interpassiivisluterilainen

Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.

Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.

Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.

Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.

Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.

Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.

Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)

Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)

Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.

mea cupla

Kieleen on ilmiselvästi pesiytynyt uusi sana, "kupla". Se sai alkunsa kun Krista Kosonen selitti että vaalitulos ei edustanut hänen Suomeaan. Hän korosti tässä sitä miten hän ei tunne ketään perussuomalaista äänestänyttä. (Mikä on epistemologisessa mielessä erikoinen väite maassa jossa on vaalisalaisuus.) Tästä seurasi sitten se, että
1: Tahot ja alakulttuurit jotka käyttävät toistuvasti patriotismia lyömäaseenaan suuttuivat. Kristityt konservatiivit ovat toistuvasti selittämässä että "Suomi on kristillinen maa". Hyvänä kansalaisena olemista kyseenalaistetaan mitä ihmeellisemmillä asioilla. (Perussuomalaiseen denialismiklikkiin liittyen on kiinnostavaa että "oletko edes Suomalainen" on heitto jota on sanottu siihen liittyen että ei pidä fluorihammastahnan käyttämistä vaarallisena lasten myrkyttämisenä joka kohtaa idiotismiin. Ei vaikka nämä "fluoriskeptikot" olisivatkin sitten käyttäneet hammastahnaa.) Nyt he tiedostivat että maassa pitää olla maan tavalla silloinkin kun tulee väärä vaalitulos. Ja että demokratia, keskustelu, kaikki kuuluu maahan nössössöö. Jonkun muun sanomana tässä olisikin jotain uskottavuutta.
2: Kosonen muuttui koko etelässä olevan kulttuurin analogiksi. Kosonen ei ollutkaan yksittäistapaus vaan exemplar joka ikään kuin edusti ja kuvasi koko "punaviherstalinistimamuhyysäriskeneä".

En ole hirveästi puuttunut tähän keskusteluun.

Syyni vaikenemiseen on helppo. Olen pitänyt sitä retorisena käsitteenä. Sellaisella tavalla josta olen yleensä melkoisen epäkiinnostunut. "Raivon ensyklopediassa" kuplan perusolemus on kuvattu loistavan raivotautisesti. "Tässä vähä-älyisessä loiskuplimisessa ei ole muuta ideaa kuin keksiä epäanalyyttinen nimi sille huimalle ilmiölle, että eri puolilla maata äänestetään eri tavoin ja että kaupungeissa eletään eri tavalla kuin haja-ajutusalueella ym. Ukko Ylijumalan selän takana. Jumpe, että on rapsakkaa analyysiä; kyllä tästä kannattaa lässyttää radiossa puoli tuntia putkeen." ... "Perin jännää on, että kommentaarin perusteella vaikuttaa siltä, että kupla on vain yhtäällä, nimittäin kaupungeissa ja eritoten inhotussa Helsingissä. Kaikkein estottomimmin keskustelussa on lyöty juuri kaupunkilaisia, jotka elävät väärin ja joiden koko maailmankuva ja eettinen järjestelmä voidaan redusoida siihen, etteivät he tiedä mitään "oikeasta" todellisuudesta. Kuulemma kaikki muut kuin kepulaiset ja perussuomalaiset ovat ylimielisiä. Tätä viestiä ovat somessa toitottaneet erityisesti persuaktiivit. En puhuisi ylimielisyydestä kovin syvällä rintaäänellä, jos kannattamani puolue pitäsi kansainvälisenä nimenään sellaista konstruktiota kuin "The Finns". Kuka ei edusta kenenkään Suomea?"

Lainaukset heijastavat sitä miten näen asian itsekin. Ensimmäinen lainauspätkä on deskriptiivinen. Se kuvaa sitä että on jokin ilmiö joka tapahtuu maailmassa. Se on tässä tapauksessa induktiivinen ja tilastollinen tapa. Se ei ole uusi, vaikea, kovin kontroversiaalinen yllättävä tai oikeastaan kiinnostava. Toinen osa on sitten arvottava ja alentava. Kupla on pejoratiivinen luokitelma jossa tietyt ihmiset ovat kuplassa ja toiset sitten eivät. On selvästi luokiteltu "Oikea Järkevä Tapa" ja sitten se "Surkea Vajaa Tapa".

