Näkökulmaa pahan ongelmaan

Minun elämäni aikana on tapahtunut paljon asioita. Kulttuuri on muuttunut massiivisesti. Ollessani nuori, arkkipiispa saattoi vakavalla naamalla äristä siitä miten kirkosta erotaan vain jotta säästetään kirkollisveron verran ja voidaan tätä kautta palvoa mammonaa. Sittemmin piispatkin ovat joutuneet ottamaan kevennettyjä kantoja joissa ymmärretään, että kenties osa eroaa kirkosta nimenomaan sen vuoksi että kirkon edustamat arvot ovat heidän silmissään kyseenalaisia. Ja saamme myös lukea jopa Helsingin Sanomissa asti kirjoituksia uskovaisilta jotka kertovat sympaattisesti miten heidän uskonnollista vakaumusta haastetaan moraalikeskeisesti; Pitää reagoida miten kirkko ja uskonnot tekevät pahaa. Ja Jumalaa koskee oikeastaan ihan sama kuin kirkkoinstituutioitakin. Pahan ongelma on se ateistien peruslähestymistapa jota vastannee uskovaisten hyppääminen Pascalin vaakaan. Se on se juttu johon joutuu useimmiten reagoimaan.

Pahan ongelmaa on lähestytty monella eri tavalla. Esimerkiksi Trakakis on koostanut erilaisia näkemyksiä pahan ongelmasta ja tarjoaa kahdeksan erilaista lähestymistapaa tähän kysymykseen. Itselläni on näihin myös jotain kommentaaria.
1: Tomistisessa näkökulmassa nähdään että kärsimyksellä on funktio; Ilman kärsimystä yhteys Jumalaan ei olisi mahdollista. Mikä on minusta kiinnostava kysymys koskien Tuonpuoleisen Taivaan metafysiikkaa. Jos asia on jotenkin väistämättä näin, meidän tulisi hyväksyä kärsimys välttämättömyytenä joka olisi myös Paratiisissa.
2: Eksistentiaalisemmin pahan ongelma nojaa syvään ongelmaan; Kun kohtaamme kärsimystä ja tajuamme että se ei ole torjuttavissa, me yritämme selvitä tästä jotenkin. Joka sitten on portti teismiin koska se tarjoaa lohtua kärsimyksen sietämisessä. Minusta tässä haasteena on se, että kokemuksen ymmärrettävyys ei tarkoita loogista pätevyyttä ja on älyllisesti epätyydyttävää jos teismi sitten tuottaa ajatuksia sellaisesta Jumalasta jolla on sellaisia ominaisuuksia että pahan ongelma nousee tätä kautta.
3: Asiaa voidaan nähdä siten, että pahan ongelmaa voidaan teologiassa lähestyä tunteilematta älyllisesti ja tällöin voidaan nähdä että pahan ongelmaan on useita kiertoteitä ja oikeastaan ainut mikä erottaa sofistikoituneita ja naturalistisia teorioita on se, että naturalistiset selitykset ovat yksinkertaisempia tai tunteisiin sopivampia. Itse näen että naturalismin ja teismin konflikti on tärkeä osa pahan ongelman kontekstointia, ja todellakin koen emotionaalisesti että jos seuraamme objektiivista moraalia joka on sama nyt ja aina niin esimerkiksi kansanmurha on paha nyt eilen ja silloinkin kun joku William Lane Craig keksii sisäisesti koherentin argumentin joka sallii Raamatussa mainitun kansanmurhan niin sen pahempi kristinuskolle.
4: Pahan onglemaa voidaan ratkaista myös idealismin kautta; Tällöin hyvää ja pahaa voidaan kontekstoida esimerkiksi siten että moraaliset ohjeet koskevat luotuja eivätkä siksi koske Jumalaa itseään. Itse näen tässä, että jos Jumalalle annetaan ominaisuuksia kuten Rakastavuus, ne itse asiassa eivät ole sama asia kuin etiikka. Se koskee sitä miten hän suhtautuu luotuihinsa. Ja tässä kontekstissa on aina ongelmallista jos Jumalalla on Taivaan ja Paratiisin tapainen maailma mahdollisuutena, paikka jossa ei ole kärsimystä. Mutta silti hän luo erikseen tätä varten meille sen sijaan maailman jossa meidän kärsimyksemme on väistämätöntä ja jopa funktionaalista kun emme esimerkiksi hakkaa sormeamme rikki vasaralla koska kipuaistimme varoittaa tästä. Evoluutio selittää kärsimyksen tältä osin varsin näpsäkkäästi ja kärsimyksen funktionaalisuus on naturalismissa siisti tavalla joka ei oikein yllä Jumalan maailmaan asti.
5: Voidaan ajatella että koko pahan ongelma on huono ja väärä kysymys. Koska jos pahan ongelma olisikin todiste Jumalan olemassaoloa vastaan ja se toimisi täydellisesti niin se ei auttaisi meitä selviämään ja kohtaamaan kärsimystä elämässä ja siksi olisikin katsottava vain esimerkiksi sitä auttaako teismi kohtaamaan kärsimystä. Koska pahan kohtaaminen on ongelma johon on haettava ratkaisua. En oikein tiedä miksi kysymyksen ohittamiseen tulisi edes olla mitään erityistä kantaa.
6: Pahan ongelmaa voidaan kääntää ateismiin – tai tarkalleen optimistiseen ateismiin – koska jos kärsimys on selitetty ja syvärakennettu biologiaan, erityisesti suhteessa evoluutioon ja kelpoisuuteen, niin on vaikeaa nähdä perustaa ateismille joka luottaa että voisimme olla onnellisia ja kiitollisia elämästämme. Itse en ymmärrä miten moni tuntuu asettavan esille oletuksia siitä miten uskonnottomuuden tulisi jotenkin varmistaa elämän onnellisuus ja että sen pitäisi taata että maailma on reilu kaikille ja todella elämisen arvoinen jokaikiselle. Näen että oma olemassaoloni on varmin todiste tämänlaisen maailman reaalisuutta kohtaan in first place. Jos sinulla on selitys joka selittää ei-olemassaolevaa maailmaa, se on aika heikoilla se selitys.
7: Toisaalta pahan ongelmaa ei välttämättä tarvitse ratkaista täysin. Voi riittää että sitä pienennetään ja kevennetään. Tällöin pahan ongelma voi pienentyä jossain konteksteissa. Esimerkiksi silloin kun ihmiset murhaavat toisiaan ja aikaansaavat kärsimystä omilla toilailuillaan itselleen ja läheisilleen. Tämä toki ei ratkaise kaikkia ongelmia. Luonnonmullistukset ja tulivuorenpurkaukset harvemmin johtuvat synnistä.
8: Pahan ongelmassa perushaaste voidaan asettaa myös siihen että Jumala asetetaan asetelmaan jossa tehdään vaihtokauppaa jossa luotujen kärsimys asetetaan vaakakippoon ja sitten Jumala katsoo että on vain soveliasta vaihtaa tämä johonkin muuhun asiaan. Tämä voitaisiin ohittaa erilaisilla ei-antropomorfistisilla Jumalilla jotka eivät pidä sisällään ihmisenkaltaista psykologiaa. Itse näen että nämä ratkaisut vähintään eivät auta ihmisiä selviämään kärsimyksestä. Tämänlainen Jumala vaikuttaa myös hyvin erilaiselta kuin kristinuskon Jumalasta yleensä annettu kuva.

Näistä näkee että Pahan ongelma onkin klassinen ongelma. Joka on useimmille apologeetikoille lähinnä ongelma joka oletetaan mitättömäksi ja loput ajasta keksitään miten voi olla että tämä pitää paikkaansa. Johtopäätös on niin a priori että pahan ongelman relevanssille ei nähdä edes tilaa. Itse näen että pahan ongelma on jotain jota tulee lähestyä enemmänkin sellaisella otteella mitä Stark käyttää.

Hän on itse kristitty, mutta näkee että konservatiivikritityt vat liian vahvasti sitoutuneita siihen, että jotta Raamatulla olisi heille arvoa sen tulisi olla (1) sekä historiallisesti oikein että (2) sisäisesti konsistentti ja koherentti ja tämän päälle vielä (3) moraalisesti kohottava.

Ja vaikka Raamattua tutkivat akateemikot ovat melko vahvasti sitä mieltä että yksikään noista kohdista ei ole mikään kyseenalaistamaton fakta, niin he kohtelevat Raamattua kuin se olisi sekä arvokas että täyttäisi sisältöä koskevat muut ehdot. Stark näkee tämän jonain joka varmistaa sen, että erilaiset haasteet ja ongelmat muuttuvat apologeetikoille pelkiksi ratkaistaviksi ongelmiksi ja ratkaistaakseen nämä he itse asiassa usein ohittavat Raamatun ymmärtämisen. Hän kuvaakin kirjassaan miten esimerkiksi tietyt Raamatun kirjat ovat hyvinkin satiirisia ja tätä tyylilajia ei ymmärretä virheetöntä Raamattua tavoittelevien parissa.

