Miten tieteen kristillistäjät tulevat todistaneeksi että heidän kristillisyytensä ei koskaan kehittäisi tiedettä...

Monet kristityt korostavat nykyään sitä miten luonnontiede ja kristinusko sopivat hyvin yhteen. Tässä osa menee astetta vahvempaan. Heistä luonnontiede on kristinuskosta syntynyt. Osa heistä menee vielä pidemmälle ja selittää että luonnontiede on jotain joka syntyy luontevasti vain kristinuskosta tai sen kaltaisista uskonnoista. Tämä blogaus on näistä aivan viimeisimmistä.

Tämä näkemys on kiinnostava. Näissä toistuu tietty teema. Teema jonka voisi tiivistää ajatukseen siitä, että tiede nojaa terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Tämä teema on hyvin keskeinen. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on puolustanut tätä. Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta. Puolimatka on täydentänyt tätä ajatuksella jossa nojataan Alvin Plantingan warrant -teologiaan. Jonka ytimessä on ajatus siitä että Jumala on taannut aistimme ja järkemme. Tätä kautta Puolimatkan mukaan voimme tieteen lopulta varmasti tietää asioita tavalla jonka kautta skeptisyys voidaan kiertää. Hän valaa luottamusta järkeen ja havaintoihin ja tätä kautta korostaa sitä että jos jäljelle jää ajatus havaintoskeptisyyden olemassaolosta niin sitten ei ole taetta. Ja näkee että Jumalaa tarvitaan juuri siihen että tämä varmuus voidaan saada.

Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska toisaalta vaikka kuinka naturalistiselle tieteenteolle annetaankin näin kaikkitietävyys ja jos se pitää paikkaansa niin Puolimatkan ”maailmankuva” -sanaa ylihokeva naturalismikritiikki muuttuisi tehottomaksi koska luonnontiede voisi tietää varmasti ja ilman skeptisyyden ongelmaa monia asioita. Kuten sen pitääkö evoluutioteoria paikkaansa. Näin kysymys ei olisi se onko evoluutio maailmankuvallista vaan onko se totta tai epätotta.

Mutta takana onkin itse asiassa syvempiä ajatuksia. Ja ne ovat sidoksissa kristilliseen filosofiaan ja sen historiaan. Tarkalleen ottaen keskiöön nousee se, että keskiajalla oli hyvin laadukasta ja älykästä filosofiaa. Mutta ei luonnontieteitä. Renessanssin aikana tapahtui selvästi kulttuurissa sellaisia asioita että sen jälkeen luonnontieteillä oli mahdollisuus syntyä ja nousta.

Tarkalleen ottaen  keskiaikainen ajatus tiedosta ja tietämisestä oli oleellisesti erilaista. Hän nostaa esiin sen miten katolisen kirkon tomistisessa linjassa painotettiin ihmisjärkeen luottamista. Järkiuskon hylkäämisen nähtiin uhkaavan katolisen uskon rationaalisuutta ja palauttavan teologian takaperoisempiin aikoihin.

Renessanssi itsessään oli tietenkin menneiden kulta-aikojen haikailemista sellaisella tavalla jolla monesti nostalgioidaan kun puhutaan mielikuvista aikaan jona ei ole elänyt – ja jota ei kuvitelmienmukaisena ole koskaan edes ollut olemassa. Näin ollen paluu antiikin ajatteluun oli keskeisimpiä teemoja renessanssissa. Tässä yhteydessä esille tuli kuitenkin skeptisiä virtauksia.

Renessanssihumanistit, pyöreästi siinä 1400 -luvulla, saivat skeptisestä koulukunnasta oppeja lukemalla Ciceroa, Diogenes Laertiosta ja Sekstos Empeirikosta. Näitä teoksia saattoi ajattelija lukea vaikka mesenaatti Lorenzo di Medizin kirjastossa vieraillessaan. Näissä teoksissa järkeen ei luotettu ehdottomasti.

Aluksi tämä tuotti varsin erikoisiakin iskuja. Koska Medizit halusivat elävöittää filosofista keskustelua, he kutsuivat toisinajattelija Girolamo Savonarolan kaupunkiinsa. Tässä yhteydessä tämä toisinajattelijamunkki tutustui skeptisyyteen ja lähti sen avulla puhdistamaan kristinuskoa pakanallisista harhaopeista. Tässä oli tärkeää tutustua perinteisiin ja siivota antiikin pakanallisia vaikutuksia teologiasta. Savonarola oli koulutettu tomisti joka tässä yhteydessä kävi myös tämän oppitaustansa kritiikkiin. Hän näki että katolinen kirkko oli rappiolla ja tämän siivoamiseksi piti sitten tehdä kaikenlaista.

