. Ja jokainen solmu ollaan valmis avaamaan ja sitomaan muualle ja toisin. Mutta koko verkkoa ei olla valmiita purkamaan kerralla.
Askel "usein epämiellyttäviin huomioihin"
Quinen verkosto ei ole skientismiä tai luonnontiedettä. Quinen kanssa verkostoja miettinyt Duhem sen sijaan kannattaa tälläistä luonnontieteiden verkostoitumista. Quinelle filosofia ja tiede kuitenkin elävät samassa jatkumossa : Tieteen perustelut elävät filosofian mukaan ja filosofia lainaa tieteen löydöksiä.
Quinella verkko ei rajoitu vain luonnontieteisiin. Se pitää sisällään hyvin laajan alueen. Oikeastaan Quinen verkko käsittelee "tieteen sijasta tietämistä".
Näin ollen tilanteessa jossa tutkitaan vaikkapa kvarkkeja on mukana esimerkiksi matemaattisia korrelaatioiden ja todennäköisyyksien käsitteitä. Koska Quine kieltää dogmaattisen ensimmäisen filosofian, niitäkin ollaan valmiita modifioimaan tilanteeseen sopivampaan muotoon. Jos todennäköisyyden aksioomat vaihtamalal korjataan riittävästi vikoja, on nämä aksioomat vaihdettava.
Tämä huomio on olennainen. Olen vuosien varrella huomannut että uskovaiset hyväksyvät Quinen ajattelun mielellään ja ymmärtävät ja pitävät perusteluista silloin kun aiheena on luonnontieteet. Sillä tässä luonnontieteen lähestymistavassa myös luonnontieteeseen itseensä suhtaudutaan kriittisesti. Verkossahan ei ole kiinteää kohtaa, jota ei voisi kritisoida ja josta ei voisi luopua. Näin korostuu mahdollisuus erehtymiseen.
Yleensä ottaen he kuitenkin muuttuvat kovin vastahankaisiksi välittömästi kun päättelyä sovelletaan heidän omaankin näkemykseensä. Quinen näkemyshän oli se, että verkostoitumisajattelu koskee "kaikkea viisautta". Ihmisellä ei ole hallussaan mitään ensimmäistä filosofiaa joka antaisi ulkopuolisen näkökulman.
On itse asiassa vaikeaa keksiä miten esimerkiksi Raamattu ei välttämättä kohtaisi Quinelaista mietintää:
1: Sillä luottaessan Raamattuun ihminen uskoo jotakuta joka on väittänyt saaneensa sen Jumalallisessa inspiraatiossa. Näkemys on yhtä luotettava kuin tämä ihminen: Onko hän valehdellut tai erehtynyt. Ihmiset voivat tehdä molempia. Tätä kautta asia tulee tutkimuksen piiriin jotta se voidaan varmistaa.
2: Kenties hänellä on asiasta omiakin kokemuksia ja hän luottaa näihin. Valitettavasti tämä kokemusmaailmatapa sitoutuu havaintomaailmaan. Tällöin se olisi tuotava osaksi muuta näkemysverkkoa jolloin sitä käsitellään yhtä kriittisesti kuin niitäkin.
Tiedeverkon kokonaisuudessa Jumala on kenties sovitettu moniin luonnontieteellisiin näkemyksiin ja filosofisiin mietintöihin, mutta yhtään näistä luonnontieteen näkemyksistä ei ole sidottu Jumalaan: Eli Jumalasta luopuminen ei pakota luopumaan näistä teorioista. Tätä kautta Quinen vastaus siihen kumpaa pitää ehdottomasti epäillä enemmän, on varsin yksiselitteinen.
1: Toki kristitty voi yrittää puolustautua ja rakentaa omanlaisensa verkon. Mutta tällöin hän ei voi luottaa esimerkiksi luonnontieteisiin. Koska jos hän siirtää luonnontieteen verkosta palan omaansa, luonnontieteen näkemys vääristyi eikä pitänyt paikkaansa samalla tavalla. Quinen tilannehan mahdollisti erilaiset verkot, mutta ei vaihtokauppaa niiden kesken.
2: Jumalan kannalta tilanne on se, että siihen uskominen ei välttämättä haittaa tutkimustyötä. Ja sen irtikitkemiseen ei tarvitse nähdä erityistä vaivaa, koska Jumalateorian poistaminen ei käytännössä vaikuta luonnontieteen kaavoihin mitenkään. Näin Jumalan poistolla ei korjattaisi mitään ongelma- tai virhetilannettakaan. Siksi tämä ratkaisu ei olisi vastaus mihnkään konkreettiseen ongelmaan. Mutta toisaalta Jumalallakaan ei samaa kautta tehdä tieteessä oikeastaan yhtään mitään eikä "siihen liittyvien muuttujien vääntäminen kaavoihin" tai muunlainen Jumalan huomioon ottaminen tutkimustulosten analyysissä ole perusteltua. Näin ollen kristitty voi varsin hyvin tehdä tiedettä. Mutta hän ei tee sitä uskonsa seurauksena vaan siitä huolimatta. Usko ei ole osana tieteentekoverkkoa ; Newtonin fysiikan kaavoissa ei ole mukana mitään "teologista muuttujaa". Uskova tekee tiedettä, usko ei.
Toinen vaihtoehto olisi tunnustaa että Raamattuun luottaminen on saivartelua.
Uskovaisten vastahankaisuus kertoo yhdestä ja vain yhdestä asiasta. Nämä yksilöt ovat halukkaampia epäilemään enemmän tiedettä kuin omaa uskoaan.
Uskonpuolustusstrategioita.
Uskovaiset nostavat esiin ajatuksen siitä että tieteellä on vielä paljon löydettävää. Tämä teema on yleinen ja itse asiassa se on tärkeä. Jos tieteellä on paljon potentiaalia se tarkoittaa sitä että se on hedelmällinen tutkimusohjelma. Tätä kautta tiede ei suinkaan ole menestyksensä loppupuolella vaan pikemminkin alussa. Tiedeverkko ei ole lopullisen varmaa ja muuttumatonta tietoa.