Virheiden ratkaiseminen keinolla millä hyvänsä a priori asenteisiin nojaten tuottaa myös väistämättä sellaista asennetta, jossa esille nostetaan esityksiä joita modernissa maailmassa ei voida hyvälsyä. Saati hyväksyä joksikin objektiiviseksi ja ikuiseksi moraaliksi. Tästä ehkä selvin esimerkki on siitä miten Raamatun vanhassa testamentissa kuvataan Jumalan käskemä kansanmurha ja nykyään moni näkee että kansanmurhaa ei voi moraalisesti oikeuttaa. Että on objektiivinen moraali jossa asiat ovat oikein ja väärin ehdottomasti. Ja jos näin on, on kansanmurha yksi ehdottomimmista ei-eistä hyveellisen ihmisen tehtävälistoille.

Stark korostaa näkemystä jossa torjutaan perinteinen alentuva suhtautuminen. Eli jos esimerkiksi pahan ongelma tuottaa ongelmia ja haasteita, se johtuisi jonkinlaisesta moraalisesta ja älyllisestä typeryydestä jossa asian vaikeana kokeva ei jotenkin ”ymmärtäisi” asiaa. Sen sijaan kysymys on yleensä nimenomaan siitä, että ongelma tiedostetaan. Siihen tarjotut ratkaisut, esimerkiksi William Lane Craigin God Command Theory ymmärretään. Ja tässä oleva asenne kuvautuu varsin osuvasti arkikieliseen sanapariin jota Craig itse välttelee. ”Hyvien kansanmurhien” konsepti onkin se joka on liian vaikea hyväksyä. Takana ei ole ignoranssi vaan kenties jopa ymmärrys näiden apologeettien kehittämien puolustusten moraalisesti vähintään ongelmallisista tausta-asenteista. Toisin sanoen se, että ei ole samaa mieltä pahan ongelman ratkaisuista muuttuu liian helposti kannanotoksi siitä että erimielinen "ei ymmärrä". Kuitenkin pahan ongelman vakavasti ottava saattaa aivan täysin olla se, joka ymmärtää sekä pahan ongelman argumentin, sen ratkaisuyritykset että näiden ratkaisuyritysten erikoiset ja asenteelliset taustaoletukset. Kun taas joku voi nähdä että "pahan ongelmaan on mallivastaus, aivan kuten a priori ajattelin". Ja hän on se joka on ignorantti kaikilla tasoilla, mahdollisesti aina itsensä pahan ongelman argumentin hallintaan asti.

Starkin näkemys Pahan ongelmasta on yksinkertaisesti se, että hän näkee esimerkiksi Jobin kirjan kuvaavan kärsimyksen reaalisuutta ja korostavan että yritykset selittää sitä ovat heikkoja ja ongelmallisia. Jobin luona käyvät puhuvat mielellään filosofiaa mutta heidän sanansa eivät auta kärsivää. Hän näkee Jobin kirjan myös kritiikkinä menestysteologisille ajatuksille ; Juutalaisessa kulttuurissa on pitkä perinne ajatuksille, joissa ajatellaan että Jumalan tahdon seuraaminen hyödyttää myös ja jo tämänpuoleisessa. Eli hurskaus on paitsi eettistä myös hyvä peliliike. Ja Jobin kirja iskee kritiikiinsä ennen kaikkea tämän asenteen kritisoimiseen sen sijaan että yrittäisi jotenkin ratkaista pahan ongelman. Päinvastoin; Koko kirjahan kertoo siitä miten Jumala lyö vetoa ja hurskas mies joutuu tulilinjalle. Ja saa lopuksi varsin omituisen palkinnon kun korvatuksi tulevat paitsi maallinen omaisuus ja karja niin myös kuolleet lapset joiden tilalle saadaan uusia jälkeläisiä. Aivan kuin joku uskoisi että kuolleen läheisen voi vaihtaa siihen malliin miten joku tunnekylmä voi ottaa korvauskoiran edellisen kuoltua.

---

Viitteet:
N. Trakakis (toim.), ”The Problem of Evil: Eight Views in Dialogue” (2018)
Thom Stark, ”The Human Faces of God” (2011)

Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

Skientismistä ja tekno-optimismista

Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)

Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.

Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.

Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.

Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.

Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.

Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)

Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.

Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?

Tekno-optimismiin.

Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.

Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)

Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.

Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.

Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.

Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.

Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.

Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)

Loppukaneetti;

Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.

Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.

Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)

Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.

"Trump saapuu Moskovaan" - ainakin monilla.

Monille Trumpin voitto oli suuri yllätys. Minulle se oli korkeintaan pieni yllätys. Esimerkiksi kun tuntemani politiikassa vaikuttanut eilen kirjoitti voittopuhetta jossa Hillary Clinton oli oletettu voittaja, muistutin että aamulla pahassa mielessä voi olla tarpeen muistaa että jos pitää puheen niin sen on syytä olla rakentava. Tässä mielessä minulla on tavallaan asiasta aika vähän sanottavaa. (Rakentavasta puheenollen, minun maailmanlopun bunkkerini...)

Tässä yhteydessä jopa viime viikolla menin kirjoittamaan päivityksen siitä miten toivon että Trump voittaa. Näkökulmani oli se, että yleisesti ottaen näillä paljon lupaavilla äänekkäillä ja maailman yksinkertaisiin dikotomioihin ja helppoihin taikaluoteihin sovittavilla tyypeillä on ollut ns. vaikeuksia toteuttaa lupauksiaan ja suuria puheitaan kompleksissa maailmassa. Esimerkiksi Soinin kannatukselle juuri mikään ei ole ollut vaarallisempaa kuin liika menestys johon on liittynyt sekä valtaa että vastuuta. Oppositiossa hän sai taakseen kansanliikkeen ja pääsi hyötymään. Mikään ei ole populistiselle suurienlupaajalle niin kova epäonnistumisessa näyttämisen paikka kuin heidän pakottamisensa hihojen käärimiseen.

Näen myös kannustavana sen, että hikipedia tullee pitkälti kirjoittamaan itseään. (Tosin on vaarana että se tässä sekoittuu vakavastiotettaviin medioihin.) On selvää että Trumpin temperamentilla tulee vastaan monenlaisia mielenkiintoisia kriisejä. Ne ovat toivon mukaan enemmän hänelle henkilökohtaisesti noloja kuin maailmanpoliittisesti vaarallisia. (En ole niitä joista on poliittisesti relevanttia kenen pimpsalla on käynyt mutta on relevanttia kenen lompsalla on käynyt.)

Oikeasti en ole niin pessimistinen kuin monet.

Kun esimerkiksi Puolisoni veteli tässä teorioita siitä miten Putin voi tehdä diilin Trumpin kanssa ja tehdä samantyylisen maailmanjaon kuin mitä Saksa ja Neuvostoliitto tekivät ennen toista maailmansotaa. (Ja miten tälle sopimukselle sitten kävikään?) Itse näen että Trumpin kampanja oli ennen kaikkea TosiTV -strategioilla käyty peli. Hänen kampanjassaan ei ole detaljoiduilla poliittisilla strategioilla snobbailtu ja tässä mielessä Trumpin politiikka on jossain määrin "musta hevonen". Tältä pohjalta myös katastrofien lietsonta on ennenaikaista.

Tässä kohden kysymys onkin helposti persoonallisuuksista. Trumpin käytös on toki röyhkeä ja on jossain määrin huvittavaa että Trump puhuu yhtenäisestä kansasta jonka tulisi yhdistyä samalla kun hän haukkuu niin useita erilaisia vähemmistöjä että jäljelle jäävä ei-loukattu massa alkaa muistuttamaan sitä paljonpuhuttua "täysin keskivertoista ihmistä joita Suomessa on kolme kappaletta". (Joka on odotusarvoisesti totta jos tarkastellaan jotain määrää muuttujia. Suurin osa on keskiarvoa mutta se että kaikki niistä osuisivat keskiarvoon rupeaa olemaan todella epätodennäköistä kun muuttujien määrää lisätään.)

Nähdäkseni ilmassa on ollut joitain klassisille minun mielestä hyville konservatiiveille kuuluneita ehdotuksia, kuten ajatuksia siitä että hyvätuloisia verotetaan enemmän jotta keskituloisten ja matalatuloisten yrittäjien veroja voitaisiin keventää. (Tosin menneisyydessä kovempi verotus on yleensä liitetty siihen että konservatiivit ovat halunneet rakentaa infrastruktuuria. Trumpin ainut infrastruktuuria koskeva politiikka näyttää koskevan hänen omia tornitalojaan ja sitä muuria jonka Meksikolaiset maksavat.) Mutta kenties tämä on tarpeetonta optimismia minun suunnaltani.

Erikoisen ilonnan paikka.

Olenkin katsonut voittajia hieman kiinnostuneena. Kun Samuli Suonpää kirjoitti siitä "miten jumalauta", hän huomasi yhden mielestäni oleellisen asian. Trumpin voitto ei ollut sitä että Trump nähtäisiin itsessään mahtavan hyvänä. Häneen luultavasti jopa ymmärretään liittää noloja ja typeriä tunteita. Sen sijaan kysymys on siitä mitä vastaan Trump on. ""En minä muuten politiikkaa seuraa, mutta oli tämä ihan oikein sille akalle." Supervalta on juuri valinnut historiallisen vaarallisen presidentin, koska "se on oikein sille akalle"." ... "”Ääni Trumpille oli ei-ääni pitkälle viedylle feminismille, massamaahanmuutolle ja globalisaatiolle – asioille, joita itsekin vastustan.” Ei äänestetty Donald Trumpin puolesta vaan naisten ja vähemmistöjen oikeuksia vastaan. Miksi jumalauta? Se on ihan oikein niille feministeille ja maahanmuuttajille?"

