"Kas jos veronmaksaja todellakin haluaa voittoa verovaroin järjestetystä mahdollisuudesta opiskella, pitäisi laskea vähintään sivutuotoksi kaikki se henkinen, fyysinen ja sosiaalinen "opiskelu-infra" joka kannattelee tätä opiskelua ja kouluttautumista (opiskelijoiden oman ponnistelunsa lisäksi)."
(Jarkko Lakkisto)
Kun puhutaan opintotuesta, kaikki tahot puhuvat investoinnista.
1: Opiskelijapuoli käsittelee asiaa siten että opintolaina on investointi. Opintolainan oton kannattavuus riippuu siitä paljonko palkanlisää opiskelulla saa kerrottuna sillä miten todennäköisesti saa opiskelemansa alan töitä.
2: Yhteiskunnan puolella opintoraha nähdään investointina joka halutaan saada takaisin. Kun veronmaksaja maksaa opiskelusta hän luonnollisesti haluaa nopeaa valmistumista.
Tässä on kysymys hyvin erikoisesta tilanteesta. Yhteiskunnan puolella on paineita nopeaan opiskeluun. Kuitenkin samalla se haluaa säästää opintorahassa niin että käytännössä köyhemmistä perheistä tuleva opiskelija joutuu käymään opiskelujen lisäksi töissä, esimerkiksi sen vuoksi että monissa paikoissa Etelä-Suomessa - ja itse asiassa muissakin "opiskelijakaupungeissa" - pienenkin koirankopin vuokra on suurempi kuin opintoraha. Ja tämä taas ei ainakaan lyhennä opiskeluaikaa. Niin kauan kun yhteiskunta ei ole säätänyt olosuhteita niin että opiskelija varmasti myös pääsee töihin, ei opintolaina ole mahdollisuus. Tämä johtaa helposti siihen että opiskelusta tulee jotain joka on itse asiassa mahdollista vain niille joiden vanhemmilla on rahaa maksaa lastensa opiskelu. Ei niin että vanhemmat maksaisivat yliopistolle tai ammattikorkeakoululle opintomaksuja. Vaan niin että vanhemmat maksavat ruuan tai vuokran.
Mutta on itse asiassa virhe nähdä opintorahaa investointina. Se on yhteiskunnalle nimittäin säästö. Sillä vaihtoehtona ei ole että opiskelija ei saa mitään rahaa. Sen vaihtoehtona on se, että opiskelematon ihminen on työttömyyskorvauksella. Niin kauan kuin opintotuki on pienempi kuin työttömyyskorvaus, ei itse asiassa kannattaisi rajoittaa opiskeluaikoja mitenkään?
1: Opiskeluajan säätäminen iskee etenkin koulupudokkaisiin tai niihin joiden opinnot venyvät. Kouludropout ei todellakaan siirry alansa töihin vaan työttömyyskortistoon. Jossa ei ole tulosvaatimuksia, opintopistelaskelmia. Ja jossa rahaa tulee enemmän kuin opintotuen verran.
2: Opiskelijaa kohden saadut luvut ovat siitä jännittäviä että ne ovat yllättävän suuria. Ainut mistä puhutaan on kuitenkin opintoraha. Puhutaan hirveistä summista joilla yhteiskunta tukee opiskelua. Nämä luvut ovatkin aivan oikeasti valtavia. Mutta jotenkin nämä sotketaan mukaan kun puhutaan opintorahasta nipistämisestä. Jos nuo muut luvut pelottavat niin olisi kenties syytä leikata niistä.
2.1: Tämä on siitäkin erikoista että muut kuin opintorahaa koskevat summat ovat itse asiassa paljolti kiinteitä kustannuksia. Ja silti niiden kustannukset lasketaan "jokaista oppilasta kohden". Esimerkiksi koulutilat ja rakennukset ensin rakennetaan ja huolletaan. Jota taas on tehtävä olipa opiskelijoita miten paljon tahansa. Eli jos opiskelijoita vähennetään niin sitten opiskelijayksilöä kohden saatu summa kasvaa. Koska tässä ei säästetä vähentämällä opiskelijoita. Opiskelijamäärä iskee vain koulutusta koskeviin muuttuviin kustannuksiin. (Se onko opettajien palkat kiintä kustannus vai muuttuva kustannus riippuu luokkien täyttöasteesta. Sillä opettaja ei tee yksityisopetusta vaan opettaa luokkia. Jos luokissa on vähän ihmisiä, oppilaita voi tuottaa lisää ilman että tarvitaan uusia opettajia. Tällöin lisäoppilas on tältä osin lähes ilmainen. Mutta jos täyttöaste on hyvin suuri, johtaa lisäoppilaiden määrä siihen että ryhmiä jaetaan ja sitten tarvitaan lisää luokkatiloja ja sitten nämä pienet lisät voivat olla aivan sikakalliita.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kannattavuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kannattavuus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 5. kesäkuuta 2015
torstai 17. marraskuuta 2011
Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Suomen työläisiä olemasta taakaksi työnantajalleen tai maalleen
Taantuman aikana työteho, työnteon kannattavuus suoritettua tuntia kohden, on vähentynyt. Maksetun palkan ja saavutetun kannattavuuden väli on kaventunut. Siksi, kun taantumaa on haluttu taittaa pelkästään antamalla työtunteja, ollaankin menossa saneeraamisen tielle.
Kuitenkin taantumaa voitaisiin korjata paremmilla työtehokkuuksilta. Ensimmäinen järkevälle ihmiselle mieleen juolahtava asia on tietysti seurata Sarasvuon ehdotusta ja laittaa nuoret ja lapset riistopalkalla töihin. Mutta jos lapsen pistää asialle, joutuu osaaja ja oman elämänsä sankari menemään tekemään niitä töitä koska toiset eivät vaan osaa. Sen sijaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen tulisi kannustaa. Lapsityö ei yksinkertaisesti ole siis ratkaisu koska lapset ja nuoret ovat ilmiselvän inkompetentteja ja elämänkokemuksettomia. Lasten paikka on leikkiä eli pysyä tieltä. Ja olla koulussa opettelemassa kompetenssia. Ongelmana onkin valtava aikuisväestö jonka työteho on huono. Tähän huomio on kiinnitettävä.
On kuitenkin hyvä ajatella hieman myös lapsia. Sillä heidän kauttaan saadaan selville mikä aikuisien työtehoissa on vikana. ; Yksi lasten ja nuorten totaalisen inkompetenssin takana on yhteiskunnan, vanhempien ja opettajien lepsuus. Tämä on pahimmillaan koulussa. Nykypäivän lainsäädäntö tekee opettajista hampaattomia. Tukistaminen ja karttakepillä sormille lyöminen ovat kiellettyjä. Toista oli ennen, jolloin opettaja saattoi jakaa korvatillikoita, luunappeja ja tarrata niskavilloista tai vääntää korvasta. Tämä karaisi lapsen tottelevaiseksi, toisin kuin jotkut jälki-istunnot. Nykyään vapaa kasvatus onkin johtanut siihen että televisio ja tietokone kasvattavat lapset. Kun lapsen pitäisi tehdä läksyjä, hän pelaa väkivaltapelejä ja selaa internetpornoa. Opimme että läksyt - lasten harjoittelytyöt jotka valmentavat heitä työelämään eivätkä kouluun sillä koulua käydään elämää eikä opettajaa varten - eivät tule tehdyksi lepsuudella.
Opimme tästä sen, että lapset saadaan ruotuun kurilla. Tiedämme tämän koska nykyään lapset eivät ole kurissa, ja ennen on annettu vitsaa ja nyt ei. Rankaisuja jakavan järjestelmän ylivoimaisuus näkyy muuallakin. Esimerkiksi Suomen mahtavan Armeijan tehokkuudessa - jota ei voi missään tasossa kyseenalaistaa sillä se olisi epäisänmaallista, emmekä toki sellaista hyvällä katso! Selvästi kurittaminen johtaa tekemisen meininkiin. Ja koska laiskat - työtehoarvioissa matemaattisesti sellaisiksi todistetut - työntekijät ovat kuin lapsia ja työelämän johtaminen on 1:1 verrannollinen sotatilassa toimimisen kanssa, näitä oppeja tulisi vain soveltaa aikuisiinkin.
Koska tiedämme että korvatillikka tai luunappi ei ole lapsia tappanut, ja pitää heidät kurissa, on selvää että aikuiset kestävät tämänlaista runnuttamista enemmän. Mikä muka olisi se haitta? Neljännes suomalaisista sallii kurittamisen, vitsaamisen ja muun fyysisen rankaisun, ja jopa tuoliin sitomisen ja oksennuksen syöttämisen lapsille. On selvää että kun aikuinen ymmärtää tekojensa seuraukset paremmin kuin lapsi ja on fyysisesti kestävämpi ja elämän karaisemampi, toimii rankaisujärjestelmä alaisiin vielä lapsiakin paremmin. Ja kuten lasten vitsaamistakin puolustetaan sillä että se on kasvatusta joka ei aikaansaa pysyviä vahinkoja ja vammoja, on selvää että aikuisetkaan eivät mitään vammoja ja vahinkoja tämänlaisesta kohtelusta saa. Näin on selvää että aikuisten kohtelua kannattaa huimasti useampi kuin tuo avuttomiin lapsiin kohdistettu 25%.
