No, kumpaan luotat?

Katusaarnaaja tuli kotiin pitkän jeesuslappujen jakamisen jälkeen. Hän tuli kotiinsa hieman tavanomaista aikaisemmin. Ja yllättikin vaimonsa sängyssä hengellistä liikettään johtavan karismaattisen kreationistipastorin kanssa. Yllätetty kreationistipastori ei säikähtänyt; Hän kysyi sen sijaan yksinkertaisen kysymyksen; "Kumpaan luotat varmemmin tiedon lähteenä, naturalistisia ja erehtyväisiä aistielimiäsi vai minua, hyvämaineista uskonmiestä ja kreationistipastoria?"

Ylläoleva vitsi on itse asiassa myös vakava filosofinen kysymys. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista ; Sekä vitsit että filosofia rakentuvat usein siihen että odotettujen ilmiselvyyksien takaa löytyy jokin käännös joka yllättää. Tässä vitsissä kysymys on siitä mikä tieto on luotettavaa. ;

Itse asiassa ei vaadi kovinkaan kummoista uskon hyppyä, jonka kautta skenaario muuntuu siihen muotoon että katujulistaja on pian saamassa potkuja järjestöstä koska yhteisön silmissä on luotettavaa uskoa että hän mustamaalaa johtajan mainetta. ; Ja uskonmiehen maine on hyvä koska hänellä on henkilökohtainen käyminen tuonpuoleisessa jossa hän on omin silmin nähnyt kristinuskon osoittamat asiat tosiksi. Saatana tuskin valehtelisi tavalla joka saisi ihmiset kristityiksi, kulkisi uskovaisen ajatus. Ja jos näyt ovat oikeita niiden kritisoiminen nähdään riskinä Pyhän Hengen pilkkaamiseen Ja tätä kautta uskonnollisen ideologian mukainen tarinointi vahvistaa luottamusta uskonnolliseen johtajaan ja häntä vastaan nouseminen on Pyhän Hengen kritisoimista.

Tilanne on yleinen uskonasioissa.

Esimerkiksi Richard Bauckhamin näkemyksen mukaan Uusi testamentti ei ole vain kirjallinen lähde vaan kirjallinen lähde joka perustuu silminnäkijähavaintoihin. Tässä usein keskitytään siihen että silminnäkijät olisivat luotettavia ja rehellisiä ihmisiä ja tätä kautta erimielisyys on ad hominem näitä ihmisiä kohtaan. Tätä alleviivataan vielä sillä että kristityt käyttävät mielellään retoriikkaa joka lähentää Jeesuksesta olevien dokumenttien luonnetta. Muotoilu esitetään siten että tekstit ovat silminnäkijöiden tekstejä.

Kuitenkin tosiasiassa tekstit eivät ole silminnäkijöiden tekstejä. Jeesuksesta oleva kirjallinen materiaali on vuosikymmeniä Jeesuksen kuolemasta. Tarinoita on kirjannut joku joka on kuullut niitä silminnäkijöiltä. Kristityille tämä on yksi ja sama asia. Mutta jokainen rikkinäistä puhelinta leikkinyt tietää että tämänlainen ketju on heikompi kuin sen heikoin sidos. Jokaisessa vaiheessa mukaan voi tulla häiriötä. Esimerkiksi olemassaolevista dokumenteista emme voi sitoa lausuntoja siihen että näkijät ovat olleet todella silminnäkijöitä tai edes sanoneet itse olleensa silminnäkijöitä. Ajallinen yhteys tekee tästä vain mahdollista, ja siksi silminnäkijäkertomustarinat ovat enemmän toiveajattelua näiden mahdollisuuksien puolesta kuin jotain josta olisi todellista evidenssiä.

Kuitenkin kysymys on toki siitä relevantti että silminnäkijäkertomus on vain yhtä luotettava kuin mitä itse lausunto on. Ja tämä vaatisi ei-tekstiin perustuvia selvittelyjä siitä mitä on todella tapahtunut. Jota ei ole jonka vuoksi Raamattuun ja sen kirjalliseen sisältöön luotetaan. Tässä kohden kysymys muotoutuu helposti itseäänruokkivaksi ; Se, että ensin luottaa Raamattuun johtaa sisäisesti koherentin tulkintamaailman syntymiseen. Tämä on kuitenkin sisällöltään lähinnä vetoava mutta ei perusteleva. Se sovittaa tulkittavat asiat viitekehykseen mutta ei auta selvittämään miksi asia olisi juuri niin eikä toisella tavalla. ; Tässä mielessä ongelmana on kysymys reliabiliteetista ja siitä mitä ylipäätään tarkoittaa että jokin tieto on luotettavaa.

Ja tämä vitsi palauttaa kaiken takaisin siihen alussa oleeseen vitsiin. Ja siihen liittyvät ongelmat eivät koske vain vitsien maailmoja.

Tämä asenne on tullut tutuksi esimeriksi kun Alex Malarkey tunnusti että hänen hyvin ahkerasti myyty taivaassakäymisvierailukirjansa ”The Boy Who Came Back from Heaven” perustui huijaukseen. Tätä tunnustusta ennen kertomuksen kritisoijat saivat syytteitä siitä että herjaavat hyvää kristittyä maailmankuvallisesti. ; Silminnäkijäkertomuksena myydyt tarinat elävät ja kuolevat kertojansa karisman ja luotettavuuden kautta joten kysymys on aina tavallaan pakotettu ad hominem -ympäristöön jossa asiat ovat totta tai ei-totta sen mukaan miten kertojaan suhtaudutaan. Tämä ei ole kovin rakentava tai vakaa perusta millekään. Usein esitetään että argumentin totuus ei riipu esittäjästä vaan hänen käyttämistään perusteluista. Usein tämä korvataan sillä että oletetaan jo valmiiksi mitä totuus todella on.

Tässä mielessä mieleen voi tulla Ravi Zacharias joka on julistanut että kristinusko on maailman paras uskonto koska hän arvioi uskonnon sitä kautta miten se vastaa seuraavaan neljään kysymykseen; ”Mikä on ihmisen Alkuperä? – Mistä olemme tulleet.”, ”Mikä on ihmisen Merkitys? – Miksi olemme täällä.”, ”Mikä on moraalin pohja? – Mikä on objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.” ja ”Mikä on päämäärämme – kuoleman jälkeen tapahtuva” Ja että kristinusko vastaa näihin parhaiten.

Tässä ensimmäinen huomio on siinä että miksi nämä kysymykset ovat edes oleellisia, eli miksi hyvä uskonto ei sisältäisi tietoa joihinkin aivan eri kysymyksiin tai tunnustaisi tietämättömyyttä niiden edessä; Esimerkiksi juutalainen perinne on pitänyt kunnioitettavana sitä että tietyt kysymykset jätetään Jumalalle. Samoin kristillisessä Amish -perinteessä moniin tämänlaisiin kysymyksiin vastaamista pidetään jumalan paikalle menemisenä ja tätä kautta pahana syntinä. Toisaalta ateisti voisi ihmetellä että mikä on tuonpuoleisen arvo.

Jatkokysymys tähän on tietenkin selvä, miuksi rajausten täytyy olla juuri tämänlaisia. Esimerkiksi miksi moraalin tulisi olla tietynlaista eikä vain jotain moraalia. Oikea vastaus on se, että kristinusko pitää näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia tärkeinä ja vastaa niihin tietyllä tavalla. Karkeasti ottaen kysymys on heuristisesta valinnasta joka tosiasiassa ei vastaa siihen että miksi paras uskonto todella olisi sellainen että se vastaisi juuri näihin kysymyksiin juuri tällä tavalla. Ja sellaisella asenteella jossa nöyryyden on korvannut kannanottaminen ties mihin ja muut tähän liittyvät väitelauseet, joka on tavallista lähinnä kristityille - ja pahojen puheiden mukaan militanteille uusateisteille.

Ja vasta kolmantena tulee se, että onko analyysi todella tehty ja kaikki uskonnot kaikkine dogmakysymyksineen ja oppisuuntineen olisi tarkasti analysoitu niin että tiedettäisiin todella että vain kristinusko selviää näistä. (Mitä ei ole tapahtunut.)

Tätä kautta voidaankin nähdä se mikä tulee vastaan skeptisessä kirjassa ”Voiko se olla totta?” Siinä kerrotaan usein miten paranormaaleja ilmiöitä lähestytään usein siten että skeptikkoa tulee tömäyttämään ihminen joka kertoo esimerkiksi öisestä kohtaamisesta Saatanan kanssa. Vaihtoehdot ovat että kokemus on joko tosi tai sitten vaihtoehtoisesti kokija on hullu. Kysyjä ei tietenkään kokemuksen omakohtaisuuden vuoksi käsittele vaihtoehtoa jossa hän itse on valehtelija, vaikka tämä vaihtoehto esiintyy tietenkin skeptikon puolella tarinaa. Mutta jos skeptikko antaa vaihtoehtoisen selityksen vaikka unihalvauksista, on vastaus yksiselitteinen ”ei ollut mitään unta”. Jolloin luottamus palaa siihen että kokija on paitsi kokenut asian niin on myös objektiivinen arvioimaan mitä tämä kokemus voi ja ei voi olla. Tältä pohjalta on tietenkin aika vaikea keskustella mitään koska kysymys on siitä että tiettyjen asioiden reliabiliteetti on päätetty jo valmiiksi ja niitä pidetään vaihtoehdottomina dogmeina. ; Kysymys palautuu näkijän ja kokijan luotettavuuteen paitsi siinä että hän todella on kokenut jotain niin myös siinä että hän osaa arvioida omat kokemuksensa ja sen mitkä viitekehykset keskustelussa ylipäätään sallitaan.

Uskonnon konseptitkin ovat inhimillisiä ja koskevat tietämistä. Jos ihminen kokee havainneensa Jumalan ja saaneensa tältä viestin ja että Jumala on erehtymätön ja kertoo totuuden, ovat nämä kaikki inhimillisiä arvioita kohtaamisesta. Näin ollen arvio näyn ja kokemuksen luonteesta ei ole Jumalan vaan näkijän luotettavuutta.

Tässä mielessä uskovaisen ei pidä pahastua jos keskustelu siirtyy aiheesta yksilöön. Koko taustalla oleva logiikka nimittäin perustuu siihen että tosiasiaväitteitä ei varmisteta sitä kautta että sanojan totuus varmistetaan siitä miten sen väitelauseet ovat tosia. Vaan sitä kautta miten luotettavia nämä sanojat ovat.

---

Lähteet:
Richard Bauckham, ”Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony” (2006)
Alex Malarkey, ”The Boy Who Came Back From Heaven: A True Story” (2004)
Ravi Zacharias, ”How do you know that Christianity is the one true worldview?” (2.4.2012)
Tiina Raevaara (toim.) ”Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” (2017)

Kuinka ystävyys on niin vaikeaa?