Tämä mietintä lakkaa kun mietitään mitä ovat tulevaisuuden teoriat? Emme me tiedä niitä vielä. Emme tiedä mitkä menestyvät tulevaisuudessa. Tätä kautta takana on ajatus siitä että tiede voi tulevaisuudessa vaikkapa löytää Jumalan. Usein tässä on vertausajattelu, jossa ajatellaa että jokainen tehty tieteellinen löytö on transsendentin muuttumista tiedoksi. Näin Jumalakin voi tulla lähemmäs. Näin toimivakin itse asiassa korvaa kysymysmerkin eksistentiaalikvanttorilla, mutta tekee sen liian aikaisin. Sillä mikä tahansa teoretisointi ei ole tullut tiedoksi. Tulevaisuudessa tehtävien löytöjen arvailu ei ole tietoa vaan saivartelua.
Tätä kautta saadaan mukaan hypoteesinmuodostus. Quinen näkemys korostaa pikemminkin tunnettuun kuin uuteen. Siksi olen katsonut hyväksi lainata Imre Lakatosta, joka sopii enemmän tieteensosiologian puolelle. Hän on nimittäin huomannut hyvin Quinen verkkoon sopivasti että näkemykset keräävät protective beltiä. Eli teoria ei kumoudu vastaesimerkkiin vaan kestää huvinkin radikaalin määrän virheitä. Sen korvaa tutkimusohjelma joka selittää sen minkä vanha teoria ja joka selittää vähintään osan vanhan teorian protective beltistä. Molemmat kohdat sopivat erittäin hyvin Quinen näkemykseen. Hypoteesinmuodostuksen roolihan on se, että se on saivartelua jonka kautta on potentiaali muuttua tiedoksi. Tämä ei tapahdu keksimällä hypoteesi vaan vahvistamalla sitä niin että se on sidottu osaksi verkkoa.
Etsiminen ja löytäminen ovat kaksi eri asiaa.
Hypoteesinmuodostusnäkökulmakaan ei siksi muuta Jumalaa joksikin jolla olisi rationaalista viisauden painoarvoa tänä päivänä. Quine sanoo heille rohkaisevasti "kenties, mutta menkää ja tehkää tulosta ensin. Sitten kun sinulla on näyttää tulosta, voidaan jutella lisää." Uskova voi itkeä työn tekemisestä ja todisteiden vaatimisesta, mutta heille Quine muistuttaa siitä että "hehän pitävät Jumalaa niin tärkeänä asiana, että kai he ovat valmiita sen viisaudeksi tekemisen eteen näkemään vaivaakin."
Eniten minua kuitenkin ihmetyttää juuri se, että ihmiset ovat valmiita helpommin epäilemään luonnontieteitä kuin Jumalaa. Kai tämä on sitten sitä uskoa. Kuten "Raamatussakin" sanotaan "Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti." (1.Kor.2:14 ) ja "Sillä tämän maailman viisaus on hullutus Jumalan silmissä. Sillä kirjoitettu on: "Hän vangitsee viisaat heidän viekkauteensa"" (1.Kor. 3:19-20)
keskiviikko 23. heinäkuuta 2008
Riittävän hyvät vastaukset.
"But for that future expedition Van Richten needed more knowledge. He needed facts, not rumors or folklore or tall tales".
(P.N. Elrod, "I, Strahd - The Memoirs of a Vampire", sivu 6)
Ihminen on aina elänyt maailmassa, ja käytännössä hänen elämänsä ja kuolemansa on kivikaudesta eteen päin pitkälle riippunut siitä, miten hyvin hän on voinut ennakoida tulevia tapahtumia. Evoluutiossa keskeisintä on kuitenkin hengissä selviäminen, joten objektiivinen havainnointi ei ole niin tärkeää, kuin riittävän hyvä toiminta. Hengissä selviäminen ratkaisee, ei se analysoiko tilanteen tarkalleen siten kuin se Todella On.
Ihmisen aisteja voi itse asiassa huijata useilla erilaisilla illuusioilla. Ne taas ovat aistitoimintojen heuristiikan harmittomia sivutuotteita, ja niiden virheajatteluun ei joko törmää fysikaalisessa luonnossa tai ne ovat siellä vaarattomia. Ne ovat vaarattomia ja hauskojakin, mutta ne kuitenkin näyttävät että emme havaitse tai ajattele oikein, koska illuusio kertoo pohjimmiltaan että joko tietomme paperin luonteesta tai havaintomme ovat epäluotettavia. Mutuenhan emme saisi niiden välille ristiriitaa. Ja ilman havaittua ristiriitaa ei ole käsitystä illuusiosta.
Ihmisen on ollut tärkeämpää toimia "riittävän nopeasti ja kohtuu hyvin" - ja hänellä on aika usein ollut puutteelliset ja vajavaiset tiedot tilanteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että on tärkeintä että on hyvät nyrkkisäännöt, jotka toimivat yleensä, kuin hienovireiset ja aikaavievät laskutoimitukset; Niissähän hienovireys muuttuu usein tilannekohtaisemmaksi, jolloin korostuu "garbage in - garbage out" -ilmiö, eli jos ajattelu lähtee vääristä tiedoista, seuraa väärä lopputulos: Tarkkuus muuttuu, yleissääntö muuttuu tilannekohtaisemmaksi sääntöjen kesken valitsemiseksi. Näiden aivojen nyrkkisääntöjä kutsutaan heuristiikaksi samaan tapaan kuin tietokoneohjelmien hakualgoritmeja kutsutaan heuristiikaksi. (Heuristiikka -sanaa mielen toiminnan yhteydessä käyttivät ensimmäisenä psykologi Daniel Kahneman ja kognitiotieteilijä Amos Tversky vuonna 1974 heidän prospektiteoriansa yhteydessä. Teoriassa keskityttiin päätöksentekoon epävarmoissa olosuhteissa, ja siinä korostui riskien pelko voiton odotusten sijasta eikä se keskittynyt siihen asti käytettyyn "odotetun voiton" laskentaan. Teoria oli niin uskottava, että se toi heille taloustieteen Nobelin palkinnon.)
