VAIN

Arvotyhjiöargumentti on kenties keskeisin osa modernia uskonnollisuutta. Syynä on se, että elämme aikoina jolloin onnellisuus, hyvä elämä ja toivottavat lopputulokset ovat tärkeämpiä kuin tosiasiat. Aito filosofi olisi tietysti sellainen joka heittäytyisi tulokseen ja sanoisi että jos asia on näin, niin sitten on niin. Siis silloin kun se pitäisi paikkaansa. Uskomiseen uskomisessa on kuitenkin kysymys siitä että uskonto on tosi koska uskonto on tärkeää hyvälle elämälle. Ja tämä halu määrää sitten tosiasiat, jotka eivät ole yhtä keskeisiä. Eksistenssi ennen essenssiä.

Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat vihjasivat että ateismi tarkoittaisi elämän tarkoituksen hukkaamista. He lainasivat "evoluutikoita" jotka olivat sanoneet että he eivät usko minkäänlaiseen kosmiseen tarkoitukseen. Ja pitivät tätä väistämättömänä. Seuraahan evoluutioteoreetikko tietysti omia auktoriteettejaan. Tämänlainen asenne hämmästyttää minua syvästi.

Sillä johtopäätös ei ole kovin väistämätön. Toki nihilistiateisti ei ole ristiriitainen näkemys. Mutta on eri asia sanoa että yksi tapa hoitaa asia a on olla b ja väittää että jos olet a olisi pakko olla juuri b. Uskovainen oikeuttaa hypyn lähinnä yhdellä tavalla. Tähän tarvittava argumentti löytyy esimerkiksi Craigin "Reasonable faith" -kirjasta, jossa hän niputtaa skientistisen naturalismin ateismiksi ja selittää sitten että. "After all, on the naturalistic view, there’s nothing special about human beings. They’re just accidental byproducts of nature which have evolved relatively recently on an infinitesimal speck of dust called the planet Earth." Olemme vain eläimiä, olemme vain kemiaa, vain sähkökemiaa ja vastaavia. Muunnelmat ovat lukuisat, mutta perusargumentti näiden kaikkien takana on sama.

Tämänlainen lausunto on lähinnä retoriikkaa. Jos joku esittää että Craig on älykäs ja oppivainen, hänen pitäisi selittää miksi hän toistaa ja roikkuu tämän tapaisissa argumenteissa. Niiden sävy nojaa vähättelyyn "vain" sanan kautta. Mutta mitä uskovainen siis tekee jos hän sanoo että (a) ihmiset olisivat vain eläimiä (b) ihmiset ovat vain sattuman sivutuotteita (c) ihmiset ovat vain kemiallinen järjestys?

Selvästi tässä on takana esimerkiksi sellainen rakenne joka etenee ketjuna.
P1: Jos naturalismi on totta, niin ihmiset ovat naturalistisia konsepteja.
P2: Eläimet ja kemia ja sattuman kautta syntyminen ovat naturalististen konseptien ominaisuuksia, ja näin ollen ihminen on analoginen eläinten ja kivien kanssa.
P3: Kivillä ja eläimillä ei ole moraaliarvoja. Ne ovat nihilistisiä selviytymiskoneita tai kemiallisia reaktioita joita kuvaa vain asioiden tapahtuminen. Ei se, että asiat olisivat eettisiä tai epäeettisiä.
J: Jos naturalismi on tosi, ihmisillä ei ole moraaliarvoja.

Kuten joku voi huomata, muotoiluni on asiallinen. Päättelyketju on täysin johdonmukainen ja myös "psykologisesti ymmärrettävä". Tässä kuitenkin sekoitetaan se, minkä jo aiemmin sanoin. Tämä on argumentti sen puolesta että ateisti/naturalisti VOI olla nihilisti. Ei että ateistin/naturalistin olisi PAKKO olla nihilisti. Ja argumenttia käytetään juuri siinä muodossa että ateismi olisi arvotyhjiöllistä.

Itse asiassa argumentin purkaminen näyttää että ateistin on melko vaikeaa olla nihilisti. Premissit nimittäin ovat sellaisia että niitä on hyvin vaikeaa ottaa vakavasti. Tämä vaatii argumentin hengen tarkempaa purkamista. Argumentin vakuuttavuus nimittäin nojaa siihen "vain" -kohtaan. Ja itse asiassa argumentti vetoaa vasta jos mukana on muita asioita. Lausunto ei olekaan truismi "Jos A on vain P, niin A ei ole erilainen P:stä". Argumentin premisseillä on erikoinen suhde johtopäätökseen.
1: Meidän täytyy päättää mitä tarkoittaa "vain". Käytin sanaa analogia tarkoituksella. Sillä argumentti on validi jos siinä käyttää analogiaa. Se, miten sitä tarkoitetaan käytettäväksi on kuitenkin itse asiassa identtisyyttä. Samuutta käytetään pohjana sille että asioiden välillä ei ole eroja. Siksi siinä väitetään että jos ihmiset ovat molekyylejen muodostamia niin he eivät ole mitään muuta kuin molekyylejä. Tosiasiassa fysiikassakin tiedetään että muuttujiin liittyy variaatiota. Analogioissa tiedetään että jos on kaksi muuten identtistä kohdetta, niin vähintään niiden lokaatio on eri. Eli mukana on aina epäanalogisuuksia. Argumentti ei täten ole väistämätön. Tässä vaiheessa mukaan tuleekin relevanssin käsite. Jotkut analogiat ovat relevantteja ja toiset eivät. Tämä vaatii arviointia. Craig tietysti arvioi että yhteys on pätevä. On kuitenkin vaikeaa nähdä
     1.1: Molekyylien kokoelma -argumenttia voidaan varsin helposti pitää epäpätevänä. Analogia liioittelee ja stereotypisoi liiaksi eli on huono. On selvää että jos eri molekyyleillä on erilaisia ominaisuuksia voidaan huomata että kivi on erilainen kuin hevonen ja jäätynyt vesi on erialainen kuin nestemäinen. Samasta asiasta koostuminen ei tarkoita samanlaatuisuutta. Olisi typerää uida jäässä tai rakentaa nesteestä taloa. Ja tosiasiassa aineiden kompositio tässä mielessä on hyvin pientä verrattuna siihen että oikeasti maailmassa vaikuttaa aineen organisointitavat. Siksi traktori, hevonen ja puoli kiloa jauhelihaa ovat oleellisesti erilaisia keskenään. Ja niille on tämän vuoksi aivan pätevää antaa myös erilainen merkitys. Jos joku väittää että ihminen joka kuuluu joukkoon A ei voisi olla erilainen kuin samaan joukkoon A kuuluva jänis sekoittaakin hierarkioita hyvin syvällisesti. Kissa ja koira kuuluvat nekin samaan ryhmään "eläimet" eikä tältä pohjalta voida sanoa että jos koiralla on piirre "haukkuminen" niin kissaa täytyisi koskea sama. Craigin samanlaisuusajattelu pitää sisällään juuri tämänlaisen rakenteen. (Tosin esimerkiksi koirien omistajat voivat nähdä koirien laumakäytöksessä eettisiä piirteitä, joten kenties analogia on jopa tältä tasolta pahemmin väärässä kuin Craig haluaa uskoa. Tämä tosin palauttaakin asian siihen että Craigin teologia pakottaa hänet suhtautumaan eläinten kärsimykseen tavalla joka on suoraan sanoen sekä tieteellisesti roskaa että eettisesti kammottavaa. Jos maailmankuvan koherentisointi vaatii Craigin eläinfilosofian, niin en ottaisi mitään eettistä oppia mistään mitä em. ihminen sanoo, vaikkapa siitä milloin kansanmurha on hyvän kristityn arvostama hyvä kansanmurha.)
2: Väite yrittää olla kontrastia luova. Rakentaessaan analogiaa voimaa ei haeta siitä mitä asiat ovat. Vaan väitetään jotain mitä sen katsotaan olevan ja väitetään olevan. Näin esimerkiksi "vain kemiaa" -syytös nousee siitä että ihminen ei lähtökohtaisesti hyväksy sitä, että ihminen olisi vain kemiaa. Hänestä ihmisen pitäisi olla jotain enemmän. Tämä johtaa käytännössä väistämättä kehäpäätelmäiseen ajatteluun. Naturalismia ei hyväksytä premisseissä joten johtopäätöksenä naturalismia ei hyväksytä. Petitio principii -kehä on itse asiassa keskustelunlopettaja ja virheellistä perustelua.
     2.1: Asiaa ei muuta vähemmän pahaksi se, että tosiasiassa tässä oletetaan että immateriaalisilla olennoilla olisi jotenkin uskottavammin etiikka. Tämä on implisiittinen premissi ; Se on filosofisesti puutteellista samaan tapaan kuin kvanttimystikoiden ajattelu siitä että jos he viittaavat kvanttimaailman indeterministiseen luonteeseen, niin että se tarkoittaisi samaa kuin sen todistaminen että ihmisellä on vapaa tahto. Kenties on, mutta mitenkään suoraan näin ei voida päätellä. (Ohjaamaton satunnaisuus on indeterminististä mutta se ei tarkoita vapautta valitsemiseen.) Pahinta on se, että piilo-oletusten käyttäminen vihjaa että ajattelua ei ole jäsennetty kovin pitkälle.
3: "Vain" sana voidaan nähdä halveksintana, piilotettuna horse laugh -argumenttivirheenä jossa sanotaan että asia on lähtökohtaisesti naurettava eikä siitä tarvitse edes keskustella. Tämä sanavalinta vähentää arvoa "kemiasta" ja "eläimistä". Esimerkiksi eläinten eettisen puolen ja elämän arvon vähentämistä vaaditaan jotta ihmisestä tulisi "vain eläimenä" jotenkin halveksuttava. Tämä kertoo lähinnä näiden ihmisten kunnioituksesta luontoa ja eläimiä kohtaan. Pöyristyttäväksi tämä muuttuu oikeastaan vasta jos ollaan aidosti teistejä. Luomakunnan halveksunta kertoo että nämä ihmiset pitävät Jumalaa ihan paskana insinöörinä. Hänen luomansa fysiikka ja ihmeelliset alkuaineet ovat jotain "vain". Eiteistinä pöyristys katoaa ja tässä mielessä argumentissa on vielä vähän henkeä ja puhtia. Jos kemia ei olisikaan Jumalaista vaan fysiikkaa niin kenties luomakunnassa olevaa kemiaa ei tarvitsekaan halveksua, vaan halveksunta koskisi vain sitä eiluomakuntaista fysiikkaa ja kemiaa. Tästä huolimatta argumentti latistuu petitio principii -kehäksi jossa ensin kritisoidaan kemiaa, eläintä tai vastaavaa ja sitten siirretään tämä ihmiseen. Ja tämän jälkeen sanotaan että ihmisen arvostus kemiaan eläimiin ja vastaaviin kulkisi myös toiseen suuntaan.

Mutta jos mietimme miksi "vain eläin", "vain säkki molekyylejä" tai "neurofyysinen kokonaisuus" tuntuvat väheksyviltä ryhmiltä kuulua, ja jos tuntuu että esimerkkiksi hermojärjestelmä ei ole mikään kunnon erote tiiliskivestä, on syytä muistaa että hermojärjestelmä antaa meidän tehdä laskelmia ja päätelmiä. Se antaa meille mahdollisuuden tehdä astrofysiikkaa. Koska hermojärjestelmässä on emootioita, voimme järjestää sanoja ja runoudeksi. Ihminen kokee hermojärjestelmän ansiosta tietoisesti asioita. Piisiru voi tuottaa laskelmia, mutta vain ihminen voi häikäistyä matematiikasta. Tiili ei koe mitään, ihmisellä on rikas tietoisuusmaailma. Ja kaikki johtuu hermojärjestelmän olemassaolosta. Jos tämä tausta mielessäpitäen mietitään että "mitä erikoista on ihmisenä olemisessa" ja päädytään halveksimaan "vain kemiaa" tai "vain hermoratojen leikkiä", en oikein tiedä mitä näistä ihmisistä pitäisi sanoa. Jos ihminen ei näe että elämässä on mitään spesiaalia ja erikoista ja hän tietää että meillä on kokemusmaailmassa runoutta, filosofista ajattelua ja rakastelua... Niin paha siinä on mitään enää sanoa.

Kaksi "vain eläintä" paheksuisivat,
jos vain eivät joutuisi järkytykseltään
hakemaan niin paljon lohtua toisistaan.

Paitsi että "anteeksi, mikä olikaan se ongelma"? Ja että jos tämänlaiset argumentit ovat "järkevän, perustellun uskonnon, intellektuellin teismin ja syvästi ymmärtävän uskonelämän ytimessä" niin sen pahempi uskonnoille, teismille ja uskonelämälle. (Ja kysymys ei ole edes johtopäätöksestä vaan nimenomaan siitä tiestä miten sinne yritetään mennä. Tapa on ilmiselvästi huono. Lopputuloskin on toki mahdollisesti väärä.)

Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

entiteetti

Puolisoni oli huvittunut, koska hänen pelaamassaan MMORPG -pelissä on automaattinen sensuurikäytänne. Se sensuroi monia rumia sanoja aivan syystä. Kuitenkin sensuurijärjestelmässä on ennakoitu lapsellinen huumori. Tai sitten se on vain ylimalkainen. Sensuroiduksi joutuu myös esimerkiksi filosofinen käsite entiteetti (engl. entity). Sensuurijärjestelmä tunnistaa, että sanassa on kysymys enTITy ja se sensuroi sanan sopimattomana lasten ja ja lapsenmielisten pelaajien silmille.