Savonarola näki että antiikin filosofit olivat pakanallisia alkuperiä jotka tuli siivota. Niiden yhdistely teologiaan oli kerettiläisyyttä. Sekstos Empeirikoksen näkemyksiä tarvittiin siihen että näitä antiikin auktoriteetteja voitaisiin kritisoida ja osoittaa että ne olivat huonoja. Empeirikoksen skeptisyyttä ei kuitenkaan sitten sovellettu Savonarolan omaan puhdasoppisuuteen. Sen tehtävä oli ainoastaan väärien ainesten kritiikin ja vastustamisen oikeuttamisessa ja muualla ne saivat mennä.

Hän esittikin aivan viimeisinä aikoinaankin että ”antaa filosofien olla filosofeja ja kristittyjen kristittyjä.” Ja hän itse oli sitten kristillinen profeetta jolla oli ainutlaatuista tietoa. Hänellä oli ainutlaatuista tietoa asioista mukaan lukien mennyt ja tuleva. Tämä ainutlaatuinen tieto sitten ilmeni siten että Savonarolasta tuli toisinajattelijan sijaan vallassaoleva ajattelija jonka kanssa erimielisyys tiesi vaikeuksia. Hän tuhosi ”turhuuksien roviolla” taidetta ja kerettiläisiä asioita tavalla jota ei voi sanoa oikein muuksi kuin ankaran sensuristiseksi. Hänelle kävi lopulta huonosti. Osa voisi sanoa että hän sai ansionsa mukaan. Merkittävää on että Savonarola ei ollut mikään arkkiskeptikko. Mutta hänen toimintansa itse asiassa toi skeptiset ajatukset suureen tietoisuuteen. Hän ei toki ollut ainut. Mutta hän oli merkittävä.

Tämä yhdistelmä on kiinnostava. Toki meillä ei Suomessa ole ”Suvivirttä” laulavia Puolimatkan seuraajia kolkuttelemassa ovia ja riistämässä Darwinkirjoja roviolle poltettavaksi. (Joskin Puolimatkan ilmeisen tahallinen osallistuminen Pianka -skandaaliin vihjaa että hänellä on sopiva persoonallisuus joka voisi ilmetä tällä tavalla heti jos hän ei olisi "toisinajattelijastatuksella".) Mutta Savonarolan asenne jossa skeptisyysargumentit otetaan varmana tietona vastustajien kritisoimiseen mutta jotenkin positivismin ongelmat eivät ole asia kun pitää puhua siitä miten oma maailmankuva on varma. ; Puolimatka puhuukin relativismista tieto-opillisena väistämättömyytenä evoluutikoita moittiessaan ja silloin korostuu että kaikessa ja kaikilla on maailmankuva. Asenne loistaa poissaolollaan kun Puolimatka siteeraa Plantingaa ja selittää warrantista. Eli siitä että skeptismi on perimmiltään epätosi ja turha huoli. Ja että sen ongelmat voidaan pysyvästi ja lopullisesti kiertää koska meillä on warrant ja warrant määritelmällisesti vaatii tätä tai se ei ole warrant lainkaan.

Tai, oikeastaan tämä ei ole mikään kovin ihmeellinen asia.

Savonarola vaikutti 1400 -luvun loppupuolella. Jean Calvin eli myöhempinä aikoina, 1500 -luvulla. Galileo Galilein aikalaisena. Elettiin aikaa jona tieteellinen tieto alkoi näyttämään tehokkuutensa. Se toimi käytännössä ja vakuutti tätä kautta ihmisiä. Tieteen saavutukset olivat aikamoisen kovia. Tämä johti ilmapiiriin jossa piti jotenkin sovittaa näkemyksiä. Jean Calvin oli protestanttisen liikkeen perustajajäsen. Hänelle empirian vaikutus meni siihen että hän oletti ihmiselle erillisen jumaluusaistin, sensus divinitatiksen, jonka avulla Jumalasta saatiin havaintoja. Näin kristillinen kokemus oli oikestaan empiirinen kokemus joka vertautui kaukoputkella katselemiseen. On selvää että tämä oli melkoisen pieni parannus tomistien ajattelumaailmaan. Perusasenteena oli edelleen se, että tiede on havaitsemista joten havaintojen tulee olla vapaita skeptisestä epäilystä.

Tämä on se asenne joka on Puolimatkalla ja kumppaneilla nykyaikanakin. Tämä ei ole mikään ihme. Sillä olen huvittunut miten Suomalaiseen luterilaiseen ilmapiiriin on tullut kalvinistisia vaikutteita hyvinkin vahvaksi osaksi fundamentalistien uskonpuolustusargumentteja. Esimerkiksi Alvin Plantingan reformoitu teologia on kalvinistista teologiaa jonka ytimessä in muun muassa Calvinin sensus divinitatis. ; Plantinga taas on koristanut 1600 -luvulta peräisin olevia René Descartesin rationalistisia jumalanvarmuustodistuksia ja liittänyt siihen empiristisiä mausteita antamaan jumaluusaistin. Ajatukset ovat selvästi kauan tieteen nousun jälkeen.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että kristillisessä kulttuurissa luottamus järkeen oli kieltämättä vahvaa keskiajalla. Aatehistorian professori Puolimatkalla on tätä kautta pohjaa argumenteillaan. Mutta tämä pohja on varsin heikko. Koska hänen selityksensä ei kykene selittämään miksi luonnontiede kehittyi itse asiassa varsin nopeasti sitten kun se lähti kehittymään.