Nykyisinhän johtajista on tehty pelkästään sivustakatsojia. Siksi ei ole ihme jos työtuntia kohden tehty tehokkuus on vähentynyt. Aika menee kahvitauoilla eikä töissä. Jos sen sijaan työnantajalle annettaisiin karttakeppiin verrattavissa oleva herraskainen kävelykeppi - joka antaisi patruunamaisen nostalgiaisten kultaisten aikojen karismaa - ja jolla hän saisi oikein lain sallimalla paukauttaa facebookissa norkoilevaa konttorirottaansa sormille, tulisi johtajan kunnioitus alaisen mieleen. Kun pomo vain ilmestyisikin monokkeleineen ja kävelykeppeineen paikalle, olisi selvää että työn tekemisen meininki kasvaisi aivan uusiin luokkiin.
Näin Suomi pelastuisi taatusti taantumalta - jonne meidät on ajanut se, että emme antaneet Kreikkalaisille selkäsaunaa vaan rupesimme vetoamaan joidenkin naurettavien vakuuksien perään.
Kuitenkin taantumaa voitaisiin korjata paremmilla työtehokkuuksilta. Ensimmäinen järkevälle ihmiselle mieleen juolahtava asia on tietysti seurata Sarasvuon ehdotusta ja laittaa nuoret ja lapset riistopalkalla töihin. Mutta jos lapsen pistää asialle, joutuu osaaja ja oman elämänsä sankari menemään tekemään niitä töitä koska toiset eivät vaan osaa. Sen sijaan ahkeruuteen ja yritteliäisyyteen tulisi kannustaa. Lapsityö ei yksinkertaisesti ole siis ratkaisu koska lapset ja nuoret ovat ilmiselvän inkompetentteja ja elämänkokemuksettomia. Lasten paikka on leikkiä eli pysyä tieltä. Ja olla koulussa opettelemassa kompetenssia. Ongelmana onkin valtava aikuisväestö jonka työteho on huono. Tähän huomio on kiinnitettävä.
On kuitenkin hyvä ajatella hieman myös lapsia. Sillä heidän kauttaan saadaan selville mikä aikuisien työtehoissa on vikana. ; Yksi lasten ja nuorten totaalisen inkompetenssin takana on yhteiskunnan, vanhempien ja opettajien lepsuus. Tämä on pahimmillaan koulussa. Nykypäivän lainsäädäntö tekee opettajista hampaattomia. Tukistaminen ja karttakepillä sormille lyöminen ovat kiellettyjä. Toista oli ennen, jolloin opettaja saattoi jakaa korvatillikoita, luunappeja ja tarrata niskavilloista tai vääntää korvasta. Tämä karaisi lapsen tottelevaiseksi, toisin kuin jotkut jälki-istunnot. Nykyään vapaa kasvatus onkin johtanut siihen että televisio ja tietokone kasvattavat lapset. Kun lapsen pitäisi tehdä läksyjä, hän pelaa väkivaltapelejä ja selaa internetpornoa. Opimme että läksyt - lasten harjoittelytyöt jotka valmentavat heitä työelämään eivätkä kouluun sillä koulua käydään elämää eikä opettajaa varten - eivät tule tehdyksi lepsuudella.
Opimme tästä sen, että lapset saadaan ruotuun kurilla. Tiedämme tämän koska nykyään lapset eivät ole kurissa, ja ennen on annettu vitsaa ja nyt ei. Rankaisuja jakavan järjestelmän ylivoimaisuus näkyy muuallakin. Esimerkiksi Suomen mahtavan Armeijan tehokkuudessa - jota ei voi missään tasossa kyseenalaistaa sillä se olisi epäisänmaallista, emmekä toki sellaista hyvällä katso! Selvästi kurittaminen johtaa tekemisen meininkiin. Ja koska laiskat - työtehoarvioissa matemaattisesti sellaisiksi todistetut - työntekijät ovat kuin lapsia ja työelämän johtaminen on 1:1 verrannollinen sotatilassa toimimisen kanssa, näitä oppeja tulisi vain soveltaa aikuisiinkin.
Koska tiedämme että korvatillikka tai luunappi ei ole lapsia tappanut, ja pitää heidät kurissa, on selvää että aikuiset kestävät tämänlaista runnuttamista enemmän. Mikä muka olisi se haitta? Neljännes suomalaisista sallii kurittamisen, vitsaamisen ja muun fyysisen rankaisun, ja jopa tuoliin sitomisen ja oksennuksen syöttämisen lapsille. On selvää että kun aikuinen ymmärtää tekojensa seuraukset paremmin kuin lapsi ja on fyysisesti kestävämpi ja elämän karaisemampi, toimii rankaisujärjestelmä alaisiin vielä lapsiakin paremmin. Ja kuten lasten vitsaamistakin puolustetaan sillä että se on kasvatusta joka ei aikaansaa pysyviä vahinkoja ja vammoja, on selvää että aikuisetkaan eivät mitään vammoja ja vahinkoja tämänlaisesta kohtelusta saa. Näin on selvää että aikuisten kohtelua kannattaa huimasti useampi kuin tuo avuttomiin lapsiin kohdistettu 25%.
Nykyisinhän johtajista on tehty pelkästään sivustakatsojia. Siksi ei ole ihme jos työtuntia kohden tehty tehokkuus on vähentynyt. Aika menee kahvitauoilla eikä töissä. Jos sen sijaan työnantajalle annettaisiin karttakeppiin verrattavissa oleva herraskainen kävelykeppi - joka antaisi patruunamaisen nostalgiaisten kultaisten aikojen karismaa - ja jolla hän saisi oikein lain sallimalla paukauttaa facebookissa norkoilevaa konttorirottaansa sormille, tulisi johtajan kunnioitus alaisen mieleen. Kun pomo vain ilmestyisikin monokkeleineen ja kävelykeppeineen paikalle, olisi selvää että työn tekemisen meininki kasvaisi aivan uusiin luokkiin.
Näin Suomi pelastuisi taatusti taantumalta - jonne meidät on ajanut se, että emme antaneet Kreikkalaisille selkäsaunaa vaan rupesimme vetoamaan joidenkin naurettavien vakuuksien perään.
tiistai 1. marraskuuta 2011
Palvelun hinta (Tarina siitä miten kaikki maaseutuyritykset ovat suurempia kuin näyttävät)
Joskus jos on kiinnostunut yrittämisestä tai maataloudesta, joutuu ottamaan kantaa sellaiseen banaaliin asiaan kuin hinnoittelu. Taustalla vaikuttaa muun muassa se, että ammatin ja harrastuksen välillä ero on siinä, että "jääkö viivan alle voittoa vai tappiota". Ja tämä ero taas riippuu usein siitä, miten toiminta hinnoitellaan.
Usein kun puhutaan hinnoittelusta, esiin nousee ensi sijassa kysynnän ja tarjonnan laki. Tässä taustalla on ajatus siitä, että jos kysyntää on paljon, voidaan pyytää isoa hintaa koska palvelua ei saada muutoin. Tässä on takana kaksi tärkeää hinnoittelun kannalta huomioitavaa elementtiä (1) Asiakkaan maksukyky (2) Kilpailijoiden tekemä hinnoittelu.
1: Hinnan ylärajamaailmassa utooppista kattoa pitää ehdottomasti asiakkaan maksukyky. On jokin rahamäärä jonka hän voi teoreettisesti maksaa. Lompakko ei taivu isompaan. Ainakin ohjelmointifirmat näyttävät tajuavan tämän, he kun rakentavat pienyrityksille omia versioita ja isommille firmoille toisia. Ohjelmistot joista isot firmat maksavat kymmenkertaisia hintoja eivät sisällä kymmentä kertaa enemmän toimintoja, vaan niiden kohderyhmän maksukyvyn kipuraja on vain olennaisesti eri paikassa - ja siksi esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöille voidaan tarjota erityishintoja. Jos kilpailua ei ole, kannattaa helposti laittaa hinta melkoisen ylös. Jos asiakas pystyy sen maksamaan, se lähestyy ylintä hintaa joka asiasta voidaan ylipäätään saada. Tässä on tosin hyvin usein vastassa myös kolmas elementti (3) Asiakkaan palvelusta saama hyöty. Eli jos asiakas säästää palvelusi tekemällä operaatiolla vaikka 1000 euron osan ostamisen, hänelle syntyy tästä helposti säästöjä joten hänen kannattaa tehdä urakkaa melko isolla hinnalla. Tämäkin tarjoaa ylärajan jonka yli on vaikeaa kohota.