Asian voisi ohittaa hymähdyksellä. Kuitenkin filosofiassa tehdään aika monesti käsiteanalyysiä. Joskus ideoita myös tuodaan esiin tavoilla jotka eivät ole muuta kuin etymologisia sanaleikkejä. Ja joskus sanaleikkeihin ei tarvita edes etymologista taustaa. Eero Ojanen lähestyy "Koiran filosofia" -teoksessa tätä tematiikkaa miettimällä kielikuvia kuten koirankuri ja koiruus. Vaikka sisältö on päällelliimattu, se on perusteltua jos se tuo eksistentiaalisen asian jaettavaksi. Ojanen puolustaa ratkaisuaan (s. 109) "Mutta huumori itse asiassa tavoittaa kaikkein syvimmän filosofisen totuuden eli vie meidät syvimmän kysymyksen äärelle ja osoittaa sen luonteen." Siksi koirasta löytyy näkökulmaa termiin "koirankuri" katsoen.

Jos tämän ottaa lähtökohdaksi, voidaan muistaa mitä entiteetti tarkoittaa. ; Se on äärimmäisen ympäripyöreä viittaus olemassaoloon. Esimerkiksi matemaattiset abstraktiot ovat matemaattisia entiteettejä. Näin entiteetti on laajempi käsite kuin ne olemassaolon käsitteet joilta vaaditaan vaikkapa fysikaalista ulottuvuutta. Entiteetiltä ei ei oikeastaan vaadita kuin olemassaolo. Entiteetti onkin niin ympäripyöreä, että se pitää sisällään sekä oliot, että oliojoukkojen ominaisuudet.Entiteetin taustalla on latinan kielen entitas, joka taas pitää sisällään latinan sanan ens, olio.

Jos olemassaoloa lähestytään epämääräisemmillään, ja asiaa kysytään kaltaiseltani paatuneelta naturalistilta, on pakko viedä huomio eksistentialismiin. Siellä ideaalina on se, että olemassaolo (eksistenssi) on ennen olemusta (essenssi). Tämä on arvostuslausunto, joka on tiivistettynä Descartesin Cogito -oivalluksessa. On kuitenkin kenties vielä rakentavampaa tuoda tästä esimerkki Esa Saarisen nasakasti otsikoidun kirjan "Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin" Saarinen tuo siellä esiin Augustinuksen ajatuksia kokemisesta (s. 95-96). "Illuusiot ovat jokaiselle tuttuja - mistä tiedämme, etteivät ne ole vallanneet koko havaintojemme kenttää? Jos illuusiot ovat joskus mahdollisia, mistä tiedämme, etteivät ne pidä meitä vankeinaan koko ajan - mistä tiedämme, että maailma ei ole illuusio? Mutta Augustinus väittää vastaan. Sillä vaikka aistini joskus valehtelevatkin, itse vaikutelmani on epäilyksetön. On siis jotain ehdottomasti totta! 'Sillä en voi ymmärtää kuinka skeptikko voisi osoittaa vääräksi ihmisen, joka sanoo "Tiedän, että tämä objekti näyttää minusta valkoiselta, tiedän että tämä ääni antaa minulle mielihyvää, tiedän että tämä maistuu minusta makealta, tiedän, että tämä tuntuu kylmältä kosketukselleni".'"

Tämä huomio on länsimaisen filosofian ymmärtämisen kannalta oleellinen. Sillä esimerkiksi skientismiä moititaan siitä että ne eivät saavuta tämänlaista ontologista varmuutta, toisin kuin subjektiiviset kokemukset. ; Kun moderni uskovainen selittää että ateisti ei voi kumota Jumalaa, hän viittaa tämänlaiseen vaikutelmatodellisuuteen eikä siihen että pitäisi tehdä tarkempia empiirisiä kokeita jotta ajatus Jumalasta voitaisiin hylätä. Objektiivisuus -käsite joka liitetään tieteeseen on induktiivista, ja induktio ei koskaan palaudu ontologisesti koskaan samalla tavalla varma kuin subjektiiviseen omaan kokemukseen viittaaminen. Voidaan jopa sanoa että äärimmäisen eksistentiaalisesti ajatellen olemassaolo, ontologia, on liitoksissa vaikutelmiin eikä siihen mitä fyysikon mittari sanoo.

Hyvin harva on toki oikeasti tätä mieltä näi tiukasti. Mutta periaatteessa jos viemme fenomenologisen ja eksistentiaalisen näkökulman aivan loppuun asti, niin pohjimmiltaan tämänlaatuinen subjektiivinen kokemusmaailma on eräässä mielessä jännittävästi sidoksissa kiinnostavuuteen ; Vaikutelma vaatii aina sen, että se on jollain tavalla tietoisen tarkkaavuuden valintakehän alla. Olemassaolo on fasinoitumista jostain, ja sen vastakohta on ignoraatio. Ja tällä on merkitystä pienen sanaleikkini kanssa.

Minä olen se,
mikä minä olen.

Jos perimmiltään se, mikä on kiinnostavaa on meille olemassa, ja tämän ulkopuolella meillä ei ole kokemusta olemassaolosta, voidaan nähdä syvä totuus siinä, että asiat joissa ei ole tissejä eivät ole olemassa. Olen jollain tavalla valmis alleviivaamaan tämän takana olevan hengen ja asenteen. Jota on hyvin vaikeaa tuoda esiin vähemmän epäkohteliaalla sanaleikillä tai analyyttisellä työkalulla. Tämä ajatus entiteettien perimmäisestä tissiluonteesta on hyvin syvällinen ja suuri totuus. Toivon, että mietit tätä syvästi. Oivalluksen hetken saatat tunnistaa fasinoituneesta tunteesta, silmien - ja mahdollisesti suunkin - levähtämisestä auki.

Erottautuminen, eriytyminen ja yhteys

Jerry Seinfeldillä on sketsi joka käsittelee urheilujoukkueiden kannattajia. Hän huomautti, että urheilujoukkue on itse asiassa hyvin muuttuva konsepti. Urheilijat vaihtavat joukkueesta toiseen, ja joukkueet voivat jopa vaihtaa kaupunkia. Ja jos oman joukkueen rakastettu pelaaja siirtyy toiseen joukkueeseen, tätä aletaan vihaamaan vaikka tämä on sama henkilö ja ihminen. Pohjimmiltaan vain yksi asia pysyy samana ; Pelipaita. Ihmiset haluavat että heidän pelipaitansa voittavat toisen joukkueen pelipaidat.

Urheilujoukkueiden fanittamisessa ei siis olisi kovin paljoa mitään järkeä. Mutta tämä tietysti sopii urheilun muuhunkin henkeen. Sehän koostuu täysin keinotekoisesta ja absurdista merkityksestä. Ihmiset ovat päättäneet melko mielivaltaisia sääntöjä joilla tehdään melko mitättömiä asioita ja tästä tehdään urheilulaji joka sitten symbolisoituu elämää suuremmaksi. Pelipaidan rakastaminen sopii tähän maailmaan jossa juhlitaan sitä että "meidän joukkue voitti" vaikka tosiasiassa joukkue voitti ja toiset vaan katsoivat.

Sitä voisi sanoa että Seinfeld puhui identiteetistä. Se kulminoituu yleensä tarkemmassa tarkastelussa jonkinlaisiksi yksittäisiksi piirteiksi, jotka paljastuvat yleensä yllättävän pinnallisiksi. Kuitenkin näkisin että asiaa voidaan miettiä sen vastakohdan, yksinäisyyden, kautta. Tätä voidaan lähestyä maantieteellisen kliseen avulla. Usein yksinäistä tai itsellistä ihmistä verrataan saareen.

Heideggerin maailmassa ihminen elää aina yhteiselossa. Ihminen joka on elossa aina kysymys kanssamaailmasta (Mitwelt). Hänestä yksinäisyys voi vaivata vain ihmistä joka ymmärtää samanlaisuutensa suhteessa toiseen ihmiseen. Hän kuvasi tätä irtiolemisen kautta. Toisten kohtelu kuin he eivät eksistoisi on merkityksellistä vasta kun tajutaan että nämä ovat tietoisia yksiköitä. Näin ollen (a) saaret eivät tunne yksinäisyyttä eikä (b) kukaan ihminen koe yksinäisyyttä suhteessa saareen. Vasta kun tiedostat ajatuksen siitä että kohde on tietoinen, ja koet itsekin olevasi tietoinen, voit olla etäällä tässä. Lopputuloksena toinen esiintyy kuin hän ei eksistoisi, ja juuri tämä puute tekee kokemuksesta eriyttävän. Näin ollen toisen kanssa oleminen (Mitdasein) rappeutuu epävarsinaiseksi keskenään olemiseksi (Uneigentlichkeit).

Tämä iskee tietysti vahvasti Heideggerin vastustamaa Descartesin ajattelutapaa vastaan. Descartes kun yritti tehdä puhtaasta ja eriytetystä subjektista ytimen. Toiset ihmiset olivat skeptisen epäilyn alla ja sielusta oli tehty olio. Heidegger näki että tämä korosti lähinnä minäkeskeisyyttä ja sen vetovoima perustui egoistisiin taipumuksiimme. Heideggeristä emme projisoi itseämme muihin ihmisiin ja koemme ulkoisen maailman itsemme ulkonaolevaksi. Ja miltei mikään ei ole puhtaasti pelkkä itsensä. Ihmisen kokemusmaailmassa jopa irrallinen kirja voi paljastua merkittäväksi koska kirja voi olla esimerkiksi lahja toiselta ihmiseltä ja näin tämä heijastelee muitakin suhteita kuin pelkästään itseään.

Heidegger vastusti myös oman itsen erikoislaatuisena näkemisen jos se ilmeni erilaisuudentavoitteluna. Sillä hänestä Rousseaun amour-propre oli hänestä huono tapa elää. Se kun johti paitsi piirteiden havaitsemiseen, niin myös vertailuun. Sitä ollaan erilaisia tai samanlaisia kuin toiset ihmiset. Ja tämä johtaa pyrkimyksiin joko olla samanlainen, parempi, huonompi tai vain erilainen. Ihminen joka vertaa itseään "kehen tahansa ihmisiin" (Das Man) muuttaa elämän epävarsinaiseksi emmekä enää ole "yhdessä vaan keskenämme".

Itse näkisin, että ihminen ei ole saari, vaan pahempi kuin saari. Sillä nähdäkseni ihmiset yrittävät paitsi elää toistensa kanssa, niin he myös yrittävät elää jollain tavalla merkityksellistä elämää. Ja tässä Jerry Seinfeld on oleellinen. Vaikka hän on koomikko eikä filosofi - tai kenties juuri sen vuoksi - hän näytti että ihmiset kiinnittävät huomiota pinnallisiin piirteisiin. Ja oikeasti ihminen ei tarvitse Jumalaa elääkseen merkityksellistä elämää - siihen riittää jalkapallo.

Nähdäkseni Descartes oli tavallaan oikeassa. Toisen ihmisen syvin ydin on salattu. Heidegger oli oikeassa siinä että ihminen ei tunne projisoivansa omia mielikuviaan toisesta ihmisiin kun hän on heidän kanssaan. Mutta tosiasiassa tälläinen projektio tapahtuu käytännössä väistämättä. Ihmiset ovat kasa attribuutteja. Ja jostain syystä meille on vain opetettu että nämä asiat ovat "pinnallisia". Kaikki ihmisen merkityksellisyyttä koskevat analyysit rappeutuvat tämän perusoletuksen vuoksi pinnallisiksi. ; Sillä tässä kohden meillä on ongelma ; Emme oikeasti voi tehdä sitä mitä kristityt mainostavat. Eli "vihaamme syntiä mutta rakastamme syntistä". Sillä syntisyys ja ennen kaikkea vakaumus on heillekin vähän kuin pelipaita. Ensin ihminen on dissattu, mutta jos hän kääntyy kristityksi hän on heti kaveri jonka uskonratkaisua kehutaan positiivisesti ja vuolaasti. Sama ihminen sai buuaukset edellisellä viikolla. Kysymys on täsmälleen samasta kuin siinä, mitä käy kun suosikkijoukkueen pelaaja vaihtaa joukkuetta.

Ihmisen ydin on kenties mysteeri ja erillään ihmisten ominaisuuksista ja piirteistä, mutta kaikki kanssakäyminen jonka voimme tehdä toisten kanssa tapahtuu niiden kautta. Muuta keinoa ei ole. Päättelemme toisen toiminnasta hänen persoonallisuustyyppimme ja projisoimme mielikuviamme ja päättelemme havaintojen ja oman itsen projisoinnin ja muista ihmisistä ihmisten kanssa kanssakäydessä saatujen aistimus-kokemusten kautta saatujen kautta yhteenvedon joka on kätevä nimitys. Vaikkapa se, että joku on "kusipää". Tämä on tietysti samanaikaisesti syvin tuntemuksemme että jonkinlainen kokemus-järkeily-omasta itsestä projisoinnin summan kautta syntynyt analyysi.