"Kupla" on siis terminä joka arvottaa asioita ja ottaa kantaa siihen mitä asia on ikään kuin "ontologisesti". Tämänlainen kinastelu vaikuttaa olevan nykyään äärimmäisen muodikasta. Esimerkiksi:
* Skeptikkopiireissä pitäisi ilmeisesti olla sitä mieltä että vaihtoehtohoito -sanan sijasta kannattaisi käyttää uskomushoito -sanaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajat taas selittävät että tosiasiassa pitää puhua "perinnehoidoista" jotka ovat paikallisia ja sitten "vaihtoehtohoidoista" jotka ovat peräisin muualta. Eli "kiinalainen poppaparannus" on kiinassa perinnehoito ja suomessa vaihtoehtohoito. Minä käytän vittuuksissanikin sanaa vaihtoehtohoito sellaisessa muodossa että kyseessä on vaihtoehto hoidolle. Se ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.
* Jos mietitään sukupuoltaan muuttavaa ihmistä on selvästi nähty että osalle prosessi on sukupuolenvaihdosleikkaus ja toisille sukupuolenkorjausleikkaus. Toisen sanan käyttämistä pidetään loukkaavana tai tolvanana. Molemmissa otetaan kantaa siihen onko käsite perimmiltään mitäkin. Jos joku näkee että sukupuolta vaihdetaan keskittyy siihen että sukupuoli on perimmiltään "kikkeli ja kromosomit" -näkökulmainen kun taas sukupuolenkorjaus -termin käyttäjät korostavat että anatomia korjataan muuttumattomaan sisäiseen kokemukseen omasta sukupuolesta. Minä käytän näitä sanoja aina keskustelukumppaneiden mukaan niin että käytän "väärää termiä". Se todellakin ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.

Näen että nykyajan keskustelusta turhankin suuri osa käytetään tämänlaiseen retoriseen kikkailuun. Kyseessä on valtataistelusta jota ei käydä argumentein vaan sitä kautta että saadaan oma käsite ja sen nimitys yleisesti käyttöön. Se jonka sanaa käytetään aina, voittaa. En mene tälläiseen pelleilyyn. ; Esimerkiksi osa Teuvo Hakkaraisen "uliuliuli, sitä on hauskaa kuunnella" -kohusta johtui siitä että hän käytti vääriä sanoja. Nähdäkseni tuo lausunto ei heijastanut mitään ikävää eetosta. Hakkaraisen eetosta voi kalibroida vaikka sitä kautta mitä hän on Hondurasissa tehnyt. Nykyaikana suuri osa internetkeskustelusta menee siihen mitä voisi odottaa vain "postmoderneilta ylikoulutetuilta saivartelevilta mielisairastuneilta käsiteanalyytikoilta jotka ovat aloittaneet LSD -kuurin". Mutta valitettavasti tätä termirunkkausta tapahtuu maalaiskonservatiivienkin parissa. Itse asiassa jos jokin nykyaikaa näyttää yhdistävän yli puoluerajojen on se että tarraudutaan retoriikkaan tavalla jossa ylikeskitytään yksittäisiin sanoihin ja katsotaan vain vähän yleiseetosta ja kokonaisuutta. (Olen muuten huomannut että aika moni näyttää kokevan "argumenttiketjun" "listana". Joka tarkoittaa sitä että "statementin" ja "päätelmän" ero on hyvin hyvin hämärissä valtaosalta ihmisistä.)

Asiaa ei tietenkään ole haitannut sekään että suuri osa "kuplakeskustelusta" näyttää muuttuneen joksikin jota on vaikeaa erottaa vitsistä. Esimerkiksi feissarimokien "espoolaisesta kuplasta tehty bussimatka" on hilarious. Uusavuttomuusvitsit ovat saaneet uuden ilmiasun. Olin luullut että tämä oli jäänyt historiaan. 1980 -luvulla Suomessa vielä pilkattiin vähemmistöjä sketsiviihteessä. Nyt hienostuneena nähdään amerikkalaisen kriittisen Stand Upin suosimaa tapaa pilkata nimenomaan enemmistöä ja valtaapitäviä. Ainakin sellaisen mukaan joka on kuluttanut aikaansa "kuollut vauva -vitsien kokoelmaan" (jotka olivat meemiytyneet aikaa ennen kuin niitä kokoilin) ja luonut tyhjästä "alempitasoinen mies" -vitsit (joiden toivoisin meemiytyvän). Tässä ilmapiirissä minulla ei ole roolia. Ihmiset trollaavat toisiaan ja itseään ja nolaavat viiteryhmiään aivan itse joten väliintuloani ei tarvita. (Minulla on roolini tässä elämässä selvänä.) Lopputuloksena on jotain josta on mahdotonta tietää onko se yhteiskunta-analyysiä, mielipidekirjoittelua vai puujalkavitsien generoimista. Minun kannaltani tämä on mahtavuutta. (Mikä kertoo ainakin siitä että olen vastenmielinen kieroutunut likainen paskiainen. Mutta jokaisella on oltava jokin rooli maailmassa.)