Itselläni on aika vähän ystäviä. Suopeita ihmissuhteita on jokseenkin enemmän. Osittain koen asian niin, koska olen hyvin tarkka. Moni voisi laskea ystäväksi huomattavasti kepeämmin perustein. Filosofiassa kun on ystävyyden määritelmiä jotka ovat mielestäni hyvin kepeitä. Niissä voidaan esimerkiksi vaatia lähinnä hyödyttävää ihmissuhdetta. Tällöin suurin osa työelämän suhteista esimerkiksi kaupankäynnissä olisivat ystävyyssuhteita. Ne eivät kuitenkaan tuota sen tyylistä aitoa iloa ja nautintoa jota ystävyyteen liitetään.

Toisaalta tarjolla on ystävyyden lähestymistä jossa korostetaan seuran tuomaa nautintoa ja hyötyä. Mutta näiden kohdalla esineisiin kiintyvä ihminen voisi harjoittaa ystävyyssuhteita. Tämäkin tuntuu vieraalta, vaikka kieltämättä kiinnynkin esineisiin, tunteenomaisella ja nostalgisella mutta ei-saidalla tavalla.

Mutta olenkin tässä suhteessa Aristoteelinen. Siinä ystävyydeltä vaaditaan periaatteessa aika paljon. (1) Suhteen pitää olla molemminpuolinen, eli itsen ja kohteen täytyy jakaa arvoja tai kiinnostusta tai molempia. Vastavuoroisuusvaatimuksessa ystävyys on sellaista, että stalkaajakaan ei voi sanoa lähtevänsä ystävän kanssa kävelylenkille ja että vain toinen sattuu tietämään tästä. (2) Suhteen pitää olla tasa-arvoinen eli molemmat osapuolet olisivat samanarvoisia eikä toista koeta jotenkin paremmaksi kuin toista. Taidoissa ja ominaisuuksissa voi olla eroja, mutta suhde ei ole hierarkista. (3) Ystävien pitää toimia useassa eri kontekstissa. Heidän täytyy tehdä yhteistyötä monessa erilaisessa tilanteessa. (4) Ystävien pitää olla autenttisia ja rehellisiä. Heidän välillään on luottamussuhde jossa ei salailla, olla informaation kulussa kovin rajoittuneita, saati että tietoa käytettäisiin manipulointiin.

Itse tulen usein toimeen ihmisten kanssa kontekstissa jossa jaetaan yhteinen kiinnostuksenkohde, mutta joka on tekemistä tietyssä kontekstissa. Näin ollen esimerkiksi miekkailussa on ihmisiä joiden kanssa viihdyn mutta jotka eivät voi olla ystäviäni koska en jaa elämääni kuin tässä yhdessä tilanteessa. Toisaalta en laajenna suhteita koska en ylipäätään luota juuri kehenkään ennen kuin olen jakanut heidän kanssaan paljon kokemuksia eri konteksteissa. Toisaalta yhdessäolo perustuu usein tavoitteelliseen tekemiseen jossa on taitoeroja. Ja nämä taitoerot ovat oleellisia koska sitä tavoitellaan sitä että ollaan hyviä tässä asiassa. Tältä pohjalta ystävyyttä on vaikeaa rakentaa.

Onkini ihme että minulla on ystäviä ylipäätään. Tosin Aristoteleen vaatimukset ovat niin kovia että moni kutsuisi sitä enemmänkin "tosiystävän" kuin "ystävän" määritelmäksi. On ihme jos oikein kellään on tämänlaisia ystäviä. Ainakaan kovin monia. Siksi on kai lohdullisempaa elää sosiaalisessa mediassa jossa "ystävä" on sellainen tyyppi joka haluaa jostain syystä, aivan mistä tahansa syystä, seurata sinua. Ja jonka kanssa vastavuoroisuus tarkoittaa sitä että sinä et vastaavasti aktivoidu ja poista häntä kaverilistasta. Ystävyys jossa ei tarvita kaveripyynnön hyväksymistä kovempaa aktiivisuutta on jotain jota riittää meille jokaiselle. Se lohduttaa niinä hetkinä kun tajuat eläväsi yksin ilman vertaista ja luotettavaa lajikumppania.

💩 Keskusohjautuvuus ei ole kaikki

On tavallaan hupaisaa huomata, että nyt YLE:n luotettavuudesta ollaan hyvin erilaisilla tahoilla yhtä mieltä. Perinteisesti maahanmuuttokritiikissä on ollut tahoja jotka arvostavat ns. vaihtoehtomedioita. Tässä on ollut erityisesti yksi YLEinen moitteen kohde. Nyt Sipilän medianhallinan myötä moni muukin epäilee.

Tosin samalla integriteettiä on löytynyt osasta YLEn journalisteista. Ja tähän liittyy yleinen salaliittoteorioihin liittyvä asia. Kun puhutaan salaliitoista, niissä ongelmana on informaation vuotaminen. Kun väkeä on riittävästi mukana - kuten helposti on jos tehdään jotain valtavan suurta - joku kertoo jossain jotain. Tässä mielessä puheet siitä että olisi ylipäätään mahdollista keskusohjatusti kontrolloida mediaa on haastava. Neuvostoliiton "Pravda" -lehdessä oltiin tosin jo hyvin lähellä, mutta tähän tarvittiin keinoja joista ei ole merkkejä Suomessa. (Ja ilman internettiäkin Neuvostoliitossa oli myös tietoa asioista.)

Vaihtoehtomediat nähdään helposti jonain joissa on enemmän integriteettiä. Tosiasiassa tässä on kuitenkin enemmän kyse mainostuloista. Ja siitä että ihmisien huomio saadaan huomiohakuisilla otsikoilla ja sillä että sisältö lietsoo jo olemassaolevia asennevammoja. Näin ollen massaa miellyttävät uutiset - ei niiden totuusarvo - korostuvat.

Tästä hyvä esimerkki on ei-keskusohjattu toiminta. Kun vaihtoehtomedioista puhutaan, esiin nousee helposti se että niitä keskusohjattaisiin. Vaikka Venäjältä. Toki tämänlainen ohjaaminen on mahdollista. Mutta monesti kysymys on ihan siitä että ihmiset tajuavat mikä on taloudellisesti kannattavaa. Helsingin Sanomien kuvaus siitä miten teinit voivat tehtailla valeuutisia ja elää pirske -elämää ei vaadi taakseen mitään pahaa valtiota. Perättömiä uutisia kannatti tuottaa ja ne saivat enemmän näkyvyyttä kuin asialliset faktaperustaiset uutiset. Jos syntyy taloudellista insentiiviä valehdella, on selvää että jostain löytyy se joku joka valehtelee tästä insentiivistä.

Tässä mielessä onkin hyvä tiedostaa että uutisia kannatta lähestyä tietyllä tavalla. Tästä hyviä keinoja saa Emily Willinghamin kirjoittamasta Forbesissa julkaistusta ohjeistuksesta. Siinä lähdetään siitä mikä helposti hämärtyy. Eli siitä mikä ylipäätään on uutinen. Kysymys on jostain tapahtumasta joka on uusi ja jonka tapahtuminen kuvataan. Nykyään nämä sekoittuvat mielipidekirjoitteluun. "If the article contains opinion (like this one), then it’s not news; it’s an op-ed. If it claims to present something new but does so in language weighted with bias and politics, it’s not news. It can be anything from analysis to spin, but it’s not news."

Muuten utinen kehottaa katsomaan jutun päivämäärää. Uutisia usein päivitetään, mutta näitä korjattuja tietoja ei usein näy kun asioita uudeleenjaetaan tai päivitetään. Tässä mielessä uutiset ovat vähän kuten tieteen tutkimusartikkelit ; Tutkimukset ovat kenties olleet validisti tehtyjä ja ei-hujausta. Mutta jos siteeraat 100 vuotta sitten tehtyä tutkimusta, ensimmäinen ja aivan asiallinen kysymys on että miksi et lainaa uudempaa lähdettä. Sillä tieto tarkentuu. Uutisissa asia on erityisen korostettua.

Lisäksi on syytä katsoa peiliin. Kun avaat uutisen, johtuiko se siitä että halusit kuulla juuri tästä asiasta ja juuri tästä näkökulmasta. Eli tiesitko ennen linkin avaamista että mitä viesti piti sisällään. Jos ei, kyseessä ei varsinaisesti ollut asenne jolla avataan uutisia. Tämä on toki hyvä tiedostaa sillä kukaan meistä ei ole tunteettomasti neutraali.

Lisäksi on syytä katsoa julkaisun vääristymiä. Eksplisiittiset biasit paistavat usein url -osoitteessa. (URL pitää Willinghamin mielestä sisällään hyvin paljon tietoa.) Jos siinä on terminologiaa, on syytä katsoa viittaako se siihen että tuetaan tai vastustetaan jotain asiaa asenteellisesti "pro or con the other guys" Jos uutinen on "Daily Sheeple", voi arvata että kyseessä ei ole vakavastiotettava julkaisu, sellainen joka ei cherry pickaa uutisia siten että ottaa asenteellisesti yhden aiheen ja uutisoi siitä. (Ei esimerkiksi uutisoi rikoksista vaan vaikka maahanmuuttajien tekemistä rikoksista.) "Seriously. If it has a political bias evident in its URL, this isn’t news. It might be a story repackaged with a specific slant, a breaking development bolstered with bias, or even a cogent analysis. But it’s not news. At best, it’s fact-based opinion about the news. At worst, it is spin."

Sen lisäksi pitää varmistaa että väitteet osuvat yhteen annetun evidenssin kanssa. Jos mukana on väite tai väitteitä tapahtumista, on hyvä kiinnittää huomiota siihen, onko tämä tapahtuma muutakin kuin jotain jota joku väittää tapahtuneeksi. Jos joku sanoo jotain, onko tämä vaikka videoitu. (MV -lehtimäinen "Meillä ei ole mitään syytä epäillä että ei ole totta" ei ole todiste, se on lisäväite joka vihjaa siihen että evidenssin puute tunnustetaan.) Onko viitattu video alkuperäinen vai osioitu jostain toisesta yhteydestä. Jos on, miltä asia näyttää tässä toisessa yhteydessä.

Lisäksi jos lähde uudelleenpakkaa jotain uutisia on syytä miettiä miksi ei seuraa tätä lähdettä johon se viittaa. Jos se linkkaa, voidaan katsoa ovatko tietolähteet Suomen Tietotoimistoa tai jotain muuta vastaavaa tiedonvälittäjää jossa on sitouduttu siihen että väiteet on sidottu mainittuihin ja viitattuihin tosiasioihin. Alkuperäislähde on aina syytä katsoa. Ja jos video on vääristetty uuteen yhteyteen, tämänlaisen asian voi kaivaa esiin. Tässä tilanteessa usein havahtuu siihen miten röyhkeästi "vaihtoehtouutisten" tekijä on saattanut valehdella. Tai miten huolimattomasti se on vain jakanut "jotain" joka on väärennös, mutta tämä ei ole haitannut koska se on tukenut sitä omaa näkökulmaa. Tälläisistä huolimattomuuksista kiinni jääminen kertoo joko siitä että lähde on epäluotettava ja valehtelee tarkoituksella. Tai sitten he tekevät huonoa journalismia. Kummasakaan tapauksessa ei ole mitään syytä jotta sinä antaisit arvokasta aikaasi sellaisen seuraamiseen.