2: Hintaa alentavassa maailmassa on mukana esimerkiksi kilpailijan tekemä hinnoittelu. Jos palvelun saa halvemmalla sinne mennään helposti. Työruuhkat ja puutteellinen mainostus kuitenkin usein siirtävät osan asiakkaista tästä sivuun. Onkin hyvä huomata, että matala tarjonta johtaa myös siihen että vaikka kilpailija saa isoimman määrän urakoista, on oman toiminnan alla enemmän voittoa. Sillä isompi hinta on sellaisenaan isompaa voittoa joka siirtyy sinulle lyhentämättömänä. Näin ollen voi olla hyvinkin kannattavaa tehdä isompaa voittoa pienemmällä työmäärällä. Näin ollen rajoitteita tehdään helposti vasta kun se rajoittaa syntyvää asiakasmäärää liiaksi. Haettaessa maksimaalista voiton määrää vaikuttaa asiakkaiden määrän ja keikasta saadun voiton määrä. Tässä mukaan tulee vielä viimeinen tärkeä hinnoitteluun vaikuttava voima (4) Työn tekemiseen vaadittavat kulut. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että koulutus ja esimerkiksi koneiden ostamisen investoinnit on pitkässä tähtäimessä saatava takaisin (niillä on takaisinmaksuaika) ja lyhyellä tähtäimellä on mietittävä sitä miten hinnoittelee oman käytetyn työn sekä etenkin työhön konkreettisesti käytetyt suoraan maksulliset resurssit kuten korjaustyön osat. Työn vaatimat resurssit määräävät käytännössä sen minimin jonka jälkeen työ väistämättä muuttuu harrastustoiminnaksi, tekipä sitä miten paljon tahansa ja olipa firman liikevaihto mitä tahansa.
Samojen asioiden luokittelu toisellakin tavalla voi myös auttaa jäsentämään kokonaisuutta: Voidaan sanoa että hinnan ehdottoman ylärajan määrää asiakkaan maksukyky ja ehdottoman alarajan työn tekemiseen vaadittavat kulut. Hintaa voi nostaa jos asiakas hyötyy paljon työstä saa työstä paljon lisätuloa tai säästöjä investoinneissa. Hintaa joudutaan alentamaan jos kilpailijan hinnoittelu on niin olennaisesti halvempaa kuin oma, että se syö asiakkaita niin paljon että voitto pienenee sen kautta enemmän kuin mitä palvelun hinnan alentamisen kautta syntyvä lisäasiakkaiden tuonti sitä kasvattaisi. Lopullinen hinta on - ehkä kartelleja ja monopoleja sekä jotain muita poikkeuksia lukuunottamatta - kaikkien elementtien välinen kompromissi. Hintaa ei koskaan lasketa vain yhdestä asiasta.
Maatalousyrityksissä tämä ei yllättävän usein toteudu. Siellä hinnoittelussa on usein vain työn tekemiseen vaadittavat kulut. Toki jossain korjausurakassa saattaa tulla hyvääkin tuntipalkkaa, kun vartin työstä saa vaikkapa 40 euroa. Kuitenkin korjaustyössä saattaa syntyä se, että jopa tuhansia maksavaa traktorinosaa voidaan käyttää vuosi lisää, joka tarkoittaa hurjaa rahallisesti asiakkaan saamaa hyötyä. ; Palvelua taatusti kannattaa käyttää kun siitä saa oman investointiin laittamansa panoksen jopa monikummenkertaisesti takaisin lyhyellä takaisinmaksuajalla. Korjaajakin voi olla tyytyväinen tuntipalkkatasolla.
Kuitenkin tosiasia on, että vaikka hinnan laittaisi kymmenkertaiseksi, asiakas saisi investointinsa moninkertaisena takaisin ja se olisi taloudellisesti kannattavaa, joten tilanne näyttää vakavalta alihinnoittelulta. Maaseudulla ei ole yleensä tarjolla isoa määrää kysyntää. Tämä rikkoo kysynnän ja tarjonnan lain sääntöä. Korjaustyössä saattaa olla isojakin tarpeita ja vain suhteellisen harva osaa kuitenkaan tehdä fiksauksia. Alihinnoittelulta näyttävää tilannetta tapahtuu kuitenkin hyvin paljon.
Se ei kuitenkaan ole typeryyttä ja markkinasilmän puutetta. Sillä maaseutuelämässä tuntuu yllättävän usein vielä ahneena nykypäivänäkin olevan jonkinlainen "piiloliikevaihto". Tämä tarkoittaa sitä että kallista puimuria lainataan naapurille eikä vuokrata. Ja toinen rassaa sen traktorin pikkurahalla koska osaa. Jos joku rupeaa kukkoilemaan korjaushinnoilla, hänen puimurinlainastaan ruvetaan vaatimaan rahaa. Kukaan ei halua tähän maksukiertoon, etenkään kun vastavuoroisuuden katkettua tilanne menee helposti siihen että kaikki muut saavat palvelua "kun halvalla saa" -meiningillä - ja vain sinä maksat. Ja jos yhteisö lähtee tähän, joudut käytännössä maksamaan kaikesta oman maksukykysi ja saamasi hyödyn mukaan, eli kalliisti. Jos toiselle tehdyt alihinnoitellut palvelukset laitettaisiin maaseutuyrityksin, niiden liikevaihto kasvaisi huomattavasti. Mutta voitot eivät tietysti olisi mitenkään isompia. Hinnastot voisivat kasvaa, mutta ne tasaisivat toisensa koska kulutkin kasvaisivat vastaavasti ja samasta syystä.
Minä näen tässä jotain kaunista ja liiketaloudellisesti järkevää samanaikaisesti. Moni kaupunkilainen tietysti tämän jälkeen pitää minua maalaisromanttisena kapitalismia vastustavana kepulaisena korkkiruuvijunttina (mikä olenkin, mutta se ei merkitse tässä).
Usein kun puhutaan hinnoittelusta, esiin nousee ensi sijassa kysynnän ja tarjonnan laki. Tässä taustalla on ajatus siitä, että jos kysyntää on paljon, voidaan pyytää isoa hintaa koska palvelua ei saada muutoin. Tässä on takana kaksi tärkeää hinnoittelun kannalta huomioitavaa elementtiä (1) Asiakkaan maksukyky (2) Kilpailijoiden tekemä hinnoittelu.
1: Hinnan ylärajamaailmassa utooppista kattoa pitää ehdottomasti asiakkaan maksukyky. On jokin rahamäärä jonka hän voi teoreettisesti maksaa. Lompakko ei taivu isompaan. Ainakin ohjelmointifirmat näyttävät tajuavan tämän, he kun rakentavat pienyrityksille omia versioita ja isommille firmoille toisia. Ohjelmistot joista isot firmat maksavat kymmenkertaisia hintoja eivät sisällä kymmentä kertaa enemmän toimintoja, vaan niiden kohderyhmän maksukyvyn kipuraja on vain olennaisesti eri paikassa - ja siksi esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöille voidaan tarjota erityishintoja. Jos kilpailua ei ole, kannattaa helposti laittaa hinta melkoisen ylös. Jos asiakas pystyy sen maksamaan, se lähestyy ylintä hintaa joka asiasta voidaan ylipäätään saada. Tässä on tosin hyvin usein vastassa myös kolmas elementti (3) Asiakkaan palvelusta saama hyöty. Eli jos asiakas säästää palvelusi tekemällä operaatiolla vaikka 1000 euron osan ostamisen, hänelle syntyy tästä helposti säästöjä joten hänen kannattaa tehdä urakkaa melko isolla hinnalla. Tämäkin tarjoaa ylärajan jonka yli on vaikeaa kohota.
2: Hintaa alentavassa maailmassa on mukana esimerkiksi kilpailijan tekemä hinnoittelu. Jos palvelun saa halvemmalla sinne mennään helposti. Työruuhkat ja puutteellinen mainostus kuitenkin usein siirtävät osan asiakkaista tästä sivuun. Onkin hyvä huomata, että matala tarjonta johtaa myös siihen että vaikka kilpailija saa isoimman määrän urakoista, on oman toiminnan alla enemmän voittoa. Sillä isompi hinta on sellaisenaan isompaa voittoa joka siirtyy sinulle lyhentämättömänä. Näin ollen voi olla hyvinkin kannattavaa tehdä isompaa voittoa pienemmällä työmäärällä. Näin ollen rajoitteita tehdään helposti vasta kun se rajoittaa syntyvää asiakasmäärää liiaksi. Haettaessa maksimaalista voiton määrää vaikuttaa asiakkaiden määrän ja keikasta saadun voiton määrä. Tässä mukaan tulee vielä viimeinen tärkeä hinnoitteluun vaikuttava voima (4) Työn tekemiseen vaadittavat kulut. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä että koulutus ja esimerkiksi koneiden ostamisen investoinnit on pitkässä tähtäimessä saatava takaisin (niillä on takaisinmaksuaika) ja lyhyellä tähtäimellä on mietittävä sitä miten hinnoittelee oman käytetyn työn sekä etenkin työhön konkreettisesti käytetyt suoraan maksulliset resurssit kuten korjaustyön osat. Työn vaatimat resurssit määräävät käytännössä sen minimin jonka jälkeen työ väistämättä muuttuu harrastustoiminnaksi, tekipä sitä miten paljon tahansa ja olipa firman liikevaihto mitä tahansa.