Puolimatkan aatehistoria siltä osin kuin se toimii yrittää selittää muuttujaa vakiolla. Toisin sanoen hän yrittää selittää muutosta jollain jonka muutos olisi aikaansaanut tälläisen efektin. Tätä on melko vaikeaa ymmärtää hyväksi selitykseksi. Toinen ongelma on sitten se, että silloin kun Puolimatka puhuu uusista ajatuksista ja muuttujista ne ovat tapahtuneet asenneilmapiirin muutoksen jälkeen. Calvin on enemmänkin reaktiivinen hahmo jonka teologia heijastelee sitä että hänen aikanaan uudenlainen toimintaympäristö pakotti sovittamaan uskomuksia vallitseviin ehtoihin jotta niille saa suosiota ja valtaa. Ensin on tapahtunut jotain muuta ja sitten on tultu selittämään miten tämä muutos sopii hyvin yhteen sen vakiona pysyneen kristinuskon kanssa.

Jos Calvin olisi ollut Savonarolan aikalainen argumentti olisi hyvin erilaisella pohjalla. Nyt joudumme hyväksymään ajatuksen jossa syy ja seuraus ovat ajallisesti sidoksissa toisiinsa siten että ajallisesti vanhempi on syy ja myöhempi muuttuja on seuraus. Tai ainakin niin että myöhempi muuttunut ei ole aikaisemman asian syy. Calvin ei ole tieteellisen vallankumouksen rakentaja ja perustaja tai taustavoima. Pikemminkin luonnontiede pakotti Calvinin ajattelemaan kristinuskoa uusiksi. Velkasuhde ei olekaan tieteestä teologiaan vaan toisinpäin.

Perusongelma onkin oikeastaan se, että kun Puolimatkan tyylinen puhuu tieteestä hän hakee perinteistä varmuutta. Tätä kautta he vastaavat tiedekysymykseen vastaamalla kysymykseen ”miten voimme luottaa järkeemme ja aisteihimme”. Tätä kautta unohtuu empirian tärkein yksittäinen elementti. Testaaminen. Jos aistimme ja järkemme toimivat, miksi emme olisi perinteiseen keskiaikaiseen tyyliin nojatuolifilosofeja jotka teemme asioita ilman luonnontieteellistä testaamista?

Tieteen koko kokeilun ydinfilosofia on lähtöisin siitä narraatiosta jossa erehtyväinen ihminen ”kysyy luonnolta joka ei ole hänen päänsä sisäinen konstruktio”. Tässä ollaan antisolipsistisia skeptikoita tavalla joka ei tietenkään vastaa hyvin sitä miten esimerkiksi nykyään ajattelen itse tieteestä. Mutta tämä tarina on se jonka varassa empiria on kuitenkin lähtenyt liikkeelle. Tätä kautta vastatessaan ”miksi luotamme itseemme” annetaan antivastaus kysymykseen ”miksi kokeilemme”.

Tällä on toki syviä vaikutuksia esimerkiksi kreationismin kohdalla. Niissä on tavallista, että tiede ja ilmestykset liitetään hyvinkin samanlaisiksi rationaalisiksi prosesseiksi. Puolimatkakin on puolustanut sitä miten järkevä modernin ajan ihminen voi luottaa ilmestyksien ja uskonnollisen kokemustiedon mahdollisuuteen eikä hänen tarvitse hylätä niitä ollakseen rationaalinen. Tämä sopii tietenkin hyvin yhteen sensus divinitatis -aistinelinnarraation kanssa.

Näissä tieteellinen koe, Raamatussa mainitut ihmekertomukset ja omakohtaiset enkelikokemukset ovat keskenään samanlaisiksi nähtyjä ilmiöitä. Niissä kaikissa on kysymyksessä suorasta havaitsemisesta jossa on ytimessä silminnäkijäkertomus. Tutkimusraportit ovat silminnäkijätodistuksia laboratoriosta. Samoin kuin se hurmoshenkinen tyyppi kokouksessa kertoo tosia enkelihavainnoistaan. Ja myös Raamattu nähdään silminnäkijäkertomuksia kuunnelleiden raportteina.

Takana on vahva positivistinen ajatus jossa havainnot ovat objektiivisia verifioitavia asioita. Nämä ovat hyvin kaukana fallibilistisesta ajattelusta jossa teorioita yritetään kumota. Puolimatka onkin ottanut esimerkiksi sellaista kantaa, että hänestä falsifiointiperiaate on ”naturalistien sisäistä peliä” josta hänen ei tarvitse välittää. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä esimerkiksi evoluutioteoria on kestänyt falsifiointiyrityksiä kun taas sen kritiikki vaatii positiivista verifiointia jossa esimerkiksi löydetään ”puuttuvia lenkkejä” ja vaaditaan välimuotoja ja lisää välimuotoja jotka konkreettisesti näyttävät suoraan miten kissa muuttuu koiraksi.