Lisäksi on syytä huomata, että ilmiön tunteminen on elossa pysymisen kannalta tärkeämpää kuin oikea selitys sen takana: Jos raatoja syövä sairastuu, on yhtä tehokasta päättää että raadot ovat epäpyhiä ja niiden syömistä seuraa Jumalan kosto, kuin ajatella että raadoissa on taudinaiheuttajia. Ihmisen historiassa nämä muistisäännöt ovat kuitenkin olleet tärkeitä muistiinpalautuksen keinoja, ja niistä on muodostunut muistisääntöjä, joiden käyttö on molemmassa tilanteessa auttanut hengissä selviämisessä. Aivoille tärkeämpää on ilmiön ennakointi ja tunteminen ja tästä seurannut tilanteen hallinta ja oikea toiminta kuin se, että toiminnan takana on oikea selitysmalli. Esimerkiksi minulla on possujen ruokintaan erilaisia muistisääntöjä, jotka ovat enemmänkin vitsikkäitä: Oikeat syyt löytyvät kuitenkin tutkimussuunnitelmasta, ja ne ovat aivan erilaisia kuin muistisääntöni. Muistan ruokinnan yksityiskohdat kuitenkin paremmin muistisääntöjen kuin oikean selityksen kautta.
Tämän johdosta ihminen ei ole objektiivisen luotettava havainnoitsija. "Wit", "cunningness" ja "common sense" ei siksi ole totuuden mittareita, ne vain toimivat elämässä melko hyvin. (Itse asiassa niin hyvin, että monessa taidossa - etenkin itsepuolustuksen yhteydessä olen huomannut - että aluksi henkilön kyky selvitä tilanteista jopa huononee, koska hän joutuu opettelemaan eroon luonnollisista reagoinneista, jotka toimivat välttävän hyvin. Tilalle taas syntyy aluksi epävarmaa toimintaa. Toki myöhemmin harjoiteltu taito päihittää synnynnäiset nyrkkisäännöt suvereenisti.) Tavallisesti heuristiikka toimii siis erinomaisesti, se säästää paljon aikaa ja vaivaa, ja toimii epäselvemmissä olosuhteissa. Se johtaa kuitenkin suuriin ja systemaattisiin virheisiin, joille koko ihmiskunta on altis. Psykologiassa onkin huomattu, että ihminen on synnynnäisesti erityisen huono tilastomatematiikassa ja differentiaalilaskennassa. (Minulla on hassuhko harrastus jota teen silloin tällöin: Käyn asemaravintoloissa ja muissa paikoissa pelaamassa pokeria. Tilanteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia, eli pidän jutut "tosi kepeinä". Kun on epätodennäköistä että näkee henkilöä toista kertaa, eikä pelaa rahasta, tilanne on aika vapauttava. Olen huomannut että henkilöt harvoin tietävät esimerkiksi kahden parin todennäköisyyttä, tai tarkkaa todennäköisyyttä jolla voi olla "parempi kuin seiskapari". Silti ihmiset tietävät että heillä on "kohtuullinen käsi". Ja jokainen osaa sanoa että täyskäsi on parempi - ja samalla epätodennäköisempi - kuin kolmoset. Ihmiset osaavat yleensä pokerin "pääpiirteittäin" ja silti he voivat pelata ihan kohtuu hyvin.) Ihmiset eivät arvioi todennäköisyyksiä oikein ja he näkevät "patterneja" eli säännönmukaisuuksia ja hahmoja, jopa satunnaisuudessa (katso vaikka television kohinaa.) He ovat taipuvaisia ylianalogisuuteen, eli he korostavat samanlaisia piirteitä ja löytävät näistä hahmoja: Eli näkevät olemattomia yhteyksiä ennemmin kuin jättävät olemassaolevat yhteydet huomaamatta. Samoin Monty Hallin ongelma tuottaa monelle päänvaivaa: Siinähän kyseessä on yksinkertainen tehtävä, jossa on kolme ovea, joista yhden takana on palkinto. Kun henkilö valitsee jonkun oven, avataan sellainen ovi, jota hän ei ole valinnut ja jonka takana voittoa EI ole. (Toisin sanoen valitaan juuri tietty ovi niistä kolmesta, ja se riippuu täysin siitä minkä oven hän on valinnut.) Ihmiset eivät yleisesti ottaen vaihda ovea, vaikka se tilastollisesti olisi kannattavaa. Itse asiassa tämän voi todistaa melko yksinkertaisella tilastomatematiikalla, mutta olen havainnut että selityksen näkeminen ei muuta ihmisten näkemystä. Lisäksi, vaikka moni intuitiivisesti luulee että vaihtaminen on yhtä kannattavaa, kuin pitäminen, he silti pitävät oven useammin. (Tästä aiheesta on suomenkielinen viihteellinen Aapo Puskalan ylläpitämä sivu.)
Tarkemmin asiaa on käsitellyt C.R. Hallpike, jonka julkaisu "The Foundations of Primitive Thought" käsittelee ajattelumme ilmiöitä ja kertoo että:
1: Intuitiivisuus ja dogmaattisuus ovat ihmiselle luonteenomaisia ja se liittyy emootioihin, eikä suinkaan logiikkaan tai fysikaaliseen kausaatioon. Ihmistä ohjaavat enimmäkseen tunteet, logiikan suhte emootioihin on lähinnä se, että ihminen keksii rationalisointeja oikeuttaakseen tuntemuksensa, joita hän ei kuitenkaan ole valmis vaihtamaan, selitys keksitään ikään kuin etukäteen ja etsitään mitkä tosiasiat saadaan sopimaan siihen ja miten. (Tämä näkyy erityisen selvästi paradigman vaihdoksissa: Edes tiedemiehet eivät yleensä vaihda näkemyksiään faktojen edessä, he vain korvautuvat uuden paradigman tutkijoilla. Kun erityiskoulutetut ihmiset ovat näin sitoutuneita - ja usein peräti ateisteja - ja tutkimusten mukaan koulutus vähentää ja uskonnollisuus lisää sitoutumista, voimme vain kuvitella sitä, miten sitoutuneita vähemmän koulutetummat ovat..)