Samojen asioiden luokittelu toisellakin tavalla voi myös auttaa jäsentämään kokonaisuutta: Voidaan sanoa että hinnan ehdottoman ylärajan määrää asiakkaan maksukyky ja ehdottoman alarajan työn tekemiseen vaadittavat kulut. Hintaa voi nostaa jos asiakas hyötyy paljon työstä saa työstä paljon lisätuloa tai säästöjä investoinneissa. Hintaa joudutaan alentamaan jos kilpailijan hinnoittelu on niin olennaisesti halvempaa kuin oma, että se syö asiakkaita niin paljon että voitto pienenee sen kautta enemmän kuin mitä palvelun hinnan alentamisen kautta syntyvä lisäasiakkaiden tuonti sitä kasvattaisi. Lopullinen hinta on - ehkä kartelleja ja monopoleja sekä jotain muita poikkeuksia lukuunottamatta - kaikkien elementtien välinen kompromissi. Hintaa ei koskaan lasketa vain yhdestä asiasta.
Maatalousyrityksissä tämä ei yllättävän usein toteudu. Siellä hinnoittelussa on usein vain työn tekemiseen vaadittavat kulut. Toki jossain korjausurakassa saattaa tulla hyvääkin tuntipalkkaa, kun vartin työstä saa vaikkapa 40 euroa. Kuitenkin korjaustyössä saattaa syntyä se, että jopa tuhansia maksavaa traktorinosaa voidaan käyttää vuosi lisää, joka tarkoittaa hurjaa rahallisesti asiakkaan saamaa hyötyä. ; Palvelua taatusti kannattaa käyttää kun siitä saa oman investointiin laittamansa panoksen jopa monikummenkertaisesti takaisin lyhyellä takaisinmaksuajalla. Korjaajakin voi olla tyytyväinen tuntipalkkatasolla.
Kuitenkin tosiasia on, että vaikka hinnan laittaisi kymmenkertaiseksi, asiakas saisi investointinsa moninkertaisena takaisin ja se olisi taloudellisesti kannattavaa, joten tilanne näyttää vakavalta alihinnoittelulta. Maaseudulla ei ole yleensä tarjolla isoa määrää kysyntää. Tämä rikkoo kysynnän ja tarjonnan lain sääntöä. Korjaustyössä saattaa olla isojakin tarpeita ja vain suhteellisen harva osaa kuitenkaan tehdä fiksauksia. Alihinnoittelulta näyttävää tilannetta tapahtuu kuitenkin hyvin paljon.
Se ei kuitenkaan ole typeryyttä ja markkinasilmän puutetta. Sillä maaseutuelämässä tuntuu yllättävän usein vielä ahneena nykypäivänäkin olevan jonkinlainen "piiloliikevaihto". Tämä tarkoittaa sitä että kallista puimuria lainataan naapurille eikä vuokrata. Ja toinen rassaa sen traktorin pikkurahalla koska osaa. Jos joku rupeaa kukkoilemaan korjaushinnoilla, hänen puimurinlainastaan ruvetaan vaatimaan rahaa. Kukaan ei halua tähän maksukiertoon, etenkään kun vastavuoroisuuden katkettua tilanne menee helposti siihen että kaikki muut saavat palvelua "kun halvalla saa" -meiningillä - ja vain sinä maksat. Ja jos yhteisö lähtee tähän, joudut käytännössä maksamaan kaikesta oman maksukykysi ja saamasi hyödyn mukaan, eli kalliisti. Jos toiselle tehdyt alihinnoitellut palvelukset laitettaisiin maaseutuyrityksin, niiden liikevaihto kasvaisi huomattavasti. Mutta voitot eivät tietysti olisi mitenkään isompia. Hinnastot voisivat kasvaa, mutta ne tasaisivat toisensa koska kulutkin kasvaisivat vastaavasti ja samasta syystä.
Minä näen tässä jotain kaunista ja liiketaloudellisesti järkevää samanaikaisesti. Moni kaupunkilainen tietysti tämän jälkeen pitää minua maalaisromanttisena kapitalismia vastustavana kepulaisena korkkiruuvijunttina (mikä olenkin, mutta se ei merkitse tässä).
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Jättisatojen vetovoima.
Kun puhutaan maataloudesta, ja etenkin tehomaataloudesta, tulee esiin usein viittaukset jättimäisyyteen. Kasvinviljelyn puolella aletaan puhumaan isoista sadoista ja siitä miten lannotteita on heitettävä valtavia määriä. Eläinten puolella uskotaan olevan jättimäisiä eläimiä.
Tehomaatalous liitetään siis intuitiivisesti maksimaaliseen lopputuloksen tuottoon. Kuitenkin maatalous pyörii kannattavuudella. Tämä on hieman eri asia, koska tässä tuotoksen lisäksi katsotaan myös tuotoksen synnyttämisen kustannuksia. Annan tuohon kuvan käppyrästä:
Olipa kyse sitten lehmän lypsykäyrästä tai pellon sadosta, on selvää että lisäämällä tiettyjä resursseja (vaikkapa lannoitetta pellolle) saadaan enemmän satoa. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, että lannoitteen lisäys tuottaa yhä vähemmän ja vähemmän. Yritän kuvata tätä kuvaajalla, joka on vieressä. Jos pystysuunnassa on saatu sadosta saatava rahamäärä, ja oletetaan että kilohinta on vakiona, eli jokaisesta kilosta saa saman määrän rahaa. Vaakasuuntana taas on se, miten paljon asiaan on panostettu. Tästä syntyy kaarimainen käyrä, jossa aluksi panostus auttaa paljon ja sitten se auttaa yhä vähemmän. Usein vastaan tulee myös raja jonka jälkeen lisäys alkaa tuottamaan sadonkin pienememistä. (Eli jos pellolle lykkää vaikkapa lannotetta liikaa, kasvit alkavat kärsimään ylilannoituksesta.)
Myrkytysrarjan jälkeen laitetaan rahaa jotta saadaan pienemmät rahat taskuun. Tämän tyhmyyden ymmärtää tietysti maallikkokin, mutta hänhän katsoikin pelkkää tuloksen määrää. Lisäksi tässä on toinen elementti. Kuvaajassa se on sinisellä käyrällä oleva panoksen määrä. Jossain vaiheessa käykin niin, että sinisen näyttämä kustannus on suurempi kuin saatava tulos. Kuvassa resurssi on ilmeisesti kallis, koska se tulee melko nopeasti vastaan. Jos panos on hyvin halpa, suorien kohtauspiste voi olla "myrkytysrajan tuolla puolella".
Jokainen ymmärtää että ei kannata panostaa enempää kuin saa. Siksi kannattaakin katsoa myös panostusta, eikä vain satoa.
Optimaalinen panostus on tietysti jotain muuta kuin yllä olevat. Se perustuu lisäkasvun ideaan. Eli toisin sanoen katsotaan miten panoksen lisäys 1 yksikön verran tuottaa kuluja, ja miten paljon se tuottaa lisätuottoa. Eli jos meillä on nyt panostustilanne X, katsotaan paljonko maksaa laittaa panostus X+1:teen. Ja samalla katsotaan miten tuotoskäyrä muuttuu X ja X+1 välillä. Haetaan se paikka jossa tämä lukema vielä on kannattavaa. Tämän logiikka on se, että jos panostat 10 euroa ja saat sadonlisäystä sen verran että saat 50 se on kannattavaa. Ja jos panostat 10 euroa, ja saat 11 euroa, se on yhä kannattavaa(mutta paljon vähemmän.) Jos tuotoskäyrä on, kuten se usein on, esimerkin tapaan kaarimainen, maksimitulos saadaan panostuksella joka on juuri siinä missä 10 lisäpanostus tuottaa 10. Sen kauemmas ei kannata mennä. Matemaattisesti katsoen eksakti ratkaisupaikka käyrällä haetaan tietysti derivoimalla, koska se paljastaa käyrän kulmakertoimen muutoksen - eli juuri sen, miten paljon se käyrä muuttuu siinä kohden. Näin saadaan seuraavantapainen käppyrä. (Derivoitaessa toisen asteen kuvaaja muuttuu suoran kuvaajaksi, joten kasvua kuvaava käyrä on "likimain suora", ymmärrettävyyden vuoksi karkeistan asian näin simppeliksi.)