Kaikki mitä voimme käsittellä ja käsittää toisessa ihmisessä ovat attribuutteja. Tunteemme ovat suhteessa näihin, koska muutoin tunteillamme ei olisi kohdetta. Ja kun yritämme karsia toisen ihmisen ulos näistä olemme ongelmissa. Ajaudumme vanhaan empiristejä vaivaavaan paradoksiin joka koskee appelsiineja. He miettivät että kun appelsiinista poistetaan väri, maku, paino ja itse asiassa kaikki vuorovaikutus ominaisuudet, niin mitä on se appelsiinius näiden kaikkien ominaisuuksien takana. Hyvin suosittu ratkaisu ongelmaan on sen toteaminen mielettömäksi. Ei ole mitään ideamaailmassa killivää appelsiinin ideaa. Kun poistat ominaisuudet, poistat väistämättä itse appelsiiniuden. (Ominaisuuksia ei tosin edes voi poistaa ilman niiden taustavoimien poistamista, koska ne aikaansaavat vuorovaikutukset. Mitä on appelsiini ilman heikkoa voimaa ja ainetta?)

Lisäksi ihmiset tarvitsevat vertailua - nimen omaan eriyttäviä identiteettejä - kokekseen itsensä yksilöiksi että kuuluakseen johonkin tiettyyn joukkoon. Ja tämä johtaa aina "pinnallisuuteen" jollain tasolla. Tämä näkökulma voi itse asiassa johtaa siihen että esteitäkin on monenlaisia. Tämän hetkinen maailma tuntuu keskittyvän ns. vihapuheeseen. Siinä joku toinen ihminen kuin sinä "eriytyy saarelle" ja polttaa sillat. Hän ei hyväksy jotain toisen ihmisen ominaisuutta. On kuitenkin olemassa toinen tapa ajautua erilleen. Se on sitä että toinen rakentaa sillan ja kutsuu yli, mutta mennäksesi sen yli joutuisit myymään itsesi. Nähdäkseni vasta tämä on kunnollista yksinäisyyden tunnetta. Edellinen on vain vihattuna olemista. Sitä että ei voi tulla ja tehdä vaikka toiset sallivat, kenties jopa pyytävät.

Aamugamba - eli ajatuksia masennuksen mielentiloista

Joskus jos täytyy ilmaista tuneita, tarvitaan taitoa. Tässä kohden melankoliasta voi saada käsitystä katsomalla "Kaikki elämän aamut" -elokuvan. Itselleni elokuva on tullut katsottua, mutta tutummaksi se on tullut pelkkänä puhtaana ääninauhana. Äitini kuunteli sitä ollessani nuori. Silloin elokuva oli kohtuullisen uusi. Päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt sen musiikki, jossa vanhahtavalla gamballa on oleellinen rooli. Ääni ei ole kliininen, ja äänen epätäydellisyydet kuuluvat kuvioon. Soitossa on yksinkertainen toistorakenne, joka kiertää ensin itseään varioiden alaäänien alakuloon ja alkaa sitten alusta. Tämä musiikki kuvastaa melankolisuutta.

Tosin tämä ei ole aitoa melankoliaa. Tässä on aina pidempi jatkuvuus, ikuisuusperspektiivi ; Elokuva/sen ääninauha itsekin sanoo musiikin voimasta sen, että hyvin tehtynä kappaleet ; "Pystyvät herättämään vainajat kuolleista." Syntyy pikemminkin mielikuva melankoliasta. Ja siinä on sellainen jännä pohjasävy, että jos melankolia on todella tuollaista, sitä pitäisi saada lisää. Aito melankolia taas nimenomaan ei ole tämänlaista.

Armeijan aamukama toimii tässä parempana epätoivon herättäjänä kuin aamugamba joka lupaa ikuista jatkuvuutta. Aamukampa nimittäin korostaa rajallisuutta. Ja vaikka siinä on perussävynä optimistinen ajatus siitä että kuinka monta päivää on jäljellä, se itse asiassa pahentaa tilannetta. Kun jossain on vastoin tahtoaan, ei kannata laskea minuutteja. Se pitkittää aikaa. Syntyy samaa turhautumista kuin pienellä lapsella joka on autossa matkalla tuntemattomaan, joka on tulossa pian. On juuri nyt kamala pissahätä ja tylsyys. Sitä ei voi muuta kuin jankata "joko ollaan perillä". Eikä sitä koskaan olla, paitsi lopuksi.

Mutta jos taide tässä kohden hieman epäonnistuu melankolian kuvaamisessa ja luo tätä kautta valheellisen emohenkisen "on muodikasta olla vähän maassa" -tyylisen elämäntavan ihanteelliseksi, voi aitoa ja ehtaa ahdistusta ja syvissä syövereissä käymistä saada taiteesta. Tarkalleen ottaen Juha Himanka on onnistunut luomaan suhteellisuusteorian kritiikkiä, jota ei oikein voi kutsua tieteeksi, joten sitä on pakko pitää taiteena. Hänen tekstejään lukiessa herää sellainen tunne että jos joku fenomenologisoi hermeneuttista kehää valoa nopeammin, niin venyykö aika niin että se todella muuttuu paljon pidemmäksi. Vai tuntuuko vain siltä.

Minulla asiaan ei ole paljoa lisättävää. Sillä Kari Enqvist ja Syksy Räsänen ovat esittäneet tästä oleellisen kritiikin. Räsänen rakentaa fysiikkapohjaiset vastaväitteet ja näyttää miten Himanga ei selvästi tunne kritisoimaansa kohdetta ja esittää siitä täysin vääriä väitteitä (mikä on ironista koska Himangan oma teesi on ollut hyökätä sen kimppuun että ihmiset tekevät filosofiaa osaamatta sitä). Enqvist on tieteenfilosofisempi ja nostaa esille sen, miten Himanga perustaa väitteensä auktoriteetin valintaan jossa alan tunnetuin crank peräti vuosikymmenten takaa valitaan alan johtavaksi asiantuntijaksi. Ja jossa Himangan taipumus ensin vaatia asiallista keskustelua vastapuolelta samalla kun hän itse keskittyy olkiukkoihin ja ad hominem -suoltoon on merkki jostain. Kombinaatio on melko vahva, koska se näyttää että tosiasiatasolla on vakavia virheitä että vaikka ne pitäisivät paikkaansa, ei niiden käsittelytapa olisi siltikään perusteleva. Himankalta ei siis löydy hyvää akateemista keskustelukulttuuria millään asiallisella kulmalla katsoen. Tämä on melko syvää perseilyä "ammattilaiselta", tämän tasoinen mokailu itse asiassa vaatii jopa amatööreiltä harjoittelua.
1: Mielenkiintoista on miten Himanka mainitsee Enqvistin "uskomaton matka uskovaisten maailmaan" -kirjan tavalla joka näyttää koostuvan pelkästään sen alkuvaiheessa esitetyistä asioista. Vaikuttaa että kirjaa ei ole luettu loppuun, eli ei ole kerätty sitä kokonaiskuvaa jota Himanka vaatii GPS -laitteiden rakentamisargumentissaan minimivaatimuksena tiedosta. - Jossa hän selvästi osoittaa osaamattomuutensa tieteen osa-alueista, esimerkiksi Quinelainen käsiteverkko jo ajatuksena tarjoaa oleelliset vasta-argumentit sille että voiko GPS:ää pitää suhteellisuuteorian testinä vai ei. Logiikka taipuu toki arkijärkeenkin. Jos insinööri rakentaa rakennussuunnitelman, se testautuu taloissa vaikka insinööri ei itse rakentaisi taloa vaan rakennusmiehet. - Ja jo ennen sitä laianttua Enqvist hokee väsymykseen asti sitä että kirja ei ole tiedettä vaan hänen henkilökohtainen kokemusten kirjoittaminen. Tässä kohden toisto jopa rasitti, mutta Himanka ei ilmeisesti osaa lukea niitä, tarkalleen ottaen lukutaito ja tarkkaavuus on sillä tasolla että hän ei ilmiselvästi ole huomannut yhtään kappaletta niistä monista. Tällä tarkkuudella ei tuoteta hyvää argumentaatiota.

En ole kokenut syvempää masentuneisuuden tunnetta kuin tutustuessani Himankaan. Sillä hänen tapaisensa pilaavat filosofien maineen. Äärimmäisiä väitteitä pinnallisella osaamispohjana esittävänä pelleinä annettu mielikuva vastaa hyvin tämänlaisia julkkisfilosofeja. Himanka jatkaakin Feyerabendin viitoittamaa tietä. Tietä johon Feyerabendt päätyi kun päätteli että saadakseen töitä ja julkisuutta, olisi parasta valita mahdollisimman kontroversiaalinen ja mullistava väite ja puolustettava sitä henkeen ja vereen niin pitkälle kuin voi.

Itkettää. Ja tähän melankoliaan ei haluaisi palata. Sillä sitä se on se aito ahdistus. Kokemus johon ei halua palata ja jota lukiessa on koko ajan sellainen "joko ollaan perillä" -tunne, joka johtuu siitä että omassa elämässä on rajallinen määrä piikkejä "elämän aamukammassa" ja ihan oikeasti ainutkertaisen elämän ohikiitäviä ja ikuisesti palautumattomia hetkiä kulutetaan tämänlaiseen materiaaliin tutustuen. Juuri tämänlaisen tunnejakamisen vuoksi taidetta tarvitaan, se tuo meidät vaikeisiin ja konkreettisiin tunnekokemuksiin joihin emme muuten pääsisi käsiksi tai joita muutoin välttäisimme viimeiseen asti. Että pääsee kosketuksiin myös negatiivisten tunteidensa kanssa, että voi ottaa ne käsittelyn kohteeksi ja niiden märehtiminen itsekasvun välineeksi. Himanka siis mahdollisesti teki minusta paremman ihmisen. Kenties. Jotenkin en kuitenkaan tahtoisi kiittää häntä tästä ainutkertaisesta mahdollisuudesta.

Kopioitu Minuus

"Help, help! I was accidentally copied in your pirated DVD. Scotty, Beam us out!"

 "Star Trekin" teleportaatiolaite perustuu ajatukseen jossa ihminen ja hänen tietoisuutensa voidaan kuvata datana joka siirretään paikasta toiseen. Tietoa käytetään hyväksi kun teleportattava henkilö rakennetaan uudestaan. Tämäntapainen teknologia vaatii ns. fysikalistisen mielen. Sen ytimessä on itse asiassa kopioitavuus. Tätä voi olla vaikeaa huomata, koska teleportaatiossa mieli rakentaa helposti siirtymän paikasta A paikkaan B. Kuitenkin se on enemmänkin sitä, että kopioidaan A, tuhotaan A, siirretään informaatio A:sta paikkaan B ja puretaan sinne uusi kopio A:sta. Teleportaatio ja kopioituminen ovat tässä suhteessa hyvin samanlaisia.

Näkisin että fysikalistinen näkökulma on relevantti. Moni voi älähtää, että tämä on metafyysinen epävarmuuskysymys. Nähdäkseni tämä on kuitenkin hyvä lähtökohta ajatuskokeelle. Lisäksi tämä on "periaatteessa mahdollista" juuri sellaisessa mielessä joka antaa fysikalistiselle tietoisuuskäsitykselle yllättävää voimaa ; Metafyysisestä epävarmuudesta huolimatta siihen liittyy piirteitä jotka tekevät siitä empiirisesti testattavan. Ontologisien oletuksien seurauksena syntyy tavoitteita käytännön sovelluksista, jotka antavat evidenssiä fysikalismille - ei vältätmättä suoraa ehdotonta todistusta mutta tukea siitä että oletukset ovat totuudenmukaisia. Tosin tätä intoa latistaa se, että periaatteellinen testattavuus on abstrakti ilmiö, ja asia ei kuitenkaan ole nykyteknologialla testattava. Mutta ajatuskokeissa tärkeintä lienee se, että sitä ei ole osoitettu mahdottomaksi samalla tasolla kuin ikiliikkujia, ja se on kuitenkin yhteensopiva kaiken sen kanssa mitä tiedämme.
1: Korkeintaan siitä tietäminen on asetettu kyseenalaiseksi. Moni mielenfilosofinen ongelma painiikin sen kanssa että fysikalistisen mielen kohdalla asia voi tapahtua mutta emme voisi tietää siitä. Fysikalismia ei falsifioida, vaan siirretään empirian ulkopuolelle. Tämä on sinänsä hupaisaa, sillä usein fysikaalisuus synnyttää mielikuvan suorasta havaittavuudesta. Näin ei ole.

Fysikalismissa, näkemyksessä jossa tietoisuus voidaan liittää fysikaalisiin elementteihin - kuten hermosoluihin, niiden yhteyksiin ja niiden erilaisiin varaustiloihin - kopioituvuus onkin käytännössä aina mukana. Tässä suhteessa tietoisuuden kopioiminen redusoituu tekniikan rajoitteisiin ; Me voimme korvata monia ruumiinosia keinotekoisilla vastineilla. Keinotekoiset raajat, elimet ja aistinelimet ovat teknisen kehityksen myötä muuttuneet mahdollisiksi. Esimerkiksi "alkeellisia huipputeknisiä" keinotekoisia verkkokalvoja osataan jo tehdä. Tekniikan kehittyessä nämä tulevat yhä laadukkaammiksi ja lääketiede on itse asiassa koko ajan menossa siihen suuntaan että monissa tilanteissa ongelmia korjataan keinotekoisella versiolla.