Epäluotettavuus johtuu joko pahuudesta tai tyhmyydestä, mutta tämän selvittäminen on periaatteessa paskan seulomista jos pääkysymys on siinä että onko lukemasi lähde uutislähde vai jotain muuta.

Toki ; Jos se lähteesi on avoimesti jotain muuta, kuten tyhmiä filosofiablogeja tai avoimesti jotain mielipiteilykeskeiseen yhteiskuntavaikuttamiseen liittyvää politisointia, niin sitten sen lukeminen on varmasti aivan tarkoituksenmukaista. Mutta jos levittää tietona ja tapahtumakuvauksena jotain joka ei sisällä uutisia, niin kysymys on sitten jo jostain ihan muusta kuin tiedottamisesta ja tiedostamisesta. ; Tosin silti tässäkin filosofiablogissa on syytä muistuttaa kaikkia siitä että se että olen auktoriteetteihin asennevammainen ja sitoutumaton - mikään poliittinen systeemi ei miellytä eivätkä he halua olla kanssani oikein missään tekemisissä - ei lähtökohtaisesti tee minusta luotettavaa tiedottajaa. Se tekee minusta antisosiaalisen tyypin.

Miksi en itse suostuisi uskonnollisen lehden haastateltavaksi...

Samuli Suonpää kommentoi kirjoitusta jossa käsiteltiin islamista irtautuneita. Hän sanoi hienosti että "kirkossa tai sen liepeillä työskentelevillä on paljon opittavaa. Ei aina tarvitse kommentoida, tuoda toimittajan tai kustantajan katsomusta esiin. Voi myös antaa kaiken tilan haastateltaville." Tässä viitataan uskontojournalismin sisäisiin luonteisiin ja rakenteisiin.

Kommentoin itse siihen että en itse uskaltaisi antaa haastattelua yhdellekään uskonnolliselle taholle. Ja tämä johti hämmentävään vastareaktioon. Ongelma ikään kuin tunnisteaan mutta sitä ei tavallaan ole olemassa. Jos tuosta hyvästäkin jutusta saadaan irti sellaisia kommentteja kuin "Varmaa on, että jutusta irrotettuja kommentteja tullaan käyttämään islamvastaisena propagandana. Sille ei voi mitään. Ajattelen niin, ettei keskustelua voi käydä vihaisten idioottien ehdolla.", niin tilanne muuttuu kun länsimainen uskonnoton astuu kuvaan.

Tässä vaiheessa korostuu kaksi asiaa (1) "Samat journalistin eettiset ohjeet uskonnollisten lehtien toimittajia koskevat kuin muitakin." (2) Ja toisaalta uskontojournalismi, joka aiemmin oli viittauksena hyvin laveasti, muuttuukin joksikin jossa on pakko viilata pilkkua siellä missä sillä ei ole pragmaattisesti mitään merkitystä. (Koska erot joita omaan elämään tulee haastattelun antamisesta katoavat.) "Mitä tarkoitat uskonnollisilla lehdillä, Tuomo? Niitä, joiden sisältö ja linja on selkeästi hengellinen vai mitä tahansa, mikä on lähellä kirkkoa?" ... "Valomerkki.fi eli Kirkko ja kaupunki ei vielä oikeastaan ole uskonnollinen lehti, eikä Kotimaa24, vaikka molemmat ovat selvästi kirkollisia. Sanaa sen sijaan olen tottunut pitämään uskonnollisena, mutta ei sekään huono ole. Ja sitten on Seurakuntalainen.fi, jonka journalismi on kaikkein selvimmin uskonnollista. Paljon hyvää siinäkin julkaistavissa lehdissä."

Itselleni tämänlainen seulonta on melko turhaa. Minulle tilanne on se,e ttä jos mukana on kristillinen pohjavire ja kohderyhmänä ovat uskovaiset tai seurakunnan jäsenet. Tällöin riskinä on että haastateltava nimenomaan latistuu joksikin kyseenalaistamisen kohteeksi. Jos itse lehtiartikkeli ei herätä kommentaaria niin sitten vähintään nettiin ja sähköpostiin - ja mahdollisesti työpaikallekin - ns. "alkaa tulemaan palautetta". On turhaa väittää että maailmankuva ei vaikuttaisi myös tavallisissa lehdissä lopputulokseen, journalistiset ohjeet eivät tässä mielessä ole automaattinen pelastus.
1: Olen myös syvästi huvittunut siitä että lehtien laajalevikkisyys koetaan jonain joka pelastaa. Lausujina ihmiset jotka eivät itse hyväksy vahvana argumenttina sitä jos Perussuomalaiset korostavat että heissä ei ole rasistisia vireitä koska heitä on niin paljon. Itselleni haastattelun antaminen on kuitenkin nimenomaan tilastollinen riski. Kun oma perse on tulilinjalla, on katsottava että mikä mahdollisuus on että alkaa tulemaan paskaa niskaan. Mitä suurempi levikki, sitä suurempi todennäköisyys on sille että lukijoissa on vähintään yksi tyyppi jolla kilahtaa yli. Isolevikkisyys kohdallani vaatisi sitä, että kristityt olisivat vielä paljon marginaalisemmin vaarallisia. Eli tämä argumentti on enemmänkin pahennus kuin pelastus.

Seulonta on siinäkin mielessä turhaa että en itse ainakaan muista nähneeni sellaista haastattelua jossa uskovainen olisi ollut reilu uskonnottomalle. Kuten en myöskään ole tavannut internetissä kovin montaa tilannetta jossa uskovainen hyökkää ateistin kimppuun ja toinen uskovainen tulee väliin puolustamaan ateistia tätä asiattomuutta vastaan. Samalla moni sen sijaan korostaaa että "ei olla fundamentalisteja". Tämä puolustusliike tulee aina jos näiden fundamentalistien oikeita toimia nostaa esiin. Ei oikein näytä ensireaktio olevan että "jos ei ole meitä niin voidaan kohdella samoin kuin ateisteja jotka nekään ei ole meitä". Mikä vihjaa että kenties ovat enemmän "meitä" kuin halutaan itselle tunnustaa.

Toisaalta en muista että itseäni olisi uskonnollisessa kontekstissa koskaan kohdeltu reilusti. Paitsi kun olin seurakuntanuori ja "sisäpiirissä". Aika jänniä tapahtuu kohtelussa ja sosiaalisessa jos joutuu kohtaamaan maailmankuvaa romauttavia kriisejä. Perusoletuksenani on että kannattaa olla varovainen. Ja tämä on monesti täysin oikea ja viisas ratkaisu. On hämmentävää törmätä ihmisiin jotka ensireaktiona vaativat luottamusta tai pitävät "journalistisia ohjeita" jonain ilmiselvyysluotettavuutena jne. Mutta on tietenkin helppoa puolustaa omaa identiteettiä "vihollista" vastaan. Ja vaatia häntä laittamaan oma perseensä tulilinjalle kun itsellä ei ole mitään riskiä omalle itselle missään. On kivaa ja helppoa vaatia muilta.

Omat kokemukset ja muut eivät tässä paina paljoa. Jos tämä on kokemus, niin ensireaktio näyttää olevan aika kovasti se, että tätä halutaan kyseenalaistaa. Paikalle saapuu jopa uskontojournalisteja. (Ihmisiä joiden identiteetti on sidottu kysymykseen siten että ei ollenkaan ole oma lehmä ojassa.) Tarkasti ottaen Satu Lapinlampi. Viittauksissa löytyy positiivisia haastatteluja joissa korostuu esimerkiksi se että Röyhkää Raamattu innostaa. Sävynä on se että ateisti kelpaa jos hänellä on ns. "kulttuurikristillisyys vahvana". Mutta ongelmana onkin se, että itselleni kulttuurikristillisyys ei nyt niin hirveästi ole vahvana. Eli kannaltani oleellisesti epäanalogisia kohteita tuodaan esiin.

Toki jos joku haluaa luottaa niin se on hänen ongelmansa. Itse olen kokenut sen verran omakohtaisesti ja karusti kristittyjä että en näiden kokemusten vuoksi voi tätä luottamusta antaa. Ja jos tätä näkökulmaa ei ymmärrä vaan näkee sen pelkästään hyökkäävänä epätotuutena jolle on annettava väkevää kriittistä kommentaaria, niin aika vaikeaa olisi uskoa että kyseinen ihminen kykenee aidosti ottamaan haastattelun jossa haastateltavaa ei kontekstoitaisi kustantajan tai journalistin omien näkemysten pelikentäksi.

Mutta tämänlainen kommentointi on tietenkin tarpeetonta. Sillä vaikka näkökulmani oli "miksi en yksilönä ottaisi haastatteluun osaa" muuttui kategorisiksi. Viestini nähtiin kaiken tämän viestinnän jälkeen Lapinlammen asiantuntevassa kädessä seuraaviin onelinereihin "Nyt taitaa olla niin, että olet päättänyt uskonnollisiksi luokittelemissasi lehdissä olevien journalistien olevan epäkelpoja. Silloin keskustelu on turhaa." , "Toivottavasti et osoittanut kommenttiasi yksinomaan minulle. En nimittäin lue sitä, on niin järkkypitkä." ja "En lue noinkaan pitkää vastausta, kun en huomaa eka rivillä tietoa siitä, oliko edellinen tai onko tämä osoitettu minulle." Kun omakohtisuus ja kontekstointi ohitetaan, ja tästä sitten turhautuu ja sanoo että "Aijai että olet hieno ihminen. Varmasti tulee luotettavat haastattelut. "Tää jätkä on väärässä, en jaksa edes kuunnella mitä sanoo". Jess!", on hänen vastauksensa tähän "Niin, kun kieltäydyn keskustelemasta keskustelussa, joka ei johda mihinkään - ja jossa toinen osapuoli lisäsi heittäytyy ivalliseksi ja ilkeäksi. Selvä se." Kun katsoo, missä vaiheessa heittäydyin ivalliseksi ja katsoo mitä olen ennen tätä sanonut, en voi sanoa muuta kuin että "Minä. Olen. Yrittänyt".