Optimissa on "kerätty kannattavuudet siihen asti", mutta ei mennä yhtään haitan puolelle. Eli jokainen uhrattu penni tulee vähintään takaisin, saadaan kaikki kannattavat lannoitteet laitettua peltoon, mutta ei enempää. Tämä on oikeastaan juuri näin helppoa : Ei tarvitse tajuta muuta kuin että panostus on kulu, jolla saadaan tietyllä hinnalla tietty määrä tulosta lisää. Ja tästä saadaan rajallinen määrä rahaa, joka voi olla isompi tai pienempi kuin panoksen määrä. Jossain on raja jossa toiminta on kannattavaa ja jossain on raja jonka jälkeen ei kannata puuhata enempää, vaikka satoa tulisikin isommin. On laitettava se, joka kannattaa.
Panoksen hinta ja tuotoksen arvokkuus tietysti painavat tässä tuloksessa myöskin. On katsottava tuotoksen muutosta panostuksella, tuotoksesta saatavaa tuloa, ja kulujen hintaa. Tarkastellaan rahavirran muutoksia, tasetta. Ei maksimisatoja.
Hyvinä asioina tämä tarkoittaa tietysti sitä että pelloille ei kannata ängetä väkisin valtavia lannoitemääriä, sellaisia jotka olisivat ympäristölle haitallisia. Samalla tätä kautta saadaan poliittisia ohjaimia, jossa säädöksillä voidaan vaikuttaa joko lannoitteen hintaan tai lopputuotteen hinnoitteluun ja saada tätä kautta panostusmäärät haluttuun kohti. Samoin eläimiä ei yliruokita väkisin, koska rehu maksaa. uonona asiana taas on se, että esimerkiksi siat eivät suinkaan lähde teuraaksi maksimikokoisina. (Toki tässä on kasvun määrän hidastuminen. Eri ikäinen sika on rehunkulutukseltaan ja kasvultaan suhteessa tähän erilainen. Mutta tästä ei nyt tämän enempää.)
Tehomaatalous liitetään siis intuitiivisesti maksimaaliseen lopputuloksen tuottoon. Kuitenkin maatalous pyörii kannattavuudella. Tämä on hieman eri asia, koska tässä tuotoksen lisäksi katsotaan myös tuotoksen synnyttämisen kustannuksia. Annan tuohon kuvan käppyrästä:
Olipa kyse sitten lehmän lypsykäyrästä tai pellon sadosta, on selvää että lisäämällä tiettyjä resursseja (vaikkapa lannoitetta pellolle) saadaan enemmän satoa. Tässä on kuitenkin hyvä huomata, että lannoitteen lisäys tuottaa yhä vähemmän ja vähemmän. Yritän kuvata tätä kuvaajalla, joka on vieressä. Jos pystysuunnassa on saatu sadosta saatava rahamäärä, ja oletetaan että kilohinta on vakiona, eli jokaisesta kilosta saa saman määrän rahaa. Vaakasuuntana taas on se, miten paljon asiaan on panostettu. Tästä syntyy kaarimainen käyrä, jossa aluksi panostus auttaa paljon ja sitten se auttaa yhä vähemmän. Usein vastaan tulee myös raja jonka jälkeen lisäys alkaa tuottamaan sadonkin pienememistä. (Eli jos pellolle lykkää vaikkapa lannotetta liikaa, kasvit alkavat kärsimään ylilannoituksesta.)Myrkytysrarjan jälkeen laitetaan rahaa jotta saadaan pienemmät rahat taskuun. Tämän tyhmyyden ymmärtää tietysti maallikkokin, mutta hänhän katsoikin pelkkää tuloksen määrää. Lisäksi tässä on toinen elementti. Kuvaajassa se on sinisellä käyrällä oleva panoksen määrä. Jossain vaiheessa käykin niin, että sinisen näyttämä kustannus on suurempi kuin saatava tulos. Kuvassa resurssi on ilmeisesti kallis, koska se tulee melko nopeasti vastaan. Jos panos on hyvin halpa, suorien kohtauspiste voi olla "myrkytysrajan tuolla puolella".
Jokainen ymmärtää että ei kannata panostaa enempää kuin saa. Siksi kannattaakin katsoa myös panostusta, eikä vain satoa.
Optimaalinen panostus on tietysti jotain muuta kuin yllä olevat. Se perustuu lisäkasvun ideaan. Eli toisin sanoen katsotaan miten panoksen lisäys 1 yksikön verran tuottaa kuluja, ja miten paljon se tuottaa lisätuottoa. Eli jos meillä on nyt panostustilanne X, katsotaan paljonko maksaa laittaa panostus X+1:teen. Ja samalla katsotaan miten tuotoskäyrä muuttuu X ja X+1 välillä. Haetaan se paikka jossa tämä lukema vielä on kannattavaa. Tämän logiikka on se, että jos panostat 10 euroa ja saat sadonlisäystä sen verran että saat 50 se on kannattavaa. Ja jos panostat 10 euroa, ja saat 11 euroa, se on yhä kannattavaa(mutta paljon vähemmän.) Jos tuotoskäyrä on, kuten se usein on, esimerkin tapaan kaarimainen, maksimitulos saadaan panostuksella joka on juuri siinä missä 10 lisäpanostus tuottaa 10. Sen kauemmas ei kannata mennä. Matemaattisesti katsoen eksakti ratkaisupaikka käyrällä haetaan tietysti derivoimalla, koska se paljastaa käyrän kulmakertoimen muutoksen - eli juuri sen, miten paljon se käyrä muuttuu siinä kohden. Näin saadaan seuraavantapainen käppyrä. (Derivoitaessa toisen asteen kuvaaja muuttuu suoran kuvaajaksi, joten kasvua kuvaava käyrä on "likimain suora", ymmärrettävyyden vuoksi karkeistan asian näin simppeliksi.)
Optimissa on "kerätty kannattavuudet siihen asti", mutta ei mennä yhtään haitan puolelle. Eli jokainen uhrattu penni tulee vähintään takaisin, saadaan kaikki kannattavat lannoitteet laitettua peltoon, mutta ei enempää. Tämä on oikeastaan juuri näin helppoa : Ei tarvitse tajuta muuta kuin että panostus on kulu, jolla saadaan tietyllä hinnalla tietty määrä tulosta lisää. Ja tästä saadaan rajallinen määrä rahaa, joka voi olla isompi tai pienempi kuin panoksen määrä. Jossain on raja jossa toiminta on kannattavaa ja jossain on raja jonka jälkeen ei kannata puuhata enempää, vaikka satoa tulisikin isommin. On laitettava se, joka kannattaa.Panoksen hinta ja tuotoksen arvokkuus tietysti painavat tässä tuloksessa myöskin. On katsottava tuotoksen muutosta panostuksella, tuotoksesta saatavaa tuloa, ja kulujen hintaa. Tarkastellaan rahavirran muutoksia, tasetta. Ei maksimisatoja.
Hyvinä asioina tämä tarkoittaa tietysti sitä että pelloille ei kannata ängetä väkisin valtavia lannoitemääriä, sellaisia jotka olisivat ympäristölle haitallisia. Samalla tätä kautta saadaan poliittisia ohjaimia, jossa säädöksillä voidaan vaikuttaa joko lannoitteen hintaan tai lopputuotteen hinnoitteluun ja saada tätä kautta panostusmäärät haluttuun kohti. Samoin eläimiä ei yliruokita väkisin, koska rehu maksaa. uonona asiana taas on se, että esimerkiksi siat eivät suinkaan lähde teuraaksi maksimikokoisina. (Toki tässä on kasvun määrän hidastuminen. Eri ikäinen sika on rehunkulutukseltaan ja kasvultaan suhteessa tähän erilainen. Mutta tästä ei nyt tämän enempää.)
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Hyvä ostos
kun puhutaan ostamisesta, mukana on monia elementtejä. Periaatteessa asiaa voidaan lähestyä (1) tarpeiden eli tiettyjen perustarpeiden kautta, (2) halujen eli unelmien ja toiveiden -sekä tietenkin niiden peilikuva, pelkojen - kautta ja (3) kannattavuuden kautta, joloin kyse on siitä taloudellisesta edusta jota ostos tuottaa pitkällä tai lyhyellä aikavälillä - jolloin kannattavuus tulee joko suoraan tulojen lisääntymisenä tai sitten menojen vähentämisenä. Periaatteessa näitä kaikkia voidaan käyttää silloin, kun perustellaan että jokin oli "hyvä ostos".
1: Tarpeet ovat yksinkertaisesti elämiseen vaadittavia asioita. Esimerkiksi ihminen joutuu syömään. Tällöin ei miettitä sitä, onko ruoka hyvää tai tuottaako syöminen tuloja.