Olenko minä Krista Kososen analogi?

Valitettavasti "kupla" ei kuitenkaan tehnyt sitä mitä sen odotin tekevän. (Odotin sen menevän pois.) Siitä on päin vastoin tullut "uusi standardi". Jos edustat mitä tahansa liberaaliksi miellettyäkään mielipidettä, on reaktiona se että "olet kuplassa". ; Tämä on ollut jokseenkin ällistyttävää.

Esimerkiksi se, että en halaa "suvivirttä" oli luontevaa koska en "kestä erilaisuutta" koska olen kuplassa. Jos olen erimielinen Sipilän linjausten kanssa "en kestä toiseutta" koska elän "kuplassa". Jotenkin asia on mennyt niin että jos sinulla on väärä mielipide, tämä mielipide ignoroidaan sillä että kerrotaan että mielipiteen kertoja on kuplassa. Ja tätä pidetään sananvapauden ja mielipiteenvapauden puolella olevana. Väärä mielipide sammutetaan ja ohitetaan ja tämä on sananvapaustemppu jolla asetutaan sensuristista asennetta vastaan. Kokonaisuus on enemmän kuin ironinen.

Tässä kohden minua tietenkin alkoi kiinnostamaan se, että miksi se että asun kaupungissa ja minulla on monia liberaaleihin usein liitettyjä mielipiteitä tekisi minusta "kuplassa elävän". Tästä heräsi ihmettely että miksi analogiksi on valittu juuri Krista Kosonen, eikä esimerkiksi liberaaleja mielipiteitä ajava Etelä-Suomessa vaikuttava Arman Alizad. Miksi minua rinnastetaan konetulitasolla Krista Kososen mutta ei Arman Alizadin analogiksi?

Kysymys on kiinnostava koska näen että minua yhdistää Krista Kososen tyyliseen ihmiseen lähinnä se että molemmista on vaikeaa nähdä olemmeko mitään muuta kuin jonkinlaisia sketsihahmoja itsekin, paitsi työltämme niin myös ihmisinä. Muutoin taas koen olevani enemmänkin Arman Alizadin asenneilmapiirillä liikkeellä. Toki tätä yhteyttä Alizadiin voi olla vaikeaa sanoa tyypistä joka tuskin poistuu 30 kilometrin ympyrästä ja jolla tuntuu olevan krooninen raivotauti.

Kuitenkin mielestäni työhistoriani ja muu vihjaa että en ole "kovin turvallisuushakuinen". Olen entinen aktiivikristitty joka hangaroundaa uskonnottomien aktivismipiireissä. Puolisoni on sitä uskonnollis-hengellisempää sorttia joten en elä samaa ideologiaa kannattavan kanssa. Olen kaupungissa syntynyt ja kaupungissa kasvanut, mutta olen kuitenkin käynyt agrologikoultuksen jonka yhteydessä olen mm. teurastanut ja lihaaleikannut eläimiä. Samaan aikaan kävin kognitiotieteen kursseja avoimessa yliopistossa joka edustanee aikalailla täydellisesti toista rintamaa filosofis-teknisenä kompleksina. Välillä olin vartijana, maskuliinisessa työssä keskellä kohtuullisen raakaa itä-helsinkiä sen pahamaineisimmissa paikoissa. Ja kun en ollut vartijana olin bingoemäntänä joka ei ole kovin maskuliinis-pieksennällinen työ. (En kuvaa asioita aikajärjestyksessä vaan luodakseni tosiasioilla jännitteitä.)

