Mysteerilaatikko

"Penn&Teller:Bullshit!" -sarjan Area 51:tä koskevassa jaksossa tarkasteltiin alueeseen liittyviä salaliittoteorioita. He huomauttivat aluksi että heillä oli sillä kerralla poikkeava näkökulma aiheeseen. Avaruusolentojakin voidaan käsitellä tieteellisinä väitteinä. Mutta kyseisen jakson näkökulma ei toistanut tätä sarjan jo kaluamaa tematiikkaa vaan astui psykologisoinin maaperälle. ; Tätä perusteltiin myös sillä, että Area 51 on armeijan salainen tukikohta, johon liittyvien väitteiden varmistaminen ja kumoaminen tapahtuisivat katsomalla laatikkoon. Koska tämä ei ole mahdollista, on asia ratkottava muuta kautta.

Jos laatikkoon kurkkaaminen
johtaa aaltofunktion romahtamiseen
ja kissa on joko elossa tai kuollut
niin onhan se ennen kurkistamistakin.
Siksi on rationaalista vain väittää että kissa
on elossa ja unohtaa se kuollut vaihtoehto.
Sillä kuollut kissa on surullinen asia.
Kyllä tässä nyt pitää kvanttifysiikka muuttaa!

Psykologisessa kulmassa keskityttiin uteliaisuuteen. Penn ja Teller käyttivät vertauksena laatikkoa jonka sisältöä ei paljasteta. Uteliaisuus saa mielen kehittämään erikoisia ratkaisuja. Suojatussa laatikossa jonne ei mitenkään saa kurkistaa voidaankin kuvitella Hitlerin aivot. Kiistäminen vahvistaa näitä mielikuvia. Area 51 on tämänlaiselle näkökulmalle kätevä, koska siinä on totuus, aivan varmasti on. Mutta sitä ei päästä tarkistamaan. Uteliaisuus ja mielikuvitus täyttää tyhjät tilat helposti. Tätä teemaa tuki myös sarjaan saatu psykologi, joka selitti, miten salaliittoteorioissa sysäyksenä on helposti juuri se, että osa ihmisistä kestävät huonosti mysteereitä. He täyttävät aukkoja - ja he täyttävät niitä mielikuvitutsa kiihottavilla vaihtoehdoilla. (Avaamaton laatikko on aina sisällöltään jännempi kuin avattu.) Ja tälle sitten kehitellään mitä parempia voi olla syitä, joilla perutellaan miksi tämä mielikuvitusta kiihottava vaihtoehto on mahdollinen. Ja tämän jälkeen kriitikoilta vaaditaan sitä mihin ei pystytä - eli laatikkoon kurkkaamista.

Psykologi oikein korosti että tähän ei aja mikään tyhmyys. Ja että monesti salaliittoteorioissa sosiaalinen vertaistuki ja ystävien kansa oleminen merkitsevät enemmän.

Harppileikkiä:
Sekä ympyrän neliöintiä
Että kulman kolmijakoa
Että alkeemista mystiikkaa.

Mielestäni tämä oli hauska kulma katsoa asioita. Samalla korostui se, mitä olen itsekin korostanut. Eli crank jolla on höyrähtäneitä ideoita ei yleensä ole tyhmä. He voivat olla hyvinkin älykkäitä. Älykkyys voi jopa iskea vastaan sillä älykäs osaa saivarrella potentiaaliset kumouksetkin tehottomiksi. Tämänlaista ad hoc -selitysten generoimista on vaikeaa välttää - ja vaikka joskus ad hoc -olettaminen on asiallista niin jossain vain helposti ajaudutaan sen ylikäyttöön. Ja silloin syntyy jotain jonka voisi sanoa olevan filosofialle samaa mitä kulman kolmijako harpilla ja viivottimella tai ympyrän neliöinti ovat matematiikassa. Tai ikiliikkujat fysiikassa ; Ne on osoitettu mahdottomiksi, mutta aina löytyy yrittäjiä. ; Nähdäkseni kulman kolmijako harpilla ja viivottimella on itse asiassa mitä mainioin vertaus. Sillä sen avulla ei päästä tulokseen, mutta sen avulla saadaan likiarvoja. Ja nämä likiarvojen haut muodostavat kauniita ja harmonisia muotoja. Niissä on innostavaa voimaa ja estetiikkaa, vaikka ne ovat samanaikaisesti myös pseudorationaalista ajan haaskaamista.