2: Ihminen keskittyy muutoksiin, eikä käsittele loogisia abstraktioita.
3: Ihminen ei käsittele vaihtoehtoisia hypoteeseja, vaan pyrkii käyttämään mahdollisimman vähiä nyrkkisääntöjä, joita miettii. Toisin sanoen ihminen hakee luonnostaan ratkaisut "suosikistaan", eikä suinkaan mieti vaihtoehtoisia tapoja ajatella.
4: Kieli on sosiaalisen suhteen hallinnan ja manipuloinnin, ei totuuden selvittämisen väline. Kieli ei ole eksakti ja syitä etsivä, vaan monimutkaisempi ja laumaelämän tarpeisiin suunnattu. Kieli on enemmän sosiaalisuuteen kuin käsitteenmuodostukseen sopiva.
5: Kvantifiointi on rajoittunutta: Ihmistä kiinnostavat eniten karkeistukset tai erikoisen harvinaiset muodot. Eli karkeimmat nyrkkisäännöt ja harvinaiset poikkeustilanteet ovat kiinnostavia.
6: Ihminen ei opi logiikkaa helposti, vaan se on vaikeasti opittava taito. (Itse asiassa vain harva kulttuuri on kehittänyt logiikkaa kovin pitkälle. Ja parhaiten kehittynytkin logiikka vaatii edelleen kovasti miettimistyötä - se on kaikkea muuta kuin valmis.) Samoin esimerkiksi kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, aivojen toiminna teoriat ja monet muut tieteen teoriat ovat siitä erikoisia, että tavalliseen arkijärkeen ne sopivat huonosti. Ilman kokeita tavallinen ihminen pitää niiden tuloksia kummallisina ja epäuskottavina. Toisin sanoen: Ihminen ei ole luonnostaan rakentunut ymmärtämään fysikaalista todellisuutta, olemaan looginen ja tieteellinen, eikä ymmärtämään aivojensa toimintamekanismia. (Niistä ei olekaan evolutiivista hyötyä. Nyrkkisäännöt toimivat hyvin.) Lisäksi logiikan opettelukaan ei auta kaikessa: Wasonin korttitehtävässä normaalitkin ihmiset onnistuvat huonosti silloin, kun tehtävässä käytetään symboleja - he sortuvat ilmiöön jota kutsutaan "kaksoisvarmistukseksi" sen sijaan että ratkaisisivat itse ongelmaa - mutta surullista kyllä loogikot onnistuvat tälläisen ratkaisussa vielä heitäkin huonommin.
Ja nämä ominaisuudet ovat tyypillisiä myös moderneille ihmisille. Tulosten mukaan voimistuvat uskonnollisissa ja niissä ihmisissä joilla ei ole tietoa asioista. Kun oletusten ja havaintojen välille tulee ristiriita, ihminen ajautuu kognitiiviseen dissonanssiin. Teorian mukaan kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa. Ihminen taas pyrkii aina vähentämään kognitiivista dissonanssia, ja tämä tapahtuu reagoimalla. Käytännössä ihmiset reagoivat epätietoisuuteen ja uuteen tietoon siten että heidät voidaan jakaa kahteen päätyyppiin (itse asiassa eräs ihmisen heuristiikan): Transsendentalisteihin ja empiirikkoihin:
1: Transsendentialistit uskovat siihen, mitä he tuntevat ja miten he kokevat. He luottavat mielensä heuristiikkaan, "nyrkkisääntöihin". He edustavat näkemystä, joka seuraa pikku prinssin kuuluisaa periaatetta "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä". Heidän pääasiallinen kognitiivisen dissonanssin konstinsa on assimilaatio, eli uusien havaintojen sovittaminen ennakko -oletuksiin. He voivat jopa kiistää havainnon oikeudellisuuden. Tämä on ihmiselle luontainen, koska ihminen on tyypillisesti Lake Wobegon effectin vallassa eli olotilassa, jossa hän kokee olevansa keskimäärin parempi, loogisempi ja oikeammassa. (Tämä nousee usein esiin psykologisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi enemmistö autoilijoista uskoo olevansa keskimäärin parempi kuski.) Ihminen myös näkee helposti juuri sen mitä hän odottaa näkevänsä: Mielemme ikään kuin automaattisesti karsii "epäolennaisena" havaintoja jotka eivät sovi maailmankuvaamme. (Olemme tälle kaikki alttiita.) Itsepetoksen räikein muoto on transsendentaalinen illuusio, jossa ihminen kokee, että juuri hänelle on annettu lopullinen totuus, ja että juuri hänellä on erityistehtävä - esimerkiksi Jumalan antama missio - paljastaa ja repiä alas eri tavoin asioista ajattelevien huijaukset ja itsepetokset. Tämä on erityisen yleinen erilaisissa uskonnollisissa kulteissa, ja itse asiassa kognitiivisen dissonanssin idea syntyi kun psykologit tutkivat sitä mistä syistä erilaiset väärät ja erittäin uskomattomat näkemykset olivat erityisen sitkeitä UFO -kulttilaisilla. (Koska he olivat nähneet vaivaa ja aikaa kuuluakseen ryhmään heillä oli ikään kuin "vested intrests", joka tuo etuja joihin ei saanut kajota. Ilmiötä voi verrata siihen kuuluisaan kertomukseen, jossa insinööri ilmoittaa projektinjohtajalle että lentokone, jonka siivet räpyttelevät ei voi onnistua ja jossa projektinjohtaja sanoo että projektia on jatkettava, koska siihen on jo uhrattu miljoonia, eikä ole enää varaa lopettaa. Uskonasioissa pieni usko johtaa siihen että henkilö näkee pieniä ihmeitä ja näiden ihmeiden näkeminen taas johtaa uskon syvenemiseen joka taas johtaa siihen että nähdään lisää ja suurempia ihmeitä. Ilman uskoa taas ei nähdä ainuan ainutta ihmettä.) Transsendentialismiin liittyy olennaisesti myös valemuistot, jotka ovat muistikuvia tapahtumista joita meille ei ole tapahtunut. Ihmisen muistihan on taipumus tuottamaan virheellisiä muistikuvia. Näitä voidaan tuottaa ulkopuolisen voimin mutta tuotamme niitä myös ihan itse. Tavallaan muistimme toiminta mahdollistaa Ben Furmanin hokeman "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.")