Ja jos tässä yhteydessä turhautuu ja et ymmärrä tätä, niin keskustelu uskontojournalistin kanssa on aika turhaa. Mikä tietenkin onkin totta, sillä kukaan ei lopeta keskustelua uskonnottoman kanssa yhtä nopeasti kuin uskontojournalisti joka korostaa kykenevänsä itse henkilökohtaisesti keskustelemaan ties keiden julkkisateistien kanssa asiallisesti, reilusti ja ilman mitään ongelmia. Tässä kontekstissa on selvää että on tärkeämpää kommentoida pienemmällä tiedolla kuin kuunnella ja ymmärtää toisen näkökulmaa. En vedä tästä kuitenkaan päätelmää että kaikki uskontojournalistit olisivat epäkelpoja. Lapinlampeen en yksilönä toki tämän jälkeen luota, eikä sellaista tilannetta tule että hän voisi minua haastatella missään yhteydessä, edes ei-uskonnollisessa lehdessä. Ehkä tässä voi olla takana sama kuin nöyryydessä. Jos jonkun pitää korostaa olevansa nöyrä ja tämä provosoituu jos joku vihjaakin tästä poikkeamisesta, hän tuskin on kovin nöyrä. Tässä syntyy helposti tilanne jossa uskontojournalisti ei olekaan ratkaisemassa ongelmaa vaan on enemmän syvällä kuopassa ja alkaa siinä vaiheessa lähinnä käyttämään suurempaa lapiota. On aika ikävää jos uskontojournalisti on sellainen että hänen kanssaan kommunikoidessaan ironiamittari huutaa sellaisia kierroksia että ainut mahdollinen keino reagoida on ivallisuus. Ivallisuus josta tehdään vieläpä uskontojournalistin itsensä suunnalta mahdollisimman helppoa. I Rest My Case.

---

Kieltämättä ajatus siitä että minua haastateltaisiin johonkin uskonnolliseen lehteen on ns. ajatuskoe. Sen takana olisi muutoin tarpeettoman epäuskottavia perusoletuksia siitä että mielipiteeni olisivat merkityksellisiä tai kiinnostavia tai että minulla olisi mitään väliä. Uskon vakaasti että uskontojournalisteilla on kaikki motiivit unohtaa kaltaiseni kyyniset kaunakot, eivätkä he tule pakottamaan minua uskonnollisen lehden haastatteluun. Mutta toisaalta ; Argumenttini ei ole tämä. Kantani koskee sitä että voiko uskonnoton vain mennä haastatteluun ja luottaa. Ei voi. Huonoon mäihään on aika iso riski, tätä demonstroinee sekin että kirkon asiallisimmasta ja pehmeimmästä siivestä ns. "tulee lausuntoja" tämänlaisella hengellä kuin tässä. Lausuntoni haluttiin tulkita selvästi siten että kategorisesti vihaisin uskontojournalisteja, ja että tämä on jokin yleistotuus. Eikä henkilökohtainen ajatus siitä että riskit ovat niin suuria että en niitä itse ja yksilönä haluaisi ottaa. En muuten odottanut ihan tämänlaisia reaktioita kun kommentoin. Joka sekin osaltaan vihjaa siihen suuntaan että näkemykseni uskovaisista ovat optimistisempia kuin kenties olisi hyödyllistä oman elämän kannalta.

"Saamisesta" ja siitä miten kaikille osapuolille kannattavampaa on olla ennemmin paskiainen kuin creepy paskiainen.

Sain leikkiä sievän nedin podpoilla. En ennen eilistä edes tiennyt
että sellaisia on olemassa. (Tarkoitan podpoja, en sieviä neitoja.)
Tämä oli ehkä siistein yksittäinen asia mitä tein.

Ropecon pidettiin tänä vuonna Helsingin messukeskuksessa. Tämä oli monin paikoin toimiva ratkaisu. Olin tyytyväinen vähintään siitä, että nekotyttöjä oli tänä vuonna kiitettävä määrä. Dipolissa oikeisiin paikkoihin löytäminen oli monin paikoin vaikeampaa. Toisaalta Messukeskukseen ei liittynyt samanlaisia mahdollisuuksia kiinnostaviin boozereihin ja seksin näkemiseen. Messukeskuksen puheohjelmaan liittyi kuitenkin tänä vuonna tiettyjä haasteita. Minulla on ilmiselvästi hyvin tavanomainen maku, sillä ne esitykset joista olin kiinnostunut olivat yleisesti ottaen täynnä. Tästä seurasi se, että minulla oli tavanomaista enemmän aikaa tyhjänpäiväiseen hortoiluun. Perjantaina, varsin varhain, minulle sattui pieni epäonnistuminen joka tavallaan suuntasi tekemisiäni. Kannoin "ei-taisteluvalmiustyylillä selkätelineessä" yhtä tylsytettyä harjoitusmiekkaa. Se sattui olemaan viistosti selässä niin että miekan kärkiosa oli sopivasti juuri sillä korkeudella millä monilla on ahteri. Näin ollen kävelinkin erään nuoren naisihmisen ohi. (Minulla on pitkät jalat. Kävelen usein nopeammin kuin muut.) Ja näin miekkani harrasti seksuaalista häirintää.

Päätin että en halua uusintaa tästä seurannutta elämäni kenties nolointa epämääräistä sössötystä. (Minä sössötin.) Opin näin esimerkiksi tukemaan miekan teräosaa omalla kädellä niin että kähmintää ei tapahdu. (Koska miekka on tällöin pystysuoremmassa selässä eikä vaapu aivan yhtä vaakatasoon, eli sivulle.) Asiaa ei auttanut se, että tiesin että sössötykseni oli varmasti lisäämässä minuun ns. "creepiyskertoimia".

Ja tässä kohden on syytä tiedostaa esimerkiksi Leanderin tutkimus siitä mitä tarkoittaa kun joku on nihkeä tai karmiva (creepy). Tunne liittyy hyvin tietynlaiseen tavoitteiden tunnistamiseen. Erityisesti tuntemattomuuteen ja uhkaavuuteen. Tätä on lisäksi pakko täydentää tässä tilanteessa oleellisella lisätwistillä ; Sara Koehnken mukaan miehet harvoin kokevat lähentelevää naista tai muuta naista karmivana. Mutta naisilla on melko usein se, että he kokevat samanlaiset asiat karmivina mitä miehetkin. Mutta tämän lisäksi he kokevat karmivina myös tietynlaiset miehet. Tämä johtaa siihen että on väärin ajatella tilannetta vain itsen kautta ja miettiä mikä ahdistaa vain itseä.

Koska nykyään tilannetta vaikeuttaa se, että monet normaaliolemukseltaan creepyt miehet ryhtyvät vetämään vivuista jotka vaikuttavat viattomilta, eli ryhtyvät pick-up -artisteiksi jotka yrittävät toimia tavalla jotka tehoaisivat naisiin, seuraa se että viattominkin toiminta voi muuntua ajatukseksi seksuaalisesta häirinnästä. Näin ollen on yhä vaikeampaa käyttäytyä tavalla joka ei tuntuisi naisista creepyltä. Eli ongelma laajenee kun naiset saavat ikäviä kokemuksia ja ei-creepyiltä vaikuttaneet paljastuivat sellaisiksi.

Sen vuoksi en päättänyt lähteä iskemään naisia. Tai miehiä. Tai ihmisiä. Sen sijaan kokeilin miten saan ihmiset antamaan minut tekemään asioita. Tämä liittyy osittain siihenkin että kävin ihan mielenkiintoisella projektinhallinnan luennolla jossa korostettiin sitä ettäepäonnistuminen ahdistaa joten on pilkottava onnistumistietä pieniin osiin. Joten en odota ikuista ystävyyttä vaan sitä että saan leikkiä toisten omistamilla leluilla.

Tässä näytti vaikuttavan se, että yleisenä kaavana ottaen ihmiset antavat tehdä aika ällistyttävän paljon ihan vain sillä että heiltä kysyy. Esimerkiksi discolarpissa pääsin leikkimään ennalta tuntemattoman ihmisen podpoilla ihan vaan sillä että seurasin kahta ohjetta. Nämä ovat ennen kaikkea tutkimuksista jotka koskevat asioita joita koetaan karmiviksi;
1: Ihmisiä ei stalkata mutta ei myöskään yllätetä. Toisin sanoen on syytä lähestyä edestä. Mutta ei odottaa edes minuuttia. On selvästi tuotava oma läsnäolo selväksi asemoimalla itsensä näkökenttään. Monessa kohden ahdistavuudessa on eräänlainen  "kultakutrisääntö", jonka mukaan on syytä aloittaa katsekontaktilla ja muulla toiminnalla joka ei tapahdu liian nopeasti tai liian hitaasti. Liika tuppautuminen on "ystävyyden luottamusehtoja seuraavaa käytöstä joka otetaan käyttöön liian nopeasti" ja tämänlainen on karmivaa. Toisaalta kiertely ja kaartelu on sekin ahdistavaa.
2: Inkongruenssin (incongruence) välttäminen inkongruenssiteorian mukaan ahdistavuutta levittävät asiat joissa sanat ovat ristiriidassa tekojen ja vaikka eleiden kanssa. Toisesta kiinnostunutta teeskentelevä pick-up artisti voi vaikuttaa creepyltä juuri siksi, että hänen eleensä eivät tue tätä tarinaa. Ja tästä synty epävarmuuden oloja. Siksi pyrin olemaan "spontaani ja rehellinen". Josta seurasi se, että olin joidenkin nuorten naisten kanssa aavistuksen rivokielinenkin, mutta tavalla jossa ei selvästi ollut uhkaa tai edes koskettelua. Koska tavoitteeni koskivat ennen kaikkea leikkimistä oli tämä itse asiassa hyvin sujuvaa. Kun näin jotain kiinnostavaa, päätin että en kävele ohi vaan edes yritän sitä että saanko mahdollisuuden kokeilla asiaa. Ainakin omalla kohdallani tämä näytti olevan ratkaisevan tärkeää. Asiat sujuivat jos tätä ohjetta noudatti.

Itse asiassa tästä seurasi se, että en ole ollut yhtä "sosiaalisesti aktiivinen" ilman "mainittavia epäonnistumisia". Bonuksena on kenties sekin että en edes nuorempana ole ollut vastaavassa määrin sosiaalisessa kontaktissa sievien nuorten naisten kanssa. (Joka ei toki ollut päätavoite vaan sivutuote siitä että tein tätä tahallani ja paljon ja melko lailla indiskriminoimatta.) Minulta ei kielletty juuri mitään. (Oikeasti. Ihmiset suostuvat ällistyttävän vähällä tuntemisella yllättävän paljoon. Itse asiassa puolet aivan muutamista saamistani kieltäytymisistä tuli ihmisiltä jotka nimenomaan tunnen ja joiden "facebookystävinä" olen.)

Näistä ei-seksuaalisista kohtaamisista miesten, naisten ja lasten kanssa opin jotain. Jotain joka olisi kenties syytä takoa kaikkien mieleen. Ja ennen kaikkea alfaurosten ja pick-up -artistien mieleen. (En toki saanut tieteellistä otoskokoa. Mutta ne olivat kuitenkin samansuuntaisia tutkimusten sanomien kanssa joten kenties tässä on kuitenkin "jotain" sisältöä.) Hämmentävän suuri osa misten seksikkyyttä koskee "maskuliinisiksi koettuja piirteitä" ja sitä että attribuuttia joko edustaa tai ei. Tämä "alfaurosnäkökulma" koskee sitä että ihmiset jaetaan "alfauroksiin" ja "betauroksiin" joista "alfat" olisivat suosittuja ja "betat" eivät. Kuitenkin tosiasiassa asia on paljon tätä vaikeampi. Myös muskeleillaan leveilevät aggressiiviset "alfat" koetaan helposti creepyinä. Pick up -artistit voivat jopa vaikeuttaa hauskaa olemista ja tekemistä koska he eivät poista creepiyttään vaan yrittävät nimenomaan peitellä sitä tavoilla jotka vahvistavat inkongruenssia. Kun tilanne muuttuu manipulointipeliksi, unohdetaan että kysymys ei ole pelkästään siitä mitä kuvaa yrittää luoda vaan mukana on se miten tämä näytelty rooli ja narut joista vedellään sopii yhteen omien lyhytaikaisten ilmeiden ja vastaavien kanssa.

Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

I am not giving a hug

Eilisessä Pridessä oli jonkin verran megafonimateriaalia. Vähän ennen kulkueen liikkeellelähtöä esitettiin että halaaminen tekee parempia ihmisiä. Ja että lempeyttä tulisi levittää halaamalla jotakuta spontaanisti. Olen toki joskus muulloinkin ollut massatilaisuuksissa joissa puhuja korostaa koskettamisen merkitystä. Ja on kannustanut hiplaamaan tuntemattomia.

Kulttuuria tuetaan myös kielellisillä konventioilla. Internetissä on ties mitä ryhmähalaus ja halaus -käsitteitä joita kylvetään hyvinkin innolla. Ja niitä pidetään läpeensä hyvinä. Esimerkiksi tässä päivänä muutamana eräs ihminen oli minua kohden "myötätuntoinen" - sellaisella omituisella tavalla jolla vain erityisen itseriittoiset self righteous -tyypit osaavat olla - ja hän heitti minua halaus -tekstillä. Kun kerroin että en pidä fyysisestä koskettelusta ja siihen viittaavista sanoista, hän toisti tilanteen. Hän ei varmasti olisi yhtä tyytyväinen jos jollekulle tehtäisiin vastaavia toistoja jos hän kertoisi että seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvät ilmaukset internetissä ahdistavat ja joku sanoisi että ne ovat "vain sanoja" ja toistaisi näitä seksuaalisesti sävytettyjä termejä siihen heti perään.

Mielestäni tämänlainen on hyvin hävettävää, kunniatonta ja väärin. Vertauksena tulee mieleeni lähinnä se että kehotettaisiin harrastamaan spontaanisti seksiä itsen kanssa vasemmalla olevan kanssa siksi että seksistä on etuja fyysiselle terveydelle ja mielenterveydelle. Kysymyksenä ei ole edes kieltää näitä hyötyjä vaan nimenomaan se, että tästä huolimatta aktio olisi raiskaus.

Ja raiskaus on hyvä vertaus siinä mielessä että molemmissa on kysymys oman kehon koskemattomuudesta. Halauksen kohdalla tätä ei toki tunnusteta koska sen kohdalla kyse ei ole lyömiseen verrattavissa olevasta väkivallasta. Eikä se ole yleensä seksuaalista, kuten raiskaus. (Tosin:halaaminen on silloin tällöin jossain määrin seksuaalista ja joskus harvoin se on jopa vahvasti seksuaalista.) Elämme kulttuurissa jossa on kielletty viisaasti klähmintä. Ja meille opetetaan myös että EI:n jälkeen ei saisi toistaa tekoa. Olen itse tosin sitä mieltä että jo siinä vaiheessa jos kuulee Ei:n on tehnyt virheen. En ole kieltämässä klähmintää vaan korostan että se vaatii tilannetajua. Jos klähmintään tulee vastaukseksi ei, on tilanne tajuttu väärin ja virhe on klähmijän. (Ainakin siihen asti kunnes toisen ihmisen ruumis on muuttunut hänen omaisuudekseen.)

Omalla kohdallani kyseessä on pääasiassa epäluottamuksesta. Minua on lyöty paljon. Suomessa on toki olemassa ihmisiä joita on lyöty useammin ja pahemmin. Mutta tämä määrä on yllättävän pieni. (Minua on sentään lyöty lihakirveellä kolmevuotiaana. Ja tämä on vasta rikkaan monisyisen elämän aloituspuolta.) Tässä kohden on syytä tiedostaa että minua ei ole pahoinpidelty halailulla. Mutta mieli toimii näissä asioissa kuten se toimii. Kun astuin lapsena maamehiläispesään ja sain paljon pistoja, en alkanut pelkäämään mehiläisiä tai ampiaisia vaan kärpäsiä. Pelkäsin kärpäsiä oikein kunnolla. Samassa mielessä on hieman kornia, joskin ymmärrettävää, että halaaminen ja pitkittynyt fyysinen kontakti ahdistaa ihmistä joka on tottunut nopeasti tuleviin ja impaktinomaisiin fyysisiin kontakteihin.

Halaaminen vaatii siksi erityistä luottamusta. (Laskeskelen että ihmiskunnassa on ehkä kymmenkunta ihmistä joka on saanut minulta riittävästi luottamusta.) Se on tärkeä asia johon liittyy erityistä luottamusta ja kunnioitusta. Spontaani halailu poistaa tämän puolen tilanteesta täysin. (Tosin nykyään kunnia ja asioiden ansaitseminen ei tunnu olevan muotia .. Kaikkia pitäisi arvostaa ja antaa kaikki kunniaan ja luottamukseen liittyvät edut ilmaiseksi ja ehdoitta.)

Tästä puhuminen ei ole muodikasta. Toki Aliisa ihmemaassa on kirjoittanut tästä pakkohalailusta ongelmallisena "pakkohoitona". Ja varmasti joku muukin on tähän asiaan tarttunut. Itselleni kysymys on kuitenkin oikeudesta omaan kehooni ja siitä että miten jonkun muun henkilökohtainen reviiri on jotain jota ei pidä lähteä tallaamaan vaikka itse onkin kultturellisti ihastunut jostain toisesta kulttuurista. Minä en ole kulttuuripiiri ja kehoni ei ole uhrattavissa jonkin maan sovinnaistapojen edessä. Ei vaikka tämä jokin toinen maa olisi sellainen jossa en ole koskaan edes käynyt. Tai jonka kulttuurin tuntisin, ymmärtäisin tai olisin sisäistänyt. (Kenties jossain on kulttuuri jonka sovinnaistapoihin vedoten voin viitata fyysiseen koskemattomuuteen? Tämä on irrelevanttia koska kyse ei ole näistä in first place.) Kysymys on minun ruumiistani. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen pointti.

Onneksi omalla kohdallani on se hyvä puoli että en välttele konflikteja ja osaan käyttää pahaa kieltä. Lisäksi Fiore on opettanut minulle monia heittoasioita. Näin ollen osaan pitää puolta itsestäni. Kykenen ennaltaehkäisemään paljon ja jos sanat eivät riitä kykenen kyllä estämään tilanteita. (Yllätyshalaus on toki siitä kätevä että aktiot ovat tässä kontekstissa pelkästään itsepuolustuksellisia. Enhän minä voi 100% tietää että onko minuun kohdistumassa fyysinen uhka. Torjun reaktiivisesti tämän fyysisen uhan kokemuksen.) Toki tässäkin kohden on mainittava että on potentiaalisesti mahdollista että halaamistilanne muuttaa ihmisen paremmaksi ihmiseksi. Sellaiseksi joka sattuu elämään hieman syvemmällä kuin me maan pinnalla tallaajat olemme tottuneet. (Alla ohjeita siitä miten kunniattomia halailijoita voidaan kohdella oikeaoppisesti ja herrasmiesmäisesti.)

Uskollinen

Oheen asetettu meemikuva on ällistyttävä. Se on samanaikaisesti polyamorian puolella että sitä vastaan. Se vaalii luottamusta mutta elää epäluottamuksesta. ; Sen lisäksi se toisaalta pitää ihmistä kategorisesti luotettavana tai epäluotettavana mutta hakee itselleen oikeutusta sitä kautta että kenties joku onkin luotettava rakastajalleen vaikka onkin epäluotettava vaimolleen.

Tästä saisi helposti koherentin muuttamalla jotain kohtaa asiasta. ; Ei olisi sisäisesti ristiriitaista sanoa että on mieluummin hyvän miehen kakkosnainen kuin huonon miehen ykkösnainen.

Kenties tässä on kuitenkin ajettu jonkinlaista ajatusta avoimesta parisuhteesta. Siitä että se ei ole pettämistä jos siitä kertoo. Joissain perheissä on ajateltu että mies ja nainen voivat harrastaa seksiä ja vastaavaa muiden kanssa, kunhan kertovat tästä. Tämänlaisessa kontekstissa tämä meemikuva voisi olla mahdollinen.

On se kuitenkin aika kaukaa haettu...

---

Näitä miettien on hyvä valmistautua ystävänpäivään.

Määrästä, laadusta ja anekdootin todennäköisyydestä

Näin kerran (1x) krokotiiliherran kylvyssä, ihanaa.
Voin miltei nähdä kuinka sameassa vedessä vilahtaa.

Areiopagilla oli ihmeen todennäköisyyttä koskeva Vesa Palosen kirjoitus "Näin lasket ihmeen todennäköisyyden". Se käsitteli Bayesin kaavaa. Ja otti kritiikin kohteeksi Humen ihmeen todennäköisyyden. Aloituspuoli on ylevää "Johtopäätös siitä, onko ihmeisiin on järkevää uskoa, tehdään kuitenkin yllättävän usein ennakkoluulojen perusteella, ilman kunnollisia järkiperusteluja. On toki selvää, että mikäli naturalismi on totta, ihmeitä ei tapahdu. Jos taas vaikkapa kristinusko on totta, ainakin joitakin ihmeitä tapahtuu. Usein ihmeitä sivuavassa keskustelussa on kuitenkin kyse juuri näiden maailmankatsomuksellisten oletusten arvioimisesta, joten ei ole kovin kohteliasta ujuttaa huomaamattomasti omaa katsomustaan keskustelun taustaoletukseksi."

Ytimessä on, luonnollisesti, Humen tapa ajatella induktiota. "Meillä on valtavasti todisteita luonnollisista tapahtumista, eikä yhtään todisteita yliluonnollisista. Mikäli joku väittää jotain yliluonnollista tapahtuneen, on paljon todennäköisempää, että hän on väärässä tai valehtelee, kuin että jotain yliluonnollista olisi todella tapahtunut." Humen tapaus peräti nojaa anekdoottiin jossa joku kertoo havainneensa jotain omituista. Olisi siis viisasta olettaa että hän on erehtynyt.

Tässä on todellakin hyvä huomautus siitä että todella harvinainen tapahtuma, olipa sen luonne yliluonnollinen tai aliluonnollinen, voi olla hyvin vaikeasti suoraan havaittavissa. "Esimerkiksi, emme toistaiseksi ole havainneet protonin hajoavan. Havaintojen mukaan protonin hajoamisen todennäköisyys vuoden aikana on alle 10−33. Mikäli ihminen valehtelee tavallisesti noin joka sadas kerta, voivatko mittaajien todistukset protonin hajoamisesta enää tavoittaa harvinaisiin tapahtumiin skeptisesti suhtautuvaa?"