Tämän jälkeen joku paskahousu tulee minulle kertomaan että minä meistä kahdesta elän kuplassa. Ja esimerkiksi kertoo vielä kovasti miten hän "ei voi ymmärtää" miten joku voi ottaa vaikka "suvivirrestä" nokkiinsa. Ylpeileekö hän siellä kuplassaan kovasti useinkin siitä että ei kykene samastumaan muuhun kuin omaan viiteryhmäänsä? (On eri asia ymmärtää ja olla erimielinen ja pitää epäloogisena paskana. Mutta analyysiin tietysti vaadittaisiin jotain analyyttisiä kykyjä. Ja sehän ei sovi sellaisille jotka tarvitsevat iskusanoja ja kliseitä, eli jotka ylipäätään viehättyvät "kuplan" tapaisista konsepteista. Tämän ymmärtäminen on tietenkin ylivoimaista.)

Lisähuvittavuutta asiaan olen saanut itselleni uhitteluvittuilulla. Koska Krista Kosonen on yksilö joka on "kuplassa" siksi että hän ei tunne yhden tietyn ajattelutavan (perussuomalaiset) henkilöä, niin eikö se tarkoita sitä että maaseudulla ollaan aivan täysin samanlaisessa kuplassa heti jos siellä on tyyppi joka ei tunne jonkun yhden vähemmistön edustajaa. Siksi minä voin esimerkiksi tentata kristityiltä että montako ateistia heillä on puolisoissaan kun elävät asiassa minua vähemmän kuplassa kerran. Samoin voin kysyä että montako homoseksuaalia, feministiä, "neekeriä" tai vihervasuria hänellä on ystäväpiirissään. Jos jokaista alakulttuuria ei löydy, niin sittenhän hänkin elää kuplassa. Eihän Krista Kososenkaan kohdalla kysytty että mitä muita ihmisiä hän tuntee.

Se, että oli yksi ihmisryhmä jonka kohdalla hän oli ignorantti teki hänestä kuplassaeläjän. Sama kriteeri koskee siis kaikkia jotka tätä kupla -sanaa Kososeen on liittänyt. Ja sitä voidaan läimiä induktiiviesti kaikille niille joille "Kupla" -sanan liittäminen vaivattomasti liittyy eteläsuomalaisiin tyyppeihin joilla on liberaali mielipide. Kun lähtee käyttäytymään noin antaa luvan sille että itselle tehdään täsmälleen sama. Jos ei ole väliä sillä että keskustellaan perustellen ja järkeviä konsepteja käyttäen niin sitten on ihan asiallista ja vastavuoroista muuttaa argumentointi ja keskustelu tuollaiselle asennevammailijalle kostamiseksi.

Maalta sinä et ole tuleva?

Syynä on ihan yksinkertaisesti se, että suuri osa Perussuomalaisista ei itse asiassa edes vastaa sitä "Raivon ensyklopedian" kuvausta. (Ja edes on tässä se että mainittu blogi antaa turhan mairittelevan kuvan ilmiöstä.) Jos kupla olisi keskustapuolueen asia, niin asia voisi mennä niin. Mutta PerusSuomalaiset ovat kuitenkin hieman toisenlainen asia. PerusSuomalaiset eivät ole maalaisten ja syrjäkylien ilmiö. Sillä on vankka kannattajakunta kaupunkilaisten parissa.

Ja tähän liittyy Panu Höglundin mainio "servaus". Menneisyysnostalgioiva perussuomalainen on helposti ideaaleissa eikä käytännössä. Monen perussuomalaisen suhde maatalouteen ja siellä olevaan konkreettiseen elämään on "Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin." Perussuomalaisista moni on kaupunkilaisia jotka eivät kuulu "eliittiin". (Kososenkin vastustus voidaan nähdä siten että hyväosainen liberaali kaupunkilaisjuppi on "eliittiä". Joko edustaa tai tukee "vasemmistointellektuellismia" jota vihataan yleisesti.) Eli ovat suomeksi sanoen köyhälistöä ja mahdollisesti työtöntäkin. On itse asiassa ymmärrettävää että tälläisessä elintilanteessa turhautuu vallanpitäjiin. (Olenhan countrymiehiä itsekin.) Tosiasiassa suuri osa tämänlaisista PerusSuomalaisista elää erilaisissa echo chambereissa internetissä. Heille "neekeri" on todellakin kilpailija joka kilpailee samoista matalapalkkatöistä. Ja joka vie samoja sosiaalihuoltoresursseja kuin itsekin viedään.