Tietoisuuden kohdalla tämä viedään vain eteenpäin. Kysymys onkin, miksi ei korvata kaikkea. Jos aivoista poistetaan neuroni joka korjataan sen teknisellä vastineella, ja tämä tehdään joka ikiselle aivosolulle, niin tietoisuus ja ihminen pysyvät ennallaan. ; Yksilökohtaiset erot olisivat kiinni "järjestyksestä". Osien kokonaisuus olisi se mikä tekee ihmisen. Osaset joissa on rakenteet ja "interaktiodynamiikan säännöt" että näiden järjestys suhteessa toisiinsa ovat kuvattavia piirteitä.

Persoonan teleportaatio - siis "minkä" siirto?

Tässä kohden kysymys muuttaa kuitenkin hieman muotoaan. Sillä on selvää että kopiointiohje tietoisuudesta ei ole tietoinen. Edes "Star Trekissä" informaatiopurske joka kuljettaa datan paikasta A paikkaan B ei ole tietoinen. Tietoisuus on olemassa vasta kun henkilö on uudelleenkasattuna. Informaatio kohteesta ei ole kohde. (Tai ainakaan välttämättä ei ole.)

Tässä kohden on hyvä miettiä mikä infrmaatiopurskeessa on erityistä verrattuna teleportissa matkustavaan ihmiseen. Teknisesti teleportaatiokone aivan selvästi kopioi Locken näkemyksen mukaisen persoonan ; Hänen mukaansa ihmisen olemassaolo - ja modernimmin eksistenssi - johtuu siitä että olemme kokevia olentoja. Olemme subjekteja jotka törmäävät tapahtumiin joista syntyy kokemuksia. Lisäksi meillä on muisti ja kokemus jatkuvuudesta ajan yli. Datavirta ei ole tietoinen koska sillä ei ole reseptoreja (aistinelimiä). Lisäksi se ei ole dynaamisessa suhteessa tapahtumiin ja historiaan. Se on passiivinen siirtymä joka on itse asiassa keinotekoista sovittua datavirtaa jossa on sen sisältö vasta kun on sovittu joku koodausstandardi joka mittaa, kopioi - ja ennen kaikkea purkaa - urhean avaruusseikkailijan.

Nähdäkseni Locken näkemys on erityisen rakentava siinä mielessä että siinä identiteetti ei ole muuttumaton möhkäle. Moni filosofinen ajatuskoe pelaakin sillä että jos meillä on muuttumaton minuus, voidaanko sellaista itse asiassa sanoa olevan olemassakaan. Locken mallinen tietoisuuskuva sallii suuretkin muutokset persoonassa. Yksilö ei joudu Theseuksen laivaongelman kautta identiteettikriisiin koska persoonaa ei ole sidottu pysyviin ja muuttumattomiin attribuutteihin, vaan kykyyn muistaa historia ja kykyyn reagoida nykyhetkeen. Siksi Locken mukaan voin olla minä vaikka olen aikaisemmin ollut kristitty ja nykyään en.

Teleportaatiota tietokoneeseen?

Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa vielä omituisemmaksi. Sillä teoriassa koko fysikalismi perustuu kopioituvuuteen. Itse asiassa yllättävän moni uskookin että ihminen voi muuttaa muotoaan kokonaan keinotodellisuudessa eläväksi simulaatioksi. Tämä ei tietysti nykyteknologialla onnistu, mutta moni ajattelee että tähän tulee muutos kunhan tekniikka kehittyy.

Ajatus voi tuntua omituiselta, sillä tietokone on mielikuvissa eloton ja kylmä ympäristö. (Tosin kun mietitään "vahvaa ydinvoimaa" ja muita maailmankaikkeuden perusvoimia, niiden kutsuminen "eläviksi", "lämpimiksi" tai "tietoisiksi" ei ole mitenkään ensimmäinen mieleen tuleva asia.) Ihminen informaationa assosioituu miltei väistämättä edellämainituksi teleportaation datavirraksi joka ei ollut tietoinen. Kuitenkin fysikalismissa myös maailma on simuloitavissa. Sekin voidaan korvata "keinotekoisilla analogioillaan". Tällöin maailmaa voitaisiin simuloida tietokoneella ja siitä tulevat muutokset voitaisiin laittaa alaohjelmien reaktioiden pohjaksi. ;Tämä tarkoittaa sitä että pelissä olisi alaohjelmia joissa on algoritmeja jotka mittaisivat ohjelmakokonaisuutta ja reagoisivat tähän. Teknisesti ottaen tämä ON reseptori tai reseptorin "keinotekoinen vastine". ; Joku voisi jopa kysyä että onko tämä edes vastine, sillä luonnonlakien kuvaus on perimmiltään matemaattinen yhtälö, joka on siis luonnostaan sellaista mallia joka sopii algoritmeihin. Tai oikeastaan. Voidaan sanoa että se on algoritmi. (Osa uskookin että maailmankaikkeus on esimerkiksi Jumalan tekemä simulaatio, eli tietokonevertaus olisi hyvinkin syvällinen tai ainakin hengellinen.)

Toki kopioiden kohdalla on tiettyjä ongelmia. "Star Trekissä" oletamme että siirtyjä on Picard koska tämä käyttäytyy tavalla jonka tunnistamme Picardiksi. Se näyttää samalta ja pukeutuu samalla tavalla. Suuri määrä analogisuuksia ei kuitenkaan tarkoita välttämättä mitään. Voi olla että tietoisuus siirtyy, mutta kysymys on siitä miten voimme varmistua tästä. Ja tämä on yllättävän vaikeaa. Ja se on vaikeaa vaikka fysikalismi olisi aivan ehdoton ontologinen Totuus!
1: Voihan olla että alkuperäinen Picard kuolee teleportaatiossa ja tästä synnytetän vain valju imitaatio joka onkin oikeasti Picardin filosofinen zombie - siis hahmo joka reagoi, toimii ja on toiminnoiltaan juuri kuten Picard, mutta joka ei ole tietoinen. Subjektiivinen puoli puuttuu vaikka objektiivinen pysy ennallaan.
2: Lisäksi muutos voi olla aluksi pieni mutta kasautuva. Näin ollen voi näyttää että siirtyjä on Picard. Mutta kenties jos voisimme seurata samasta paikasta lähtevää Picardia ja Picardin teleportoitua kloonia, niiden persoonallisuus kääntyisi hyvin erilaisiksi. (Tosin vaikka näin kävisikin niin sama vika voisi olla jos Picardia voitaisiin katsoa itsensä kanssa. Ei ihmisen kehityshistorian tarvitse olla deterministinen!) Kenties kone muuntaa pesoonaa vähä vähältä. Tai sitten päin vastoin, se peräti muuttaa persoonaa joustamattomammaksi. Tämä ainakin selittäisi monia piirteitä "Star Trekin" varsin kaavamaisesti käyttäytyvistä, stereotyyppisistä hahmoista ja maailmoista. Maailmassa jossa usein käy niin että androidi Data on tähtilaivan suurin persoona.

Funktionalismi = kopioituvuusteoria.

Itse asiassa ylläoleva voidaan tiivistää siihen että jos on mahdollista rakentaa vastine tietoisuuden elementeistä tai ympäristön elementeistä, niitä voidaan simuloida. Simulaatio on "keinotekoinen vastine", tai "analoginen simuloidun kanssa". Simulaatio uudelleentuottaa funktionaalisia yhteyksiä. Ja jos kokonaisuus voidaan kuvata riittävän hyvin "keinotekoisilla vastineillaan", niin voimme uudelleentuottaa ilmiöitä.
1: Jos simuloimme myrskyä, myrsky ei tietysti tapahdu oikeassa maailmassa, mutta keinotodellisuudessa se on vaikutuksiltaan hyvinkin samanlainen, ainakin jos se murskaa keinotodellisuudessa elävien tietoisuuksien algoritmiauton tai Habbo -hotellin tai mitä kaikkea ihmettä heillä siellä lieneekään. Gozillojen läpikävelyjäkin voi varmaan heille antaa antelias nörtti, jos on tällä paha ja tuhonhimoinen päivä.

Jos Locken tietoisuus tiivistyy neuronejen ja aistinelimien yhteisvaikutkseen, on mahdollita rakentaa tälläinen, kaikkine emergentteine piirteineen. Jos sekä mieli että maailma voidaan mallintaa, voidaan uudelleentuottaa mieli eibiologiseen väliaineeseen kuten vaikkapa riittävän tehokkaaseen tietokoneeseen. Tämä tarkoittaa samalla sitä että tämä voidaan tehdä monta kertaa.
1: Oikeasti ; Jos datan tallentaa, mikään ei estä tuottamasta tuhatta Kapteeni Picardia teleportaatiolaitteella. "Tähtiportti" -sarjan yhdessä jaksossa tämä on tärkeä ongelma. Sillä tähtiportti tallentaa matkaajat välimuistiin, joka pyyhkiytyy kun porttia käytetään uudestaan. Näin ollen jos tähtiportti kaatuu teleportaushetkellä se ei tuhoa matkaajia. Datan poispyyhkimistä pidetään kuitenkin tärkeänä että yksilöllisyys ei kokisi filosofista kolausta. Näitä traumoja "Tähtiportti" tarjoaa esimerkiksi jaksossa jossa SG1 -tiimi kopioidaan fyysisemmiksi androideiksi. He kokivat olevansa ihmisiä ja muistivat historiansa. He olivat vain joka ikistä yksityiskohtaa myöten koneita.

On kuitenkin vaikeaa sanoa että kopioituuko Locken persoonallisuus ; Sillä kun esimerkiksi eräässä "Star Trek" -jaksossa teleportaatiolaitteen toimintahäiriö kopioi Rikerin, he olivat eri paikkoihin siirryttyään aivan erilaisten kokemusten vaikutuspiirissä. Tämä johti yksilölliseen toimintaan. Klassinen analogisusuongelma muistuttaa siitä että fysikaalisilla kohteilla on aina vähintään yksi epäanalogisuus ; Ne voivat olla vaikka miten  samanlaisia, mutta ovat kuitenkin eri paikoissa. Aistinärsykkeisiin ja henkilökohtaiseen historiaan siirretty dynaaminen ja muuttuva Locken persoonallisuus johtaa siihen että kopioilla on kuitenkin itsenäinen ontologinen identiteetti. Kopiohenkilöistä voi tulla hyvinkin erilaisia. ; Itse asiassa on epäselvää, että "kopioituuko" Locken mieli oikeassakaan elämässä. Voi olla että se on vain emergentinä piirteenä nouseva kokemus joka johtuu siitä että on reseptoreja ja muisti. Muut osat kopioituvat ja Locken persoona vain rakentuu niiden pohjalta. Ja kenties juuri tämä on se syy miksi se on niin dynaaminen ja joustava.

Kun koolla on väliä - eksistenssi mittakaavakysymyksenä

"Kun muistosi ei enää satuta ketään / Silloin särkyy sydämeni / Kun muistosi ei enää satuta ketään / Sydämeni kulkee yli rauhattoman maan / Minun sydämeni hajoaa / Tuulen kanssa kulkemaan."
(CMX, "Minun sydämeni on särkynyt")

Katolisilla on erityinen ajatus kuolleista. Heillä on erityinen konsepti ihmisille jotka ovat kuolleita ja unohdettuja. Heillä on erityisiä rukoustilaisuuksia joissa muistetaan ihmisiä jotka on unohdettu. Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen ja kaunis. Sillä monesti kuolleiden muistamisen katsotaan olevan tärkeää. Ihminen ikään kuin jatkaa olemassaoloaan jälkeenjäävien muistoissa. Siksi hautausmaiden hoitamattomat haudat kertovat tavanomaista hautaa surullisemman tarinan. Surullisempia hautoja emme enää edes huomaa. Sillä unohduksen seuraavalla tasolla vastaan tulee se, että tosiasiassa kaikkia hautoja ei edes pidetä "säilyttämisen arvoisina" ja niiden kivet poistetaan ja hautapaikka uudelleenkäytetään. Uusi kivi piilottaa sen, että paikalla on joskus ollut toinenkin hauta.

Hautausmaihin liitetään paljon merkityksiä. Hautausmaat ovat siitä erikoisia paikkoja, että niissä Dunbarin luku taatusti ylittyy ; Haudattuja on niin monta, että kukaan - ei edes kaikista pitkäikäisin ja ihmisrakkain pastori - ei voi pitää mielessään merkityksellistä kuvaa kaikista. Tästä seuraa se, että yksittäisen haudan merkitys tavallaan latistuu. Hautausmaalla on aina joitain spesiaaleja ja tärkeitä hautoja ja muut ovat arvostettuja enemmänkin ideaaleina. Että kuolleita pitää kunnioittaa, mutta heihin ei kohdisteta erityisiä surun tunteita. ; Avainteemana on se, että hautausmaa tavallaan muuttaa mittakaavaa. Yksityisen ihmisen arvoa korostetaan kulttuurissamme. Jokaisen ihmisen kerrotaan olevan erityinen ja arvokas. Tämä toimii kuitenkin lähinnä "pienemmässä mittakaavassa". Kun hautoja kasataan yhteen, joko henkilökohtainen tahi yhteiskunnallinen taso muuttaa tapaa jolla tarkastelemme ympäristöämme. Ja niin esimerkiksi lähisukulaisen - tahi Suomenlinnan vara-amiraali Cronstedtin krypta - muuttuvat jotenkin tärkeämmäksi ja oleellisemmaksi kuin muut. Ihmisen arvo tietysti pysyy samana, ja kaiken takana on vain mittakaava. ; Emme me muista vanhoja historiallisia hautoja henkilökohtaisen ihmissuhteen kautta, vaan sen sosiaalisten liitoksien kautta.

