Kun koolla on väliä - eksistenssi mittakaavakysymyksenä

"Kun muistosi ei enää satuta ketään / Silloin särkyy sydämeni / Kun muistosi ei enää satuta ketään / Sydämeni kulkee yli rauhattoman maan / Minun sydämeni hajoaa / Tuulen kanssa kulkemaan."
(CMX, "Minun sydämeni on särkynyt")

Katolisilla on erityinen ajatus kuolleista. Heillä on erityinen konsepti ihmisille jotka ovat kuolleita ja unohdettuja. Heillä on erityisiä rukoustilaisuuksia joissa muistetaan ihmisiä jotka on unohdettu. Tämä on ajatuksena mielenkiintoinen ja kaunis. Sillä monesti kuolleiden muistamisen katsotaan olevan tärkeää. Ihminen ikään kuin jatkaa olemassaoloaan jälkeenjäävien muistoissa. Siksi hautausmaiden hoitamattomat haudat kertovat tavanomaista hautaa surullisemman tarinan. Surullisempia hautoja emme enää edes huomaa. Sillä unohduksen seuraavalla tasolla vastaan tulee se, että tosiasiassa kaikkia hautoja ei edes pidetä "säilyttämisen arvoisina" ja niiden kivet poistetaan ja hautapaikka uudelleenkäytetään. Uusi kivi piilottaa sen, että paikalla on joskus ollut toinenkin hauta.

Hautausmaihin liitetään paljon merkityksiä. Hautausmaat ovat siitä erikoisia paikkoja, että niissä Dunbarin luku taatusti ylittyy ; Haudattuja on niin monta, että kukaan - ei edes kaikista pitkäikäisin ja ihmisrakkain pastori - ei voi pitää mielessään merkityksellistä kuvaa kaikista. Tästä seuraa se, että yksittäisen haudan merkitys tavallaan latistuu. Hautausmaalla on aina joitain spesiaaleja ja tärkeitä hautoja ja muut ovat arvostettuja enemmänkin ideaaleina. Että kuolleita pitää kunnioittaa, mutta heihin ei kohdisteta erityisiä surun tunteita. ; Avainteemana on se, että hautausmaa tavallaan muuttaa mittakaavaa. Yksityisen ihmisen arvoa korostetaan kulttuurissamme. Jokaisen ihmisen kerrotaan olevan erityinen ja arvokas. Tämä toimii kuitenkin lähinnä "pienemmässä mittakaavassa". Kun hautoja kasataan yhteen, joko henkilökohtainen tahi yhteiskunnallinen taso muuttaa tapaa jolla tarkastelemme ympäristöämme. Ja niin esimerkiksi lähisukulaisen - tahi Suomenlinnan vara-amiraali Cronstedtin krypta - muuttuvat jotenkin tärkeämmäksi ja oleellisemmaksi kuin muut. Ihmisen arvo tietysti pysyy samana, ja kaiken takana on vain mittakaava. ; Emme me muista vanhoja historiallisia hautoja henkilökohtaisen ihmissuhteen kautta, vaan sen sosiaalisten liitoksien kautta.

Tämä vastaava toimii kaikessa. Kenties suurin niistä koskee maailman kokoa, ihmisen pienuutta ja universumin kokoa.

Ihmiset ovat pieniä jo lentokoneperspektiivistä.
Saati sitten universumin mittakaavassa.

Guy Kahane on tehnyt tähän liittyen artikkelin joka käsittää juuri mittakaavan ja ihmisen kosmisen merkityksettömyyden välistä suhdetta. Hän lainaa esimerkiksi Russellia joka selitti että "Brief and powerless is Man's life; on him and all his race the slow, sure doom falls pitiless and dark. Blind to good and evil, reckless of destruction, omnipotent matter rolls on its relentless way." Kahane ottaa tämänlaiset lausumat lähtökohdakseen. Ja että mittakaavan lisäksi myös aika on usein nähty vastaavalla tavalla ; Thomas Nagel on ajan kohdalla selittänyt että "reflection on our minuteness and brevity appears to be intimately connected with the sense that life is meaningless".

Kahanella on pointtia ; Kun katsotaan historiaa, voimme huomata että avaruuskäsityksemme on mullistunut. En puhu pelkästä maakeskisyydestä luopumisesta ja aurinkokeskisen maailmankuvan vyörytyksestä, kuten tavallista on. Vaan kun asiaa katsotaan aivan suoraan, niin käsitystemme mukainen universumi on paisunut. Universumi on aina paljastunut suuremmaksi kuin mitä olemme uskoneet. ; Tällä on ollut valtava merkitys ; Ennen universumin rakenteen katsottiin heijastavan ja tukevan ihmiskunnan tärkeyttä. Maakeskisyys korosti että olemme universumin ytimessä ja siksi jotenkin erityisen tärkeitä. Aurinkokeskisyyden nähtiin loukkaavan ihmistä ja Jumalaa. Se oli paitsi tosiasiaväite, myös eksistentiaalisen kriisin paikka. ; Universumin kasvaessa, tilanne on mennyt yhä enemmän ja enemmän siihen suuntaan että ihmisen tulisi kokea pienuutta ja nöyryyttä valtavan avaruuden alla. Kasvanut mittakava kertoo monista siitä että ihmisten arvo jotekin kutistuisi.