Tämä kertoo syvemmästä oireesta; Nykyäänkin on olemassa ajatussuuntauksia jotka kannattavat tiedettä ja jotka haluavat olla tieteellisiä. Intelligent Design ja kreationismi jos joku kertoo että tiede ja totuus liitetään yhteen niin vahvasti että uskonnonkin täytyy olla tiedeihanteen mukaista. Tässä on kysymys reaktiosta jossa vanhoja oppeja muutellaan yhteensopiviksi tieteen periaatteiden kanssa. Kuitenkin tämä tehdään tavalla jossa pikemminkin vastustetaan tiedettä.

Ironisuus onkin siinä miten evoluutiota vastustetaan naturalismiksi käyttämällä positivistisinta ja verifiointikeskeisintä mahdollista näkemystä jossa Warrantusko on perimmiltään loogisen positivismin ihanteen hakemista +1 aistilla, jumala-aistilla. Koska nämä tyypit yltävät laadukkaimmillaan Savonarolan tasolle. He käyttävät skeptisiä argumentteja vain vihollisiaan vastaan mutta eivät sovella niiden seurauksia omaan ajatteluunsa. Oman puolen järkevyys taas halaa varmuutta ja positivismia jossa ei ole tilaa testaamiselle.

Nämä ihmiset eivät vielä tänä päivänäkään osaa selittää miksi heidän oma teologiansa sopisi yhteen empirian periaatteiden kanssa. He mukautuvat tieteen hallitsemaan maailmaan korostamalla että aistitkin ovat luotettavia. Mutta eivät osaa selittää miksi testaamista tarvitaan.

Itse lähestyisinkin tätä asenne-eroa viittaamalla moderniin psykologiaan ja kognitiotieteeseen. Jolla on heijastuksia myös talousteorioiden puolelle. Daniel Kahnemanin ajatukset jossa ihmisen ajatteluprosessi jaotellaan systeemi 1 ja systeemi 2 -osiin on tässä varmasti tunnetuin teema. Kun ihmisten annetaan tehdä vaikutelmia, he esittävät ennustettavalla tavalla virheellisiä näkemyksiä. Hitaampi looginen mietintä antaa taas hyvin erilaisia tuloksia.

Jos luottaa aisteihin päätyy helposti seuraamaan vaikutelmia. Silloin Savonarolan ilmestykset ja silminnäkijähavainnot ja välitön verifioiva asioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat ovat narraatioita joita käytetään. Logiikka ja tieteellinen ajattelu taas on työlästä ja vaikeaa. Ja itse asiassa ne eivät ole usein edes arkijärjen mukaisia. Niitä pitää harjoitella jotta niitä voi tehdä edes sillä harkitsevammalla ja hitaammalla ajattelulla.

Ei siis ole ihme että Intelligent Design on viime aikoina seurannut esimerkiksi Douglas Axen teosta jonka mukaan tieteen tekeminen on vain arkijärjen jatketta ja että ihmisten tulee luottaa omiin vaikutelmiinsa koska ne ovat käytännössä tieteen tekemistä. Tätä on helppoa myydä kalvinistisia argumentteja nielleissä yhteisöissä joissa kyseenalaistaminen on heresiaa joka väittää että Jumala ei ole kaikkivoipa tai rakastava vaan jokin joka yrittää huijata meitä…

Näenkin että loogisen positivismin katastrofi oli tavallaan viimeinen niitti positivistishenkiselle ajatukselle jossa metafysiikka ja skeptisyys voidaan siivota ja saada jokin suoraan havaittu tieto ilman että tarvitsee elää epäilyksissä. Nykyajan maailma on tämän asian kanssa monesti kriisissä sillä moni "skeptikon" nimellä kulkeva tiedeihminen on itse asiassa verifikatiokeskeinen positivisti. Ja sitten toisaalta Puolimatka ja kumppanit painivat luomalla Savonrarolan kaksoisstandardin elämäntavaksi jossa positivismin ongelmat koskevat vain vastapuolta kun taas itse voi olla kristitty ilman tämänlaista pahaa perimmiltään ateismista peräisin olevaa ongelmaa... Tämä onnistuu ilmeisesti ainoastaan mutiloimaan kokeellisen luonnontieteen taustaidean muotoon "miksi luottaa havaintoihin" josta ei saa poiketa siihen oleelliseen tieteen syntyyn vaikuttaneeseen ajatukseen siitä "miksi ylipäätään koetella näkemyksiä jos ne ovat niin Jumalan antamia ja erinomaisia ja perimmiltään erehtymättömiä tavalla jonka epäily olisi kristillistä heresiaa"...