2: Empiirikot luottavat siihen mitä he havaitsevat ja mistä he voivat varmistua. He noudattavat enemmänkin "keisarin uusien vaatteiden" ajatusta, jossa silmillä näkeekin kokolailla hyvin. Heidän pääasiallinen keinonsa kognitiivisessa dissonanssissa on akkomodaatio. Tämä metodi on ihmiselle epätyypillinen maailmankuvan vaihtaminen faktojen pohjalta.
Tärkeintä onkin huomata, että kumpikaan puoli ei pyri irrationaalisuuteen, vaan nimen omaan koherenttiin, yhtenäiseen ja ehjään, maailmankuvaan. Keinot vain ovat päinvastaiset. Transsendentialistit katsovat ikään kuin olevansa valmiiksi maalissa, eli jos mittaustulokset ja heidän maailmankatsomuksensa ovat ristiriidassa, "käsikirja on oikeassa ja havaittu todellisuus väärässä". He tuntevat tämän sydämellä, mikä itse asiassa tekee vakaumuksesta erittäin syvän ja palkitsevan. (Kenties he ovat onnellisempia. Tämä on jopa luultavaa.) Empiirikot taas katsovat että juoksu on kesken, ja että "mistäs he voivat oppia, jos eivät virheistään?". Heillä jatkuva epävarmuus lopullisesta on aina mukana. Tämän johdosta eteneminen on mahdollista vain "empiirisyyden" kautta. Transsendentialismilla taas on tarjota lähinnä "valkoista lippua rationalismille", joka tarkoittaa sitä että he esittävät että jokin asia on niin monimutkainen ja haastava, että sen tutkiminen on mahdotonta. He tyytyvät vain tietämään ja kritisoimaan empiirikkoja ja vaatimaan empiirikoilta perusteluja. (Itse he eivät perustele omaa tietämistään, koska se on niitä asioita joita ei tiedetä tieteellä vaan sydämellä.) Ehkä heitä jopa tarvitaan tähän kritisointiin. Sillä ilman rakkikoiria empiirikot luultavasti sortuisivat luonnollisen mielen toiminnan kautta assimilaatioon. On kuitenkin syytä huomata, että jos empiirikot olisivat menneisyydessä kunnioittaneet näitä "tutkimuskieltoja" ja pessimismiä, emme todennäköisesti tietäisi edes sitä, mitä nykyään tiedämme, emme olisi edistyneet yhtään. Tämä taas ei tarkoita, että pessimismi olisi kaikissa kohdissa väärää: Kenties emme voi tietää kaikkea kaikesta. Mutta silti tietä voidaan jatkaa ikään kuin tämä pessimismi olisi väärässä - näin saamme tietää sen minkä voimme tietää. (Emmehän voi olla varmoja siitäkään että emme voisi tietää jostain aiheesta jota meille mahdottomaksi väitetään.) Siksi kunnon filosofi toimii periaatteella "Ei jätä kiveä kääntämättä eikä käännettä kivittämättä."
Eli voidaan sanoa että päädytään perusasiaan arkitiedosta ja tieteellisestä tiedosta ja niiden suhteesta : Tieteellinen tutkimus ja tieto toimii arkitiedon jatkeena ja se pyrkii minimoimaan arkiajattelun heikkouksia (epäluotettavat ja valikoivat havainnot, liiallinen yleistäminen, puutteellinen päättely, lyhytjänteisyys, epäeksaktius..) Tiedettä tarvitaan enimmäkseen siksi että emme osaa toimia luotettavasti ilman. Tiede kasvattaa truthlikenessiä, totuudenkaltaisuutta, koska emme luonnostamme tiedä, ja ajattelumenettelymmekin ovat ilman tieteellistä kritiikkiä taipuvaisia heikkouksiin. Toisaalta on lohdullista ajatella, että toimisimme ilman tieteellistä tietoakin käytännön tasolla "riittävän hyvin".
(P.N. Elrod, "I, Strahd - The Memoirs of a Vampire", sivu 6)
Ihminen on aina elänyt maailmassa, ja käytännössä hänen elämänsä ja kuolemansa on kivikaudesta eteen päin pitkälle riippunut siitä, miten hyvin hän on voinut ennakoida tulevia tapahtumia. Evoluutiossa keskeisintä on kuitenkin hengissä selviäminen, joten objektiivinen havainnointi ei ole niin tärkeää, kuin riittävän hyvä toiminta. Hengissä selviäminen ratkaisee, ei se analysoiko tilanteen tarkalleen siten kuin se Todella On.
Ihmisen aisteja voi itse asiassa huijata useilla erilaisilla illuusioilla. Ne taas ovat aistitoimintojen heuristiikan harmittomia sivutuotteita, ja niiden virheajatteluun ei joko törmää fysikaalisessa luonnossa tai ne ovat siellä vaarattomia. Ne ovat vaarattomia ja hauskojakin, mutta ne kuitenkin näyttävät että emme havaitse tai ajattele oikein, koska illuusio kertoo pohjimmiltaan että joko tietomme paperin luonteesta tai havaintomme ovat epäluotettavia. Mutuenhan emme saisi niiden välille ristiriitaa. Ja ilman havaittua ristiriitaa ei ole käsitystä illuusiosta.