Kun avaruus on suuri, ihminen on pikkuriikkinen pölyhiukkanen. ; Kun avaruutta mitataan valovuosissa ja vuosimiljardeissa ei sata vuotta ja vajaa kaksi metriä voi olla kovin mittava pala kokonaisuutta. Astrobiologia, jota usein käytetään apologeettojen jumalapuheissa perustelemaan sitä miten "privilidged planet" maa on, helposti ampuu itseään jalkaan. Sillä se korostaa miten absurdi sattumus ihminen on. Kun universumi on läpeensä elämälle viheliäinen paikka, ja vaaditaan erityisolosuhteita että ihminen voi olla, korostuu enemmänkin se että olemme sattuma emmekä jokin Jumalan olennainen suunnitelma jonka olemassaolon ja elämisen vuoksi hän on rakentanut koko muun universumin. Nöyryys omasta pienuudesta toki lisääntyy mutta Jumalisuus voi tuntua jopa epätodennäköisemmältä.

Kuitenkin voidaan nähdä että aivan kuten hautausmaat eivät halveksu yksilöitä, vaan keskitymme tiettyihin paikkoihin mittakaavan vuoksi, voisimme huomata että kyseessä on "mittakaavakysymys". Arvo ei itse asiassa katoa mihinkään. Cronstedtin haudalla kävijä ei halua loukata samalla hautausmaalla olevia muita ihmisiä, eikä oikein kukaan näe tässä vierailussa "sellaista viestiä".

Jos ajattelemme että merkitys on kohteen arvo jaettuna tarkastelumittakaavan koolla, voimme huomata että tosiasiassa halveksuta arvoa ollenkaan. "Tekorationaalisena" matematiikkavertauksena (ei siis ehtana matematiikkana vaan metaforana jossa on matemaattista notaatiota jotta idea toisi asian selville. Filosofit tekevät tätä usein ja se on häiritsevää. Ja minäkin teen sen nyt, pahoitteluni.)

Merkitys = Arvo / Mittakaavalla

Kohde ja sen arvo pysyvät samana. Ainut mikä prosessissa muuttuu on perspektiivi. Merkitys voi pienentyä mittakaavan kasvaessa mutta tämä ei halveksu arvoa - tai oikeastaan käsittele tätä mitenkään. Arvo ja Merkitys esiintyvät puheissa vain usein ikään kuin synonyymeinä vaikka ne ovat vain toisiinsa liitoksissa.

Ja tämä erotteleva on maantieteellistä eksistentialismia samaan tapaan kuin Heidegger käsitteli ihmisen ajallista rajallisuutta aikaa käsittelevässä eksistentialismissaan. Ja hän päätyi aivan päinvastaisseen tulokseen kuin Nagel ; Hänestä kuoleman ja rajallisuuden tiedostaminen on se joka ylipäätään antaa asioille ja valinnoille niiden arvon. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että pienuus luo merkitystä yksityiskohdille. Näin ollen jos joku ahdistuu tähtitaivaasta ja menee katsomaan televisioviihdettä, hän ei välttämättä toimikaan typerästi ja pinnallisesti vaan päin vastoin, osaa ymmärtää rajallisuutensa ja ottaa arvon siitä mistä voi.

Kahane itse  asiassa valaisee tätä ajatusta mukavasti käyttäen vertauskuvana kirjaa. Siinä tutkimuskohde antaa mittakaavan. Jos teet kirjaa perheestäsi, pienen urheilukilpailun voitto voi olla merkittävä. Mutta jos katsotaan koko kylää, niin jos painaa yhden tälläisen pitäisi jotenkin painaa muitakin vastaavia voittoja joita on älyttömästi. On käytännöllistä laittaa mitali mukaan jos voitto on osa pidempää voittoputkea tai voitto liittyy paikallisesti suurikokoiseen ja merkittävään urheilujärjestötoimintaan. Globaalilla tasolla urheilijoita tutkiessa huomio voi keskittyä olympiavoittajiin ja tällä voitolla ei ole siellä sijaa. Silti voitto ja mitali on joka kerta täsmälleen sama. (Jopa yhteiskunnalliselta ja muilta ns. konstruoiduilta arvoltaan sama.)

Yksilön kuolema joka tapahtuu yhdessä huoneessa jota tarkastelemme on merkittävä. Uutisissa yksilöiden kuolemat tiivistyvät tilastoihin joissa voidaan puhua isoistakin numeroista. Jokainen kuolema on pienessä mittakaavassa yhtä merkittävä. Suuressa mittakaavassa muutkin asiat vaikuttavat siihen mitä "kannattaa nostaa esiin". Ja tässä ratkaisu on yleensä yhteiskunnallis-pragmaattinen eikä suoraan eettinen. Tässä mielessä hoitamaton, unohdettu - kenties jopa purettu - hauta on saman arvoinen kuin se, jolla on kivi ja hoidettu alusta. Vain tarkastelumittakaava muuttuu. Arvossa kysymys ei ole enää edes muistamisesta, siitä että sukuperspektiivi katoaa tuhoaa yhden tarkastelukulman soveltamisen elämässä, mutta tämä koskettaa mittakaavatasoa, ei sitä että tämän kyseisen ihmisen elämä olisi unohtamisen hetkestä lähtien mitätöitynyt. Perspektiivin katoaminen on mittakaavamuutos joka perimmiltään ei koske arvoa, vaan heijastuu vain merkitystasolla.