Suonpää ei kuitenkaan sukeltanut tarpeeksi syvälle. Tämä kumpusi mieleeni kun keskustelin mielestäni tolkullisen ihmisen kanssa. Sellaisen kaverin joka puuhaa pienyrittäjyyttä ja on ihan mainio heppu. Sellainen jonka kanssa voin juoda ilolla kahvia ja puhua kivoja. Hän ei ole toope. Siksi olikin erikoista kuulla hänen suustaan MV -lehti -sitaattien lisäksi ajatuksia siitä miten hänellekin on tulevaisuudenskenaarioissa vallankumouksen uhkaa. "Parempi tulevaisuus tulee kun saadaan EU, euro ja sitä kannattava eliitti kaadettua. Kyllä koska täällä ei puheilla enään ole mitään vaikutusta niin siihen tämä ajautuu. Se on aina viimeinen vaihtoehto." Kuitenkin kaiken takana on nimenomaan optimismi. "paineet suurelle muutokselle, joka tulee olemaan oikeindenmukaisempi on olemassa ja nyt alkaa iso pyörä pyöriä. Uutta kehitystä ei voi pysäyttää!" Tässä hän on varmasti oikeassa. On selvää että Brexit ja Trumpin voitto ovat signaaleja joiden perustalla on muutakin kuin ihmisten tyhmyys. Ei siksi että Trumpin äänestäjät eivät olisi tyhmiä. Vaan sillä että tyhmyys ihmisissä on enemmän tai enemmän vakio. Älykkyysosamääräkin on lähinnä suhteellista älyä verrattuna muihin lajitovereihin (jonka voi arvata esimerkiksi siinä että se noudattaa ns. gaussilaista jakaumaa). Tyhmyys on vakio joten tämänlaiset asiat pitää selittää jollain muulla.

Facebook -bannerini SSS-
vaalituloksen jälkeen.

Tämä tuo mieleen edelliset vaalit Suomessa. Silloin minua autokyydittänyt silloin "pesunkestävä persu" selitti että Suomessa on yksi puolue jonka jäsenistä tietää mitä he lupaavat ja tekevät. Ja kerroin ironisesti että tässä hän on oikeassa. Muut puolueet tuntuivat joko epäselviltä tai olivat epäluotettavia. Toki kun tässä sitten saatiin se tulos joka saatiin oltiin esi-iloisia ja odotettiin paljon tulevaisuudelta. Nyt tämä on karissut ja sama "pesunkestävä persu" hakee toiveikkuuttaan astetta äärioikeistolaisemmista ja illuminatinsävyisemmistä suunnista. Mutta hän on yhä optimisti. Parannus saadaan nyt vain eri lähteestä. Takinkääntäjä-petturi ei tuhoa toivoa ja mahdollisuuksia. (Ihmisillä on hämmentävän eri tapoja suhtautua kriiseihin. Oma suhtautumiseni on lamaava lannistuminen jonka takana on lannistumaton ja leppymätön kaunaisuus.)

Trumpin kampanjaan nähden voidaankin sanoa, että yhtenä sen perussävynä on optimismi. Erikoinen optimismi. Sellainen joka on Suonpäälle ja monelle enemmän tai vähemmän suojattua elämää eläneelle vierasta. 1980 -luvulla syntyneistä jotka ovat joutuneet kohtaaman tämän on tullut ironisia tai kyynisiä. Tai kuten minusta, molempia. Kun Suonpään kirjoituksessa mainittiin miten hän oli nähnyt maailman optimistisena, hän katsoo tähän toivon murenemiseen. Tavallaan. Mutta ei näe sitä vastapuolessaan. (Tämä optimismin ja pessimismin nurinkuristaminen tuntuu olevan kantava teema tässä tekstissä ; Liberaalit ovat opettaneet pehmeitä arvoja ja luvanneet toivoa tulevaisuuteen, konservatiivit ovat olleet pessimistejä. Kenties voittajan on helppoa hymyillä?)

"Kohta kolmetoista vuotta sitten otin vastasyntyneen tyttäreni syliin ja lupasin hänen syntyneen parempaan maailmaan. Hyvyys oli voittamassa ja ihmiskunta viisastuisi. Lupasin, että hän kasvaa maailmassa, jossa tytöllä olisi yhtä hyvät mahdollisuudet kuin pojallakin ja jossa väärä syntyperä ei oikeuta syrjintään. Lupasin, että toisin kuin isänsä lapsena, hän ei näkisi painajaisia, joissa suurvallat uhkaavat koko maailmaa ydintuholla. Se oli ensimmäinen ajatukseni tänään aamuyöstä, kun avasin television ja näin Trumpin olevan voitolla. Minun pitäisi kertoa tyttärelleni, että isä oli väärässä."

Meille tavallaan luvattiin maailma jossa oli kaikenlaista. Meidät kasvatettiin luottamaan itseemme ja tulevaisuuteen jossa eläkepommi tarkoitti sitä että työhön miltei kannetaan. Muutenkin kaikki oli menossa parempaan suuntaan. Sitten tuli lama joka opetti monille jotain. Nimittäin sen, että kaikesta optimismista saattaa seurata perheen konkursseja. Moni pääsi kokeilemaan miltä tuntuu olla luuseri maailmassa joka korostaa sitä että yrittämällä onnistuu ja jossa maailman perusolemus on moraalinen ja palkitseva. Ja jokainen ihminen fiksu ja kyvykäs ja sellaisenaan kelpaava. (Mikä on mielestäni yksi omituisempia asioita joita on pakkosyötetty minun ajan koulussa. Näkisin että nimenomaan liberaalien optimismiteoria on tässä tärkeässä vastuussa.)

Trumpin kampanja vetosi niihin jotka eivät kyynisty tai suostu pitämään itseään luuserina. Tämän päivän "Metron" kolumnissa olikin hienosti kirjoitettu siitä miten Trumpin kannattajajoukko koostui äänestäjistä jotka usein koetaan luusereina. Trump kuvasi heitä voittajina ja tarjosi heille toivoa. Ajatus on tietenkin houkutteleva. Ja politiikassa, kuten uskonnossakin, riittää että ihminen pitää mahdollisuutta relevanttina. Jokaiseen vallankumoukseenkin on aina lähdetty siinä hengessä että hirmuvallan kumoaminen ja vallankumoajien vilpittömät eettiset periaatteet lupaisivat tulevaisuuteen mahdollisuuksia. Kuitenkin tosiasiassa todellisuus on historiallisesti tarjonnut tilalle lähinnä Robespierreä.

---

Eletään sattumalta aikaa joka on melko tarkalleen 8 vuotta siitä kun tiedostin kreationistiparanoijapäissäni että tulen joskus elämään maailmassa jossa itsen suojelu ideologisista syistä väkivaltaa vastaan on relevanttia. Olen tämän ennusteeni kanssa epäonnistunut jo 8 vuotta. Tästä huolimatta koen olevani oikeammassa kuin koskaan. En osaa ennustaa tässä nyt muuta kuin etä todennäköisesti USA:n vaalivoiton seuraus on se, että Mike Pencen näkemykset ärtsyistä homoja parantavista terapioista saanevat poliittista valtaa ja rahoitusta. Ja koska Tapio Puolimatka on trendisetteri, ennustan että saamme pian kuulla miten lääketiedemaailma sortaa tiedemiehiä jotka haluavat nähdä homouden parannettavana sairautena. Kyseessä ei tietenkään ole kidutus vaan auttaminen.

Lapsesi ei ansaitse aborttia!

Usein aborttia vastustetaan positiivisen ihmiskuvan ja positiivisen elämäkuvan kanssa. Elämä nähdään arvokkaana asiana, lahjana. Tälläisiin utopistisiin optimismihaihatteluihin ei oikeasti voi sanoa juuri muuta kuin kysyä että mihin voin palauttaa tämän paskan lahjan. Aborttia voitaisiin kuitenkin tosiasiassa vastustaa myös paljon realistisemmasta näkökulmasta, jopa täydellisestä ihmisvihasta.

Oletteko katsoneet ihmisiä, tavanneet heitä joskus? Yleinen mielikuva on se, että he eivät sanan täydessä mielessä ole mitään lahjoja itselleen tai läheisilleen. Aika paskaa sakkia ovat. Toisaalta ei se elämäkään ole mitään erityistä herkkua. Näiden välille voidaan nähdä symmetria ; Paskat ihmiset ansaitsevat paskan elämänsä. Olisi tarpeettoman armeliasta armahtaa ihmiset tältä rangaistukselta jota elämäksi kutsutaan. Elämällä taas kerrytetään niitä ansioita joilla elämää sitten kärsitään.

Lapsesi on siis tavallaan vähän kuin Hitler, eikä häntä siksi saa vaan päästää pälkähästä.