Tämä vastaava toimii kaikessa. Kenties suurin niistä koskee maailman kokoa, ihmisen pienuutta ja universumin kokoa.

Ihmiset ovat pieniä jo lentokoneperspektiivistä.
Saati sitten universumin mittakaavassa.

Guy Kahane on tehnyt tähän liittyen artikkelin joka käsittää juuri mittakaavan ja ihmisen kosmisen merkityksettömyyden välistä suhdetta. Hän lainaa esimerkiksi Russellia joka selitti että "Brief and powerless is Man's life; on him and all his race the slow, sure doom falls pitiless and dark. Blind to good and evil, reckless of destruction, omnipotent matter rolls on its relentless way." Kahane ottaa tämänlaiset lausumat lähtökohdakseen. Ja että mittakaavan lisäksi myös aika on usein nähty vastaavalla tavalla ; Thomas Nagel on ajan kohdalla selittänyt että "reflection on our minuteness and brevity appears to be intimately connected with the sense that life is meaningless".

Kahanella on pointtia ; Kun katsotaan historiaa, voimme huomata että avaruuskäsityksemme on mullistunut. En puhu pelkästä maakeskisyydestä luopumisesta ja aurinkokeskisen maailmankuvan vyörytyksestä, kuten tavallista on. Vaan kun asiaa katsotaan aivan suoraan, niin käsitystemme mukainen universumi on paisunut. Universumi on aina paljastunut suuremmaksi kuin mitä olemme uskoneet. ; Tällä on ollut valtava merkitys ; Ennen universumin rakenteen katsottiin heijastavan ja tukevan ihmiskunnan tärkeyttä. Maakeskisyys korosti että olemme universumin ytimessä ja siksi jotenkin erityisen tärkeitä. Aurinkokeskisyyden nähtiin loukkaavan ihmistä ja Jumalaa. Se oli paitsi tosiasiaväite, myös eksistentiaalisen kriisin paikka. ; Universumin kasvaessa, tilanne on mennyt yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan että ihmisen tulisi kokea pienuutta ja nöyryyttä valtavan avaruuden alla. Kasvanut mittakava kertoo monista siitä että ihmisten arvo jotekin kutistuisi.

Kun avaruus on suuri, ihminen on pikkuriikkinen pölyhiukkanen. ; Kun avaruutta mitataan valovuosissa ja vuosimiljardeissa ei sata vuotta ja vajaa kaksi metriä voi olla kovin mittava pala kokonaisuutta. Astrobiologia, jota usein käytetään apologeettojen jumalapuheissa perustelemaan sitä miten "privilidged planet" maa on, helposti ampuu itseään jalkaan. Sillä se korostaa miten absurdi sattumus ihminen on. Kun universumi on läpeensä elämälle viheliäinen paikka, ja vaaditaan erityisolosuhteita että ihminen voi olla, korostuu enemmänkin se että olemme sattuma emmekä jokin Jumalan olennainen suunnitelma jonka olemassaolon ja elämisen vuoksi hän on rakentanut koko muun universumin. Nöyryys omasta pienuudesta toki lisääntyy mutta Jumalisuus voi tuntua jopa epätodennäköisemmältä.

Kuitenkin voidaan nähdä että aivan kuten hautausmaat eivät halveksu yksilöitä, vaan keskitymme tiettyihin paikkoihin mittakaavan vuoksi, voisimme huomata että kyseessä on "mittakaavakysymys". Arvo ei itse asiassa katoa mihinkään. Cronstedtin haudalla kävijä ei halua loukata samalla hautausmaalla olevia muita ihmisiä, eikä oikein kukaan näe tässä vierailussa "sellaista viestiä".

Jos ajattelemme että merkitys on kohteen arvo jaettuna tarkastelumittakaavan koolla, voimme huomata että tosiasiassa halveksuta arvoa ollenkaan. "Tekorationaalisena" matematiikkavertauksena (ei siis ehtana matematiikkana vaan metaforana jossa on matemaattista notaatiota jotta idea toisi asian selville. Filosofit tekevät tätä usein ja se on häiritsevää. Ja minäkin teen sen nyt, pahoitteluni.)

Merkitys = Arvo / Mittakaavalla

Kohde ja sen arvo pysyvät samana. Ainut mikä prosessissa muuttuu on perspektiivi. Merkitys voi pienentyä mittakaavan kasvaessa mutta tämä ei halveksu arvoa - tai oikeastaan käsittele tätä mitenkään. Arvo ja Merkitys esiintyvät puheissa vain usein ikään kuin synonyymeinä vaikka ne ovat vain toisiinsa liitoksissa.

Ja tämä erotteleva on maantieteellistä eksistentialismia samaan tapaan kuin Heidegger käsitteli ihmisen ajallista rajallisuutta aikaa käsittelevässä eksistentialismissaan. Ja hän päätyi aivan päinvastaisseen tulokseen kuin Nagel ; Hänestä kuoleman ja rajallisuuden tiedostaminen on se joka ylipäätään antaa asioille ja valinnoille niiden arvon. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että pienuus luo merkitystä yksityiskohdille. Näin ollen jos joku ahdistuu tähtitaivaasta ja menee katsomaan televisioviihdettä, hän ei välttämättä toimikaan typerästi ja pinnallisesti vaan päin vastoin, osaa ymmärtää rajallisuutensa ja ottaa arvon siitä mistä voi.

Kahane itse  asiassa valaisee tätä ajatusta mukavasti käyttäen vertauskuvana kirjaa. Siinä tutkimuskohde antaa mittakaavan. Jos teet kirjaa perheestäsi, pienen urheilukilpailun voitto voi olla merkittävä. Mutta jos katsotaan koko kylää, niin jos painaa yhden tälläisen pitäisi jotenkin painaa muitakin vastaavia voittoja joita on älyttömästi. On käytännöllistä laittaa mitali mukaan jos voitto on osa pidempää voittoputkea tai voitto liittyy paikallisesti suurikokoiseen ja merkittävään urheilujärjestötoimintaan. Globaalilla tasolla urheilijoita tutkiessa huomio voi keskittyä olympiavoittajiin ja tällä voitolla ei ole siellä sijaa. Silti voitto ja mitali on joka kerta täsmälleen sama. (Jopa yhteiskunnalliselta ja muilta ns. konstruoiduilta arvoltaan sama.)

Yksilön kuolema joka tapahtuu yhdessä huoneessa jota tarkastelemme on merkittävä. Uutisissa yksilöiden kuolemat tiivistyvät tilastoihin joissa voidaan puhua isoistakin numeroista. Jokainen kuolema on pienessä mittakaavassa yhtä merkittävä. Suuressa mittakaavassa muutkin asiat vaikuttavat siihen mitä "kannattaa nostaa esiin". Ja tässä ratkaisu on yleensä yhteiskunnallis-pragmaattinen eikä suoraan eettinen. Tässä mielessä hoitamaton, unohdettu - kenties jopa purettu - hauta on saman arvoinen kuin se, jolla on kivi ja hoidettu alusta. Vain tarkastelumittakaava muuttuu. Arvossa kysymys ei ole enää edes muistamisesta, siitä että sukuperspektiivi katoaa tuhoaa yhden tarkastelukulman soveltamisen elämässä, mutta tämä koskettaa mittakaavatasoa, ei sitä että tämän kyseisen ihmisen elämä olisi unohtamisen hetkestä lähtien mitätöitynyt. Perspektiivin katoaminen on mittakaavamuutos joka perimmiltään ei koske arvoa, vaan heijastuu vain merkitystasolla.

ajasta paikkaan

Blogaaja Lontoon Towerin "Traitors Gatella".

Perinteisesti länsimainen historia on ollut fasinoitunut nimenomaan ajasta ; Tämä heijastuu siten että usein historian opiskelua pidetään ikään kuin ratkaisuna ongelmiin ja ikkunana olemiseemme. Esimerkiksi Heidegger huomauttaa että historia ilmenee meille kahdessa muodossa : (a) ontologisesti (b) onttisesti.
1: Ontologisessa mielessä kunnioittaa perinnettä henkisenä lahjana ja kunnioittaa tätä perintönä.
2: Onttinen näkökulma pitää historiaa perinteen tuotoksena. Eli muinaiset kulttuuriset elementit ovat säilyneet ja siirtyneet. Tässä kohden historia heijastuu nykyhetkeen ja olemiseen. Menneisyys siis ymmärretään enemmänkin suhteessa nykyisyyteen.

Heideggerin kanta oli että ontologinen kanta on perinteisen filosofian suurimmista moottoreista, mutta se on samalla sen pahin vaiva. Hän näki että kulttuurin periminen ja sen kunnioittaminen ovat jopa keskenään ristiriidassa. Ontologiaan keskittyminen johtaa siihen että unohdamme kysyä sitä kysymystä mihin vastaus on annettu. Fasinoidumme vastauksesta ja teemme tästä kahleen joka raahaa meitä. Heideggerin mukaan perinteestä voi tulla huonolla tapaa juuri ihmiselle. Tällöin perinteen idea erottaa meidät aidosta ajan tuomasta perinnöstä. Siksi hän korosti tulevaisuutta eikä menneisyyttä. Heideggerkään ei siis irtautunut ajasta. Hän päin vastoin kirjoitti ajallisuudesta. Hänelle ihminen on ajassa elävä olento jonka tulee tiedostaa lähinnä rajallisuus ja kuolema. Aika on rajoite jota ihmisen tulisi miettiä. Hän lähinnä hylkäsi kaksi klassisesti filosofiassa korostettua ääripäätä :
1: Historiafiksaation joka näkyy nykyään esimerkiksi niissä ihmisissä jotka katsovat ideologioiden provenienssia arvioidessaan niitä. Kuten niitä jotka katsovat että joogasta tai hääsormuksesta ei millään tavalla saa kristillistä koska sen alkuperä on pakanallinen. Tai niitä jotka hakevat termeille määritelmän ja sisällön etymologiasta, eli sanoan syntyhistoriasta.
2: Ikuisuusfiksaation joka korostaa ihmistä ikuisesti elävänä sieluna jossa rajallisen mittainen elämä ei ole kovin relevanttia verrattuna ikuisuuteen. (Sillä on toki arvo mutta arvo on suhteellinen ja alempi.) Rajallinen aika teki ajan antamisestamme aidon uhrauksen ja tätä kautta arvokkaan valinnan, päätöksen ja tekemien ilmauksen.

Filosofit muutenkin tykkäävät sitoa ajattelua juuri perinteisiin. Että ajattelijan pitää tutustua muiden tuotoksiin jotta voi irtautua niistä. Tällä toki estetään "pyörän keksimistä uudestaan", mutta samalla tässä kuitenkin sidotaan että filosofia olisi jotenkin erityisesti ajallista. Että pitää opetella mahdollisesti jopa historiallisia kieliä ja menneitä aikoja ja maailmankuvakokonaisuuksia jotta voidaan sanoa mikä nykyhetken ajatus on hyvä. Vetoamalla menneiden viisaisiin ja perinteisiin johtaa siihen että se, mistä ajatus kumpuaa muuttuu perusteluksi sille miksi se on hyvä. Intellektuellismi on siksi aikafiksoitua, tosin tätä ei aina jakseta huomata - ja vielä harvemmin tästä välitetään. Historian omistus on myös tärkeä kaikille alakulttuureille. Kristityillä pitää olla oma tulkintansa historiasta. Samoin naisilla ja mustilla. Itse asiassa näiden historiantulkintojen voima ja kannatus on yleistä. Jokainen maailmankuva rakentaa - tai heidän vaaditaan tai odotetaan rakentavan - itselleen jonkinlaisen syntyhistorian.

Minulla on hieman erikoinen suhde aikaan. Näkemyksessäni tilanne on kuitenkin enemmän sitä mitä Mika Sipura huomauttaa "Kevään aikana törmäsin puolentusinaa kertaa tapauksiin joissa joku oli töpännyt, ja joissa lääkkeeksi suositeltiin pakollisen historian opiskelun lisäämistä kouluissa. No eihän se auta. Ei suomenruotsalaisten vihaajia tai rasisteja suitsita oppikirjoilla ja opetussuunnitelmilla. Historiaa ei opiskella siksi että se jollain tavalla havahduttaisi nykyelämän mädännäisyyteen, hyödyttäisi yksilöä ja yhteiskuntaa. Vaikka perspektiiviä tarvitaan, kyllä nykyisyyttä opitaan opiskelemalla nykyisyyttä, ja eettisesti oikeaa toimintaa ihmisyhteisöissä opettelemalla toimimaan oikein ihmisyhteisöissä."