Itämaan kolme viisasta miestä.

Jos voidaan puhua filosofiasta ennen kuin sitä kutsuttiin filosofiaksi, kuljemme Hellaaseen ja puhumme esisokraattisuudesta. Siellä oli henkilöitä, joita kutsuttaan luonnonfilosofeiksi, nimensä he saivat siitä että heitä kiinnosti lähinnä luonto ja sen ilmiöt. He olivat siis ikään kuin luonnontieteiden esimuoto. Sen sijaan maailman syntyä he eivät miettineet, koska toisin kuin nykyiset ihmiset, jotka ajattelevat että kaikella oli alku, he olivat enemmän sitä mieltä että aina on ollut jotain olemassa. Tällöin ei ole muuta aihetta kuin tutkia ikuista ja aina ollutta luontoa.

Luonnonfilosofit näkivät luonnossa jatkuvia muutoksia. Sää ei pysy samana päivästä toiseen, vuodenajatkin kiertävät, joet virtaavat ja maanvyörymät muuttavat vuorien muotoja. Filosofeista muutokset johtuivat alkuaineista vaikka heidän terminsä on samanlainen kuin nykyinen fyysikkojen käyttämä, heidän näkemyksensä olivat erilaisia, sanat ovat siis homonyymejä, eivät sama asia. Heidän näkemyksensä muistuttavat enemmän elementtejä, eli heidän alkuaineitaan edustavat maa, vesi, ilma ja tuli, eikä esimerkiksi hiiliatomit. He pohtivat muutoksia näiden alkuaineiden kautta, ja yrittivät löytää niiden takaa joitain ikuisia luonnonlakeja.

Tämä tuntuu nykyisin helpolta, mutta kun muistaa minkälaisessa maailmassa he olivat eläneet, ei voi kuin ihmetellä ajatuksen moderiutta: Aikaisemmin kun oltiin turvauduttu kertomuksiin, "just so storyihin", joissa jumalien toimet aikaansaavat vuodenajat. Esimerkiksi talvea voidaan selittää hedelmällisyyden jumalan vierailulla manalassa ja niin edes päin. Toisin sanoen, luonnonfilosofit eivät kelpuuttaneet myyttejä selityksiksi, eivätkä hakeneet tietoa Pyhästä Kirjoista tai kysyneet niitä Tietäjältä. Sen sijaan he tarkkailivat luontoa. Tämä on vielä hieman eri asia kuin kokeellinen tutkimus, mutta muutos oli silti aika dramaattinen. Luonnonfilosofit siis tarkkailivat, eivät tehneet kokeita. He eivät olleet itsekriittisiä vaan yrittivät tuottaa kertomuksia, jotka olivat "rationaalisia ja mahdollisia". Luonnonfilosofia oli merkittävää koska siinä oli uusi ajatus, jossa pyrittiin irrottautumaan uskonnoista: Zeus ei enää kelpaakaan salamoinnin syyksi. Tämä oli ensimmäinen askel sekä tieteellistä ajattelua että logiikkaan nojaavaa filosofiaa kohti.

Luonnonfilosofien tuotokset tunnetaan lähinnä Aristoteleen kirjoituksista, samoin kuin Diogenes Laertioksen kokoamista näkemyksistä. Tiedämme heistä vähän, mutta jotakin kuitenkin. On aika nostaa esiin viisaat miehet. Niitä on tietysti kolme, kuten kuuluukin. Keskuspaikkana luonnonfilosofeille oli Miletos, ei siis suinkaan Ateena, josta myöhemmin tuli filosofian keskus.