Olen trollaillut lukuisilla sukkanukeilla ympäri internettiä ja olen huomannut asioita. Järkytän ensi sijassa kahdenlaisia ihmisiä. (Esitän omia kokemuksiani enkä ole toki läpiobjektiivinen. Kai tästä jonkin vihjeen kuitenkin saa.)
1: Jotain joka itse asiassa kuvastaa Krista Kososen stereotyypin kuvaa. He edustavat hyvin täsmällisellä tavalla kultturelleja ihmisiä. He seuraavat etikettiä ja he elävät yllättävän säädeltyä elämää ja toimintamallia. Tässä piirissä ollaan ystävällisiä ja liberaaleja. Elämäntapaan kuuluu kiinnostus joka koskee musiikkia, pukeutumista ja yhdessäoloa. Ideologiset konfliktit sen sijaan lakaistaan maton alle. Olen liittänyt tämänlaisen asenteen aikanani Frasier Crane -metaforalla elämäntapaan jossa ollaan hyvin kiinnostuneita kulttuurin pintarakenteesta ja tämä onnistuu jos ja vain jos kaikki ennakkosensuroivat syvärakenteita koskevat haasteet. Osa voisi nähdä tämän pinnallisena elämäntapana. Mutta minä näen sen vain preferenssikysymyksenä. Ei haluta muuttaa maailmaa, ja ollaan siksi enemmän kivoja ja sosiaalisia. Tämä ei ole oma elämäntapani mutta se ei ole välttämättä huono ratkaisu. Kulttuurissa on pintarakenteissa paljon kaikkea kiinnostavaa (kenties jopa HEMA menee siihen) joten tähän saa kyllä jonkinlaista syvällisyyttä ja intellektuellismia.
2: Konservatiiviset ryhmät. Etenkin uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Erityisesti oikeistolaiset uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Ja ironisen twistin mukaan konservatiiviset itseään räväkkänä pitävät uskonnollisesti sävyttyneet ryhmät jotka jo rakenteellisesti haluavat luoda koko Suomesta kuplan jossa ei ole esimerkiksi islamisteja ja "tietynlaisia maahanmuuttajia". (Ei sillä että itsekään innolla ottaisin kaikkia mukaan. Mutta toisaalta : Minä en kulje ympäri internettiä vittuilemassa siitä miten vähän elämää nähneitä "kuplassa olevia" he ovat verrattuna minun monikulttuuriseen maailmanmies-seikkailijaani verrattuna. Vaikka rehellisesti sanoen minulla olisi varaa tähän.) ; Konservatiiviset ryhmät hakevat yleisesti ottaen koheesiota. Uskonto luo yhtenäisyyttä. Tapakulttuuri ja perinteet ovat "kokeiltuja" ja ne luovat turvallisuutta. Siksi ne opetetaan ihmisille jotta heistä tulisi sopivalla tavalla monokulttuurisia. Tätä voi olla vaikeaa huomata koska etenkin perussuomalaisten ryhmissä ihmiset vaikuttavat rääväsuisilta ja kirosanoja käyttäviltä mutta keskenään samanmielisiltä. Eroa on retoriikassa, siinä saako sanoa perkele. Etiketti on hylätty ja keskustelu käydään juuri kulttuurin syvätasosta ja syvätasolla. Erimieliset vain bannitaan jotta yhteisen vihollisen haukkuminen voi jatkua. Tämä retorinen ratkaisu on sitten "poliittisen korrektiuden vastustamista". Koska "kupla" voi ilmeisesti olla vain "harhautuneiden liberaalien puolella".

Erimieliset poistetaan kommentoinnista. Bannivasara heiluu etenkin konservatiivis-uskonnollisella puolella. Tämä ei ole pelkästään "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmän tapaisten klassikoiden temppu. Samaa asennetta löytyy kaikkialta. "Kotimaa" on itse asiassa tunnettu siitä että se on estänyt-lakaissut skismoja pois. Eli kommentointia ja liittymistä ja blogaamista ja artikkeleiden lukemista on vaikeutettu.
1: Tämä on "tavallaan sekularistinen" asenne. Siis siinä mielessä että sekularismissa uskonnollisen puheen halutaan siirtyvän pois "yhteisistä tiloista" koska se nähdään repivänä. Ja sellaisena se on ymmärrettävää. On kuitenkin hurskastelua ja valehtelua väittää että kyseessä ei olisi sensuuri jota tehdään sovun edestä. Tätä myydään kuitenkin yleensä juuri sananvapauden puolustamisena. Erimielinen nähdään "militanttina", ei siis keskustelukumppanina. Tämä on erityisen leimallinen kaikessa ateismissa. PerusSuomalainen joka voi dissata poliittista korrektiutta ja korostaa että räväkkä kielenkäyttökin on rempseää ja kansanomaista (vastaan norsunluutornin sensuristit) mutta heti kun ateisti esittää inhottavia mielipiteitä käyttäen häntä itseään loukkaavaa kieltä nousee esiin se että keskustelukumppani on "militantti". "Suojaamisargumentti" häivyttää sensurismin. Tämä on esimerkiksi "ateistit ovat militantteja" -lausunnon yleisin puoli.