Tekstissä nostetaan esiin Humen kritiikki. "John Earmanin teos "Hume’s Abject Failure: The Argument Against Miracles". Earman käyttää suuren osan teoksestaan Humen tulkintaan ja selventämiseen löytääkseen riittävän jäsennellyn ja hyvin määritellyn argumentin ihmeitä vastaan. Tämän jälkeen Earman käyttää bayesilaisen todennäköisyyslaskennan työkaluja ja osoittaa, että Humen väitteet ovat useissa kohtaa liiallisia yksinkertaistuksia ja lisäksi induktion ja ihmisten todistusten kohdalla virheellisiä. Kuinka tuhoisia Humen argumentille Earmanin löydökset sitten ovat? Aika tuhoisia." Linkissä olevat laskelmat näyttävät että näin todellakin tapahtuu. Minulla ei olekaan mitään ongelmaa tämän kohdan kanssa. Lopputulos on myös ilmaistu maltillilsesti "Humen väite siis oli, että koska todisteet luonnollisista tapahtumista ovat niin lukuisia, ne painavat aina enemmän kuin todistajien lausunnot yliluonnollisista tapahtumista. Edellisessä osiossa näimme, että todisteet luonnollisista tapahtumista kyllä vaikuttavat todennäköisyyksiin, mutta eivät niin paljoa kuin Hume oletti."

Ongelma tuleekin muualta. "Tuloksemme antavat siis jonkinlaisen peruslinjan ihmeiden uskottavuutta arvioitaessa. Harvinaisia asioita tapahtuu, ja usein jo yksi todistus tapahtumasta riittää tekemään siitä uskottavan. Tästä analyysiä voidaan sitten viedä erilaisiin suuntiin: Kuinka uskottava kyseinen todistaja on? Onko hänellä tai hänen yhteisöllään taipumusta suurennella tai olla herkkäuskoisia tapahtuman suhteen? Onko jollakin menetettävää tai voitettavaa erehtyessään juuri tämän tapahtuman kohdalla johonkin suuntaan?"

Olen itse asiassa ensimmäisestä kahdesta lauseesta äärimmäisen samaa mieltä ; Induktion ongelmaan liittyvät ratkaisut kun ovat olleet kovasti painottuneita siihen, että induktioissa on epäsymmetria joka johtaa siihen että niiden verifioiminen, suoralla havaitsemisella todistaminen, on mahdotonta. Sen sijaan keskitytään siihen että jo yksi vastaesimerkki voi kumota induktioteorian modus tollens. Näin ollen popperilaisessa falsifikationismissa yksittäisellä havainnolla voi olla jopa enemmän merkitystä kuin mitä Earmanin arviointi antaa ymmärtää. (Mekanismikin tosin on eri. Uskottavuutta ei kenties edes pidä lähestyä pelkästään Bayesin kaavan kautta. Itse esimerkiksi en pidä siitä että Bayesin kaavan soveltamisessa tulee usein vastaan garbage in-garbage out -ilmiö jossa tulkinta havainnoista muutetaan objektiiviseksi tunkemalla se lukuna kaavaan.) Ensimmäinen lause on mukana "kokonaisuuden takia". Se antaa sopivamman kontekstin ja luo mielestäni paremman kokonaiskuvan.

Ongelmat tulevat heti sen jälkeen. Tässä viedään asiaa "aivan muualle". Kun todennäköisyys laskee tapahtumien määrää, tässä otetaan mukaan sekin osio jota kalkyyli ei huomioi. Anekdootin. Huvittavinta onkin että ilmeisesti Humen vertaus on niin iskevä että se otetaan kokonaisuutena, huomaamatta että perustelumekanismi on jotain jota voi käyttää sekä anekdoottien puolesta että niitä vastaan. Ja Bayesin kaavan käyttö taas iskee vain tähän mekanismiin.

Nimittäin ; Jos arvioimme onko yksilöllä tai yhteisöllä taipumus suurenteluun, herkkäuskoisuuteen tai valehteluun (joista koostuu sitten "luotettavuuden arviointi") niin kyseessä on juuri Humen banaali-induktion tekeminen. Se, että henkilö on tavannut usein olla luotettava onkin juuri sitä Humen tapaa katsoa asiaa "hän on toiminut usein tavalla X ja tämä painaa enemmän kuin tämä yksittäinen mahdollinen höyrähtäminen". Eli juuri se asennetapa jossa määrä muuttuu suoraan laaduksi. Juuri se ajattelutapa ja asenne jota tämä samainen teksti kritisoi. Tämä on mielenkiintoista tekstiltä joka alkaa ylevästi siitä että maailmankuvallisuus on syytä kiertää ja ohittaa.

Tämänlainen sisäinen kaksoisstandardi vihjaa siihen että usein ihmiset ovatkin enemmän vihaisia metodeista kuin todennäköisyyksistä. Humen kritiikissä, ja kritiikissä yleensäkin, ei ole yleensä kysymys edes siitä mikä on "tavallista". Vaan nimenomaan siitä että halutaan että tiedoksi kutsutaan jotain hyvin erikoista metodia. Kuten esimerkiksi sitä että jollain on joku näkykokemus jota hän haluaa myydä samanarvoisena todistamisena kuin jotain hiukkaskiihdyttimestä saatua mittaustulosta. (Jos esimerkiksi joku ihminen saa näkykokemuksen tullessaan illalla töistä kotiin, hän haluaisi jakaa tästä saamansa viestin faktana.) Humen induktiota on ilo kritisoida koska se on anekdoottivastainen. Banaali-induktion sinänsä ansiokas kritiikki voikin tätä kautta saastautua. Ihan sen vuoksi että heti kun on moitittu tätä banaali-induktiota, ollaan itse valmiita tekemään kritiikkiä jonka ytimessä on tämä sama haukuttu banaali-induktio.

Itse olen toki sitä mieltä että ihmekokemusten todennäköisyyttä voidaan lähestyä siten että asiaa lähestytään psykologisesti. Psykologialla onkin monia falsifioitavissa olevia teorioita mielen toiminnasta. Niiden yleisviesti on tosin ollut se, että silminnäkijätodistukset eivät ole kovin laadukkaita.

Humen malli onkin banaalia yksittäistapauksilla käytävää arviointia. Jos jonkin tapahtuman syy ja ilmiön olemassaolo ja luonne ovat epävarmoja, se on tätä kautta "paremmalla pohjalla". Jos joku väittää nähneensä tuntemattoman lentävän esineen, se ei ole kovin voimakas todistus ulkopuolisesta älystä. Sen sijaan jo yksi havaittu avaruusolento voisi kumota koko teorian siitä että avaruusolentoja ei olisi. Yksittäistapauksella on siis todellakin merkitystä tavalla joka ei yllä Humen banaaliin induktiomalliin. Kuitenkin sitä yritetään nimenomaan oikeuttaa jossain ihan muussa. Ja hyvin ironisella tavalla.

Tätä kautta on tietenkin helppoa tiedostaa miten induktioita voidaan käsitellä "skientismissä". Tälläistä asennetta moittivan kristityn joka haluaa perustella että hänen ihmetarinansa ovat järkevääkin järkevämpiä on helppoa unohtaa että esimerkiksi protonin hajoaminen on, paitsi tapahtuma, niin jotain jonka todennäköisyys arvioidaan epäsuoraan sen havaitun kautta. Induktiivisesti. Mutta ei banaali-induktiivisesti. Protonin hajoaminen ilmiönä on arvioitu kaavoista jotka taas ovat saaneet vahvistusta. Jumalan ja ihmeen olemassaolon todennäköisyysarvioissa taas on pelkkä maailmankuvallinen väite. Kenties Palosen pitäisikin unohtaa loogisen positivismin banaali verifikationismi ja siirtyä toisen maailmansodan jälkeiseen todellisuuteen jossa epäsuora havaitseminen vaikka falsifioinnin, korroboroimisen tai muiden vastaavien keinojen kautta ovat niitä joilla induktioita lähestytään. Humen todistukseenkaan en ole sellaisenaan törmännyt kuin maallikkoskeptikoilla. Tässä mielessä Humen induktion kritiikki on ihmeisiin suhtautuvan naturalistin kohdalla suunnilleen yhtä oleellista kuin se, että rinnastaisi kristillisen näkökulman puolustaminen nuoren maan kreationisteihin. Joita on maallikkokristityissä havaittavissa. Eikä siksi että enemmistö on älykkäämpiä. Vaan siksi että on jotenkin halvinta moittia huonoimmat argumentit ja sitten jotenkin pitää tätä saavutuksena joka kertoo jotain relevanttia parhaista mahdollisista tapauksista. (Minusta vain senhetkiset parhaat teoriat lasketaan.)

Arvojen priorisoinnista

Hyvin usein mielipide-eroissa ei ole kysymys siitä että ei arvostettaisi vaikkapa totuutta tai oikeutta tai vapautta, vaan siitä miten nämä arvot priorisoidaan. Eli mikä niistä on paras ja huonoin.

Tämä on jossain määrin mieltymyskysymys. Ja luetteloja voi tässä mielessä olla vaikeaa perustella.
1: Jos useimmat ovat sitä mieltä että oikeudenmukaisuus ja vapaus ovat arvoja, niin siinä kumpi on toista tärkeämpi jakaakin sitten näkemyksiä. Tällöin hyveet ovat toisistaan irrallisia ja riippumattomia.
2: Toisaalta moni näkee että valintaa ei edes ole. Keats sanoi että totuus on kauneutta. Tässä tilanteessa priorisointi onkin jopa mieletöntä. Käsitteitä ei edes voi jakaa erikseen.

Tosiasiassa on olemassa vielä kolmaskin tapa katsoa asioita. Käsitteitä voidaan kontekstualisoida. Ja tällöin tavoiteltavilla hyveillä voi olla yhteisvaikutuksia keskenään. Tällöin ei tavallaan enää voida sanoa että olisi irrallisia ja riippumattomia hyveitä. Mutta ne ovat kuitenkin eri asioita niin että yhtäläisyysmerkkejä ei vain voida vedellä.
1: Voidaan esimerkiksi arvioida että totuus on luottamuksen kriteeri. Joka tarkoittaa sitä että jos totuus poistetaan luottamuksesta kyseessä on kaksinaamaisuus, petos tai jokin kaksoisrooli joka yleensä ottaen ei olekaan hyveellistä luotettavuutta. Jolloin vaikka luottamus ja totuus voidaan nähdä hierarkisesti. Eli niin että totuus on keskeisempi priorisoitava kuin luottamus. Samoin voidaan ajatella että totuus informoi oikeudenmukaisuutta. Epätiedossa tehty oikeudenmukaisuus on sokeaa oikeutta mutta ei sillä tavalla sokeaa totuutta mitä esimerkiksi lakitupien ihanteisiin on ladattu. Ilman totuutta oikeus voi olla hyvinkin epäoikeudenmukaista. Eli totuus voi olla tätä kautta hyvin keskeinen reiluudessakin.
2: Lisäksi jotkin hyveet eivät vain oikein näytä toimivan yksinään. Esimerkiksi jos meillä on täysiin priorisoitu vapaus, tästä saattaa seurata anarkia jonka vallitessa onkin kyse vahvimman laista. Joka tarjoaa vapautta vain hyvin harvoille. Vapaus ei kenties edes ole hyve ilman muita hyveitä, kuten luottamusta ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkaan luottamus harvoin aidosti kahlitsee vapautta tai muutenkaan muuta sitä. Ja oikeudenmukaisuus taas esiintyy usein normeina jotka nimenomaan rajoittavat vapautta.