Optimismista ja evoluutiosta

Arthur Schopenhauer oli pessimisti ja kenties jopa minua negatiivisempi ihminen. Hän kritisoi kirjassa "Pessimistin elämänviisaus" optimismia. Tässä yhteydessä hän ei nosta esiin sitä optimismia joka useille tulee ensimmäisenä mieleen, ajatusta siitä että elämässä olisi miellyttäviä asioita ja että jokainen voi muuttua jakamalla hyvää odottavia aforismeja.

Sen sijaan hän tarttuu Leibnizin näkemykseen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Yhteys on siitä kiinnostava että tätä kautta optimismi ja pessimismi voidaan sitoa näkemyksiin parhaimmista tai huonoimmista mahdollisista maailmoista. Ja Leibniz tuo omalla osallaan mukaan sellaisen twistin että yritykset ratkaista pahan ongelmaa johtavat määritelmällisesti optimismiin.

Schopenhauerin teksteissä on nähtävissä "tiettyjä evoluutionhajuisia" jälkiä. Ja tämä paistaa läpi nimenomaan hänen Leibniz -kritiikissään. Schopenhauer lähestyy elämäntahtoa siten, että se lietsoo meihin optimismin illuusiota. Koska kysymys on hengissä selviytymiseen pyrkimisestä, ei siitä ovatko odotukset todellisuudenmukaisia. Ja tässä yhteydessä Schopenhauer puhuu myöls mahdollisista maailmoista.

Schopenhauerin suhde Leibniziin ei ole vain vastahankainen. Se ei ole vain sitä että maailma ei ole täydellinen. Schopenhauer arvioi sen sijaan, elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa. Sellaisessa jossa on maksimaalinen määrä kärsimystä. Hän ottaa tässä tarkastelun kohteeksi eläinkunnan. Ja tarkastelee sen raajoja ja muita elimiä tavoilla jotka ovat melko kaukana totutusta. Jos esimerkiksi Paley katsoo maailmaa siten että se näkee siinä kompleksisia järjestelmiä, Schopenhauer ei katso miten vaikeaa niitä on tehdä. Sen sijaan hän katsoo miten vähällä ne menevät rikki. Schopenhauer huomauttaa että valtaosa eläimistä ponnistelee ja elää vain hädintuskin. Ja jos se menettää vaikka vain yhden raajan tai vain osan tämän raajan toimintakyvystä niin sitä odottaa tuho ja kuolema. Jos niillä olisi huonommat rakenteet ne tuhoutuisivat. Eivätkä kuolleet voi kärsiä.
1: Tämä antaa taatusti hyvin erikoisen twistin kun miettii asiaa modernin ID -teorian kautta ; Behe on korostanut että hänestä Suunnittelusta kertovat  palautumattomasti kompleksiset (RC/IC) -rakenteet joissa yhden funktion takana on monta osaa ja joista yhdenkin osan rikkominen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Schopenhauer saattaisi käyttää tätä tukena argumentilleen...

Toki Schopenhauer ajautuu omituiseen tilanteeseen. Hän tulee itsekin maininneeksi että menneisyyttä kaivelevat ovat löytäneet fossiiliaineistoa maailmasta jossa elää erilaisia eliöitä kuin nykyään. Ne ovat tuhoutuneet elinkelvottomuuttaan joten ne ovat huonointa mahdollista maailmaa huonompia. Tätä voi kieltämättä pitää varsin suurena ongelmana hänen näkemykselleen. On selvää että jos jokin olemassaollut on ollut huonointa mahdollista huonompi on joko huonoin tai mahdollinen määritelty oudosti.

Toki tätä voi korjata siten että ne on todellakin määritelty oudosti ; Moderni evoluutioteoria korostaa että kelpoisuus on kontekstisidonnaista. Konteksti taas koostuu niin ilmastosta, geologiasta kuin muusta eliöstöstäkin. (Tämä näkökanta vahvistuu banaalissa arki-ihmisten näkemyksessä evoluutiosta jossa evoluutio on nimenomaan edistystä parempaan eikä vain geenialleelien frekvenssien muuntumista populaatiossa. En halua lietsoa näitä ihmisiä yhtään!) Näin ollen huonoin mahdollinen ei ole mikään absoluutti vaan voi muuttua ajassa.

Voidaankin nähdä että Leibnizin kohdalla tilanne on kiinnostava. Hänen maailmaansa on vaikeaa sovittaa evoluutionäkökulmaa. Sillä Leibniz käsittelee parasta mahdollista tavoilla jotka ovat absoluuttisia parhaimmuuksia. Schopenhauerin näkemyksen saa helposti korjattua suhteelliseksi huonoudeksi. Leibniz vain olettaa a priori että paremmat asiat eivät ole mahdollisia. Ja tämä paras mahdollinen on nimenomaan paras eikä kontekstissaan paras. Hänen näkemyksensä on tässä mielessä melkolailla immuuni empiirisen aineiston tuomalle kritiikille - toisin kuin Schopenhauerin malli joka karkeasti ottaen näyttää "falsifioivan itseään" todistusaineistovetoisesti. Tämä filosofinen kestävyys ei kuitenkaan ole tae siitä että hänen ajatuksensa on parempi. Kenties - sanoisin jopa että luultavasti - nimenomaan päinvastoin.

Optimisteilla onkin ongelma. (Lause joka on aina yhtä hauska kirjoittaa, siksi että se on ironista että totta.) Miten soveltaa parasta mahdollista maailmaa evoluutionäkökulmaan joka mahdollistaa sen että asiat voivat joskus kehittyä myös paremmiksi eivätkä vain erilaisiksi..

Raamatun satukirjaistamisesta

Kun minulle näytettiin lapsena piirrettyjä ja luettiin kirjoja, niissä kuvattiin usein viattomia asioita, harmittomien konfliktien tai täysin konfliktittomien tilanteiden kuvausta. Ne olivat harmittomuustasollaan samaa tyyliä kuin nykyajan kissavideot internetissä. Tämä ei tietenkään ole sellaisenaan huono asia. Kissavideot ovat mukavia. On joskus aivan syytäkin muistuttaa että voi kävellä ulkona ja kaikki ei ole yhtä tuskaisaa taaperrusta häijyjen ihmisten keskellä.

Mutta tilanne on kiinnostava. Sillä periaatteessa lapsille kuvatut sadut eivät ole olleet useinkaan kovin "lapsille sopivia". Usein lapsille opetettiin nimenomaan erilaisia pelotteluasioita Näkeistä ja sormia leikkaavista Jörö-Jukista. Materiaalia joka on nykyisin tunnettu K16 tai jopa K18 -merkityistä kauhuelokuvista.

Sadut ovat siitä kiinnostavia, että hyvin monesta klassikkosadusta on olemassa "lastenkirjaversiot" ja "folkloreversiot". Ja nämä "folkloreversiot" ovat usein perinteisiin sidottuja. Mutta ne "lastenkirjaversiot" ovat niitä joita painetaan lastenkirjoihin. Syynä on osittain se, miten tarinat on kerätty talteen. Jacob ja Wilhelm Grimm esimerkiksi kuvasivat 1819 satukirjan "Kinder- und Hausmärchen" alkutekstissä että he ovat poistaneet saduista kaikki lapsille sopimattomat ainekset. Hans Christian Andersenin 1874 julkaisema "Sikopaimen" -satu taas oli alunperin ollut sellainen että sitä ei voinut painaa satukirjoihin. Vain pari mainitakseni.

Toisin sanoen kun oli muodikasta kerätä talteen kansanperinnettä, sitä kuitenkin editoitiin myyntisyistä. Ja useat klassikkosadut on kirjattu muistiin ja levitetty tässä sensuroidussa muodossa. Tätä kautta ei ole ihme jos sadut tuntuvat kliinisiltä ja harmittoman kitchin täyttämiltä teoksilta. Lapsillesopivaksi muotoilu on uudempi ilmiö kuin voisi ajatella. Tätä voi olla vaikeaa kuvitella aikana jolloin lapsia halutaan suojata kaikelta mahdolliselta. (Modernit sadut ovatkin vielä siloitellumpia kuin Grimmin ja Andersenin sadut.)

Saduista on tullut utopistisia ja eskapistisia. Näkki -tarinoiden tarkoitus on saattaa lapset "tolkuiksi", sellaisiksi että he tulevat paremmin toimeen arjen pulmissa niin että uhat voidaan tunnustaa, kohdata ja ratkaista. Mutta sensuroitujen satujen merkitys usein jokin muu. Mahdollisuus irtautua todellisuudesta jotta uhat ja riskit voidaan unohtaa. ; Tämä on ollut erityisen totta omassa lapsuudessani. Olen syntynyt 1980 -luvun alkupuolella, joten olen kohdannut tähän aikaan liittyneen syvän optimismin ja kannustushengen.

Tässä mielessä tekisi mieleni mukailla/tapailla/kääntää ulkomuistista Arthur Schopenhaueria. "Se, mikä häiritsee nuoruutta ja tekee sitä onnettoman on onnen tavoittelu siinä vakaassa uskossa, että elämällä on sitä tarjota. Tämä johtaa jatkuvaan väärään toivoon ja siten väärään tyytymättömyyteen. Harhaanjohtavat kuvat epämääräisestä unelmankaltaisesta onnesta leijuvat silmiemme edessä sattumanvaraisissa muodoissa ja etsimme turhaan niiden alkuperää. Olisi suurta etua, jos nuoret olisivat ajoissa annettujen neuvojen avulla voineet hävittää mielestään virheellisen käsityksen siitä, että maailmalla on heille paljon annettavaa."