Ihmisen on ollut tärkeämpää toimia "riittävän nopeasti ja kohtuu hyvin" - ja hänellä on aika usein ollut puutteelliset ja vajavaiset tiedot tilanteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että on tärkeintä että on hyvät nyrkkisäännöt, jotka toimivat yleensä, kuin hienovireiset ja aikaavievät laskutoimitukset; Niissähän hienovireys muuttuu usein tilannekohtaisemmaksi, jolloin korostuu "garbage in - garbage out" -ilmiö, eli jos ajattelu lähtee vääristä tiedoista, seuraa väärä lopputulos: Tarkkuus muuttuu, yleissääntö muuttuu tilannekohtaisemmaksi sääntöjen kesken valitsemiseksi. Näiden aivojen nyrkkisääntöjä kutsutaan heuristiikaksi samaan tapaan kuin tietokoneohjelmien hakualgoritmeja kutsutaan heuristiikaksi. (Heuristiikka -sanaa mielen toiminnan yhteydessä käyttivät ensimmäisenä psykologi Daniel Kahneman ja kognitiotieteilijä Amos Tversky vuonna 1974 heidän prospektiteoriansa yhteydessä. Teoriassa keskityttiin päätöksentekoon epävarmoissa olosuhteissa, ja siinä korostui riskien pelko voiton odotusten sijasta eikä se keskittynyt siihen asti käytettyyn "odotetun voiton" laskentaan. Teoria oli niin uskottava, että se toi heille taloustieteen Nobelin palkinnon.)
Lisäksi on syytä huomata, että ilmiön tunteminen on elossa pysymisen kannalta tärkeämpää kuin oikea selitys sen takana: Jos raatoja syövä sairastuu, on yhtä tehokasta päättää että raadot ovat epäpyhiä ja niiden syömistä seuraa Jumalan kosto, kuin ajatella että raadoissa on taudinaiheuttajia. Ihmisen historiassa nämä muistisäännöt ovat kuitenkin olleet tärkeitä muistiinpalautuksen keinoja, ja niistä on muodostunut muistisääntöjä, joiden käyttö on molemmassa tilanteessa auttanut hengissä selviämisessä. Aivoille tärkeämpää on ilmiön ennakointi ja tunteminen ja tästä seurannut tilanteen hallinta ja oikea toiminta kuin se, että toiminnan takana on oikea selitysmalli. Esimerkiksi minulla on possujen ruokintaan erilaisia muistisääntöjä, jotka ovat enemmänkin vitsikkäitä: Oikeat syyt löytyvät kuitenkin tutkimussuunnitelmasta, ja ne ovat aivan erilaisia kuin muistisääntöni. Muistan ruokinnan yksityiskohdat kuitenkin paremmin muistisääntöjen kuin oikean selityksen kautta.
Tämän johdosta ihminen ei ole objektiivisen luotettava havainnoitsija. "Wit", "cunningness" ja "common sense" ei siksi ole totuuden mittareita, ne vain toimivat elämässä melko hyvin. (Itse asiassa niin hyvin, että monessa taidossa - etenkin itsepuolustuksen yhteydessä olen huomannut - että aluksi henkilön kyky selvitä tilanteista jopa huononee, koska hän joutuu opettelemaan eroon luonnollisista reagoinneista, jotka toimivat välttävän hyvin. Tilalle taas syntyy aluksi epävarmaa toimintaa. Toki myöhemmin harjoiteltu taito päihittää synnynnäiset nyrkkisäännöt suvereenisti.) Tavallisesti heuristiikka toimii siis erinomaisesti, se säästää paljon aikaa ja vaivaa, ja toimii epäselvemmissä olosuhteissa. Se johtaa kuitenkin suuriin ja systemaattisiin virheisiin, joille koko ihmiskunta on altis. Psykologiassa onkin huomattu, että ihminen on synnynnäisesti erityisen huono tilastomatematiikassa ja differentiaalilaskennassa. (Minulla on hassuhko harrastus jota teen silloin tällöin: Käyn asemaravintoloissa ja muissa paikoissa pelaamassa pokeria. Tilanteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia, eli pidän jutut "tosi kepeinä". Kun on epätodennäköistä että näkee henkilöä toista kertaa, eikä pelaa rahasta, tilanne on aika vapauttava. Olen huomannut että henkilöt harvoin tietävät esimerkiksi kahden parin todennäköisyyttä, tai tarkkaa todennäköisyyttä jolla voi olla "parempi kuin seiskapari". Silti ihmiset tietävät että heillä on "kohtuullinen käsi". Ja jokainen osaa sanoa että täyskäsi on parempi - ja samalla epätodennäköisempi - kuin kolmoset. Ihmiset osaavat yleensä pokerin "pääpiirteittäin" ja silti he voivat pelata ihan kohtuu hyvin.) Ihmiset eivät arvioi todennäköisyyksiä oikein ja he näkevät "patterneja" eli säännönmukaisuuksia ja hahmoja, jopa satunnaisuudessa (katso vaikka television kohinaa.) He ovat taipuvaisia ylianalogisuuteen, eli he korostavat samanlaisia piirteitä ja löytävät näistä hahmoja: Eli näkevät olemattomia yhteyksiä ennemmin kuin jättävät olemassaolevat yhteydet huomaamatta. Samoin Monty Hallin ongelma tuottaa monelle päänvaivaa: Siinähän kyseessä on yksinkertainen tehtävä, jossa on kolme ovea, joista yhden takana on palkinto. Kun henkilö valitsee jonkun oven, avataan sellainen ovi, jota hän ei ole valinnut ja jonka takana voittoa EI ole. (Toisin sanoen valitaan juuri tietty ovi niistä kolmesta, ja se riippuu täysin siitä minkä oven hän on valinnut.) Ihmiset eivät yleisesti ottaen vaihda ovea, vaikka se tilastollisesti olisi kannattavaa. Itse asiassa tämän voi todistaa melko yksinkertaisella tilastomatematiikalla, mutta olen havainnut että selityksen näkeminen ei muuta ihmisten näkemystä. Lisäksi, vaikka moni intuitiivisesti luulee että vaihtaminen on yhtä kannattavaa, kuin pitäminen, he silti pitävät oven useammin. (Tästä aiheesta on suomenkielinen viihteellinen Aapo Puskalan ylläpitämä sivu.)