Tällä alustuksella voisin jopa sanoa että on virhe että uskontoa - etenkin jumaluusopillista teologiaa - verrataan taikauskoihin joissa maailmaa yritetään hallita samalla tavalla kuin vaikka horoskoopeilla, uhrausrituaaleilla, yrityksillä tehdä lyijystä kultaa elohopeaa höyrytelemällä alkeemisin keinoin tai opettelemalla loitsuja. Tämä kattaa vain hyvin pienen osan uskontoa. Kenties osuvampaa onkin verrata sitä salaliittoteorioihin. Molempia yhdistää vankka halu nähdä intentioita yhteensattumissa ja tapa "jakaa kulmaa kolmeen osaan harpilla ja viivaimella".

Tästä saa mietteitä vaikkapa katsomalla mysteerilaatikon heilahtamisesta uskontoaiheen parissa. Stephen Law ottaa käsittelyyn uskonnon tavan käsitellä kritiikiä. Sen, jossa ideana on se, että kritiikki ohitetaan sanomalla sitä irrelevantiksi. Tämä ei peräti ole sitä fundamentalismin suosimaa vaan koskee juuri sitä "sofistikoitunutta teologiaa". Kritiikki ohitetaan sanomalla "Ah, yes. You may indeed, have succeeded in showing that there’s no “God”, if that’s how you define him. But that’s not what sophisticated theists such as myself mean by ‘God’.” They then add, “What we’re talking about is, in truth, ineffable and beyond our comprehension. So you have not refuted my sort of theism."  Ja tietyllä tavalla tämä toimiikin ; "If what people mean by “God” is something indefinable, something beyond the grasp of our conceptual and linguistic apparatus, then obviously any criticism of theism based on the assumption that God is, say, maximally powerful, knowledgeable and good must miss its mark." Kyseessä onkin silmänkääntötemppu jossa "nyt sinä näet sen - nyt sinä et näe sitä" toimii automatisoituna. ; Voidaan sanoa että tämä on pohjimmiltaan semanttisella tasolla tehty Moving the goalposts -argumenttivirheeseen perustuva strategia. Law perustelee tämän sillä että tosiasiassa yksikään teologia ei käsittele Jumalaa tällä tavalla. Tämä määritelmä on tarkoitettu pelkästään kriitikoita varten. Käytännössä tästä tulee ongelmia koko uskontoilmiön ja teologian miettimiseen. Law ottaa tästä esimerkiksi Armstrongin joka ajaa yllämainittua ajattelutapaa. "Armstrong does at least succeed in rendering her brand of theism immune to the evidential problem of evil. If God can’t be described, then he can’t be described as, say, all-powerful, all-knowing and all-good. Armstrong seems to concede that the problem of evil would indeed constitute an excellent argument against the existence of a God of that sort. But that’s not the sort of God that, she claims, the vast majority of religious people down through the centuries, have believed in." ... "reading through Armstrong’s book, it becomes apparent her God is not quite so mysterious and ineffable after all. Indeed, Armstrong says that “God” is a symbol of “absolute goodness, beauty, order, peace, truthfulness, justice...”. Not only does Armstrong appear here to be effing the ineffable, it seems she also thinks she knows things about this indescribable transcendence of which “God” is the name. She knows not only that it is the sort of thing to which moral concepts apply, but also that the correct concept to apply is absolute goodness rather than, say, absolute indifference, or absolute evil. How is she able to know this?" Jumalasta koetaan ja tiedetään aivan helvetisti. Paitsi jos se on jotenkin kiusallista tai negatiivista, jolloin sen on pakko olla väärinkäsitys koska transsendentti Jumala ei mahdu mihinkään määritteisiin. Paitsi jos se on uskonnon puolella ja kehuvaa jolloin kevytkin jutustelu on asiallista ja humaanin innostavaa keskustelua johon pitää kannustaa kaikkia, koska se keskustelu on yleisinhimillistä. Paitsi uskontokriittinen joka on homo religiosus -ihmiskuvasta etääntymistä ja siksi epäautenttista olemista. Koska emme tiedä mitään Jumalasta ja hänen meihin kohdistuvista tavoitteista. Paitsi silloin kuin yht'äkkiä tiedämmekin!