___1.1: Tarpeiden kohdalla mutkikkuutta voidaan tuoda Maslown tarvehierarkian kautta. Siinä tarpeet vaihtelevat olosuhteiden mukaan. Siinä tarpeita on eriasteisia, ja kun ruoka ja turva on saatu, aletaan täyttämään seuraavan asteen tarpeita. Tässä hierarkiassa myös itsensä toteuttamisen tarve on tarve. Mitä korkeammalla tarve on Maslown tarvehierarkiassa, sitä vaikeampaa niitä on erottaa haluista. (Tosin esimerkiksi halu tuottaa taidetta voidaan toteuttaa eri hinnoilla, joten tarpeita ja haluja voidaan erotella korkeimmallakin portaalla.) Voidaan kysyä, ovatko tässä kontekstissa tarpeet vain alimman portaan tarpeita ja korkeimmat haluja. Tämä on yksi tapa miettiä. Toisaalta voidaan hyväksyä myös asteittaiset erot. (Itse tykkään näistä asteittaisista eroista.)
2: Halut taas ovat mutkikkaampia (ilman tarvehierarkioitakin). Ne usein kietoutuvat jollain lailla tarpeisiin, mutta ero on siinä että syökö halpaa ja tylsää ruokaa joka pitää elossa, vai hyvää ruokaa joka on tätä kautta mukavaa. Yleensä "pihistelyssä" eli säästeliäässä elämässä leikataan juuri tästä kohdasta ensimmäisenä. Tulevia tuloja eli kannattavuutta ei haluta leikata, ja tarpeista taas ei voida leikata: Et voi vain lakata syömästä, jos tavoitteenasi on olla säästeliäs. Et lakkaa käymästä töissä säästääksesi junalipun hinnan tai koska työsi vaatii muita investointeja. Sen sijaan syöt halvemmalla. Lisäksi esimerkiksi tarve asua voi olla mutkikas: Harva pitää vakavana vaihtoehtona luolassa asumista, vaikka se onkin halpaa ja mahdollista. Taloon liittyy siis jonkinlaisia haluja, jotka ovat niin yleisiä että käytännössä kukaan ei vakavasti sano että "voisit säästää muuttamalla luolaan". Vaikka halujen numerointi voi tuntua hieman epäsopivalta, olen itse käyttänyt jonkinlaisena halujen hyvyyden perusteluihin kaavaa investoinnin suuruus/käyttöajalla, jolloin saadaan hinta aikayksikköä kohden;: Subjektiivinen osuus tulee sitten siinä, onko esimerkiksi 2 euroa suuri panostus käyttötuntia/päivää kohden paljon vai vähän. Rajan kun voi laittaa tilanteeseen sopivaan kohtaan. (Tällä voidaan arvioida sitten oluttuopin ja auton ja monenlaisten vastaavien asioiden käyttöhintaa.) Haluja voi tietenkin luokitella enemmänkin: Esimerkiksi ajan mukaan halut voidaan jakaa seuraavaan kolmeen tyyppiin:
___2.1: Pitkäaikaista iloa (tai stressin puutetta) tuottava asia, jolloin ostos tuottaa iloa pitkän ajan. Esimerkiksi kun minä ostin pitkän miekkani, olisin taatusti elänyt ilman sitäkin. Enkä varsinkaan ole saanut tuloja sen kautta. Kuitenkin minulle se oli "hyvä ostos", koska olen leikkinyt sillä pitkän aikaa tyytyväisenä.
___2.2: Lyhytaikaista iloa (tai stressin puutetta) tuottava asia, jota ei kadu myöhemmin. Tällöin esimerkiksi ostat karkkia, tai pidät bileet. Etkä myöhemmin kadu tehneesi tätä kauppaa.
___2.3: Yllyke, joka tuntuu ostohetkellä hyvältä (tai stressiä vähentävältä) , mutta joka pian alkaa kaduttamaan. Tosin voidaan miettiä vakavasti sitä, onko tällöin kyseessä "haluksi luultu", eli itse asiassa se tuntuu pahalta halun puutten vuoksi. Itse kuitenkin ajattelen että ostohetken halu on todellakin aito.
3: Kannattavuus taas liittyy yleisesti "bisnekseen". Silloin ei keskitytä lainkaan siihen pidätkö asiasta. Ideana on yksinkertaisesti se, että laitat rahaa sisään ja saat enemmän rahaa ulos. Karkeimmillaan tämä toteutuu laskemalla kaava: Kannattavuus = tuotot-kustannukset. Tätä voidaan tietenkin jatkaa mutkikkaammin:
___3.1: Takaisinmaksuajan menetelmässä lasketaan se, kuinka paljon tuloja asiasta tulee (tämä voidaan tarpeen tullen jakaa vaikka kuukausi tai vuosieriin, jotka kaikki ovat erisuuruisia. Aika usein tässä on kuitenkin jokin yleisempi logiikka takana, jolloin päästään "helpommalla".) Tällöin katsotaan kuinka kauan kestää että investointiin laitettu raha tulee takaisin; Yleensähän raha ei vaihdu isompaan rahaan ilman jonkinlaista viivettä. Jos leivot aamulla kakun, yleensä ostat esimerkiksi edellisenä päivänä tuotteen raaka -aineet, teet työn ja vasta jokin aika tämän jälkeen saat rahat kakun myymisestä. Kun katsotaan saatko investoimasi rahat takaisin seuraavana päivänä, vuoden kuluttua vai 10 vuoden kuluttua, voidaan miettiä "onko investointi todella sen arvoista". Selvää on, että jos investoinnin takaisinmaksuaika on suurempi kuin mitä tuote kestää, se ei ole kannattava vaikka se tuottaisikin tuloa. Kuitenkin jos ostos, joka voi olla vaikkapa pelto - joka on arvokasta koska (1) "Maa on ikuista" ja (2) "sen valmistus on lopetettu" - maksaa itsensä takaisin 1000 vuodessa, sen tuotot ovat suuremmat kuin kustannukset, mutta harva silti vakavasti miettii tämänkaltaisia investointeja tältä kannalta ja maksa pellosta niin suurta hintaa kuin mitä sen 10 000 vuoden tuotot voisivat olla. Aikarajat ovat siis "jossain määrin olennaisia". (Osa pellonostajista ajattelee tietysti vain itseään ja ottaa sellaista maata, joka maksaa itsensä takaisin heidän työuransa aikana tai heidän elinaikanaan. Osa taas ajattelee epäitsekkäämmin/tuhlailevammin että riittää että pojan tai pojanpojan kohdalla saadaan investointi kannattamaan.)
___3.2: Kannattavuutta voidaan arvioida myös antamalla tulevaisuudessa tuleville rahoille erilaisia arvoja. Tämä on sinänsä järkevää: Jos annat tänään jollekulle rahaa, ja saat 10 vuoden päästä takaisin täsmälleen saman rahamäärän, voidaan miettiä että "onko jossain vika". Olisit kuitenkin voinut pitää rahan vaikka pankissa kasvamassa korkoa sen ajan. Tätä kautta rahalle annetaan arvoa sitä mukaa, mitä vähemmän aikaa sen saamiseen menee. Tätä kautta, jos jokin tuottaa vuosittain tuloa tietyn rahamäärän, seuraavan vuoden tulo on investoinnissa isomman kertoimen alla kuin viiden vuoden päästä tulevalla rahalla. Tähän liittyy diskonttaus: Diskontaamalla tulevaisuudessa saatavien ja myös maksettavien rahamäärien suuruudet muutetaan nykyarvoiksi. Tämä tapahtuu asettamalla niille erityinen korkovaatimus (esim. 5% vuodessa. Tällöin 100C panostetaan nyt ja se on samanarvoinen kuin 105C ensi vuonna saatavaa rahaa ja 110.25C [105+105/100*5] kahden vuoden päästä saatavaa rahaa. Toisin sanoen mukana on myös koron korko.) Yleisesti tässä rahamäärät oletetaan saatavan vuosittain, mutta kuitenkin se voidaan tehdä myös erikseen saaduilla rahoilla, jolloin vaiheita tulee vain enemmän. Tällöin laskenta tietysti hieman mutkistuu.
_____3.2.1: Nykyarvomenetelmässä diskontataan vuotuiset nettotuotot investointiajankohdan rahamääriksi eli nykyarvoiksi. Näiden nykyarvojen yhteenlaskettua määrää kutsutaan nykyarvosummaksi. Nykyarvosummaa verrataan investoinnin hankintamenoon, kannattavassa investoinnin nykyarvosumma on suurempi kuin investoinnin hankintameno. Nykyarvomenetelmässä ajatellaan että investoinnin kestoaikana saatavat nettotuotot voidaan sijoittaa uudelleen, jolloin niillekin saadaan tuottoa laskentakorkokannan mukaan. Menetelmä on melko helppo ja se mahdollistaa vuotuisten tuottojen ja kustannusten vaihtelun. Sama menetelmä sopii oman ja vieraan pääoman sijoitusten kannattavuuden arviointiin.