Valitettavasti echo chamber on käsitteenä suljettu yhteisö. Se on määritelmällisesti likimain sama kuin kupla, kenties ilman negatiivisia konnotaatioita. (Mutta vain "kenties". Ja vaivoin tätäkään.) Tämän tiedostamattomuus näyttää häiritsevän
1: Niin "Pintaelitistiä" joka järkyttyy syvätason keskustelusta - tai kirosanoista. He hyväksyvät alakulttuureita niiden pintarakenteiden kautta. On toki helppoa ihailla islamin kulttuurin parhaita saavutuksia (tähtitieteestä ja matematiikasta musiikkiin) jos samalla saa ohittaa "irrelevanttina" islaminuskon lieveilmiöt jotka eivät tietenkään edusta "oikeaa islamia" yhtään enempää kuin tappouhkauksia tehtaileva nuoren maan kreationisti edustaa "oikeaa kristinuskoa".
2: Omasta mielestään radikaalit "perussuomalaishenkiset" kokevat taas asiaa muutoin. He puhuvat syvätasolla, mutta järkyttyvät debatin edessä. Tällöin käy hieman samalla tavalla kuin "ateismi on misogyniaa ja äärifeminismiä samanaikaisesti" -keskustelussa. Miesasia-ateistit (fedora soikoon!) kokevat että jos joku debatoi heitä vastaan ja kritisoi heidän mielipiteitään, että tämä tarkoittaisi sitä että ateistit ovat kritiikkiä kestämättömiä feministejä jotka sensuroivat. Ja samanaikaisesti moni feministi pahastuu uusateisteihin sen vuoksi että kun he kirjoittavat feminismiään niin joku on erimielinen joka taas tarkoittaa sitä että uusateismissa muhii kauhea naisviha! Onkin hämmentävää miten moni perussuomalainen näyttää samalta kuin kreationismin starat  siinä mielessä että molemmat korostavat sitä miten heitä sensuroidaan ja vainotaan. Kun kuitenkin samat tyypit saavat näkyvyyttä mediassa ja uutisoinnissa ja jokainen on kuullut heidän perusväitteensä. Kritiikin olemassaolo ei ole sananvapauden poissaoloa vaan sananvapauden edustamista. Tiettyjen kritiikkejen kieltäminen taas on by definition kuplan rakentamista poliittisen korrektiuden metodein.

Erilaisuudesta huolimatta molempia ryhmiä tuntuu yhdistävän tietty paskahousuisuus. (Josta toivon tulevan virallinen termi jolla näitä ihmisiä kutsutaan. Se on pejoratiivinen mutta sehän on vain muodikasta nykyretoriikkaa goddamit!) (1) Liberaali voi ihmetellä että miten minun kielellisillä taipumuksilla ja asenteilla voi elää minun elämäntavallani. Jos he joskus kokeilisivat syvärakenneseikkailua he tietäisivät että ystävällisyydellä ja antiaggressiivisuudella siinä tilanteessa joutuu lähinnä uhriksi. (2) Toisaalta se räväkämpi echo chamber -klikki sitten voi ihmetellä että miten monikulttuurista voi ahdistaa erimielisyys niin paljon. Ja sen takana on se että asenne-eroista huolimatta heitäkin yhdistää hyvin valtava vihjeettömyys.