Itse korostaisin että tämä korostuu uskontokeskustelun ollessa käytännöllisempi. Kaksinaismoralismi paisuu aivan leppoisissakin merkeissä. Ei tarvita mitään äärifundamentalistia. Normaali - jopa keskimääräistä liberaalimpi - uskovainen riittää. Tästä saa hyvän havainnon lukemalla "Kotimaan" blogista sitä miten uskovainen oli kokenut Uskontojen Uhrien Tuki RY:n vertaistukileiristä. "Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli. Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin - moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista." Tämä ei ole häijyn ihmisen reaktio. Ja itse asiassa juuri tämä tekee siitä hyvin pelottavaa. Sillä kirjoittaja jatkaa seuraavalla tavalla "Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta - ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille." Ja ongelma on todella tuossa itsessään leppoisalta vaikuttavassa virkkeessä.

Sillä sanavalinnat kertovat kaiken. Etenkin kun sanavalinta ei ole tämän yksilön lipsahdussammakko - en usko Freudilaisiin lipsahduksiin kovin vahvasti - vaan toistuva teema. Kun uskontokritiikkiä selitetään on olemassa selvä näkemysero. "Marginaalinen", "rajoittunut" ja "huonosti reflektoitu" ovat juuri niitä sanoja joita käytetään uskontokriitikoista. Law näyttää samaa ilmiötä teologiassa, mutta näin arkitajuisesti voinee huomata miten suuri tämä kaksoisstandardi nimittäin on. Jos joku uskoo vähällä todisteella tätä ei pidetä ongelmana tai tätä syytetä huonoksi reflektioksi. Uskovaisen heikolla perustelupohjalla ja pienellä miettimisellä otettu vakaumus hyväksytään koska uskonto ei kuulemma ole sillä tavalla taitolaji ollenkaan. Sitten kun on uskontokriitikko niin lähes mikään määrä teologian osaamisia ei riitä - koska uskovainen kokee että kun kriitikko debunkkaa argumentin niin että hän itse kokee kyseisen teeman eri tavalla. Tämä ei käsittele kritiikkiä tai kritiikin osuvuutta mitenkään vaan tässä alleviivataan vain oman kokemuksen erilaisuutta.

Kirjoittaja itse asiassa itsekin tajuaa jollain tasolla että erilainen tapa jäsentää asioita ei tarkoita laadullista eroa, vaikka tämä laatuero juuri tuntuu kumpuavan puheista. "Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin." Tässä väärinkäsitys on molemminpuolista, mutta vain ateisti on "militantti" ja "huonosti reflektoinut kritisoimansa teologian". - Näin siitä huolimatta että en ole itse vielä toistaiseksi löytänyt oikein ainuttakaan analyyttisellä otteella läpikäytyä uusateismin kritiikkiä joka todella käsittelisi uusateistien argumentteja olkiukottamatta niitä.