Aika ja läsnäolo on niitä teemoja joihin ihmisellä ei tavallaan ole valtaa. Aika on resurssi jolla on ihmisen kannalta vain yksi ulottuvuus : Priorisoiminen. Tämä teema tekee elämästä tylsää. Sen sijaan jos mietimme aidosti täälläolevaa elämää, meidän tulee puhua nimen omaan paikasta. Aikateema korostaa kuolemaa ja tämä johtaa siihen että elämästä tulee ahdistavaa. Kun elämme paikassa, tilanne on helpottavampi. Sillä ajassa meillä on enemmän vaihtoehtoja ja ulottuvuuksia. Paikallisessa elämässä tilanne on kenties jopa epikurolainen : Kun kuolema kohtaa meidät, emme ole paikalla. Sillä ei ole eksistenssimme kanssa mitään tekemistä ; Ainoastaan tuskalla on.

Tämä johtaa siihen mielenkiintoiseen huomioon, että kristillinen perinne on tavallaan ohjannut meitä miettimään aikaa kaikessa. Esimerkiksi evoluutioteoria "satuttaa" monia kristittyjä koska se on syntykertomus. Se kertoo ihmisen provenienssin. Se on paitsi paikkatietoa, myös aikatietoa. Historiaan sidottuna teoriana se johtaa ajallisuuden merkittävyyden paisuttamiseen. Onkin mielenkiintoista miten "aikatieto" (historia ja luonnonhistoria) ovat monista oleellisempia maailmankuvan rakentamisessa kuin "paikkatieto". Ajatus näiden priorisoinnista on filosofisesti kaikkea muuta kuin ilmiselvä. Molemmat ovat ihmiselämän oleellisia ulottuvuuksia.

Sipuran aiempi linkki käsitteleekin Harm de Blijin "Why Geography matters?" -teosta. Siinä korostetaan että ihmiset ovat hyvin ignorantteja maantieteellisistä kysymyksistä. "de Blijn antamat esimerkit ovat surullisia: yksi seitsemästä jenkistä osaa sijoittaa Persianlahden kartalle ja yksi neljästä tietää missä on Irak. Pommittaa silti täytyy. Osa de Blijn esimerkeistä on triviaaleja (onko sillä muka merkitystä jos Nixon sotkee Mauritiuksen ja Mauritanian - ne sanat siis?), mutta niitä on paljon. Voidaan tietysti kysyä, onko Irakin sijainti tärkeää. Eikö sotilaallisesta väliintulosta saisi esittää mielipiteensä jos tietää että kyseessä on paikka jossa ihmisoikeudet eivät toteudu USA:n perustuslain mukaisesti (tai jossa on öljyä)? Minä en jaksa nyt jaanailla ja venkoilla vaan oikaisen mutkat: kyllä ihmisen on tiedettävä vähintään niiden ihmisten sijainti joiden elämään hän aikoo suoraan vaikuttaa." Lisäksi maantieteen ydintä on itse asiassa tuhottu. "Maantieteen sisältö sai uuden kotinsa social sciences -nimisestä kokonaisuudesta varsin kammottavin seuraamuksin. Koska luonnonmaantiede ei otsikon alle mahdu, maantiede katkaistiin keskeltä kahtia, ja toinen puoli heitettiin laskiämpäriin. Maantieteen arvon on perinteisesti ajateltu piilevän juuri sen synteettisyydessä, siinä että se ulottuu luonnontieteistä ihmistieteisiin, ja hyväksyy joukkoonsa tieteenfilosofiset näkemykset fysikalismista postmodernismiin, joten laskiämpäriin heitettiin sekä pää että sydän."

Näkisin että fenomenologian vaikutus humanistisissa aineissa "salakuljettaa" perinneajattelua ja ajallista teemaa myös maantieteeseen. Ja tämä ei tietysti ole itsessään väärin ; Tapahtumilla on sekä aika että paikka. Jännittävää onkin se, että kuitenkin esimerkiksi itse olen todella vajaa maantiedossa. Paikkojen tenttaaminen on tuntunut turhalta detaljilta. Luettelot pohjanmaan joista ja vuoristojen paikoista ovat olleet epäkiinnostavaa. Historiassa sama koskee tietysti vuosilukuja. Pidän niiden pänttäämistä toisarvoisena. Mutta kuitenkin pidän historiassa oleellisena sitä että tietää tapahtumajärjestyksen ja että tapahtumilla on järjestys. Paikkatiedossa tätä vastaavaa ei ole. ; Kartografia ei tietyti kiinnota kovin paljoa ihmistä joka ei karkeasti sanoen matkustele. Olen elänyt valtaosan elämästäni ympyrän sisällä jonka säde on 30 kilometriä. Pohjanmaan joet ovat elämässäni yhtä konkreettisia kuin marsin vuoret.

Silti minusta on innostavaa huomata miten esimerkiksi Tabula Peutingeriana (kts. kuva) 400 -luvun roomalaisesta kartasta tiettävästi tehty tarkka kopio (1200 luvulta) kuvaa maailmaa kuin metrokarttana. Maantieteelliset etäisyydet eivät ole kartalla 1:1 muodossa, vaan niillä korostetaan enemmän verkostoitumista ja kulkemista. Ja tästä on syntynyt erikoinen litistynyt muoto. Muoto jota ei voi olla tunnistamatta juuri em. metrokartoista. Siinä paikka on kuvattu liikkumiskätevyyden eikä etäisyyden mukaan. Näkisin että tämänlaiseen filosofiaan olisi hyvinkin paljon tilaa. Ja kun aika on toistettu - kenties jopa tylsyyteen asti loppuunkaluttu - aihe, olisi kenties hyvääkin tilaa siirtyä paikan filosofiaan.

Se olisi humanistisesti mielenkiintoinen ainakin fysikaaliseksi kappaleeksi itsensä mieltävälle ihmiselle ja maailmanmiehelle. Turismihedonismin aikana voisi olla kätevää unohtaa historian pänttääminen ja keskittyä paikka -aistimuksiin? Ainakin filosofinen metafora suunnistuksesta, kartalla pysymisestä ja suunnan hakemisesta olisivat jotain muuta kuin tuuliajolal oloa ja historian ja ajan riepoteltavissa olevana. Maailma jossa ihmisen omilla valinnoilla on ns. "yhä suurempi eksistentiaalinen merkitys" on kenties hyvä siirtää huomio Jumalallisesta ajasta inhimillisempään paikkaan. Ehkä tämän jälkeen tämänpuoleinen ei enää olisi tuonpuoleistesti vaan läsnäoloa? Maailmaan heitetty ei olisi siis vain ajan armoilla vaan paikkaansa ja suuntaansa etsimässä. Perusteemaksi voidaan jopa saada sloogan "Wherever you go - there you are."

Herra ymmärräthän - hänellä ei ole aikaa

Kerrankin sitä on käsitys siitä missä on ja paljonko kello on.
Se on kymmentä yli vittuilu. Tai viittä vaille.
Hitonko väliä, kun lopputulos selviää pomppimalla
spontaanisti ja ilman apuvälineitä
kolme metriä itään, kaksi länteen
ja sataviisikymmentä metriä 90 astetta
kaikista ilmansuunnista poikkeavaan direktioon.

Lontoon Greenwitchissä on virallinen nolla-ajan paikka. Esimerkiksi Suomen aikavyöhyke, GMT+2 merkitään suhteessa tähän Greenwitchin kelloon. Tämä opettaa sen verran, että virallinen määritelty ja mitattu aika liittyy nimen omaan paikkaan. Tämä on peräti valittu kohtuullisen mielivaltaisesti ; Aikavyöhykkeen nollakohta oli jotain josta kiisteltiin. Monet maat halusivat sen kulkevan maansa kautta - jopa Suomen Helsingin Observatorio oli ehdolla, joskaan ei kovin relevanttina tai vahvana ehdokkaana, sillä luonnollisesti maailmanpolitiikka ja valta määrittivät nollakohdan.

Tässä yhteisajassa on erikoista se, että standardi on sidottu auringon kiertoon. Periaatteessa ei olisi mahdotonta että kaikilla olisi yhteinen aika, joka olisi synkronisoitu ja jota ei arvioitaisi minkään paikan tai pituuspiirin mukaan. Aurinko vaan nousisi ja laskisi eri paikoissa eri kellonaikaan. Tämä muistuttaa siitä että kellonaika on itse asiassa hyvinkin mielivaltainen. ; Tämä mielivaltaisuus korostuu kun katsoo tieteissarjoja, joissa vaihdetaan planeettoja. "Star Trekissä" on kalenterissa ja kellossa käytössä oma aikayksikkönsä. Ja tulevaisuuden tuntu ei synny siten että määritellään että ollaan vuosilukuina kaukana tulevaisuudessa. (Star Trek ei itse asiassa sijoitu kovin kauas tulevaisuuteen ajallisesti, seikka jonka fanit tietävät.) Se, että on oma aika riittää luomaan eksotiikan joka kertoo että ollaan tulevaisuudessa. (Joko pikanopean teknologian kehityksen tai ajallisemman kautta eri maailmassa.)

Kuitenkin näistä mielivaltaisuuksista huolimatta on selvää että kello mittaa jotain relevanttia. Tätä voisi kuvata synkronisoinnin kautta. Jos minulla on kello ja jollain muulla on kello, voimme kohdata määrättyyn aikaan internetissä. Voimme tehdä näin vaikka emme näkisi aurinkoa tai olisimme kellarissa. Synkroniteetin onnistuminen kellolla tuntuu kenties jopa ihmeeltä kun muistamme että oma aikamme on hyvinkin subjektiivista : Joskus aika tuntuu rientävän ja joskus sitä saa venyttää ja vanuttaa. Ja näin odottelijan aika on pitkä vaikka tässä menee täsmälleen saman verran aikaa kuin "suustaan kiinni jääneelle" joka on innostuneesti ihan rippusen jäänyt juoruamaan. Synkronointi subjektiivisen kautta ei onnistu, mutta kellolla se on kohtuullisen helppoa. ; Tämän ominaisuuden ansiosta voimme esimerkiksi sanoa sellaisia tärkeitä lauseita kuin "Kekkonen ei myöhästynyt koskaan."

Fysiikan ja ajan ongelmana on pääasiassa se, että miksi aika menee eteenpäin. (Tälle on annettu selitykseksi entropian palautumattomuus ja muitakin teorioita on.) Kysymys on merkittävä koska se vastaa kysymykseen "miksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?" Tämä taas on tuttu jopa Mestari Sibeliukselle, joka tunnetusti kertoi että "Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen." Sibeliuksen kannalta ongelmallista on tosin se, että tosiasiassa hänen lausuntonsa oli epätarkka ; Vaikeaahan ei ole ennustaminen vaan oikeaan osuminen. Tämä muistin ja ajan epäsymmetria on ajan ymmärtämisen kannalta oleelline ja suuri ja vaikea kysymys. Se on myös niitä harvoja kysymyksiä, johon "Raamattu" ei anna minkäänlaista vastausta, vaikka muuten se vastaileekin kaikenlaisiin. Tosin "Raamattu" hieman kyseenalaistaa tätä ajatusta sitä kautta että sillä on mukanaan profeettoja jotka "näkevät" eli tavallaan muistavat tulevaisuutta samalla tavalla kuin me muistelemme menneisyyttä tai koettua nykyhetkeä.

Mutta onko tällä väliä. Sillä kun fysiikka sitten heittää häränpyllyä tavalla jonka arkijärkeistämiseen tarvitaan A. W. Yrjänän runoa "Tesserakti", olemme joka tapauksessa yllä olevan kysymyksen relevanssin kyseenalaistavassa pulassa. Silloin ei voi muuta kuin sanoa "Pitkän harkinnan jälkeen Tultiin oikeaan tulokseen Neliulotteista ei voi ihmisaivoin visualisoida Riemannin metrinen tensori on meidän Braillemme todellisuudelle Alkeishiukkaset madonreikien suita Universumin koko Yhden Plancin mittainen Perussäie Hypersfäärissä." Kaikki on suhteellista, riippuu kohteista ja nopeuksista verrattuna toisiinsa. Olemme oudossa, mutta eksaktiksi. Ja tämän blogin kannalta voimme tyynesti sanoa että "Heitän kirjan luotani Ennen kuin halu antautua Valoa nopeamman matkustamisen Pohdiskelemiseen kokopäiväisesti Käy ylitsepääsemättömäksi."

Voimme miettiä kuitenkin sitä mitä on olla valoa hitaamman eläjän mukana jossain joka ei ole fysiikkaa vaan kokemusta maailmasta. Tässäkin paikassa on aikaa. Ja se on vähintään yhtä omituista (mutta kenties käsitettävämpää) kuin kaikki ylläoleva, joka tuntuu mielettömyydeltä ja kenties jopa houkan houreilta. (Mutta eksakteilta, ja toistettavissa olevilta houreilta. Ne ovat niitä parhaita houreita. Niissä muissa on avaruuden pedofiileiksi paljastuvia räyhähenki -pellejä veitsien kanssa.)