_____3.2.2: Sisäisen korkokannan menetelmässä haetaan korkokantaa, jolla diskonttaamalla vuotuisten nettotuottojen nykyarvoksi tulee nolla. (Eli toisin sanoen, "millä korkovaatimuksella diskonttaamalla saadaan juuri ja juuri investointikustannukset katettua") Jos korkokanta on suuri, se on kannattava ja jos liian pieni, se ei kannata. (Saadaan tulos "tällä korkokannalla diskontattu nykyarvo olisi juuri ja juuri kannattava." Josta seuraa jatkokysymys: "Riittääkö se?" Nykyarvomenetelmässä taas toimitaan siten että "tällä korkovaatimuksella nykyarvo on kannattava/eikannattava" jolloin epäonnistumisesta seuraa kysymys "alennetaanko korkovaatimusta?") Sisäinen korkokanta ratkaistaan iteroimalla. Menetelmää käytettäessä voidaan saada epäloogisia tuloksia silloin, kun investoinnin kestoaikana peräkkäisten vuosien nettotuottojen etumerkki muuttuu. Tämä menetelmä soveltuu erityisesti omalla pääomalla rahoitettavien investointien kannattavuuden laskentaan.
_____3.2.3: Annuiteettimenetelmässä jäännösarvot diskontataan investointiajankohtaan. Tässä menetelmässä annetaan annuiteettikerro, jonka avulla avulla investointikohteen hankintamenosta ja investointiajankohtaan diskontatusta jäännösarvosta lasketaan vuotuinen vakiosuuruinen poisto- ja korkokustannus.
Joskus luokittelu tiettyyn kategoriaan on vaikeaa - se kuuluu moneen kategoriaan tai ei suoraan yhteenkään. Tässä kohden mukaan tulee ennaltaehkäisyn käsite: Esimerkiksi jos olet sairas, lääkärissä käynti ja hoito ja muut vastaavat ovat tarpeita, ne on pakko tehdä. Toisaalta ennaltaehkäisyn puute tekee monesti tämän tarpeen. Se voitaisiin siis välttää osittain panostamalla ennaltaehkäisyyn. Ennaltaehkäisy on monesti halvempaa kuin mitä seuranneiden haittojen kustannukset ovat.
1: Tämä voi toteutua "vakuutustyypillä", eli keskimäärin maksettu määrä on suurempi kuin mitä saadaan, mutta onnettomuuden kohdatessa romahdus olisi niin totaalinen että se halutaan estää. Tällöin voi olla erikoista puhua investoinnista, koska se tuottaa tilastollisesti tappiota samaan tapaan kuin uhkapelaaminen. Kuitenkin vakuutus on monista muutakin kuin pelkkä stressinpoistoelementti, se on hieman erikoisella tavalla järkevä koska se kohdistuu katastrofien aikaansaamiin valtaviin romahduksiin, jolloin varmuus "hyvään elämään" varmistuu: Panos voidaan nähdä jopa "ylimääräisenä", jolla varmistetaan että "ei tule alimääräistä".
2: Voi olla että jopa keskimäärin ja tilastollisuus huomioon ottaen ennaltaehkäisy on halvempaa kuin ongelman näkeminen. Ongelma X vähenee a%, ja tästä aikaansaadaan tietty säästö, joka on hinnassa suurempi kuin ennaltaehkäisyyn asetettu panostus on. Tässä kohden voidaan ajatella että ennaltaehkäisy kohdistuu tarpeeseen : Tällöin ajatellaan ikään kuin että tauti tai muu ongelma tulee kostoksi "tarpeen laiminlyönnistä", jolloin tarpeen unohtaminen tuottaakin lisämenoja. Se voidaan kuitenkin nähdä "vain taloudellisena investointina", jolloin se ei ole tarve koska se on vapaaehtoinen, vaan se on nimen omaan taloudellisen tuloksen parantamista.
Kuitenkin voidaan ajatella että ennaltaehkäisy ei ole tarve: Sitä ei ole pakko tehdä.
3: Lisäksi ennaltaehkäisy voi johtua ihan vain mielikuvista, ja tällöin sitä tehdään jotta pelot puuttuisivat, jolloin se on haluihin kohdistuvaa. Kuitenkin halut voivat kohdistua myös molempiin edellisiin osa -alueisiin.
Kun mietitään palvelujen tuottamista paitsi ostajan, myös myyjän näkökulmasta, on muistettava että on tarjottava jotain tai kaikkia näistä osasista. Jos tuote tai palvelu on tarpeellinen, haluttava tai ostajalle taloudellista etua tuova, sille voi löytyä markkinoita.
1: Tarpeet ovat yksinkertaisesti elämiseen vaadittavia asioita. Esimerkiksi ihminen joutuu syömään. Tällöin ei miettitä sitä, onko ruoka hyvää tai tuottaako syöminen tuloja.
___1.1: Tarpeiden kohdalla mutkikkuutta voidaan tuoda Maslown tarvehierarkian kautta. Siinä tarpeet vaihtelevat olosuhteiden mukaan. Siinä tarpeita on eriasteisia, ja kun ruoka ja turva on saatu, aletaan täyttämään seuraavan asteen tarpeita. Tässä hierarkiassa myös itsensä toteuttamisen tarve on tarve. Mitä korkeammalla tarve on Maslown tarvehierarkiassa, sitä vaikeampaa niitä on erottaa haluista. (Tosin esimerkiksi halu tuottaa taidetta voidaan toteuttaa eri hinnoilla, joten tarpeita ja haluja voidaan erotella korkeimmallakin portaalla.) Voidaan kysyä, ovatko tässä kontekstissa tarpeet vain alimman portaan tarpeita ja korkeimmat haluja. Tämä on yksi tapa miettiä. Toisaalta voidaan hyväksyä myös asteittaiset erot. (Itse tykkään näistä asteittaisista eroista.)
2: Halut taas ovat mutkikkaampia (ilman tarvehierarkioitakin). Ne usein kietoutuvat jollain lailla tarpeisiin, mutta ero on siinä että syökö halpaa ja tylsää ruokaa joka pitää elossa, vai hyvää ruokaa joka on tätä kautta mukavaa. Yleensä "pihistelyssä" eli säästeliäässä elämässä leikataan juuri tästä kohdasta ensimmäisenä. Tulevia tuloja eli kannattavuutta ei haluta leikata, ja tarpeista taas ei voida leikata: Et voi vain lakata syömästä, jos tavoitteenasi on olla säästeliäs. Et lakkaa käymästä töissä säästääksesi junalipun hinnan tai koska työsi vaatii muita investointeja. Sen sijaan syöt halvemmalla. Lisäksi esimerkiksi tarve asua voi olla mutkikas: Harva pitää vakavana vaihtoehtona luolassa asumista, vaikka se onkin halpaa ja mahdollista. Taloon liittyy siis jonkinlaisia haluja, jotka ovat niin yleisiä että käytännössä kukaan ei vakavasti sano että "voisit säästää muuttamalla luolaan". Vaikka halujen numerointi voi tuntua hieman epäsopivalta, olen itse käyttänyt jonkinlaisena halujen hyvyyden perusteluihin kaavaa investoinnin suuruus/käyttöajalla, jolloin saadaan hinta aikayksikköä kohden;: Subjektiivinen osuus tulee sitten siinä, onko esimerkiksi 2 euroa suuri panostus käyttötuntia/päivää kohden paljon vai vähän. Rajan kun voi laittaa tilanteeseen sopivaan kohtaan. (Tällä voidaan arvioida sitten oluttuopin ja auton ja monenlaisten vastaavien asioiden käyttöhintaa.) Haluja voi tietenkin luokitella enemmänkin: Esimerkiksi ajan mukaan halut voidaan jakaa seuraavaan kolmeen tyyppiin:
___2.1: Pitkäaikaista iloa (tai stressin puutetta) tuottava asia, jolloin ostos tuottaa iloa pitkän ajan. Esimerkiksi kun minä ostin pitkän miekkani, olisin taatusti elänyt ilman sitäkin. Enkä varsinkaan ole saanut tuloja sen kautta. Kuitenkin minulle se oli "hyvä ostos", koska olen leikkinyt sillä pitkän aikaa tyytyväisenä.
___2.2: Lyhytaikaista iloa (tai stressin puutetta) tuottava asia, jota ei kadu myöhemmin. Tällöin esimerkiksi ostat karkkia, tai pidät bileet. Etkä myöhemmin kadu tehneesi tätä kauppaa.
___2.3: Yllyke, joka tuntuu ostohetkellä hyvältä (tai stressiä vähentävältä) , mutta joka pian alkaa kaduttamaan. Tosin voidaan miettiä vakavasti sitä, onko tällöin kyseessä "haluksi luultu", eli itse asiassa se tuntuu pahalta halun puutten vuoksi. Itse kuitenkin ajattelen että ostohetken halu on todellakin aito.