Tarkemmin asiaa on käsitellyt C.R. Hallpike, jonka julkaisu "The Foundations of Primitive Thought" käsittelee ajattelumme ilmiöitä ja kertoo että:
1: Intuitiivisuus ja dogmaattisuus ovat ihmiselle luonteenomaisia ja se liittyy emootioihin, eikä suinkaan logiikkaan tai fysikaaliseen kausaatioon. Ihmistä ohjaavat enimmäkseen tunteet, logiikan suhte emootioihin on lähinnä se, että ihminen keksii rationalisointeja oikeuttaakseen tuntemuksensa, joita hän ei kuitenkaan ole valmis vaihtamaan, selitys keksitään ikään kuin etukäteen ja etsitään mitkä tosiasiat saadaan sopimaan siihen ja miten. (Tämä näkyy erityisen selvästi paradigman vaihdoksissa: Edes tiedemiehet eivät yleensä vaihda näkemyksiään faktojen edessä, he vain korvautuvat uuden paradigman tutkijoilla. Kun erityiskoulutetut ihmiset ovat näin sitoutuneita - ja usein peräti ateisteja - ja tutkimusten mukaan koulutus vähentää ja uskonnollisuus lisää sitoutumista, voimme vain kuvitella sitä, miten sitoutuneita vähemmän koulutetummat ovat..)
2: Ihminen keskittyy muutoksiin, eikä käsittele loogisia abstraktioita.
3: Ihminen ei käsittele vaihtoehtoisia hypoteeseja, vaan pyrkii käyttämään mahdollisimman vähiä nyrkkisääntöjä, joita miettii. Toisin sanoen ihminen hakee luonnostaan ratkaisut "suosikistaan", eikä suinkaan mieti vaihtoehtoisia tapoja ajatella.
4: Kieli on sosiaalisen suhteen hallinnan ja manipuloinnin, ei totuuden selvittämisen väline. Kieli ei ole eksakti ja syitä etsivä, vaan monimutkaisempi ja laumaelämän tarpeisiin suunnattu. Kieli on enemmän sosiaalisuuteen kuin käsitteenmuodostukseen sopiva.
5: Kvantifiointi on rajoittunutta: Ihmistä kiinnostavat eniten karkeistukset tai erikoisen harvinaiset muodot. Eli karkeimmat nyrkkisäännöt ja harvinaiset poikkeustilanteet ovat kiinnostavia.
6: Ihminen ei opi logiikkaa helposti, vaan se on vaikeasti opittava taito. (Itse asiassa vain harva kulttuuri on kehittänyt logiikkaa kovin pitkälle. Ja parhaiten kehittynytkin logiikka vaatii edelleen kovasti miettimistyötä - se on kaikkea muuta kuin valmis.) Samoin esimerkiksi kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, aivojen toiminna teoriat ja monet muut tieteen teoriat ovat siitä erikoisia, että tavalliseen arkijärkeen ne sopivat huonosti. Ilman kokeita tavallinen ihminen pitää niiden tuloksia kummallisina ja epäuskottavina. Toisin sanoen: Ihminen ei ole luonnostaan rakentunut ymmärtämään fysikaalista todellisuutta, olemaan looginen ja tieteellinen, eikä ymmärtämään aivojensa toimintamekanismia. (Niistä ei olekaan evolutiivista hyötyä. Nyrkkisäännöt toimivat hyvin.) Lisäksi logiikan opettelukaan ei auta kaikessa: Wasonin korttitehtävässä normaalitkin ihmiset onnistuvat huonosti silloin, kun tehtävässä käytetään symboleja - he sortuvat ilmiöön jota kutsutaan "kaksoisvarmistukseksi" sen sijaan että ratkaisisivat itse ongelmaa - mutta surullista kyllä loogikot onnistuvat tälläisen ratkaisussa vielä heitäkin huonommin.