Minun sukupolveani syytetään usein siitä että olisimme vapaan kasvatuksen kasvatteja. Mutta tämä on vain osa totuutta. Meidät on kasvatettu oikeasti siihen että uskomme että kaikki on mahdollista ja että tulisimme saamaan paljon. Olen sitä sukupolvea jonka kohdalla puhuttiin eläkepommista ja siitä miten sitä tullaan kultatuolissa kantamaan töihin. Todellisuus on kuitenkin pätkätyösarja, sellainen jossa edellisen sukupolven normi, käytännössä koko aikuisiän jatkuva työputki, on vain harvan saatavilla. Ei ihme että sukupolveni on myös kyynisen maineessa. Ei ihme että sukupolveani kuvaa hipsterien ironinen kidulttius. Optimismisointi ei kenties ole hyvä asia.

Tämä on toki vaikuttanut muuhunkin kuin satuihin ja populaarikulttuuriin. Nähdäkseni myös uskonto esiintyy hyvin kliinistetyssä muodossa. Ateistit puhuvat "Raamatusta" satukirjana. Mutta he kohtelevat teosta kuin se olisi "folkloresatuja". He tykkäävät kaivella teoksesta julmia ja raakoja kohtia. Ja korostavat miten muut vastaavat teokset saavat ikärajoja ja ties mitä muita kielto/varoitusleimoja. Mutta että tätä teosta kuitekin opetetaan lapsille sellaisinaan. Kristityt sen sijaan eivät pidä kirjaa satukirjana mutta he toisaalta laittavat "vain lempeimmät kohdat traileriin". He jostain syystä jättävät jopa koulun uskonnonopetuksessa opettamatta ekaluokkalaisille mitä Dinan ja Sikemin kaupungin kanssa kävi (1 Moos. 34)

Tosin uskonnolla ei ole samanlaista hengissäselviämisen ydintä kuin sillä selvästi ennen on ollut. Vanhan Testamentin puolelta löytää vaikkapa Kolmannen Mooseksen kirjan luvun jossa käsitellään hometaloja (tai lakia spitaalisen talon käsittelystä) ...  Ja kuinka sen monissa ohjeissa on selvästi kyse vaikkapa siitä että veriruoat muuttuvat helposti taudinaiheuttajapesiksi ja tämä tosiasia on tiedostettu muinaisjuutalaisissa aivoissa ja vastaavista ... niin nykyään uskonto käsittelee usein sitä miten ei tarvitse välittää maallisista vaikeuksista kun voi fantasioida turvallisessa kodissa ruokamyrkytysten välttämisen sijaan siitä miten ihanaa on elellä mukavasti kuoleman jälkeenkin.

Jos uskontoa - tai satuja - lähestytään Maslown tarvehierarkian mukaan, voidaan huomata että mitä sensuroidumpi satu, sitä korkeampaa tarvetta tyydyttämään sitä käytetään. Sensuroimattomat folkloresadut - Ja "Raamattu" sellaisenaan - kuvaavat maailmaa jossa puhutaan henkiinjäämisestä. Modernin ajan sadut - ja se "Raamattu" joka näkyy nykyajan kristittyjen sloganeissa ja kannanotoissa -  käsittelevät enemmänkin luovuutta ja identiteettiä.

Näen että portaita ylöspäin kiipiminen johtuu osittain siitä että ne eivät kiinnosta koska ne on jo tyydytetty ja uskonto ei tätä kautta voi olla miellyttävä tai houkutteleva vaihtoehto niiden täyttäjänä. Ja tämä tekee siitä abstraktimpaa, vähemmän kaikessa arjessa mukana olevampaa, ja eskapistisempaa. Sellaista jossa arki ja pyhä erottuvat yhä vahvemmin toisistaan koska arjessa selviytyminen ei enää ole uskonnon tehtävä. Vaan uskonnon tehtävä on laajentaa hedonistisia ideaaleja tämänpuolisen vaarattomasta elämästä kohti seuraavaa tuonpuoleista elämää. Toisaalta se tekee "Raamatusta" ja uskonnosta lastensatukirjaistetun. Joka taas vähentää oikeutta heittää teokseen kritiikkiä niiden "folklorekohtien" kautta.

Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

Tietokonepelaamisen halveksunnasta

Tietokonepelaamista pidetään selvästi jonkinlaisena kidultin harrastuksena. En sano että luonnehdinta olisi omalla kohdallani väärä. Mutta yleisenä kuvauksena se on vähintään kiinnostava. Itse asiassa se voidaan liittää tiettyyn ajatusperinteeseen. Ja kun tämä kytkös tehdään, esiin nousee hyvin omituisia asioita.

Kun puhutaan siitä miksi tietokonepelaaminen on lapsellista ja typerää, esiin nousee melko vahvasti jonkinlainen tuottavuuskysymys. Kun ihminen pelaa hän ei hyödytä yhteiskuntaa. Pelaaja ei pelatessaan tuota tuotteita tai palveluita.

Huomio on oleellinen mutta ei riittävä. Sillä lähes kaikessa muussakin harrastamisessa ei tuoteta mitään. Kirjaa lukeva ei tuota mitään. Ulkona kalastava ei tuota mitään. Ulkona lenkkeilevä ei tuota mitään. Televisiota katsova taas ei tuota edes savefileä. Näitä ei pidetä samalla tavalla lasten toimintana tai lapsellisena toimintana. Ei vaikka pelien käsikirjoitus laittaa ne samaan lokeroon televisiosarjojen ja ainakin massaluetuimpien kirjojen kanssa.

Se asenne jota pelaajiin kohdistutaan tuleekin muualta. Viktoriaanisessa englannissa alettiin nimittäin puuttumaan ihmisten vapaa-aikaan. Nostettiin esiin käsitepari "Rational Recreation". Jossa oli sivutuotteena esimerkiksi urheilullisuutta korostava muscular christianity. Urbaanissa ympäristössä työajat olivat pitkiä. Mutta ihmiset olivat myös lähellä toisiaan vapaa-ajallakin. Näin luotiin tilanne jossa vapaa-ajan käyttäminen tavallaan kuului työnantajalle ja yhteiskunnalle sitä kautta että siihen liittyi sosiaalisia lieveilmiöitä.

Vapaa-ajasta haluttiin tehdä askel itsensä kehittämiseen. Vapaa-aikaakin haluttiin siis kontrolloida kaupungistumisen ja teollistumisen myötä entistä tehokkaammin. Syntyi hierarkia jossa yhteistyötä korostavasta joukkueurheilusta tehtiin arvostettua, mutta juominen ja tappelu olivat ylen halveksittavia. Pelkkä nukkuminen omassa rauhassa nähtiin tälle välille, jonain joka ei ollut ihannekansalaisen tapa.

Lopputuloksena oli tietenkin se, että syntyi jonkinlainen velvollisuus onnellisuuteen. Joka itse asiassa leimaa myös nykyaikaa. Jos mietitään miksi oikeistolaiset kapitalistit ovat optimisteja ja vaativat optimismia köyhiltäkin, syynä on juuri se että kaupunkiyhteisössä yhteiskunta helposti ajattelee omaa etuaan yksilöiden yli. Ja näin syntyy rakenteita joilla kansalaiset "kesytetään". Väkivalta, aggressio, viha ja pettymys vain haittaavat vaikka tehdastyön tuottavuutta. Valitettavasti tämänlainen oli varsin inhottavaa jos sattui elämään tehdastyöläisenä viktoriaanisen ajan tehtaassa. Vaatimus kesytyksestä ei välttämättä johtanut tottelevaiseen kesyyntymiseen. Itse asiassa viktoriaanisen ajan tehdastyön hedelmiin vastareaktioksi nousi Marxin ja Engelsin tyylisiä ajattelijoita. Asenne vallankumouksesta nousi kun työtä ja vapaa-aikaa hallittiin vahvemmin, tehokkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos mietimme tietokonepelejä, on tietenkin ensin syytä tajuta että emme ole viktoriaanisessa englannissa. Kuitenkin sieltä kulttuuriin tulleet ajatukset elävät yhä. Ja tietokonepelit nähdään haitallisina koska;
1: Niissä on sisältönsä puolesta väkivaltaisia piirteitä. Jolloin tietokonepelaaminen vertautuu tappeluun tai juomiseen.
2: Jos tiedostetaan se, että tietokonepelin sisältö ei ole sama kuin tosielämässä eläminen ja ihminen erottaa nämä kaksi toisistaan, niin se on silti passiivista. Tällöin tietokonepelit eivät ole kehittäviä vaan ajan haaskaamista.
3: Toisaalta jos kohdassa 1 tietokonepelejä pidetään totena niin samanaikaisesti sen kanssa näyttää elävän myös teema jossa korostuu kohdassa kaksi peleille annettu puolustus. Eli se että tietokonepelit eivät ole totta. Tällöin tietokonepelit ovat virtuaalisia ja vieraannuttavat ihmisiä toisistaan. Tietokonepelaaminen nähdään yksinäisenä ja epätotena. "Rational Recreation" korosti arkijärkeä ja sosiaalisuutta tavalla jossa nimenomaan joukkueurheilu sai arvostusta. Tietokonepelaaminen on tässä näkökulmassa melko halpamaista viihdettä.