Heideggerin "Oleminen ja aika" irrottautuu kuitenkin astetta subjektiivisempaan suuntaan. Ja arkikokemuksen aika on korkeintaan pseudofysikaalista. Siinä kokemus venyttää ja lyhentää tuokioita. Ja lisäksi joka hetkessä muistelemme menneisyyttä tai ennakoimme tulevaisuutta. Tulevaisuus ja menneisyyskään eivät ole niin erillään nykyhetkestä kuin kellon kanssa toimiaan ja kohtaamisiaan synkronisoivat "Kekkoset" kenties ajattelevat. Heideggerille aika ei ollut subjektiivista tai objektiivista vaan enemmänkin eksistentiaalista. Ja siinä herää aivan uusia kysymyksiä. Ja ne ovat elämisen ja kokemisen kannalta vähintään yhtä mielenkiintoisia ja oleellisia kuin fyysikkoja vaivaava ajan nuolen yksisuuntaisuuden problematiikka. Heideggerin esiin tuoma kysymys voidaan muotoilla siten, että "Miksi sanomme että aika kuluu, emmekä että aikaa syntyy?" Tämä kysymys on erikoinen, sillä se ei oikeastaan sovi kovin hyvin yhteen sen kanssa mitä kristillinen teologia opettaa ajasta. Eli että olemme ikuisuusolentoja. Ja että elämä ja aika on lahjaksi saatu, ja kun ilmaiseksi saadaan, kannattaa kenties ilmaiseksi antaakin. Heideggerilla ei ollut kiitollisuusteema. Hän oli sitä ahdistuneempaa ihmissorttia.

Heideggerin aika tiivistyykin siihen että aikaa kuluu. Olemme ajallisia olentoja. Meillä on käytettävissä äärellinen määrä aikaa. Kuitenkin mukana on samanaikaisesti se "kelloista tuttu piirre" joka liittyy siihen että joku sanoo jos hän sanoisi "Onko sinulla aikaa?" Nimittäin se, että tosiasiassa joka ikinen hetki kaikilla elossa olevilla on käytössä tasan sama määrä minuutteja. Kuitenkin tämä aika priorisoidaan eri tavoin. Siksi kun joku kysyy "Onko sinulla aikaa?" hän ei ole kiinnostunut siitä piirteestä joka on aina sama. Eli se, että joka hetki sekunti on sekunti. Hän on pohjimmiltaan kiinnostunut siitä että onko toinen riittävän kiinnostunut jakamaan tuota aikaansa johonkin tiettyyn asiaan.

Heideggerin maailmassa aika on uhraus ja lahja toiselle. Itse asiassa se on relevantti resurssi. Se on siitä erikoinen, että sitä tavallaan tulee koko ajan lisää, eikä sitä voi ladata talteen johonkin aikapankkiin, mutta sitä on kuitenkin rajallisesti käytössä. Aika on "priorisointihyödyke". Tämä huomio tekee ajasta itse asiassa hyvin arvokasta. Heideggerin maailmassa ihmien etiikka onkin itse asiassa sidottavissa juuri siihen että me kuolemme. Vain kuolema luo meille kontrastin. Ilman sitä olisi vain äärettömästi aikaa eikä priorisointimme olisi kunnolla mitään uhrauksia. Äärettömässä voidaan vain tehdä mitä vain. Kaikki asiat saadaan tehtyä jos on ääretön määrä aikaa. Priorisointimaailmassa yksi valinta on jostain muusta pois. Ja vasta tämä tekee ajasta aidon uhrauksen ja eettisesti arvokkaan. (Kuolemanjälkeisessä Paratiisissa ei siis tavallaan ole etiikkaa.)

Eksistenssimme on typistetty. Ihmisillä on usein kokemus siitä että aikaa on ollut ennen heidän syntymäänsä ja että se jatkuu tämän jälkeen. Ja tämä jatkaa ajatuksia helposti vuosimiljoonien taa jurakauden ihmeisiin, tulevaisuuden tähtimatkailuun tai peräti äärettömän paratiisin palkkioneitsytnautintoihin. Tämä on kuitenkin tavallaan illusionaarista. Vaikka aika on maailman luonnontieteellinen ominaisuus, me kaikki kuitenkin saamme päivämme täytenä. Heideggerin asenteella ihminen eksistoi syntymän ja kuoleman välillä. (Toivottavasti ei "kehdon ja haudan välissä", koska kehdossa rakentaminen vaatii omituista teknologiaa, ja elävältä hautaaminen on muuten vain ikävä vaihtoehto.) Ajan loputon virta ei toteudu. Ja fenomenologisesti sanoen laajemmin ; tämä ei kerro siitä että oma kokemus-elämisemme vaatisi paratiisin. Kenties jopa päin vastoin.

Vieraantumisesta (oleminen ja paikka)

Lontoon Greenwitchissä on Thamesin ali kulkeva tunneli. Se on pari sataa vuotta vanha. Tunnelissa ei voi ajaa autolla, se on pelkästään kävelijöitä ja polkupyöräilijöitä varten. Tämä tarkoitus tulee melko karkeasti siitä että se on kapea ja pieni. Muu ei ole mahdollista. Mikään pakkomielteisinkään anarkisti ei pura autoa ja aja sillä tuon putken läpi. Putki ei ole mikään virallinen nähtävyys, mutta se antaa erikoisen kokemuksan. Kulkiessa voi miltei aistia veden paineen ja meren (tai vähintään kusen). ; Putki ei ole pitkä, sillä Thames ei ole aivan hirvittävän leveä joki. Kuitenkin tämän putken läpi kulkenut törmää maailmaan jotka voisivat olla sadan kilometrin päässä toisistaan. Greenwitchin puolella on yliopiston huikeita rakennuksia, vastapuoli on korostetun köyhää eikä kovinkaan intellektuellia ympäristöä. On kuin putken päässä olisi aivan eri maailmat.

Vierauden ja vierastamisen kokemus on usein tavallaan maantieteen ohjaamaa. Maiden rajoiksi yritetään saada rajajokia. Kuitenkin nämä rajat ovat monesti keinotekoisia tai ainakin ylitettävissä olevia. Ja oikeastaan vasta näin syntyy vierauden kokemus. Ilman kontrastia ei synny kokemusta.

Ja tässä mielessä Heidegger oli hyvin oikeassa selittäessään että vierastaminen ei ole sosiaalisuuden kieltämistä vaan vääristynyttä sosiaalisuutta. Emme esimerkiksi voi vierautua puhelimista. Voimme vierastaa teknologiaa, mutta tällöin joko pelkäämme niihin liittyvää tuntemattomuutta - ne eivät  noudata intentioitamme vaan ovat rikki tai joku muu ihminen käyttää niitä meitä vastaan jollain tavalla joka on mahdollisuus, riski ja usein muotoilematon uhka. Emme vieraannu niistä, ne ovat korkeintaan esilläolevia (vorhandenheit). Ne ovat kappaleita tai välineitä. Heideggerin mukaan vieraantuminen vaatii sen tiedostamista, että toinen on tietoinen ja eksistoiva.
1: Heidegger meni tästä niinkin pitkälle, että hän esitti että ajatus tekoälystä ei ole oikeastaan kysymys. Se on sama kuin kysyisi mikä on numero 7 väri. - Tosin sillä erotuksella että tällä on väliä joillekuille synesteetikoille, kun taas Heidegger korostaa että kysymys on täysin totaalisen mieletön koska siinä yhdistetään kaksi aivan toisiinsa liittymätöntä konseptia. Itse näen että ero ei ole ylittämätön, eli tekoälykysymys on oleellinen vaihtoehto ja että Heideggerin heitto on tältä osin osittain horse laugh. Fenomenologia tuntuukin usein latistuvan tämänlaisiin, että keskustelu voitetaan koska väitetään jotain joka sitten naulataan lähinnä omaan vakaumukseen tai dikotomiseen kahtiajakavaan erittelyyn joita fenomenologit muutoin vastustavat ja korostavat synteesiä tavalla joka usein tuo mieleen itämaisen ajattelin ying-yang -voimineen.

Ajatusta voi kenties hioa eteenpäin siirtymällä Lontoosta myllypuroon. Myllypurossa on silta nro 7. Se on aivan metroradan lähellä. Sillä ei vain tunnu olevan mitään funktiota. Toisin kuin muut alueella olevat sillat, jotka yhdistävät tienpätkiä yhteen, kyseinen silta johtaa täysin läpitunkemattomaan metsään. Tämä on outoa. Ensin voi jopa tuntua absurdilta että tie ei johda vaikka kauppaan, jonkun pihaan tahi muuhun ihmisen rakentamaan. Voi tuntua että tie ei johda mihinkään. Kuitenkin tosiasiassa missään ei ole "ei mikään", ja voidaankin sanoa, että kyseinen silta johtaakin metsään. Tämä ei johda vieraantumisen kokemukseen vaan pelkästään oudon kokemukseen. Outo taas voi olla elähdyttävä. Se opettaa katsomaan asioita uudelta kannalta. Myllypuron pusikkoon johtava silta ja siihen liittyvä "piennar ei vie mihinkään ja ryteikössä ei ole mitään" -asenne voidaan kyseenalaistaa ja uudelleenjäsentää (rekonstruoida, reflektoida, dekonstruoida) ; On erikoista että luonnontila ja periferia usein muutoinkin tulkitaan "Jumalan selän takana olemiseksi" vaikka moni hakee juuri sieltä, metsän rauhasta, yhteyttä Jumalaan. Eli monille nimenomaan kaupunki olisi Jumalan selän takana.

Se, mikä tekee Greenwitchin putkesta vieraannuttavan ei ole outous tai erilaisuus. Ei edes se, onko jollain välinarvoa tai ei. Vieraantuminen vaatii kokemuksen toisen tietoisuudesta ; Greenwitchin kusiputki tuo vieraantumiskokemuksen koska siihen liittyy valtava sosiaalinen kontrasti. Thames erottaa, mutta Greenwitchin kusiputki törmäyttää erilaiset sosiaaliset erkanemiset yhteen.

Persujen sisäsiittoisuus ; Eli kuinka asioita voidaan nähdä metaforana.

Vieraantumisen ei oikeasti tarvitse olla maantieteellistä. Useimmiten se on ideologista tai vain sitä että olemme ihmisiä, emmekä ole toistemme aivoihin kytkeytyneinä millään sellaisella tavalla joka tulee tutuksi "Avatar" -elokuvasta. Näin ollen voi syntyä vahvojakin vieraantumisen kokemuksia. Esimerkiksi kun jutustelin mielestäni aivan leppoisan humoristisesti perussuomalaisista, nousi esille termi "sisäsiittoisuus". Perussuomalaisia moitittiin siitä, että he olivat "sisäsiittoisia".

Luonnollisesti olin huvittunut siitä, että otettaisiin Wrightin polkukerroinmenetelmä ja alettaisiin oikeasti laskemaan sisäsiittoisuusasteita ihmisille. Esimerkiksi Timo Soinin sukupuun tutkiminen tarjoaisi pohjan josta perinnöllisyyden säännöt antaisivat mahdollisuuden arvioida sisäsiittoisuusaste ihan eksaktin estimaatin antavana numerona. Käsittelisin siis perussuomalaisia aivan kuten karjalaumaa. Koska nisäkkäiden sukusolujenmuodostus ja niihin liittyvä perinnöllisyys on samanlaista, voidaankin sanoa että perussuomalaiset ovat tältä osin aivan oleellisesti analogisia karjalauman kanssa.

Tämä koettiin pahana. Ensinnäkin se tietysti kyseenalaisti koko väitteen ja koettiin haastavana. (Minusta se oli vitsi. Jopa hyvä, mutta se oli ilmeisesti aika paska vitsi kuitenkin.) Että tässä sisäsiittoisuus kyseenalaistettiin vaatimalla teknisiä ja kovia laskelmia. Toisaalta tässä korostettiin enemmänkin ideologista sisäsiittoisuutta. Vieraantuminen maahanmuuttajista olisi siksi sosiaalis-ideologista vieraantumista. Ajatus ei ole huono eikä vertaus metaforana ole tältä osin huono. Kuitenkin tästä vitsistä nousi melko suuri vieraantumisen tunne ja tilanne kuivi kasaan. Ei ollut oikein intoa jatkaa keskustelua tälläisen keskusteluympäristön vallitessa. (Jos ei edes vitsiä ymmärrä sanon minä, jos ei osaa edes vakavilla asioilla olla pelleilemättä ja yritätisi edes joskus ymmärtää ajatellee vastapuoli.)

Tämä vieraantuminen voidaan liittää Heideggerin fenomenologisiin näkemyksiin sosiaalisuudesta. Hän nimittäin näki, että eksaktiuden sijaan asioilla on oma määreensä. Esimerkiksi Greenwitchin putki voidaan mitata metreinä, mutta se että se on kuljettava kävellen ja se on loppujen lopuksi ahdast putki, jossa kosteus ja meri on miltei aistittavissa vähintään mielikuvissa muuttaa putken "itseään pidemmäksi". Heideggerille "viisi minuuttia" ja "tupakanmittainen tauko" ovat molemmat omia määreitään.

Mutta ennen kaikkea Heidegger on hyvä jos katsotaan "persujen sisäsiittoisuutta" ideologiaa kuvaavana metaforana eikä konkreettisena geneettisenä ominaisuutena. (Eugeniikkavitseille on aina paikkansa, mutta unohdetaan ne nyt tällä kertaa.) Heidegger nimittäin luokitteli sosiaalisuuden hyvin tarkasti, ja osan sosiaaliseksi tulkitusta hän itse asiassa määritti lankeamiseksi (verfallen). Niissä sosiaalisuus on pseudoa, siis vähemmän sosiaalista kuin vieraantuminen. Ja hän huomasi asioita joita tulisikin huomata ; Monesti sosiaalisuus sekoitetaan esimerkiksi (a) äänekkyyteen (b) siihen, että puhuu paljon (c) siihen, että on hiljaa kun toinen puhuu (d) siihen, että on taitava retorinen sanankäyttäjä joka osaa viestittää. Ja niin edespäin.

