Pieni ajatus maailmanpyörien suosiosta

Helsingin katajanokalle on suunniteltu monenlaista. Maailmanpyöräprojekti on pärjännyt siinä hyvin, se sai rakennusluvan. Ajatus ei ole aivan kummallinen. Sillä esimerkiksi Lontoon "London eye" aka. "big eye" (kuvassa yllä) on hyvin suosittu nähtävyys, ja se on Thamesin lähellä liikkuvalle kätevä maamerkki ; Se on suuri, pyöreä toisin kuin muut suuret ja korkeat asiat. Ja se on joen äärellä, joten se näkyy hyvinkin kauas: Eteen ei nouse muita näköesteitä.

Se rakennettiin vuosi tuhannen vaihteeksi ja siitä on tullut todellinen rahasampo. Sen liput ovat melko kalliita mutta silti laitteeseen joutuu jonottamaan ihan älyttömästi. (Vaikka ostaisi sellaisen spesiaalikalliin lipun jossa pääsee VIP -jonoon, joka on sekin aivan älyttömän pitkä.) Maailmanpyörät ovat helposti suosittuja laitteita. Tämä tekee niistä ainutlaatuisia. Sillä usein laitteita täytyy uudistaa. Huvipuistojen laitteet jäävät helposti ajan jalkoihin. Siksi huvipuistot joutuvatkin uudistamaan laitteistojaan.

Maailmanpyörät toimivat nähdäkseni kahdella voimalla. Nostalgialla (kuten myös karusellit) ja ennen kaikkea näköaloilla. Ja näköala riittää, siinä ei ole edes säävarausta. Jopa Lontoon sää - jossa aurinkoisena päivänä voi sataa 5 kertaa - on tässä riittävä. Itsekin jonotin maailmanpyörään (and all what you get was this lousy picture.)

Tässä kohden maailmanpyörä on hieman kuten korkea mäki tai torni. Ne tarjoavat näköalaa. Ja näköalan lisäksi ne tarjoavat keinoja kurkistella vaikkapa nähtävyyksiä. Ja nähtävyyksien kannalta maailmanpyörän lokaatio on oleellinen. Maisemia on joka paikassa, mutta vain tietyissä paikoissa saa katsoa tuttuja, ikonisia, kohteita yläkulmasta

 Kuitenkin maailmanpyörä myös eroaa edellämainituista torneista ja mäistä. Sillä vaikka esimerkiksi Greenwitchin mäessä oleva näköalatasanne tarjoaa kiistatta näköalan jossa on kuuluisia nähtävyyksiä.

Maailmanpyörää erottaa "vaivattomuus". Mäelle on kiivettävä. Torniin on kiivettävä. Maailmanpyörä vie huipulle ja takaisin. Ja tekee tämän turvalliseisti. Tämä ero ei viittaa pelkkään laiskuuteen ; Laiskuus on toki eräs tärkeistä syistä ; Tosiasiassahan näköaloja saisi myös korkeista puista. Ja ihmiset eivät silti riemulla kiipeile puihin, koska tästä on suuresti vaivaa ja tässä on aina mukana putoamisen riski. (Itse nautin korkealla olemisesta, siitä että saa katsoa asioita alhaalta päin. Silti en kiipeä puuhun vaikka meillä on Keravalla isoja puita.)

Oleellisempi tämän blogauksen kannalta on kuitenkin se, että maailmanpyörä ohjailee aisteja eri tavoin. "Esoteerinen maantiede" kuvaa sitä että torniin kiipeäminen on hyvin tietynlaista. Torni on tässä kohden vähän kuin "mäki äärimmilleen vietynä". Vaiva ja syrjäisyys tuntuu yhdistyvän niihin. Torni on usein näkyvä osa, jota käytetään vähän. Tornissa on pystysuora muoto joka ohjaa katsetta ylöspäin. "torni kutsuu kamaratason kulkijaa nostamaan katseensa ylös, kohtaamaan taivaan." Ja sen pystysuora muoto ohjaa katsetta vielä tornin huipunkin yli. - Tätä on tietysti käytetty kirkkojen muotoilussa hyväksi. Maailmanpyörä on sen sijaan kehä, jota katse ikään kuin automaattisesti seuraa. Näin katse ei mene ylös ja jatka maailmanpyörän ulkopuolelle. Tämä tekee maailmanpyörästä "maallisemman". Torniin (kuten mäkeenkin) kapuamisessa on vaivaa. Ja ihmispsyykellä on omituinen tapa liittää onnistuminen ja ponnistus yhteen siten, että jos asiaan on panostettu se tuntuu arvokkaammalta. "Mieli virittyy odotuksesta, sillä ylhäällä on aina jonkinlainen huipennus." Ja toisaalta tässä on jopa siirtymäriitin makua. "Myös torneista laskeutuminen on merkittävä kokemus. Mielleyhtymä tulee siirtymäriitin ajaksi eristäytyneestä ihmisestä, joka palaa takaisin arkipiiriin, muiden keskuuteen. Jotain on muuttunut, vaikka ihminen on saman näköinen. Tornien vaikutus kestää pitkään, joidenkin osalta muisto on sähköinen vuosienkin jälkeen."

Maailmanpyörä on hetkellisempi. Tämä ei tarkoita sitä että se olisi jotenkin pinnallisempi versio tornista. Vaan sitä, että siinä on enemmän heittäytymisen ja spontaaniuden henkeä. Torniin ja mäelle kiipeäminen taas on hallintaa jossa kyseessä on riskinotosta, vaivannäöstä ja rohkeudesta (jossa ääripäänä olisi suureen puuhun kiipeäminen.) Maailmanpyörässä oleellista onkin juuri se, että kun mukaan astuu, hallinta ei ole omissa käsissä. Prosessi kestää sen verran kuin ulkopuolinen taho määrää. Hallintaa siinä ei ole. Ja tämän kautta maailmanpyörässä saatetaan olla kauemman aikaa kuin vaikkapa Greenwitchin näköalatasanteella. (London Eyen kierros kestää arviolta puolisen tuntia. Olin Greenwitchin mäellä kymmenisen minuuttia. Sää oli mäellä vieläpä parempi.)

Siitä puuttuu tornin mahtipontisuus ja jopa pömpöösiys, jossa kurotetaan kohti jotain ikuisuudella oikeutettua mahtavaa. Maailmanpyörä on hetkellistä, osalle se voi tarkoittaa latteutta. Mutta minulle tarkoittaa sitä että kokemus on hetkellinen ja siksi mahdollisesti uusittava. Uusittava vaikkapa sitten Helsingissä, jossa mahdollisuuksia siihen että toisia katsotaan alaspäin löytyy muussa elämässä, mutta melko harvoin tässä asiallisemmassa. (Alakuvassa maailmanpyörä taustalla. Sen peittää sitä pienempi ja hurjempi pyörityshärveli.) Maailmanpyörä ei tarjoa Jumalaperspektiiviä, vaan näköalan joka jää maisemaksi.