1: Thales oli miletoslainen, joka tunnettiin laajasta matkustelustaan. Hän muun muassa mittasi pyramidien korkeuden siten, että hän mittasi pyramidin varjon pituuden juuri sillä hetkellä, kun Thaleen oma varjo oli hänen itsensä mittainen. Thales mittasi siis itsensä ja huomasi että hänen varjonsa pituus vaihteli eri aikoina. Kun varjo oli hänen mittaisensa, hän ajatteli että muidenkin kohteiden varjot ovat yhtä pitkiä. Toisin sanoen, hän selkeästi käytti kokeessaan induktiivista päättelyä. Thaleksen mukaan alkuaine oli vesi. Hän oli myös sitä mieltä, että "kaikki olennot ovat täynnä jumalia". On selvää että hän ei tarkoittanut kreikkalaisia jumalia. Luultavasti hän oli matkoillaan nähnyt kuinka Niilin tulvien jälkeen kasvit kasvavat, ja kuinka madot ryömivät sateen jälkeen esiin maasta. Ehkä hän näki että vesi oli täynnä "elämänoraita".
2: Anaksimandros taas oli miletoslainen, jonka näkemys edusti ensimmäistä "monimaailmaselitystä" tai ajatusta jonkinlaisesta multiversumista. Anaksimandroksesta Thales oli väärässä koska siinä veden tulisi kyetä tuottamaan vastakohtaisuuksia: Hänestä vesi ei voi olla märkää ja kuivaa samanaikaisesti, koska se olisi ristiriitainen itsensä kanssa, eikä siksi olisi järkevä kaiken lähde. Hänestä maailmamme oli vain yksi monista, ja että maailmoita syntyy ja tuhoutuu "rajattomassa", joka oli kaiken alkulähde. Alkulähteelle hän antoi nimen arkhe (~alku), joka oli ääretön ainemäärä, jota hän kutsui nimellä apeiron. Hän tarkoitti tällä sitä, että arkhen apeiron koostuu aivan erilaisesta aineksista kuin yksittäiset universumit, koska se on pysyvä ja muuttumaton: Se mistä syntyy on siksi luonteeltaan erilaista kuin se mikä syntyy. Anaksimandros näki että tätä rajattoman vaikutusta oli tietenkin kaikissa maailmoissa, joten se oli hänen alkuaineensa. On merkittävää että hän uskoi että arkhe oli aina ollut olemassa, eikä hän pyrkinyt selittämään tämän alkua. Hän siis selitti näkyvän maailman muutokset. Hänen ajatuksissaan oli kuitenkin selvä aste -ero suhteessa muiden luonnonfilosofien esitykseen: Hän vei selityksen "yhtä askelta pidemmälle", hän ei selittänyt "esi-elementeillä", vaan "esi-elementtien" takana olevalla aineksella.
3: Anaksimenes taas oli varma siitä että maailma oli ilmaa: Hän tunsi Thaleen opin, mutta oli sitä mieltä että vesi tuli jostain: Hän katseli sadetta ja sumua ja tuli siihen tulokseen että vesi on tiivistynyttä ilmaa. Hän ajatteli että kun ilmaa tiivistetään, siitä tulee vettä. Ja kun vettä tiivistetään lisää, siitä tulee maata. Hän tajusi myös että tällä on yhteys lämpötilaan: Systeemi toimi molempiin suuntiin ja se, kumpi tapahtui, johtui siitä saavuttiko kuuma vai kylmä voiton. Tätä ajatusta voidaan pitää esimuotona sille ajatukselle, että samalla aineella on erilaisia olomuotoja, Esimerkiksi vesi voi olla kaasua vesihöyryssä, nestemäisenä vesijohdoissa ja kiinteänä jäässä - ja tämän eron ratkaisee lämpimyys. Voidaan sanoa että Anaksimeneksestä kaikki muutokset johtuivat siis paine -eroista: Jos vedessä on mutaa, kaikki on samaa tiivistynyttä, siinä on vain voimakkaita paikallisia paine -eroja. Anaksimenes oli siitä erikoinen, että hän uskoi jumaliin, mutta hänestä jumalat eivät olleet luoneet ilmaa, vaan jumalatkin olivat syntyneet ilmasta. Jumalat eivät siis olleet luojia, vaan syntyneitä. (Nykyään moni länsimainen ihminen ajattelee että jumalat ovat pakotetusti luojajumalia, näin ei kuitenkaan ole. Intialaisien on varmasti helpompi tajuta erot koska hindulaisuudessa Brahman on luojajumala -jonka "osia" ovat sitten jumala Brahma, Vishnu ja Shiva- ja esimerkiksi Hanuman tai Ganesha eivät ole luojajumalia.)

Ideapark.

Idaoppia pidetään usein Platonin tärkeimpänä saavutuksena. (Hänen saavutuksiaan painissa, tarkemmin pankrationissa, ei kuitenkaan pidetä yhtä merkittävinä. Vaikka Diogenes Laertioksen historiikin "Merkittävien filosofien elämät ja opit" mukaan hän opetusta Argoslaiselta painijalta, Aristonilta, ja olleen hyvä painissa, niin hyvä että sai tunnetun nimensä hyväkuntoisuutensa vuoksi: "Oikea nimi" Aristokles vaihtui ja uusi, kaikille tuttu, nimi tuli joko sanasta platys, leveä tai platytes, lavea. On mahdollista että hän paini jopa Pyrhmian ja Isthmian kisoissa. Pankration ei ole mitään neitien hommaa.)

Toisaalta se on myös kritisoitu oppi - Jo Aristoteles kohdisti sitä kohtaan kritiikkiä, vaikka hänen monet ajatuksensa voidaan sanoa siitä eteenpäin kehitetyiksi. Platon hahmotteli eräänlaista ydinkäsitteiden (universaalien) varaan rakentunutta käsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta jokin asia olisi ymmärrettävä, sillä täytyy olla muuttumaton luonne, "määritelmänkaltainen" merkitys. Platonin mukaan jos lausumme että "jokin on oikeudenmukaisuutta", sillä on eksakti ja yksiselitteinen merkitys vain jos sillä on jokin muuttumaton vertailukohta. Platonille tämä määritelmä oli ylemmän tason entiteetti, Se, mitä ymmärrämme aistimaailmasta ja näemme siinä on vain sen heijastumaa, jotain joka on alemmalla tasolla. Platonin mukaan muistamme vain pysyviä asioita, ja että todellisuudessa asiat, esimerkiksi ruukut, ovat keskenään samankaltaisia koska ne ovat saman muuttumattoman idean heijastumia, ja erilaisia koska ne olivat vain epätäydellisiä heijastuksia.