Heideggeristä esimerkiksi juoruaminen ja toisten asioiden uteleminen on oleskelemattomuutta. Niissä kommunikaatiota tehdään kommunikaation vuoksi. Esimerkiksi siksi, että halutaan rikkoa hiljaisuus, tai koska halutaan udella toisesta tietoja tai levittää toisista tietoja. Karkeasti sanoen kaksi pahinta päätapaa langeta on se, että
1: Yli -innostuu itsestään. Silloin ihminen katsoo asioita omasta kannastaan ja levittää tätä eteenpäin ajatellen että tämä itseriittoinen itsereflektio on oleellista ymmärryksen lisäämistä. Tällöin ihminen voi lähteä vaikka debatoimaan jotta voi levittää omaa ideologiaan, käännyttää muita. Toinen ihminen unohtuu helposti ja muuttuu välineeksi. Hyvätkin intentiot voivat tällöin saastua.
2: Ihminen suhtautuu toisiin miettien samanlaisuutta ja erilaisuutta. Tällöin ihminen ei siis vain huomaa tuloeroja, vaan luokittelee itsensä niiden kautta. Ihminen haluaa tällöin esimerkiksi tehdä vaikutuksen muihin erottautumalla. Tai sitten haluaa korostaa mukaankuulumistaan samankaltaistamalla itseään. Ihminen siis katsoo ympärilleen ja näkee että toinen ihminen on kauniimpi (tai rumempi), joku toinen rikkaampi (tai köyhempi), joku kolmas fiksumpi (tai tyhmempi) .... Kaikki on vertailua. Asiat voivat olla itsessään totta, mutta vaikeus on siinä että näistä eroista tehdään "ylirelevantteja". Tässä riskinä on sekä itsetarkoituksellinen erikoisuudentavoittelu että tasapäistyminen massaksi.

Nähdäkseni juuri tämä pseudososiaalisuus kattaa yhteiskuntaa. Sen tuottamaa vieraantumista on käytännössä mahdotonta välttää. Emme keskustele vaan pseudokeskustelemme. Näkisin että internet itse asiassa vahvistaa tätä. Sillä se yhdistää samalla tavalla kuin Greeenwitchin putki ; Se helpottaa ohipuhumista että omalle itselle vieraiden kohtaamista. Tämä voisi teoriassa rikastaa, mutta ihmiset ovat käytännössä niin "ideologisesti sisäsiittoisia" että myös riskejä konkretisoituu merkittävissä määrin. Keskustelupalstat voisivat tuntua pseudokeskustelun ytimeltä mutta itse asiassa sosiaalinen media ja blogit ovat äärimmillään tämänlaista. Blogeissa on teksti, ohjelmanjulistus tai muu sanominen ja kommentit jotka kattaa se, että muut huutavat yksisuuntaisesti. Yksimielisiä ollaan korkeintaan siitä että ollaan erimielisiä (joskaan aina ei edes tästä) ja silloinkin syyt erimielisyydelle nähdään eri tavalla. Vääräoppinen on outo, josta vieraannutaan.

Tulkintaesimerkki : Feminismi, vertailu ja kysyminen

Ja vaikka esimerkiksi feminismissä tätä yritetään ideologiatasolla välttää, niin heidänkin parissaan keskustelu redusoituu yleensä nimenomaan siihen että keskustellaan vaikkapa tuloeroista. ("Kenen euro on sattumalta kenen jalkojenvälielimen mitan verran lyhyempi." -tyylisesti.)  Usein näissä peräti erottaudutaan täysin ihmisistä. Feministi ei puhu omasta palkastaan vaan keskimääräisestä naisesta ja keskimääräisestä miehestä. Ja tässä tuijotetaan sitten "olan yli" muita ja attribuoidaan maksimaalisesti. Samalla kun naiset tappelevat tuloeroista ja miehet valittavat armeijasta tai lasten huoltajuuskysymyksistä, he korostavat että nämä erot ovat paitsi olemassa, niin myös relevantteja. Tämä ei kenties itsessään ole väärin, esimerkiksi raha on vallan ja elämän eri tavoitteiden saavuttamisen kannalta yksi olennaisimpia tekijöitä, mutta siltikin feministi kyllä loukkaantuu jos joku korostaa että he ovat pinnallisia rahanperässäjuoksijoita.

Nähdäkseni tämän ongelman voikin tiivistää Heideggerin tapaan suhtautua kysymiseen. Hän näkee kysymyksen aina hyvin kontekstisidonnaisena ; Tässä maailmassa retorinen kysymys ei oikeastaan ole kysymistä ollenkaan koska kysyminen on aina etsimistä. Kysymisen tarve itsessään on jo kannanotto siihen että etsimiseen on tarvetta. Lisäksi koska kysymys muotoillaan, siinä on aina väistämättä jonkinlainen kohde. On kysytty (das gefragte) josta kysytään jotain tiettyä piirrettä tai asiaa (das befragte) ja tällä kysymyksellä yleensä tähdätään johonkin tavoitteeseen (das erfragte). Lisäksi kysymyksellä on kysyjä (der frager). Tämä voi tuntua omituiselta, mutta kun asiaa pyörittelee, voidaan päätyä melko lailla arkimieleenkin taipuvaan näkemykseen siitä, että kysymyksessä on aina jokin ennakoiva näkemys, puute tiedoissa ja tarve korjata asia jokin seikan vuoksi. Kysymys on väline. Kysymys vaatii siis kontekstin, jossa huvittavaa on se, että jopa vastaaja joutuu huomioimaan asioita. Vastaanottajalle on oleellista kertoa eri vastaus sen mukaan mikä on tilanne.

Palatakseni Greenwitchin putkeen, niin Cutty Sarkin lähellä oleva turisti saa aivan erilaisen ohjeen siitä miten hän pääsee joen toiselle puolelle kuin polkupyöräilijä tai autoilija. Turistia voidaan jopa varoittaa että se vastapuoli ei ole niin hirveän kaunis tai turvallinenkaan. (Lontoossa on tosin paljon pahempiakin alueita.) Polkupyöräilijä neuvotaan "kusiputkeen" koska se on melko lyhyt ja nopea ja siksi kätevä. Autoilijalle putkea ei voida edes neuvoa koska autoa ei voi ajaa putken låpi. On kerrottava reitti jossa on silta. Ja niitä on kauempana ja tämä vaatii kiertämistä. Maantieteellinen mutka voidaan kiertää, mutta se vaatii kuitenkin hyvin syvää ymmärrystä sekä maantieteestä että ihmisistä ja tilanteista. Vastaava ongelma on vielä vahvempi silloin kun etsimme yhteisymmärrystä eri maailmankuvien välille. Valitettavasti tässä kohden tilanne on käytännössä se, että kanssaolemiseen tarvitaan kaksi. (Kysyjä ja vastaaja.)

Tiede ja filosofia taas tekevät kysymyksiä. Ja vaikka tasa-arvoisuus ei teknisesti ottaen tarkoita samanlaisuutta - voit olla läski tai laiha mutta samanarvoinen - niin kuitenkin mukana on tärkeänä elementtinä henki siitä että ihmistä ei kohdella eri tavoin sen mukaan mitä ikää, rotua tai vastaavaa hän edustaa. Tämä johtaa siihen että on kysyttävä samanlaisuuteen ja erilaisuuteen liittäviä kysymyksiä. Ja keskustelu joka nostaa näitä esiin olettaa että ne ovat relevantteja. Fenomenologia johtaakin usein hankaluuksiin koska perusteltu filosofia ja tiede kysyvät ja hakevat vastauksia. Tämä johtaa käytännössä väistämättä jollain tavalla Heideggerin "langenneeseen sosiaalisuuteen". ; Näin vaikkapa feministeillä on tavoite kun he hankkivat vastauksia vaikka tuloeroihin. Intentiot värittävät kaiken. Siksi tasa-arvo nouseekin usein tasa-arvottomuuskeskusteluksi joka muotoutuu aina väistämättä joksikin jota Heidegger tuomitsisi.

Valitettavasti tämä saattaa olla väistämätöntä. ; Tämä voidaan ymmärtää jos tajutaan miksi fenomenologit ovat usein riitelemässä skientistien kanssa. Heideggerin näkemys nimittäin helposti korostaa sitä, että valistus tekee lehmänkauppoja todellisuuden kanssa ja valmistaa karhunpalveluksia ihmiskunnalle. Sillä kun maailmaa tehdään tieteen tavoiteltavaksi, tätä käsitellään erojen kautta ja luokitellen. Asiat vaikuttavat toisiin asioihin. Samalla kun saamme objektiivista tietoa maailmasta, jaamme itseämme ulkopuolelle ja tämä tulkitaan vähentymiseksi. Heideggerin maailmassa tiede vieraantuu koska sitä tahraa ympäriinsä leviäminen. (Tavallaan "kontekstien kadottaminen yleispätevyyden vuoksi".) Teoria elää "omaa elämäänsä" muiden tutkijoiden kautta, ja esimerkiksi kriitikko voi tulkita asiaa sellaisesta näkökulmasta että itse ei tunnista oman samomansa sisältöä. Kun ei samastu siihen kritisoituun tai vieraan näkökulman muokkaamaan käy niin että menetämme kykyämme tunnistaa sitä omaa ajatustamme omaksemme.

Nähdäkseni tämän ongelma on juuri siinä että teoriat ja ideologiat ovat meille "miltei ihmisiä" elleivät jopa enenmmän. Feministisen rahanjakokeskustelun syvin ongelma ei ole se, että puhutaan tuloeroista, vaan juuri siitä kun usein puhutaan jostain muusta kuin tälläisestä konkreettisesta piirteestä. Lisäksi ongelmana on se, että feminismi liitetään omaa identiteettiin ja feminismin kritiikki loukkaa feministiä. Teoria on siis kommunikaatiota eikä pelkkää informaatiota. Kommunikaatio taas on suhteessa yksilön väärässoloon, oikeassaoloon ja tätä kautta identiteettiin. ~ Ja tämä ei tietysti koske vain feminismiä. Feminismi on vain esimerkki, joka heijastelee muitakin ideologioita - ja esimerkiksi itseäni.
1: Heidegger kuvasi sitä miten ihmiset katsovat käsiään mutta eivät näe kappaleita lihaa ja luuta. Kädet ovat tietysti myös tätä. Ideologiatkin ovat vähän samanlaisia. On vaikeaa suhtautua oman lempi -ideologian moitteeseen, se kun on parhaimmillaankin vähän sama kuin kuuntelisi sitä miten läkäri selittää sitä miten amputaatio olisi vaikka kuolion vuoksi suoritettava. Ja huonoimmillaan sitä että joku psykopaatti päättää karsia ruumiinjäseniä koska on psykopaatti. (Yleensä sitä, että kuntelee toisten väkivaltafantasioita joissa omia käsiä ensin haukutaan vaikka liian pieniksi ja neitimäisiksi.)

Tämä ei kuvaa pelkästään feminismiä vaan se on mukana kaikessa. Omaksi kokeminen ja sen loukkaamattomuus sekoittaa, koska yht'äkkiä emme käsittelekään asioita kappaleina vaan itsenämme. Tämä on nähdäkseni se, mikä fenomenologiassa on huonoa. (Siinä on paljon hyviäkin juttuja, siksi tätä blogaustakin oli hauskaa kirjoittaa.) Toivoisinkin siksi vähemmän fenomenologian tuhoa (jonka se sen nykymuodossa poliittis-ideologisessa vallankäytössä sovellettuna ilmiönä miltei ansaitsisi) ja enemmän jotain jossa rakennettaisiin eksistentiaalinen näkemys tieteestä joka antaisi mahdollisuuden tunnustaa että tieteenteko ja teorioidenpyörittely on hauskaa läsnäolevaa, kokemusta elähdyttävää "täälläolon työtä", jossa niiden objektiivisuusvaatimus ei ole pelkän vähättelyn ja halveksunnan kohde, "väärää asennetta". Heidegger itse esimerkiksi hylkäsi sen, että matematiikan kätevyys tieteelle selitettiin jotenkin. Hän ei pitänyt siitä että Newtonin matemaattinen fysiikka toimisi koska Newton sovelsi matematiikkaa puhtasti ja ahkerasti. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että matematiikka sopi koska se käsittelee monenlaisia erilaisia tilanteita ja miettii niiden yhteisvaikutuksia ja seurauksia, ja siksi Newton huomioi enemmänkin empiriisiä samanlaisuuksia ja eroavaisuuksia ja tämä empiirisen aineiston läsnäolo oli syy miksi matematiikka saatiin mukaan, sivutuotteena. Heidegger näki vain sen, että luontoa konseptualisoitiin matematiikalla ja sitten saatiin matemaattisia tuloksia. Ja että tässä vain vertailtiin asioita. (Tästä haluaisin irrottaa. Haluaisin että voisimme kysyä ja kenties joskus, kun oikein yrittäisimme, voisimme myös vastata.)