Kumpikaan ihmisryhmistä esimerkiksi tuskin kovin usein tietää paniikkireagointitapaansa. Ja tämän tiedostamisen kautta heiltä puuttuu kaikki. (Suurin osa ihmisistä reagoi normaaleissa psykologisissa säikyttelytesteissä pakene -kaavalla. Taistele-pakene -reaktioissa noin 10% ovat sankareita. Suuri osa uskoo toimivansa sankarimaisesti. Ehkä koska niin televisio näyttää sankareiden toimivan.) Kun minä esimerkiksi Lontoossa seikkailin alueilla jonne taksi ei edes vie, en voinut mennä sinne provokatiivisesti vittuilemaan tai näyttämään varallisuutta tai omaa kulttuurisuuttani. Koska siinä tulee vain ryöstetyksi tai pahempaa. Kuitenkin jos vain nösväilee niin voi käydä huonosti. On mentävä reaktiivisella asenteella jossa ollaan valmiita monenlaiseen. Pitää olla diskreetti ja perusystävällinen mutta tarvittaessa julma. Ja rinkirunkkauspiireissä yleensä puuttuu vähintään toinen puoli kokonaisuudesta. (Ja tätä kautta kaikki.) Kun omissa alakulttuureissaan ja piireissään pyörivä ihmettelee että "miten" tuollaisella asenteella muka voi, hän kiinnittää huomiota piirteisiin jotka juuri oleellisesti mahdollistavat sen "miten".

Loppustatement.

Jokainen joka rinnastaa kupla-argumenttia sellaisella automaattituliaseella että kohdistaa sen minuun on ääliö joka ei joko tunne minua - tai mikä todennäköisempää - ei kykene ajattelemaan mitään itse. Joka kuplasta toista (tai ainakin minua) haukkuu, on itse! Ja tämän lisäksi ääliö! Virheen tehtyään (kohdalleni) armoa ei tietenkään saa, koska armo on, you know, kristillinen konsepti. Kompensaatioksi voisi toki olla vapaaehtoisen omalakisella proaktiivisella asenteella reilu ja vaikka hypätä järveen betonikengissä. Zarkusto on Hangon satama.

marga -riiniä (sillä ihminen ei elä pelkästä leipälävestä)

Hindulaisuudessa on pelastukseen vievän tien idea. Näitä margoja on kolme. Ne nähdään samalla riittävinä ja kaikenkattavina niin että yhtä tietä seuraamalla voi pelastua. Mutta ne kuitenkin kertovat oman osuutensa eli täydentävät toisiaan. ; Karma-marga on rituaalien suorittamisella saavutettu tie, jnana-marga on tietoon ja oivallukseen liittyvä tie ja kolmas, bhakti-marga on palvonnan tie. Kaksi ensimmäistä ovat pappiskastin erityisomaisuutta. Ne ovat elitistisiä ja nojaavat veda-kirjallisuuden hallinnalle. On taito osata suorittaa rituaalit oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja samoin teologian pänttääminen ja mietiskely on jotain joka ei kosketa tavallista hindulaista.

Nämä rakenteet voidaan ottaa ja siirtää miltei sellaisenaan kristinuskoon.

Toki esimerkiksi luterilaisuudessa tieto on vapaata. Mutta tässä rakenteessa näyttää olevan jotain hyvin tuttua. Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat sekä koulutettuja että hallitsevat rituaalivaltaa. Ja tavallinen kristitty, usein edes hyvin innokas kristitty, ei osaa keskustella teologisista argumenteista. Tyypillisin tapa on se, että he viittaavat johonkin auktoriteettiinsa ja tämän jumalatodistukseen kykenemättä keskustelemaan näiden argumenttien vahvuuksista ja heikkouksista. ; Usein heidän tiivistelmiään joutuu jopa korjaamaan asiavirheistä, eli näiden auktoriteettien argumentteja ei ole esitetty siinä muodossa missä nämä auktoriteetit itse ne esittävät. Eli näyttää olevan todellakin tärkeintä että argumentti on olemassa, ei se että se jotenkin kannattaisi omaa vakaumusta. ; Kuitenkin kirkon sakramenttien (rituaalien) tekeminen ja näiden teologisten puolten hallinta on se joka tekee uskovaisen eliitin. Rivijäsenkin pelastuu, mutta valta ja gloria kuuluu niille jotka osaavat.