Olen itse toki huvittunut siitä että yhteiskunnassa etenkin poikia kannustetaan kohti jalkapalloa ja jääkiekkoa. Ja aikuisten miestenkin pitäisi kiinnostua näistä joukkueurheilulajeista ja niiden maailmanmestaruuskisoista. Siitä huolimatta että jäällä liukuva kumilätkä ja sen lykkiminen rajattuihin tiloihin on itse asiassa hyvin keinotekoinen ja virtuaalinen tavoite.

Olen huvittunut urheilijoiden palkkatasoista. Toki olen huvittunut myös siitä miten älyttömiä määriä rahaa itse asiassa voidaan tienata kilpailemalla tietokonepelaamisessa. (Tietokonepelejä on vaikeaa nähdä antikapitalistisina vaikka kapitalistisesta pohjasta ponnistava aateperinne sitä tallaakin. Tietokonepelien tekeminen on nykyään massiivista, voittoa tavoittelevaa. On oikein puhua peliteollisuudesta.) Jaettu naurettavuus kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä siitä miksi ihmisiä kannustetaan onkimaan mutta ei pelaamaan tietkokonepelejä.

Ihmisen mielenkiintoisuudesta

Arthur Schopenhauerin "Pessimistin elämänviisaus" kuvaa elämää sanomalla "Tunnittaisine, viikottaisine ja vuosittaisine, pienine, suurempine ja suurine vastuksineen, pettyneine toiveineen ja kaikki odotukset ylittävine onnettomuuksineen elämällä on niin selvästi leima, jonka pitäisi olla meille vastenmielinen, jotta on vaikea käsittää, miten siitä on erehdytty ja vakuuttauduttu elämän olevan olemassa kiitollista nauttimista varten ja ihminen siksi, että hän olisi onnellinen."

En ole Schopenhauerlainen, mutta näen että hän kuitenkin demonstroi sitä että elämällä ei ole mitään sisäsyntyistä itseisarvoista kunniallisuutta (dignity). En näe, että asia täytyisi jättää tähän, sillä siinä voi olla ehdollista kunniallisuutta (honour). Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kannustavaa.

Schopenhauer käsitteli tylsyyttä jonain joka demonstroi sitä että pelkkä oleminen ei riitä. Ja tässä hän varmasti onkin jollain tavalla oikeassa. Se, että ihminen hakee asioita kertoo uteliaisuudesta. Ja tämä taas siitä että maailmassa on vähintään potentiaalisesti haettavissa jotain joka on ei-tylsää. Tässä mielessä hakisin Schopenhauerin sijaan vaikutteita Sartrelta, jolle yksinäisyys oli merkityksellistä koska mukana oli ajatus vaihtoehdosta joka oli sitten sosiaalisempaa. Uskoisin että se, että haemme parannusta tylsyyteen ja että emme aina ole tylsistyneitä vihjaa siihen että kenties on helppoa nähdä vain toteutunut paha.

Ihminen on hieman kuten Heidegger esitti. Jos katsotaan ihmistä potentiaalien eikä vain toteutuneen kautta, voidaan sanoa että "Every man is born as many men and dies as a single one." Monesti se mitä on käsillä on varsin tylsistyttävää. Ja tämä on jossain määrin oma vikamme.

Olen esimerkiksi itse saanut, nyt muutaman viikon työttömänä oltuani, huomata että minulla on paljon aikaa introspektioon. Olen esimerkiksi joutunut opettelemaan optimistista kielenkäyttöä ja positiivista itsekuvaamista työhakemuksiin. Tämänlainen optimismi on itselleni vierasta ja vastenmielistä. Olen kuitenkin tätä kautta tutustunut esimerkiksi Seligmanin ja Petersonin hyvelistaukseen. He kävivät läpi eri kulttuurejen arvostamia piirteitä ja tekivät niistä hierarkian. (Tämä ei vielä ole taipunut testatuksi psykologiseksi mittariksi, sen reliabiliteetti ja validiteetti on ns. "vielä testaamisvaiheessa". Joten en ota sitä hirveän vakavasti ; Se on enemmän kulttuurien arvojen kuvausta ja tätä kautta se kuvaa jotain yleisinhimillisiä arvostuksia. Mutta sanat ja mittarius ovat hieman eri asia.) Siinä on ytimessä se, mitä Schopenhauer kutsui erehdykseksi. (Mikä tosin voi johtua siitä että Schopenhauer erehtyi.)

Olen oppinut prosessissa että heikkouteni ei ole "transsendenteissa hyveissä" koska jos minulla ei ole toivoa tai kiitollisuutta tai henkisyyttä, niin olen sentään huumorin kautta asioita pumppaava. Toisaalta olen hieman yllättynyt siitä että syvin heikkouteni ei ole "humanity"- vaan "temperance" -haarassa. Erikoista on että en ole kovin tyytyväinen itseeni, sillä olen yleisesti ottaen hyvä niissä puolissa joita arvostan erityisesti - esim. wisdom and knowledge - ja huono niissä joita arvostan vähemmän. Kenties tämä johtuu siitä että arvostan "courage" -haaran hyveitä ja yritän kehittää niitä itsessäni mutta tässä en ole kovin hyvä.

Tämä kaikki olisi toki kovin kiinnostavaa. Mutta introspektioon vajoaminen vaatisi sen että vajoaja olisi kiinnostava ihminen. Mutta ei ole. Joten tämäkin on tavallaan aika tylsää.

Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

Uskallan menestyä

Et in Arcadia ego

Ajattelin tänään panostaa täydelliseen blogipostaukseen. Sellaiseen, joka saa Suomen nousuun. Sellaiselle joka takaisi apurahani seuraavalle 10 vuodelle. Sellaisen joka on syvällinen ja kriittinen mutta ei sellainen joka esittäisi mitään negatiivisesta mistään merkittävästä aiheesta, koska sellainen yleensä sammuttaa rahahanoja mitä yllättävimmistä suunnista.

Tilanne oli haasteellinen, mutta mutta sitten tiedostin että kaiken ratkaisu on filosofiassa ja sen tuomassa kyvyssä käyttää ajattelua. Sillä kukapa uskaltaisi astua obsessiivista filosofioijaa vastaan - etenkään sellaista, joka maanisessa pakkomielteisyydessään märehtii samoja tiettyjä kysymyksiä edestakaisin kuin bulimikko ateriaansa? Kun tämänlainen säkenöivän sähäkkä ajattelija fasinoituu, hänen ajatuksensa sinkoilevat dynaamisesti edestakaisin kuin Oprah Winfreyn paino! Kuka uskaltaisi vastustaa tämänlaatuista luonnonvoimaa? Kuka uskaltaisi astua hänen ja apurahoituksen välille? Ei kukaan! Tässä ilmapiirissä voi onnistua missä vaan, kunhan vain yrittää riittävästi!

Ja miksipä tämä ei toimisi? Minut tunnetaan pessimistinä mutta sanotaan nyt vaikkapa esimerkin vuoksi mainiten 70 000 euroa varmasti kaivaisi minustakin esiin innostuneen optimistin. Sellaisen tukevan positiivisuutta huokuvan tyylitajun salaman. Tällä optimismilla, etenkin jos sitä värittävät globaaliksi yhteistyöksi kutsuttu ystävien kanssa hauskanpito ja ruotsin prinsessa Madeleinen alushousut, voisin minäkin demonstroida suomalaista menestystä ja kannustaa muitakin yrittämään. Tässä asenneilmapiirissä onkin sitten lystikästä tallata humalapäissään koiria ja muita kyynikoita.

Valitettavasti käytäntö usein iskee vainoa intellektuellien tielle. Sitä tekee päivityksen ja vartin sisällä sillä ei ole yhtään likeä. Siinä sitä tuijottaa ruutua ja odottaa. Että miksi ei saa yhtään isoa peukaloa? Miksi valtio ei pyydä riemuiluselontekoa nimellistä muutaman kymppitonnin palkkiota vastaan? Miksi?

Voi vainottua kyyneltä!

Joulumieltä "perustuu tositapahtumiin" -anekdooteilla

Entinen työkaverini oli juuri tällä viikolla Kirkon Ulkomaanavun turvallisuuskoulutuksessa. Hän on lähdössä Kambodžaan, kehitysyhteistyöhön liittyen. Alueella on miinoja ja asiaan kuuluu että veriryhmä kirjataan tietokantaan valmiiksi. Lisäksi sosiaalinen ympäristö tiesi kertoa että aika moni on käytännöllisyyssyistä tatuoinut veriryhmän käsivarteensa. Koulutuksesta poistuessaan hän sai kuulla humalatilaiselta laitapuolen kulkijalta siitä miten kovaan elämään tottumaton nössökkä juppihipsteri saisi vain painua takaisin Punavuoreensa. Kaverini vain rimpautti polkupyörän kelloa ohi ajaessaan. Vastaavassa tilanteessa minä olisin tiedustellut pulsun veriryhmää.