Ja nämä ominaisuudet ovat tyypillisiä myös moderneille ihmisille. Tulosten mukaan voimistuvat uskonnollisissa ja niissä ihmisissä joilla ei ole tietoa asioista. Kun oletusten ja havaintojen välille tulee ristiriita, ihminen ajautuu kognitiiviseen dissonanssiin. Teorian mukaan kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa. Ihminen taas pyrkii aina vähentämään kognitiivista dissonanssia, ja tämä tapahtuu reagoimalla. Käytännössä ihmiset reagoivat epätietoisuuteen ja uuteen tietoon siten että heidät voidaan jakaa kahteen päätyyppiin (itse asiassa eräs ihmisen heuristiikan): Transsendentalisteihin ja empiirikkoihin:
1: Transsendentialistit uskovat siihen, mitä he tuntevat ja miten he kokevat. He luottavat mielensä heuristiikkaan, "nyrkkisääntöihin". He edustavat näkemystä, joka seuraa pikku prinssin kuuluisaa periaatetta "Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä". Heidän pääasiallinen kognitiivisen dissonanssin konstinsa on assimilaatio, eli uusien havaintojen sovittaminen ennakko -oletuksiin. He voivat jopa kiistää havainnon oikeudellisuuden. Tämä on ihmiselle luontainen, koska ihminen on tyypillisesti Lake Wobegon effectin vallassa eli olotilassa, jossa hän kokee olevansa keskimäärin parempi, loogisempi ja oikeammassa. (Tämä nousee usein esiin psykologisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi enemmistö autoilijoista uskoo olevansa keskimäärin parempi kuski.) Ihminen myös näkee helposti juuri sen mitä hän odottaa näkevänsä: Mielemme ikään kuin automaattisesti karsii "epäolennaisena" havaintoja jotka eivät sovi maailmankuvaamme. (Olemme tälle kaikki alttiita.) Itsepetoksen räikein muoto on transsendentaalinen illuusio, jossa ihminen kokee, että juuri hänelle on annettu lopullinen totuus, ja että juuri hänellä on erityistehtävä - esimerkiksi Jumalan antama missio - paljastaa ja repiä alas eri tavoin asioista ajattelevien huijaukset ja itsepetokset. Tämä on erityisen yleinen erilaisissa uskonnollisissa kulteissa, ja itse asiassa kognitiivisen dissonanssin idea syntyi kun psykologit tutkivat sitä mistä syistä erilaiset väärät ja erittäin uskomattomat näkemykset olivat erityisen sitkeitä UFO -kulttilaisilla. (Koska he olivat nähneet vaivaa ja aikaa kuuluakseen ryhmään heillä oli ikään kuin "vested intrests", joka tuo etuja joihin ei saanut kajota. Ilmiötä voi verrata siihen kuuluisaan kertomukseen, jossa insinööri ilmoittaa projektinjohtajalle että lentokone, jonka siivet räpyttelevät ei voi onnistua ja jossa projektinjohtaja sanoo että projektia on jatkettava, koska siihen on jo uhrattu miljoonia, eikä ole enää varaa lopettaa. Uskonasioissa pieni usko johtaa siihen että henkilö näkee pieniä ihmeitä ja näiden ihmeiden näkeminen taas johtaa uskon syvenemiseen joka taas johtaa siihen että nähdään lisää ja suurempia ihmeitä. Ilman uskoa taas ei nähdä ainuan ainutta ihmettä.) Transsendentialismiin liittyy olennaisesti myös valemuistot, jotka ovat muistikuvia tapahtumista joita meille ei ole tapahtunut. Ihmisen muistihan on taipumus tuottamaan virheellisiä muistikuvia. Näitä voidaan tuottaa ulkopuolisen voimin mutta tuotamme niitä myös ihan itse. Tavallaan muistimme toiminta mahdollistaa Ben Furmanin hokeman "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.")
2: Empiirikot luottavat siihen mitä he havaitsevat ja mistä he voivat varmistua. He noudattavat enemmänkin "keisarin uusien vaatteiden" ajatusta, jossa silmillä näkeekin kokolailla hyvin. Heidän pääasiallinen keinonsa kognitiivisessa dissonanssissa on akkomodaatio. Tämä metodi on ihmiselle epätyypillinen maailmankuvan vaihtaminen faktojen pohjalta.
Tärkeintä onkin huomata, että kumpikaan puoli ei pyri irrationaalisuuteen, vaan nimen omaan koherenttiin, yhtenäiseen ja ehjään, maailmankuvaan. Keinot vain ovat päinvastaiset. Transsendentialistit katsovat ikään kuin olevansa valmiiksi maalissa, eli jos mittaustulokset ja heidän maailmankatsomuksensa ovat ristiriidassa, "käsikirja on oikeassa ja havaittu todellisuus väärässä". He tuntevat tämän sydämellä, mikä itse asiassa tekee vakaumuksesta erittäin syvän ja palkitsevan. (Kenties he ovat onnellisempia. Tämä on jopa luultavaa.) Empiirikot taas katsovat että juoksu on kesken, ja että "mistäs he voivat oppia, jos eivät virheistään?". Heillä jatkuva epävarmuus lopullisesta on aina mukana. Tämän johdosta eteneminen on mahdollista vain "empiirisyyden" kautta. Transsendentialismilla taas on tarjota lähinnä "valkoista lippua rationalismille", joka tarkoittaa sitä että he esittävät että jokin asia on niin monimutkainen ja haastava, että sen tutkiminen on mahdotonta. He tyytyvät vain tietämään ja kritisoimaan empiirikkoja ja vaatimaan empiirikoilta perusteluja. (Itse he eivät perustele omaa tietämistään, koska se on niitä asioita joita ei tiedetä tieteellä vaan sydämellä.) Ehkä heitä jopa tarvitaan tähän kritisointiin. Sillä ilman rakkikoiria empiirikot luultavasti sortuisivat luonnollisen mielen toiminnan kautta assimilaatioon. On kuitenkin syytä huomata, että jos empiirikot olisivat menneisyydessä kunnioittaneet näitä "tutkimuskieltoja" ja pessimismiä, emme todennäköisesti tietäisi edes sitä, mitä nykyään tiedämme, emme olisi edistyneet yhtään. Tämä taas ei tarkoita, että pessimismi olisi kaikissa kohdissa väärää: Kenties emme voi tietää kaikkea kaikesta. Mutta silti tietä voidaan jatkaa ikään kuin tämä pessimismi olisi väärässä - näin saamme tietää sen minkä voimme tietää. (Emmehän voi olla varmoja siitäkään että emme voisi tietää jostain aiheesta jota meille mahdottomaksi väitetään.) Siksi kunnon filosofi toimii periaatteella "Ei jätä kiveä kääntämättä eikä käännettä kivittämättä."
Eli voidaan sanoa että päädytään perusasiaan arkitiedosta ja tieteellisestä tiedosta ja niiden suhteesta : Tieteellinen tutkimus ja tieto toimii arkitiedon jatkeena ja se pyrkii minimoimaan arkiajattelun heikkouksia (epäluotettavat ja valikoivat havainnot, liiallinen yleistäminen, puutteellinen päättely, lyhytjänteisyys, epäeksaktius..) Tiedettä tarvitaan enimmäkseen siksi että emme osaa toimia luotettavasti ilman. Tiede kasvattaa truthlikenessiä, totuudenkaltaisuutta, koska emme luonnostamme tiedä, ja ajattelumenettelymmekin ovat ilman tieteellistä kritiikkiä taipuvaisia heikkouksiin. Toisaalta on lohdullista ajatella, että toimisimme ilman tieteellistä tietoakin käytännön tasolla "riittävän hyvin".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)