Juo pääsi täyteen!

Minulla oli töihin laitettu mehupurkkiin "Tuomon omaa mehua". Näytti ihan virtsalta. Uteliaisuuteni heräsi. En voinut vain kaataa pois. Mutta en toisaalta voinut vain rohkeasti juodakaan.

Koska pelotti että on oikeasti kusta, niin haistelin ja maistelin varovaisesti. (Näin vahvasti luotan työyhteisööni!) Ei vaikuttanut kuselta. Otin suuhun ja purskuttelin. Ei vieläkään vaikuttanut kuselta. Nieleskelin. Siitä jälkimausta sitten tunnistin että voi helevetti mitä tulikaan nieltyä. Eihän siinä voinut muuta kuin huutaa, että hyvä kun en astunut päälle!

Ja koska nyt kaikki tietävät mihin suuntaan tämä vitsi on menossa, paljastin että eilen illalla oli meillä käynyt eräs aikaisemmin töissä ollut tyyppi joka toi arvokasta konjakkia. Oli halunnut jakaa minunkin kanssani sitä. Mutta en ollut paikalle joten laittoi osani kannelliseen pestyyn purkkiin.

Todellista fleimisotaa

Michel Montaigne mietiskeli kuoleman merkittävyyttä. Häntä kiinnosti se, miten kuolema kestää vähän aika, lopputulos on sen jälkeen sama. Ja kuitenkin, paradoksaalisesti, kuolemisella on valtava merkitys.

Ja merkityshän sillä on. Antiikin kreikkalaisille eudaimonia oli jälkipolvien käsissä. Se, elikö ihminen hyvän elämän vai ei voitiin tuomita lopullisesti ja pätevästi vasta kuoleman jälkeen. Tämä ajatus varmasti sopii melko hyvin kristinuskoon jossa usko ja armo ovat niin tärkeitä että lopulta ja perimmiltään uskovaiset voivat tuomita yksittäisiä tekoja ja leimata jokaisen ihmisen niiden kautta syntisiksi. Armo ja pelastus ovat uskovalle kuitenkin vain jotain johon opetetaan ja opastetaan. Lopullinen tuomiovalta on Jeesuksella.

Itse tosin ajattelen enemmän niin että kuolema on jotain joka yhdistää kaikki. Mutta kuoleminen on kuten elämistä. Ihan koska kuoleminen on elämistä. Eikä pelkästään siten että monille koko elämä on yhtä kuolemista, vaan siksi että jos teoillamme on mitään merkitystä, myös tapamme kuolla ovat jossain merkityksessä jotain joiden kautta ja jonka aikana ilmaisemme itseämme. Jos elämän sisällä on merkitystä kaikkine paskallakäymisine ja internetdebatteineen, niin sama koskee kuolemisen prosessiakin.

Ja joskus kuolemiseen saa mukaan vahvan viestin ja statementin.

Omassa elämässäni esimerkiksi itsemurhan tekeminen on valinta. Ja se, että ei tee itsemurhaa on valinta ja sellaisenaan statement. Ei siksi että itsemurha olisi jokin asia joka ei ole valinta ja mahdollisuus. Statement on olemassa juuri siksi että noin ei ole. Se että on vaihtoehtoja ja valitsee niiden väliltä pitää sisällään viestin. Itsemurhassa on kyse siitä että paitsi kuollaan niin myös siitä että tämä kuolemisprosessi käynnistetään itse ja ajoitetaan kuten on itse päätetty. Ja toteutetaan myös tavalla jonka on itse valinnut.

Myös kaksintaistelussa on tietynlainen sisältö. Osa lataa konseptiin kunniaa ja oikeutta. Jos kaksintaistelussa olisi todella kyse siitä mitä siihen keskiajalla ladattiin, niin silloin se että kaksi miestä - tai peräti näiden kahden miehen esitaistelijat jotka ovat joitain aivan toisia ihmisiä - taistelivat julkisella paikalla kuolemaan ja tätä kutsuttiin oikeuden testaamiseksi Jumalan edessä. Se kertoisi aika paljon Jumalista. Minulle tämä on absurdia. Tosin kaksintaisteluun latautuu silti merkitystä. Merkitys siitä että ei halua elää maailmassa jossa on tuo toinen ihminen. (Kuten Oscar Wilde opetti ; Joko tuo tapetti lähtee tai hän. Ja joskus tapetti voittaa.) Jos omaan elämäänsä suhtautuu kärsimyksenä ja toisaalta on kostonhimoinen, kaksintaistelu voi olla win-win -tilanne. Prosessi joka kertoo joka tapauksessa viestin. (Tosin tässä tilanteessa halu kuolla mutta kyvyttömyys tehdä sitä muuten kuin kaksintaistelussa viestii hyvin tietynlaisesta joskaan ei kaikenkattavasta pelkuruudesta. Mutta toisaalta on hyvä huomata että ihminnen voisi myös ryypätä itsensä hengiltä. On helpompiakin tapoja kuolla kuin maksakirroosi, mutta itsensä hengiltä juopottelu on silti kätevä keino kaikenkattaville pelkureille.)

Kristityt toki tuntevat kuolemisen arvon. Meille opetetaan jopa koulussa, jossa kristinuskoa opetetaan hyvin lepsulla ja pehmoarvoisella tavalla, marttyyreista. Eniten Jeesuksen marttyyriydestä, mutta pienemmässä määrin Stefanoksen kivittämisestä ja muista uhrautumiskuolemista. Kristinusko on siitä omituinen uskonto että se kunnioittaa suisidaalista käytöstä marttyyreilla vaikka siinä itsemurhaa pidetään syntinä, jopa kuolemansyntinä. (Se on kuolemista ja synti, mutta...)

Nykyajan kristityt marttyyrit oman käden kautta

Tällä viestillä on toki merkitystä myös nykyaikana. Ja koska kristityt eivät saa muita tekemään heistä marttyyreita, he ovat alati valmiita marttyyrisoimaan itseään. Enkä puhu pelkästään siitä että nettikeskusteulssa heidän kritiikkinsä muuttuu joksikin jonka edessä he ovat uhreja. Puhun siitä että jos he eivät saa muita tappamaan heitä, he tekevät sen itse.

Esimerkiksi Dominique Venner sai kehuja Marine Le Peniltä. Venner ei pitänyt siitä että ranskassa homoseksuaalejen avioliittolaki meni läpi ja hän tappoi itsensä Notre Damen katedraalissa. Hän ampui itsensä alttarille ja paikalla oli hirvittävän monta ihmistä. Se oli yhtä julkinen kuin julkinen teloitus. Ja hän oli oma teloittajansa. Vennerin itsemurhassa oli taatusti viesti. Ja Le Penin kannanotto kertoo että hän oli paitsi yksittäistapaus niin myös sellainen yksittäistapaus jonka tekoja ihailevia ja kunnioittavia löytyy jopa vallan portaiden huipulta. Hänen tekonsa ei siis ollut tässä mielessä vain yksittäistapaus vaan jokin joka heijastaa monien arvoja.

Tuoreemmin Rick Scarborough kertoi samaan tapaan, että jos homoseksuaalien avioliitto menee läpi, hän sytyttää itsensä liekkeihin. Hengiltä palaminen on siitä kiinnostava valinta, että se on kauhea tapa kuolla. Scarborough on pastori jolla on jonkin verran statusta. Hän ei ole niitä marginaalissa olevia hupsuja joilla ei ole mitään menetettävää ja joiden itsemurha "pikkuasiasta" olisi ymmärrettävä. Siksi Scarborough tavallaan alleviivaa viestin siitä että homous ei ole "vain pikkuasia" monille kristityille. - Toisaalta se, että nyt kun laki meni läpi eikä Scarborough ole halukas tekemään itsemurhaa, hän lähettää toisenlaisen viestin. Viestin joka vahvistuu sillä että hän selittää että miten hän ei oikeasti tarkoittanut mitä sanoi silloin kun uhkasi mitä ei tarkoita. Kun luonne riittää tämänlaisten uhkausten käyttöön politiikanteossa mutta ei riitä rahkeita omien lupausten täyttämiseen tiedämme minkä arvoinen tämän miehen sana on aina ja kaikkialla hänen säälittävän elämänsä loppuun asti. Lopputulos on toki ennen pitkää sama, tuollaisilla vanhoilla kääköillä vieläpä aiemmin kuin hän itse haluaa ajatellakaan.) Erityisen kiinostavaksi tilanteen tekee se, että sanoma voidaan todella ymmärtää kaksoismerkityksessä. Mutta uutisen sisältöä ei korjattu kristittyjen tai Scarboroughin puolella mediakohusta huolimatta ennen kuin sitten kun laki meni läpi. Tätä ennen esimerkiksi Glenn Beck korosti että Scarborough on tosissaan kuten hyvin moni muukin pastori. Viesti ennen lain läpimenoa oli juuri sitä että kyseessä oli viesti jonka mukaan pastorit ovat valmiita kuolemaan näkemystensä vuoksi. Ja koska heitä ei ole uhattu teloittaa tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Viesti joka voidaan tulkita symboliseksi ja kirjaimelliseksi oli siis kirjaimellinen silloin kun sillä ei ollut väliä ja symbolista heti kun pitäisi toteuttaa lupauksia. (Miten normaalia kaikilta kristityiltä kaikkialla maailmassa.)

Loppusanat ja fanaatikkojen kannustamista

Mielestäni on erikoista että kristittyjen on usein vaikeaa noudattaa kultaista sääntöä. Eli sitä että he kohtelisivat muita kuin toivoisivat itseään kohdeltavan. Tässä itsensä liekkeihin sytyttämisessä he kuitenkin kohtelevat itseään kuten aika moni haluaisi heidän itseään kohtelevan. Itse tietenkin kannustan ihmisiä muutoinkin ymmärtämään että itsemurha on aito valinta meille kaikille. Joten jos ihminen haluaa itsensä tappaa, se on kaunis asia.

Siksi kehotankin kaikkia homoseksuaalien avioliiton läpimenoa kunnolla ja täydellä sydämellä vastustavia hyppäämään järveen tai kaivoon. (Sekä symbolisesti että etenkin kirjaimellisesti.) Voivat he puolestani myös syöksyä sementtiin. Minulta löytyy kyllä luovempiakin ehdotuksia itsemurhan näyttävään toteuttamiseen. Jos siis todella on valmis lähettämään näin äärimmäisiä viestejä. Viestejä jotka tuntuvat alleviivaavan sitä että on uskontoja joiden kannattajat ovat hölmöjä fanaatikkoja. Jos todella haluaa tämänlaisia viestejä välittää eikä vahingoita muita prosessissa niin siitä vaan.