Isosisareni näki laitapuolenkulkijan, jolle hän kävi ostamassa perunoita, ruisleipää ja omenoita ja uudet sormikkaat. Sisareni muisti miten häntä oli ollut nuorena talousvaikeuksissa ja miten häntä itseään oli kerran tuntemattoman taholta autettu 100 markalla ja miten hän oli niilläkin rahoilla saanut hankittua muun muassa omenoita. Ihmettelen sitä miten sisareni ei ole kokemuksistaan kyynistynyt. Itsekin olen ollut pahoissa rahavaikeuksissa, mutta ne eivät saaneet minua itkemään, pyytämään apua ja luottamaan tuntemattomiin. Ne saivat minut lopettamaan itkemisen ja yhteiskuntaan luottamisen. Ja opettelemaan taskuvarkaustekniikoita.

Kuinka nollat jakavat.

"Takkiraudassa" oli kuvaus liberaalien dilemmasta. "Liberaalit tykkäävät muslimeista ja liberaalit tykkäävät homoista. Mutta muslimit eivät tykkää homoista. Tässä vaiheessa liberaali jakaa nollalla." Toisto on tehokeino. Ja kyseisen blogin pitäjä toistaakin tuota ajatusta melko paljon. Osa pitää tätä jonkinlaisena olkiukkona. Kommenteissa sanotaan että "Liberaalit eivät erityisemmin tykkää muslimeista, mutta heidän mielestään muslimin oikeus harjoittaa uskontoaan (vallitsevan lainsäädännön puitteissa) on vahvempi kuin konservatiivin oikeus kulkea kadulla joutumatta näkemään huivipäisiä naisia näkökentässään. Ruukinmatruunan "liberaali" on jonkinlainen olkiukko, vähän samaan tapaan kuin konservatiivi, joka vaatii homojen hirttämistä ja naisten äänioikeuden poistamista." Lausuja on anonyymi eikä täysin oikeassa. Itse muistan esimerkiksi ns. "Hetero Prideen" liittyen liberaaleista jotka ihmettelivät sitä että miten muslimimies voi olla vastustamassa homoseksuaaleja. Että hänen "pitäisi ymmärtää" että hän on natsien harjoittaman sumutuksen uhri.

On todellakin olemassa ihmisryhmä joka on liitoksissa hyvin tietynlaiseen postmoderniin liberalismiin. He ajattelevat että ihmiset ovat perimmiltään hyviä ja tukevat vähemmistöjä vain siksi että he ovat vähemmistössä. Tämä ryhmä on sitä liberalismia jonka jäsenet vastustavat usein sekä kristittyjä että uusateisteja. Sillä molemmat näistä edustavat jotain josta ollaan vapautuamssa. Uusateistit eivät saisi kritisoida esimerkiksi islamia, kuten vaikka Sam Harris ja Ayaan Hirsi-Ali ovat tehneet.

Kuitenkin samanaikaisesti hyvin monet uusateistit ovat nimenomaan sekulaari-liberaali-humanisteja. Asiasta saa jonkinlaisen pikadiagnoosin katsomalla vaikka ateistejen läpitunkemia palstoja ja ryhmiä facebookissa. Esimerkiksi "tahdon" -muokattu kuva facebookissa on hyvinkin yleinen. En ole itse "liberaali-liberaali", joten katson tätä hieman ulkopuolisena. Mutta selvästi tämä ryhmä eroaa vahvasti siitä miten "Takkiraudassa" asia esitetään.

Yksi syy on siinä että uusateismi on sekin itse asiassa äärimmäisen optimistinen näkemys. Tästä saa kenties esimakua Tom Kärnän kautta. Hän kutsuu "uuskreationismiksi" asennetta joka on varsin yleinen. "Klassisen liberalismin kipukohtien ohella pitäisin pahimpana asiana liberalismin aatteessa siihen sisältynyttä yltiöpositiivista ihmiskuvaa. Sen mukaan ihminen on järjen ohjaama rationaalinen olento ja pohjimmiltaan hyvä." ... "Kannattaisin liberalismin ohjaamista biologisen ihmiskuvan suuntaan, joka ottaa huomioon sen, että ihminenkin on evoluution tuote eikä ihmisen henki ole syntynyt siitä riippumatta." ... "Ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä, ja minusta on outoa, että monet uskonnottomat itseään liberaaleina pitävät nostavat ihmisen tuolla lailla jalustalle. Nimitänkin sellaista asennoitumista niin liberalismissa kuin sen ulkopuolella uuskreationismiksi."

Nähdäkseni mainittu positiivinen ihmiskuva on ilmiselvä johtopäätös jos hyväksyy Sam Harrisin "Moraalisen maiseman" argumentit. Harrishan on määritellyt objektiivisen moraalin sitä kautta että moraali on sidoksissa ihmisyyteen. Ja että tässä on elementtejä jotka nimenomaan eivät ole kulttuurisidonnaisia vaan peräti biologisia. Näin hän tekee moraalista empiiristä tavalla jossa humen giljotiini saa kyytiä. ; Logiikan kannalta asia on ilmiselvä. Jos moraali on yleisinhimillisyyden määrittämä ydin, ei ihminen voi olla muuta kuin hyvä.

Valitettavasti tämänlainen logiikka on lähinnä koherenttia. En olekaan jakanut Sam Harrisin määritelmää. Se on silmissäni ontologinen silmänkääntötemppu. Itse asiassa hyvin samantapainen kuin mitä teologiassa tehdään moraalin kanssa. Onhan William Lane Craig esimerkiksi määritellyt että Jumala on itse hyvyys ja että Jumala on hyvyys samalla tavalla kuin tiedämme että vesi on H₂O. Ja näin hän on päätellyt God Command Theoryn ytimen. Että kaikki mitä Jumala käskee on hyvää, jopa "Raamatussa" mainitut kansanmurhat. Koska kun hyvyys on määritelty noin niin miten muuten se voisi olla? ; Kun peruskysymyksen pitäisi olla siinä että miten Jumalan hyvyys on mielekäs tai eimielekäs kysymys siirretään ontologisella silmänkääntötempulla syrjään. Se on kysymys jota ei tavallaan saa kysyä koska peliin otetaan ilmasta sellainen määritelmä. Tässä ei voi oikeasti välttää tunnetta että tämä määritelmä on otettu käyttöön juuri siksi että voidaan välttää tuo epämiellyttävä kysymys.

Samoin ihmisten kanssa on todellakin hyvä ottaa huomioon se, että ihmisenä eläminen on aika läpitunkevalla tavalla kauhistuttavaa perseilyä niin esteettisesti, episteemisesti että eettisesti. (Joku voi ihmetellä että miten tyyppi jolla on minun egoni suuruinen ego voi korostaa perseilyä ; No ihan sen takia että juuri minunlaiset ihmiset kohtaavat sen miten oma ylpeys todella käy lankeemuksen edellä! Kun on riittävän suuri ego mutta tarpeeksi suuri kyky analysoida omia onnistumisia, niin eihän siitä voi seurata muuta kuin kokemusasiantuntijuutta!)

Tässä kohden uskallan kuitenkin vihjata Takkirautaan että kenties on hyvä huomata että vaikeudet ovat vielä erikoisempia. Moni liberaali nimittäin ajattelee hyvin samalla tavalla kuin minä ei-liberaalina. Nimittäin niin että islaminuskoisilla on oikeuksia ja homoseksuaaleilla on oikeuksia vaikka islaminuskoiset vihaavatkin ideologiassaan homoseksuaaleja. Ei tässä mitään paratiisia tarvitse odottaa. Kaikki liberaalit eivät odota riidattomuutta. John Lennonin "imagine" kuvaa hippisukupolvea johon moni X -sukupolven kasvatti on yksinkertaisesti liiaksi elämän kyynistämä.

Itsekin olen tästä hyvä esimerkki. Jos seuraa blogiani yhtään pidempään on huomannut että kerron kreationisteista että he ovat tyhmiä. Että he ovat ikäviä ihmisiä moraalisestikin. Että he ovat tieteellisesti väärässä, usein jopa tasolla joka vihjaa siihen suuntaan että "olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Ja että kusipäisyyden lisäksi tässä liikehdinnässä on suuntauksia jotka käyttävät painostamista ja uhkailua vähintään kohtuullisen usein kommunikaatiopakeissaan. Olen silti antamassa heille sananvapauden, uskonnonvapauden enkä koskaan vaadi kyseisen ideologian ja siihen liittyvien instituutioiden kriminalisointia. En ala "jakamaan nollalla" vain siksi että annan oikeuksia ihmisille jotka hakkaavat ihmisryhmää jota kannatan (aka. minua itseäni). Sillä loppujen lopuksi tiedän että kun kreationisti piiskaa minua kyseessä ei ole se että minä jakaisin nollalla vaan siinä että nolla jakaa ideologiaansa.

Miksi, Jyväskylän yliopiston kasvatustiede, oi miksi?

Tunnen erinäisiä diplomi -insinöörejä ja muita vastaavia olentoja. (Tapanani on olla kunnon narsisti ja pyöriä itseäni älykkäämmässä seurassa jotta voin name dropata heitä.) Muutama heistä esittää sen tyylisiä heittoja kuin "huh hah hei - humanistii tule ei". (Tosin määrä taitaa olla vähäisempi kuin mitä stereotypiat sanovat.) Heillä on yleisesti kuitenkin käytössä aika vahva jako luonnontieteeseen ja muuhun tieteeseen. Itse olen joustavampi. Minulla jako ei mene humanismin kohdalla. Sen sijaan en luota Jyväskylän yliopiston kasvatustieteeseen.