Ja tämä yhdistääkin teologian - ja salaliittoteoriat - taiteeseen. Systomykoosissa mietittiin taiteiden merkitystä.  Siinä esillenostetaan ns. korkeakulttuurisen taiteen ongelma. Se yrittää samalla olla tärkeää ja yleismaailmallista ja perustella että taide on kaikkien asia ja siksi tärkeä. Toisaalta se yrittää korostaa että taide avautuu vain hyvinkin harvoille. Ja tästä seuraa vakava ja ylitsepääsemätön ristiriita. "" ... "Sanotaan, että kaikkein parhaat taideteokset ovat sellaisia että enemmistö ei voi niitä ymmärtää ja että ne avautuvat vain valituille, jotka ovat valmentautuneet ymmärtämään noita suuria teoksia, mutta jos enemmistö ei ymmärrä, niin sille täytyy selittää, antaa sille ne tiedot joita se tarvitsee ymmärtääkseen. Mutta käy ilmi että sellaisia tietoja ei ole ja että teoksia ei voi selittää, ja sen tähden ne jotka sanovat että enemmistö ei ymmärrä hyviä taideteoksia eivät anna selityksiä vaan sanovat että ymmärtääkseen täytyy lukea, katsoa, kuunnella noita teoksia kerran toisensa jälkeen. Mutta se ei ole selittämistä vaan totuttamista. Ja totuttaa voidaan kaikkeen, kaikkeen huonoimpaankin." ... "Ylimpien luokkien taiteesta ei siis koskaan voikaan tulla koko kansan taidetta, sitä eivät ajattelevat ja vilpittömät ihmiset voi hiukkaakaan epäillä. Ja jos taide siis on tärkeä asia, hengen siunaus, kaikille ihmisille uskonnon kaltainen välttämättömyys, niin sen tulee olla kaikkien ihmisten käsitettävissä, jos siitä taas ei voi tulla koko kansan taidetta niin on kaksi vaihtoehtoa; joko taide ei ole niin tärkeä asia kuin annetaan ymmärtää, tai se mitä me sanomme taiteeksi ei ole tärkeä asia."

Itse sanoisinkin että ympyrän neliöintiin keskittyneet teologit jotka vaatiavat sofistikoituneeseen teologiaansa vastaamisen unohtavat tärkeän asian. Ei ole tärkeää voida rakentaa "mysteerilaatikko" sellaisessa muodossa että ei vain sanota että "voi olla mysteerilaatikko". Täytyy myös voida osoittaa että juuri tämä laatikko on olemassa ja relevantti. Sofistikoituneella teologialla ei ole arvoa ja mieltä. Jokainen salaliittocrank joka puolustaa omaa salaliittoaan - olipa tämä sitten mitä tahansa poliitikoiksi naamioituvista reptiliaaneista lehmiä kaappaaviin harmaisiin pikkumiehiin tai Jeesuskristukseen asti - on oppinut neliöimään ympyrää niin esteettisen nautinnollisesti, että hän on totuttanut itsensä omaan lempiasiaansa. Ja tässä vaiheessa käy juuri kuten sille Penn&Tellerin Area 51 -salaliittoteoreetikolle joka selitti että hänestä kiinnostus ja avoimuus kommunikaatioon vieraan planeetan älyjä kohtaan on merkki korkeammasta älykkyydestä. Ei siihen voi oikeasti sanoa mitään muuta kuin että niin meistä jokainen pitää hullutuksiaan mielikuvituksekkaan tahi muuten erityisen kyvykkään ihmisen tunnuspiirteinä. Koska ilman tätä luuloa ne eivät enää olisi hullutuksia.

Nähdäkseni uskontokritiikki käsitteleekin relevantteja puolia. Turhien puolien kohdalla sen tarvitsee vain viitata että ne ovat turhia puolia. Kuten Stephen Law joka selittää miten "sofistikoituneen teologian erimielisyys" pitää sisällään Moving the goalposts -argumenttivirheen jo ytimeltään ja että ne ovat siksi ja sen vuoksi älyllisesti täysin arvottomia saivarteluja. Jos ne pitävät sisällään tälläisiä, tekisi mieleni ehdottaa niille samaa kuin mitä Hume ehdotti. Mutta minä en suosittele. Sillä se olisi kauheaa vessapaperin haaskuuta.