Itse asiassa jos fanaatikko on valmis sytyttämään itsensä tuleen siksi että demokraattisessa maassa tulee heille epämieluisa lakitylos, kertoo että yhteiskunta ei heitä sytytä ja että he ovat aika pikkumaisia. Tämänlaisen ihmisen kuolema on tärkeä optimistinen viesti monille muille. Sillä jos ihminen on Vennerin tyylisiin itsemurhiin taipuvainen, on enemmän kuin todennäköistä että kyseinen fanaatikko on itsemurhassaan tehnyt sen ainoan maailmaa parantavan teon minkä hän voi tehdä. Itsemurhateon jälkeen hän on jättänyt maailman parempaan kuntoon, kenties jopa oleellisesti parempaan kuntoon, kuin ennen tekoaan. Tämänlaista eettistä ratkaisua minä voin kunnioittaa. Kunnioittaa syvästi.

PersKustarallaa ~ "Eli tämä koskee minuun enemmän kuin sinuun"

Tanakat erektiot tulevaisuuteen.

Moni on ollut pahastunut. Syynä on tietenkin se, että Sipilän SSS/PersKeKo -hallitus on saanut vatulointinsa vatuloitua. Ja lopputuloksessa on tehty kovia päätöksiä. Osa on nähnyt nämä päätökset jopa "kipeinä päätöksinä", sanan "mielipuolista" koskevassa merkityksessä. Siinä merkityksessä jossa uutisotsikko "Loput ministereistä selviävät tänään" vihjaa siihen suuntaan minkä iloliemen vaikutuksesta näitä päätöksiä on tehty.

Asiasta on levinnyt paljon monenlaista paheksuntaa.Osa niistä on jopa melko lystikkäitä. Vesa Linja-aho päivitteli asiaa "Meillä on rokotekriittinen sosiaali- ja terveysministeri ja kuolemantuomiota kannattava oikeusministeri. Enää puuttuu luudalla lentämiseen uskova liikenneministeri." Mika Sipura kiteytti ajatuksen analyyttisemmin "Olenkohan ymmärtänyt tämän demokraattisesti valitun suunnan oikein? Koulutus, sivistys, kulttuuri, hyvinvointi ja ympäristö eivät ole suomalaisten mielestä niin kovin tärkeitä. Aseet ja asfaltti ovat." Tässä tärkeää on nyt vain että paheksuntaa on ollut.

Olen jossain määrin sitä mieltä että asia ei ole aivan niin katastrofaalinen kuin voisi luulla. Suoraan sanoen : Taloustilanne ei ole kovin kaunis. Kenties paras todiste tästä on se, että Timo Soinille ei kelvannut valtionvarainministerin salkku. Hän on ulkoministerinä. Tämä on kenties yhtä ironista kuin Teuvo Hakkarainen kulttuuriministerinä. Tämä on kenties yhtä ironista kuin kokemusasiantuntijuuden läpitunkema Timo Soinin lausunto "Helppohan oppositiosta on räksyttää". Mutta ironiasta huolimatta ratkaisu on ymmärrettävä. Tässä valtiontalouden tilanteessa valtionvarainministeristä tulee taatusti hyvin vihattu. On pakko leikata. Ja se minkä olen oppinut ihmismielestä ja menetyksestä on endowment effect. Ihmiset arvostavat enemmän asiaa siksi että ne omistavat sen. Siksi myyjä ylihinnoittelee asian arvoa. Luopuminen on vaikeaa. Tämä koskee myös saavutettuja etuja. Ja taantumassa jostain on pakko leikata.
1: Ja valitettavasti Sademiehen leikkausehdotukset eivät paikkaa valtiontaloutta, kenties siksi että islamistitaustaisten maahanmuuttajamiesten irtileikattujen pallien jälleenmyyntiarvo ei ole ollut entisellään sitten sen jälkeen kun Ilse Koch loi postmodernia tekotaidetta lampunvarjostimineen.

Olen tässä Timo Tiaisen linjoilla ; "Jos oppositio olisi tekemässä hallitusohjelmaa ja on pakko tasapainottaa julkinen talous niin miten oppositiopuolueet sen tekisivät paremmin, koskapa isoimmat rahat liikkuvat sosiaali- ja terveysministeriön sekä opetusministeriön sektoreilla. Ja jos säästää pitää on säästöt vaikea aikaansaada ilman noihin hallinnonaloihin kajoamista, valitettavasti." (Tiainen on hyvin maltillinen, ei fanita lujasti kaikkia ratkaisuita. Laajempi konteksti tai siitä mainitseminen on tarpeen väärinkäsitysten välttämiseksi.)

Toki itse näen että tässä on tehty muutamia omituisia ratkaisuita. Kilpailukyvyn kannalta ymmärrän että viedään terveysministeriöltä. Kilpailukyvyn kannalta mummot ja papat esimerkiksi eivät ole enää tuottavia kansalaisia eikä heistä sellaisia tule joten he eivät ole "näppärä investointi". Tällä tavalla saadaan rahaa moraalisesti kyseenalaisin keinoin mutta helposti. Asioista jotka vievät mutta eivät tuo. Valitettavasti tiet lisäävät mukavuutta mutta eivät paranna kilpailua. Suomessa myyntivalttina on ollut perinteisesti aivovienti ja koulutus. Se parantaa kilpailukykyä. Probleema on tietysti se että se tuo rahaa kassaan vasta "liian myöhään". Persnetto iskee nyt eikä kymmenen vuoden päästä.

Olen sitä mieltä että ongelmana ei ole se, että äänestyksellä tuotettu omasta mielestäni epämiellyttävä hallituskokonaisuus tuottaa ratkaisuja joista en pidä. Suoraan sanoen ; Olemme saaneet juuri sellaisen hallituksen kuin olemme äänestäneet. Demokratian ydin tiivistyy tähän. Saamme sellaisen eduskunnan kuin ansaitsemme. Toki kansalaisen tehtävänä ei ole pistää suutaan kiinni epäkohdista vaalien välillä. (Äänestämisellähän piti muka olla joku Stetson-Harrison -menetelmällä vedetty yhteys valitusoikeuteen monista.)

Mutta näen joka tapauksessa päätöksissä ongelman. Aivan toisenlaisen ongelman. Väittäisin että syvemmän ongelman. Sellaisen joka ei ole miellyttävä. Sellainen jonka miettiminen yöllä ei kuiski lohdun sanoja. Asian ydin on siinä että kun katsotaan oikeutuksia valinnoille katsotaan jostain syystä vain siltä kannalta että onko kyseessä ovela byrokraattinen manööveri vai ei. (Ja yleensä tämä liittyy siihen että onko strategiat itselle miellyttäviä jota sitten oikeutetaan after the fact. Tervetuloa normaaliin poliittiseen keskusteluun siis.)

Luotetava hieno mies,
jonka kanssa toisaalta tietää
aina mitä saa koska
"KePu pettää aina".

Oikeasti se mitä tässä on katsottava on se, että olemmeko todella aidosti saneet sellaisen hallituksen jonka ansaitsemme. Ja tässä on kysymys siitä että (1) onko meidän äänellämme vaikutus ja (2) onko äänen vaikutus ennustettava. Poliitikot tekevät edustuksellisessa demokratiassa päätöksiä. Äänestäjää tulee kiinnotaa äänestysprosessin "validiteetti" ja "reliabiliteetti". Eli on katsottava että saako sitä mitä tilaa. Oheen laitoinkin kuvan jossa Sipilä tekee koulutuslupauksen. Sen on tehnyt moni muukin valtaapitävä ministeri. Mutta Sipilä on voittajapuolueen ehdokkaana hyvä esimerkki. On selvää että tuo on otettu ennen äänestyksiä tarkoituksella. Sillä saa ääniä ja kannatusta. Nyt kun opintotukia leikataan, nämä äänestäjät joilla tämä on vaikuttanut yhtään päätöksentekoprosessissa menettävät äänestystuloksensa luotettavuutta. He eivät saa mitä tilaavat. (Eivät Sipilän kohdalla eivätkä muiden kanssa muissa asioissa.)

Lopputuloksena on tietenkin se että tämänlaiset "kepu pettää aina" -pääsäännöt mahdollisesti ilman poikkeusta nakertavat suoraan demokratian uskottavuutta. Miten demokratia jossa äänestäjä eitiedä mihin hänen äänensä vaikuttaa eroaa harvainvallalta jossa päätäntävalta suoraan delegoidaan jollekulle jonka sitten toivotaan tekevän "ovelia byrokraattisia temppuja". Ovela virkamieskunta on eri asia kuin demokraattinen virkamieskunta.

Jos asiaa kysyttäisiin minulta niin tämä asia olisi helppo ratkaista. Vaatimaton ehdotukseni (viittaa ironian alkamiseen) on se, että tehtäisiin todellakin kipeä ratkaisu. Tällä kertaa kipeä edustajille. He joutuisivat tekemään vaalilupauksia ennen vaaleja. Ne listattaisiin ylös papereille. He eivät voisi käyttää muita lupauksia tai jos käyttäisivät nämäkin tulisivat listalle. Hallintoaikana sitten jokainen petetty lupaus läpikäytäisiin julkisessa televisiossa aina perjantaisin. (Tai lauantaisin, ei sillä ole niin väliä, kunhan on viikonloppu ja kansalla juhlamieli.) Ja jokaista petettyä vaalilupausta kohden ehdokkalta amputoitaisiin yksi sormi. Sormien loputtua jatkettaisiin varpaisiin. Sitten lopulta mietittäisiin karsitaanko petturiehdokkaalta korvia vai palleja. (Puhelinäänestys!) Väittäisin että tällä saataisiin rehelliset poliitikot että hilirimpsis! Eihän tämä tietenkään eettistä ole. Mutta luottamuspersnetto on vähän kuin rahapersnetto. Jos sitä ei ole niin se on tehtävä. Tai muuten eduskunnalla ei ole mitään virkaa.

Toki sitä on kokeiltu persnettoa kerääviä valtioita. Ja sitä että ollaan humaaneja niillekin jotka sitä eivät kunniansa (honour) puolesta ansaitse. Ne toki nojaavat nykyhallitukselle ilmeisen vieraisiin ihmisarvon (dignity) konsepteihin, joten en tiedä miten koherentti on ihminen joka kannattaa nykyhallitusta ja näitä ajatusmalleja. Kun kerran alkuun on päästy niin miksi ei? Kyllä nyt on turha niuhottaa kun pitäisi kääriä hihat, uhrautua ja olla valmis kestämään kipeitäkin päätöksiä. Kaikkien parhaaksi!

---

Modernissa UFO -populaarikulttuurissa humanoidit ovat äimistyttävän kiinnostuneita anaalisondauksesta. Tämä mieltymys persläpiin voi tuoda uutta kulmaa perinteiseen avaruusmuukalaisen pyyntöön "viekää meidät johtajanne luo".

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.