Tässä kohden on syytä olla tarkkana. Puolisoni on kuitenkin mm. hankkinut tutkinnon kasvatustieteestä muiden osaamistensa ohella. Lisäksi tiedän että kyseinen laitos tuottaa myös aivan laadukasta materiaalia. Mutta kuitenkin sen puolelta tuntuu kumpuavan erikoisuuksia. Kun Suomen Kuvalehti ilmoittaa kasvatustieteen demonologiaopeista, on molempien gradujen takana Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitos. Sieltä ponnisti varsin erikoinen voodoo-dosentti Rauhala. Puhumatta siitä että Tapio Puolimatka on saanut sieltä professuurin.

Näissä kohden on kuitenkin syytä kysyä tärkein kysymys. Miksi.

Joku voisi ajatella, että syynä olisi se, että hörhöt kouluttajat ikään kuin tukisivat omaa ideologiaansa. Toki minun mieleni ei tarvitse hirvittävästi vakuutteluja sen suuntaan että joku Tapio Puolimatka antaisi huonoja arvosanoja ateisteille ja kannustaisi mitä tahansa kreationistia pelastamaan Suomen Koulut. Onhan Puolimatka kirjoissaan esimerkiksi puhunut kannustavasti ID -Behestä ja muista vastaavista olennoista. Ja tässä liikkeessä todellakin on kysymys koulutusjärjestelmän haltuunotosta. Kuitenkaan tästä ei silti ole mitään näyttöä. Ja hylkään tämän ajatuksen pahantahtoisuutena. Tämänlaiset "ideologista syrjintää" -paranoijat kun hivelevät Dunning-Krugeristaan egopaisutelleita hölmöjä jotka eivät tajua hävetä vaan syyttävät omista epäonnistumisista ja huonosti tehdyistä töistään Galilei -syndroomakortilla kriitikoita. Ja tietysti narsisteja jotka pumppaavat opportunistisesti valtaa ideologialleen vaikka sitten olemalla idiootteja. Eli sellaisia ihmisiä kuin "Expelled" -elokuvan tuottanutta Ben Stein ja kumppanit. Syytös on sen verran vakava että en näe tälle tulkinnalle perustaa.

Toinen selitys voisi olla siinä mikä tietämäni mukaan vaivaa edellämainitsemia Diplomi-Insinöörejä. Heidän koulutuksessaan kuulemma kaupitellaan optimistista ilmapiiriä. Se kannustaa yrittämiseen ja pärjäämiseen. "Laitoksella" selitetään ja korostetaan sellaista henkeä että opiskelijat ovat älykkäitä ja kyvykkäitä. Ja olemalla spesialisteja ja ymmärtämällä tietyn vaikean teknisen asian he kykenevät ymmärtämään kaiken muistakin. Tämä voi olla yksi syy sille miksi Suomen Diplomi -Insinööreissä on melko paljon libertaareja. Kun he ajattelevat ymmärtävänsä talousasioita kaiken muun ohella ja he eivät tykkää maksaa veroja, niin he päättelevät että kaikki verot ovat väärin. Tämä varmasti omalta osaltaan vaikuttaa ns. Salem -hypoteesiin, eli siihen miksi kreationisteissa on yliedustus insinöörejä. Kun DI kokee osaavansa kaiken, myös humanismin, humanismi on tässä ilmapiirissä helposti obsolete. Ja esille nousee helposti dikotomioita joissa humanismi rajataan ulos vakavastiotettavuudesta että huh-hah-hei. (Mikä on toisaalta osasyynä skeptikkojen besserwisserismiin että selittää miksi niin moni insinöörikreationisti saattaa tulla opastamaan tietämättömiä hallitsematta edes kritisoimansa aiheen peruskäsitteitä. Dunning-Kruger -efekti tunnetusti paisuu suurimmaksi siellä missä luottamus omaan erehtymättömyyteen on suurin ja alan tuntemus on niin pientä että ei edes tiedetä mitä ei osata.) Tämänlainen "warrant -asenne" vähentää itsekriittisyyttä. Ja näenkin kreationistien erikoiseen jakoon jossa "operationaalinen" ja "historiallinen" tiedekin jaotellaan. Heillä jako on jo sellainen että osa luonnontieteistäkin torpataan pois että huh hah hei. Tämänlaatuinen ajattelu voi kasvatustieteissäkin olla yleistä. Puolimatka ainakin kauppaa mielellään positiivisen positivistista warrantia jonka mukaan ihmisen äly ja havainnot ovat luotettavia. Moni opettaja näyttää muutoinkin korvannut inssien kaavastot intuitiolla ja itsereflektiolla, mutta perushenki on sama.

Kolmas selitys voisi olla että tosiasiassa monet erikoisuudet ovat itse asiassa alan kannalta irrelevantteja. Tämä on oikeasti relevantti mahdollisuus. Jos mietimme Diplomi-Insinöörejen parissa vaikuttaneeseen Koivuniemeen, niin hän oli samanaikaisesti pätevä teknisellä alalla että paatunut kulttijohtaja. Koivuniemi on tässä suhteessa mielenkiintoinen, koska hänen liikkeestään voi oppia omituisia asioita. Ja se ei haitannut hänen tieteellistä validiteettiaan. Itse asiassa itse olen kohtuullisen varma siitä että Puolimatkan ideologia ei estä häntä tekemästä työtään. Toisaalta taas mainitsemani eksorsismigradut ovat ongelmallisia koska ne koskevat suoraan kyseisen ihmisen asiantuntijuutta. Joten ne eivät sitten voi jäädä "sivuseikoiksi". Selvästi hulluus on suoraan oman alan ytimessä.

Tosiasiallinen ja tärkein syy ei kuitenkaan ole opiskelijoiden tai opettajien intentioissa. Intentiot ovat vain jotain joiden etsiminen on ihmisille luontevaa. Se tarjoaa nopean keinon tuottaa joskus toimivia mutta yllättävän usein vääriä malleja. Tosiasiallinen syy on se, että kasvatustieteilijöille on kova tarve, mutta alalle on melko vähän tunkua. Sen vuoksi sille alalle tulijoilla on aivan erilainen lähtötaso kuin niille aloille joille on kovempi kilpailu. Kun tilanne on tämä, on ymmärrettävä että mukaan mahtuu monenlaista säätäjää. Kaiken taakse ei tarvita salaliittoa, vaan se että harva täysjärkinen ihminen oikeasti opettelee sellaisen asian joka tarjoaa ammattitaidon "kouluikäisten kanssa olemiseen". Opettaja onkin ammattina minun silmissäni sellainen, että en voi kuin ihmetellä. Sekä isäni että puolisoni toimivat näillä aloilla työkseen. Ja se mitä opin työolosuhteista ja siitä mitä kaikkea kouluissa tapahtuu, en voi sanoa muuta kuin että opettajan virka näyttää olevan kohtuullisen lähellä vartijan ammattia. Siinä mielessä että vartijoiden "epävirallisen totuuden mukaan" vartija on henkilö, joka on niin hullu, että hakee vartijaksi, mutta ei niin hullu, että vastaava hoitaja huomaisi tämän hulluuden ennen kuin harjoituskausi on ohi ja vakanssi taskussa.

burarum

"Please, leave me alone. I intend to be flesh and blood, not airy philosophy, for there has never yet been a philosopher who could endure a toothache patiently, even though they all write as if they had risen above human suffering and misfortune."
(William Shakespeare, "Much ado about nothing")

William Shakespearen ylläoleva lainaus koskee filosofien stoalaisia hyveitä. Sen vihjeenä on tarjota tärkeä muistutus siitä miten vähempään tyytymistä ja kärsimyksen sietämisen jaloutta korostavat ovat usein sen verran varakasta väkeä, että he itse eivät joudu kokemaan näitä vaivalloisuuksia. Tai kuten itse olen asian sanonut, on helppoa vaatia toisilta asioita kun oma perse ei ole tulilinjalla. Sama koskee nykyään oikeistolaissävyttynyttä optimismia, joka ei toki korota kärsimysten kestämistä stoalaisittain vaan on monta astetta hedonistisempaa.

Näitä asioita oli mukavaa miettiä tänään hammaslääkärissä. Kun minulle tehtiin juurihoitoa. Jotkut minua paremmin tuntevat saattavat tietää että minulla on melko merkittäviä ihmisiin luottamisen ongelmia. Ja muutamat heistä saattavat muistaa että pelkään hammaslääkäriä ihan sikana. Näitä asioita oli mukava miettiä kun joku toinen pitämässä syntistä renessanssiajan jälkeistä teknologiaa surisemassa pääsi sisällä samalla kun täysin mätä hammasjuuri purskauttelee maailman toiseksi pahinta koskaan maistamaani asiaa suoraan suusta suuhun. (Omasta. Ei hammaslääkärin.) Kaiken kaikkiaan en liikkunut ja kukaan ei kuollut.

Ei minulla muuta.