Tähän kohtaan on hyvä laittaa luolavertaus. Se on klisee ja se täytyy sen vuoksi laittaa.

Luolavertauksessa ihmiset ovat luolassa kahlehdittuna. He näkevät vain takaseinän luolasta. Koska ovi on heidän selkänsä puolella ja ulkopuolelta tulee valoa, he näkevät vain varjoja seinällä. Varjot ovat heijastuksia asioista jotka kulkevat luolan oviaukon ohi. Luolan vangeille nämä varjot ovat todellisuutta. Kun yksi vangeista pääsee vapaaksi, hän ei voi selittää muille mitä on nähnyt, koska muilla ei ole kokemusta muusta kuin luolan takaseinästä ja sen varjoista. Platonin mukaan ihmiset olivat kuin noita luolan vankeja. Ja todellisuus "ideamaailman varjo vain".

Platonin ideamaailma on siis ikään kuin geometriset kuviot. Kun piirrän harpilla ympyrän, tulos ei ole täydellinen ympyrä. Matemaattiset ympyrän säännöt taas koskevat jotain hieman muuta kuin sitä, jonka olen paperilleni piirtänyt. Tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen ympyrä on idea, joka epätäydellisesti heijastuu harppipiirroksissa.

Platonin mukaan tieto (episteme) voi koskea vain ideoita (eidos, idea), kun taas mielipiteet ja käsitykset (doksa) koskivat alemman tason heijastuksia. Platonille ideat ovat abstrakteja, ne ovat vain ajattelun tavoitettavissa. Ne ovat aivan kuten ympyrä, jota ei luonnossa ole ja jota kukaan ei ole aidosti nähnyt, toki sen eritasoisen hyvin onnistuneet heijastukset ovat ihmisten ulottuvilla, ja niitä kautta ideoita voidaan lähestyä ajattelemalla vaikka niitä ei suoraan nähdäkään. Koska ymmärtämistä pidettiin tärkeänä, Platon laittoi ideat huipulle. Ne olivat tärkeimpiä. Ideat olivat pysyviä ja arvokkaampia kuin niiden heijastukset. Kuitenkin Platonilla ideoilla oli myös vastaideansa, hyvää vastaan oli paha ja niin edespäin. Tämä tarkoittaa sitä, että nämäkin olivat ideoiden alempia muotoja. On siis ylemmän tason ideoita, joista voidaan muodostaa alemman tason ideoita. Tämän alla olivat aineelliset olennot ja tätä alempana olivat kuvat. Platonin ideat olivat myös luonnonilmiöissä, joten idea tapahtumasta korvaa teologian. Platon itse suhtautui teologiaan jopa torjuvasti, mikä voi olla yllättävää, kun ottaa huomioon sen, että historian aikana Platonin oppeja on kannatettu nimen omaan uskonnollisessa katolisessa perinteessä.

Platonin ideoita tuli tietysti voida jotenkin lähestyä. Tosin Platonista tämä oli vaikeaa, se vaati sitä että oppilas oli opettajan seurassa kauan aikaa:
1: Valtiossa hän viittaa dialektiikan mahdollisuuteen idean tutkimisessa. Dialektiikassa keskustellen otetaan huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä.
2: Myös käsiteanalyysi oli ideoiden tavoittelemisessa keskeistä. Ajatukset pilkottiin osikseen, jotta saadaan parempi ymmärrys siitä, mistä asiassa on kysymys.
3: Ja vaikka Platon harvemmin yhdistetään hypoteettis-deduktiivisen lähestymiseen, Platon vihjasi myös Menonissa ja Faidronissa siihen, että ideoita voitaisiin tavoitella myös deduktiivisesti. Platon puhui näissä "hypoteesista", joka voitiin todentaa käytännön esimerkeillä. Tämä ei riittänyt vaan "Valtion" jaetun janan esimerkissä Platon vihjaa siihen, että on tehtävä myös induktio, noustava deduktion yläpuolelle. Hyvä idea tulee suodattaa aineistosta.
4: Platon kuitenkin vihjaa myös siihen että nämä ajatukset ovat ihmisissä myös synnynnäisesti, sillä hän kertoo Menonissa muistiinpalautuksesta (anamnesis), jossa Sokrates dialogissa saa orjan oivaltamaan geometriset asiat kysymällä tältä oikeat kysymykset. Kyseessä on siis väitteiden kumoamiseen (elenkhos) perustuva tiedostaminen. Toisaalta Platon itsekin kritisoi tätä näkemystään toisessa teoksessaan, Timaioksessa. Siinä Platon on sitä mieltä että sielulla ei ole tuntemusta yksittäisistä ideoista.