3: Kannattavuus taas liittyy yleisesti "bisnekseen". Silloin ei keskitytä lainkaan siihen pidätkö asiasta. Ideana on yksinkertaisesti se, että laitat rahaa sisään ja saat enemmän rahaa ulos. Karkeimmillaan tämä toteutuu laskemalla kaava: Kannattavuus = tuotot-kustannukset. Tätä voidaan tietenkin jatkaa mutkikkaammin:
___3.1: Takaisinmaksuajan menetelmässä lasketaan se, kuinka paljon tuloja asiasta tulee (tämä voidaan tarpeen tullen jakaa vaikka kuukausi tai vuosieriin, jotka kaikki ovat erisuuruisia. Aika usein tässä on kuitenkin jokin yleisempi logiikka takana, jolloin päästään "helpommalla".) Tällöin katsotaan kuinka kauan kestää että investointiin laitettu raha tulee takaisin; Yleensähän raha ei vaihdu isompaan rahaan ilman jonkinlaista viivettä. Jos leivot aamulla kakun, yleensä ostat esimerkiksi edellisenä päivänä tuotteen raaka -aineet, teet työn ja vasta jokin aika tämän jälkeen saat rahat kakun myymisestä. Kun katsotaan saatko investoimasi rahat takaisin seuraavana päivänä, vuoden kuluttua vai 10 vuoden kuluttua, voidaan miettiä "onko investointi todella sen arvoista". Selvää on, että jos investoinnin takaisinmaksuaika on suurempi kuin mitä tuote kestää, se ei ole kannattava vaikka se tuottaisikin tuloa. Kuitenkin jos ostos, joka voi olla vaikkapa pelto - joka on arvokasta koska (1) "Maa on ikuista" ja (2) "sen valmistus on lopetettu" - maksaa itsensä takaisin 1000 vuodessa, sen tuotot ovat suuremmat kuin kustannukset, mutta harva silti vakavasti miettii tämänkaltaisia investointeja tältä kannalta ja maksa pellosta niin suurta hintaa kuin mitä sen 10 000 vuoden tuotot voisivat olla. Aikarajat ovat siis "jossain määrin olennaisia". (Osa pellonostajista ajattelee tietysti vain itseään ja ottaa sellaista maata, joka maksaa itsensä takaisin heidän työuransa aikana tai heidän elinaikanaan. Osa taas ajattelee epäitsekkäämmin/tuhlailevammin että riittää että pojan tai pojanpojan kohdalla saadaan investointi kannattamaan.)
___3.2: Kannattavuutta voidaan arvioida myös antamalla tulevaisuudessa tuleville rahoille erilaisia arvoja. Tämä on sinänsä järkevää: Jos annat tänään jollekulle rahaa, ja saat 10 vuoden päästä takaisin täsmälleen saman rahamäärän, voidaan miettiä että "onko jossain vika". Olisit kuitenkin voinut pitää rahan vaikka pankissa kasvamassa korkoa sen ajan. Tätä kautta rahalle annetaan arvoa sitä mukaa, mitä vähemmän aikaa sen saamiseen menee. Tätä kautta, jos jokin tuottaa vuosittain tuloa tietyn rahamäärän, seuraavan vuoden tulo on investoinnissa isomman kertoimen alla kuin viiden vuoden päästä tulevalla rahalla. Tähän liittyy diskonttaus: Diskontaamalla tulevaisuudessa saatavien ja myös maksettavien rahamäärien suuruudet muutetaan nykyarvoiksi. Tämä tapahtuu asettamalla niille erityinen korkovaatimus (esim. 5% vuodessa. Tällöin 100
_____3.2.1: Nykyarvomenetelmässä diskontataan vuotuiset nettotuotot investointiajankohdan rahamääriksi eli nykyarvoiksi. Näiden nykyarvojen yhteenlaskettua määrää kutsutaan nykyarvosummaksi. Nykyarvosummaa verrataan investoinnin hankintamenoon, kannattavassa investoinnin nykyarvosumma on suurempi kuin investoinnin hankintameno. Nykyarvomenetelmässä ajatellaan että investoinnin kestoaikana saatavat nettotuotot voidaan sijoittaa uudelleen, jolloin niillekin saadaan tuottoa laskentakorkokannan mukaan. Menetelmä on melko helppo ja se mahdollistaa vuotuisten tuottojen ja kustannusten vaihtelun. Sama menetelmä sopii oman ja vieraan pääoman sijoitusten kannattavuuden arviointiin.
_____3.2.2: Sisäisen korkokannan menetelmässä haetaan korkokantaa, jolla diskonttaamalla vuotuisten nettotuottojen nykyarvoksi tulee nolla. (Eli toisin sanoen, "millä korkovaatimuksella diskonttaamalla saadaan juuri ja juuri investointikustannukset katettua") Jos korkokanta on suuri, se on kannattava ja jos liian pieni, se ei kannata. (Saadaan tulos "tällä korkokannalla diskontattu nykyarvo olisi juuri ja juuri kannattava." Josta seuraa jatkokysymys: "Riittääkö se?" Nykyarvomenetelmässä taas toimitaan siten että "tällä korkovaatimuksella nykyarvo on kannattava/eikannattava" jolloin epäonnistumisesta seuraa kysymys "alennetaanko korkovaatimusta?") Sisäinen korkokanta ratkaistaan iteroimalla. Menetelmää käytettäessä voidaan saada epäloogisia tuloksia silloin, kun investoinnin kestoaikana peräkkäisten vuosien nettotuottojen etumerkki muuttuu. Tämä menetelmä soveltuu erityisesti omalla pääomalla rahoitettavien investointien kannattavuuden laskentaan.
_____3.2.3: Annuiteettimenetelmässä jäännösarvot diskontataan investointiajankohtaan. Tässä menetelmässä annetaan annuiteettikerro, jonka avulla avulla investointikohteen hankintamenosta ja investointiajankohtaan diskontatusta jäännösarvosta lasketaan vuotuinen vakiosuuruinen poisto- ja korkokustannus.
Joskus luokittelu tiettyyn kategoriaan on vaikeaa - se kuuluu moneen kategoriaan tai ei suoraan yhteenkään. Tässä kohden mukaan tulee ennaltaehkäisyn käsite: Esimerkiksi jos olet sairas, lääkärissä käynti ja hoito ja muut vastaavat ovat tarpeita, ne on pakko tehdä. Toisaalta ennaltaehkäisyn puute tekee monesti tämän tarpeen. Se voitaisiin siis välttää osittain panostamalla ennaltaehkäisyyn. Ennaltaehkäisy on monesti halvempaa kuin mitä seuranneiden haittojen kustannukset ovat.
1: Tämä voi toteutua "vakuutustyypillä", eli keskimäärin maksettu määrä on suurempi kuin mitä saadaan, mutta onnettomuuden kohdatessa romahdus olisi niin totaalinen että se halutaan estää. Tällöin voi olla erikoista puhua investoinnista, koska se tuottaa tilastollisesti tappiota samaan tapaan kuin uhkapelaaminen. Kuitenkin vakuutus on monista muutakin kuin pelkkä stressinpoistoelementti, se on hieman erikoisella tavalla järkevä koska se kohdistuu katastrofien aikaansaamiin valtaviin romahduksiin, jolloin varmuus "hyvään elämään" varmistuu: Panos voidaan nähdä jopa "ylimääräisenä", jolla varmistetaan että "ei tule alimääräistä".
2: Voi olla että jopa keskimäärin ja tilastollisuus huomioon ottaen ennaltaehkäisy on halvempaa kuin ongelman näkeminen. Ongelma X vähenee a%, ja tästä aikaansaadaan tietty säästö, joka on hinnassa suurempi kuin ennaltaehkäisyyn asetettu panostus on. Tässä kohden voidaan ajatella että ennaltaehkäisy kohdistuu tarpeeseen : Tällöin ajatellaan ikään kuin että tauti tai muu ongelma tulee kostoksi "tarpeen laiminlyönnistä", jolloin tarpeen unohtaminen tuottaakin lisämenoja. Se voidaan kuitenkin nähdä "vain taloudellisena investointina", jolloin se ei ole tarve koska se on vapaaehtoinen, vaan se on nimen omaan taloudellisen tuloksen parantamista.
Kuitenkin voidaan ajatella että ennaltaehkäisy ei ole tarve: Sitä ei ole pakko tehdä.
3: Lisäksi ennaltaehkäisy voi johtua ihan vain mielikuvista, ja tällöin sitä tehdään jotta pelot puuttuisivat, jolloin se on haluihin kohdistuvaa. Kuitenkin halut voivat kohdistua myös molempiin edellisiin osa -alueisiin.
Kun mietitään palvelujen tuottamista paitsi ostajan, myös myyjän näkökulmasta, on muistettava että on tarjottava jotain tai kaikkia näistä osasista. Jos tuote tai palvelu on tarpeellinen, haluttava tai ostajalle taloudellista etua tuova, sille voi löytyä markkinoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)