Timaioksen tarinassa keskeisessä sijassa on demiurgi, maailman luoja, joka avustajiensa avulla luo maailman. Kirjassa demiurgi sekoittaa maan ainekset, jotka edustavat kahta eri tasoa. Nämä sisältävät kaiken käsitteistön (ousia). Lisäksi ne sisältävät vastakohtaparit, kuten "samuus - eriys" ja "pysyvyys-liike". Huomattavaa on, että kahtiajako sisältää myös sellaiset yhdistelmät kuin "ykseys-moneus", jossa jälkimmäiset ovat ikään kuin heijastuksia ylemmästä. Tämän teoksen mukaan ihmisellä on a priorista tietoa ainoastaan kategorioista ja kyky matemaattiseen ajatteluun. Ihminen joutuu valitsemaan elämäntapansa itse, oman puutteellisen tietonsa perusteella. Keskeisintä on yrittää elää kosmosen lakejen mukaan. Platon on selvästi vakuuttunut kosmoksen orgaanisesta luonteesta: Kosmoksella, kuten ihmisilläkin, on sielu ja ruumis. Ihmisen sielu on sukua kosmoksen sielulle, ja tämä yhteys toimii välittäjänä ideamaailmaan. Tosin yksittäisistä asiosita korkeammasta totuudesta tai hyvästä ihmisen sielulla ei inkarnoituessaan ole.

Uusplatonismissa Platonin ajatuksiin oltiin sidottu myös stoalaisten ja epikurolaisten kannanottoja. Uusplatonistit eivät nähneet Aristoteleen ja Platonin eroa kovin suurena, ja he näkivät Aristoteleen Platonin johdantona, kuin toisin päin. (Mitkä ovat jälkeen päin ajatellen melko uskomatonta: Oppilas on ennen opettajaa ja valtavia eroja ei huomattu. Syynä oli luultavasti aineistojen huono levinneisyys ja tunnettuvuus.) Uusplatonistit kehittivät oman näkemyksensä Platonin ideakehittelystä. Platonin ajatukset siitä, että ideat ovat perusluonteeltaan lukuja ja matemaattisesti ymmärrettäviä, sellaisia joista voidaan johtaa metafyysisiä päätelmiä, johti heillä siihen että heille rajaamaton kakseus kuului alemman tason piiriin, vaikka se onkin abstrakti ja kategoriana läsnä kaikkialla alemmalla tasolla. Platonin mukaan se ei kuitenkaan ollut läsnä ykseydessä. Uusplatonisti Porfyrios herätti kysymyksen siitä, ovatko olioiden suku (genus) ja laji (species) reaalisia ja ajattelusta erillisiä olentoja, vai onko kyseessä pelkästään ajattelun omasta luonteesta, jolla ei ole reaalista vastinetta mielen ulkopuolella. Tämä onkin merkittävä metafyysinen kysymys. (Itse luotan jossain määrin ideoiden kaltaisuuteen: Tosin ajattelen tilanteen täysin nurin kurin Platoniin nähden. Minulle teoriat ovat karkeistuksia todellisuudesta, abstraktioita joihin karkeistamme ominaisuudet, jotta voisimme ymmärtää niitä. Siksi esimerkiksi kun ajattelen kissaa, se on vain "eräänlainen teoria/määritelmä kissasta", joka on karkeistus siitä mitä esimerkiksi oikea kissanpentu tai kujakolli on luonnossa. Käsite "kissa" on induktio, joka tehdään jotta meillä ei olisi vain epämääräinen kasa aistimuksia, vaan jotta voisimme ymmärtää jotain. Ymmärtäminen on luokittelua ja tämä tehdään aina jäsentämällä havaintodataa ideoiden kaltaisella periaatteella - ja tietenkin tästä seuraa "induktion ongelmaa" ja havaintodatan karsimista. Mutta kuka muka väitti että tässä kohden tarjolla jotain "ilmaisia lounaita"?)

Uusplatonismilla oli melko paljon merkitystä, esimerkiksi Augustinuksen "tunnustukset" -teoksessa kerrotaan kuinka platonistien kirjoitukset olivat auttaneet irrottautumaan manikealaisten dualistisesta näkemyksestä. Hän muutti kahtiajaon valon ja pimeyden taistelusta siihen, missä ylevä rakkaus yliaistilliseen Jumalaan kilpailee alemman tason lihallisen ja egoistisen nautintorakkauden kanssa. Augustinus keskittyy uusplatonistiseen unio mystica -kokemukseen. Uusplatonismia sovellettiinkin ahkerasti teologiaan, luultavasti sen vuoksi että sen terminologia sopi siihen hyvin.