Tämä on näkyvissä myös periaatteessa kouluttautumisvastaisilla liikkeillä. Jehovan Todistajat kannustavat opettelemaan lähinnä teokraattista kirjallisuutta. Sillä maailmanloppu on heille tulossa ihan pian. Ei siinä ehdi tehdä tutkintoa. Tärkeämpää on tähdätä siihen että pelastuu jonka jälkeen on iäisyys aikaa opetella. Mutta jos sinulla on jo tohtorintutkinto ja kuulut Jehovan Todistajiin, he kyllä mielellään alleviivaavat tätä arvostaen. Että tälläinen superälykäs ihminenkin on ymmärtänyt miten fiksu oppi heillä on.

Tämä huomio olkoot ikään kuin täydennyksenä eilisen, vähemmän teologisen mutta enemmän ranttaavan tekstini, teemoihin. Teologialla näyttää olevan normiuskovalle hirvittävän vähän arvoa. Papistolle sillä näyttää olevan sitäkin enemmän. Olenkin jopa hieman vinoillut siitä että kirkon tapa käyttää tiettyjä teologisesti vakiintuneita sanamuotoja viestinnässään johtuu siitä että jos tämänlaista ei tehtäisi, niin papisto kokisi etääntyneensä kirkosta.

Häijympinä päivinä vihjaan vain että kirkon halu "olla läsnä" erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa on sellaista että sitä on täysin mahdotonta erottaa "yhteiskunnan erityismandaatilta rituaalivaltaan".
1: Ihmettelen miten kirkko puhuu kovasti köyhien auttamisesta ja miten se vastustaa kaupallisuutta. Kun Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvin tiiviissä yhteistyössä Koti-Uskonto-Isänmaalinjalla rikkaiden puolella. Köyhien kristittyjen on tärkeintä olla kuuliaisia kansalaisia, lopettaa köyhyydestä mariseminen ja mennä sotaan saamaan kuulaa kalloon samalla kun muitaa ehdottomasti pakkotervehtiä armeijan strategisesti tärkeimmän aselajin johtajaa, kenttäpiispaa. Ja muistaa tehdä tämä tavalla joka armeijassa korostaa valtaa. Alaisena.
2: Kari Suomalaisen "kypäräpääpappi" -hahmo muistuttaa siitä että kirkko on tukenut taloudellista eliittiä, ilmeisesti siksi että jos se ei tekisi näin sillä ei olisi julkista rituaalivaltaa. Uskonto maksaa palvelun takaisin tukemalla rikkaita ja antamalla vallassaolijoille vallassaolon oikeutuksen. Kirkko auttaa köyhiä reaktiivisesti, eli antaa rahaa yksittäisille köyhille. Mutta sen tuki rikkaalle eliitille on rakenteellista. Kirkko ei murra yhteiskuntarakenteita jotta köyhien asiat olisivat niin että harvemman tarvitsisi turvautua kirkon tarjoamaan laastariin. Nyt kirkko saa tietysti näyttää tekevänsä hyvää kun se ahkerasti tunkee laastarina paikkoihin jotka yhteiskunnan pitäisi hoitaa. Nuorisotyö, päivähoito ja perheterapia ja köyhien auttaminen ovat tässä malliesimerkkejä.
3: Onkin jännittävää että miten valtionkirkon suhde yhteiskuntarakenteiden purkamiseen ja teokraattisuuteen on hankala. Joku voisi jo tuosta ylläolevasta todeta että evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla teokraattinen laitos. Siksi se ei voi tuoda omaa uskonnon rakennettaan yhteiskunnan rakenteeksi. Tämä kommentti on hyvin erikoinen. Sillä maallisen ja taivaallisen regimentin toimia katsellessa ei voi olla kovin vaikeaa huomata että ne kriteerit joiden mukaan maamme kirkko ei ole valtionkirkko on se että kirkko on autonomisempi kuin valtionkirkko. Sillä on siis enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Rituaalivallan kohdalla kirkko ei myöskään selvästi ujostele. Tässä minulla ei itse asiassa nimenomaan vaadita teokratiaa. Kirkkohan tekee muutoinkin periaatteessa maallista työtä lastenhoidon ja parisuhdeterapian parissa. Tavoilla joita en laske "teokratiata haiskahtavilta". (Valtionkirkkomme ei ehdottomasti ole teokraattinen, mutta se kyllä paikoitellen haiskahtaa siltä.) Kyllä kirkko voisi muuttaa rakenteita jotka vaikuttavat köyhyyteen. Ja tämä ei olisi teokraattista.

 Teologien ja pappien kohdalla voidaan myös kysyä että miksi se tarvitsee akateemisesti koulutetun eliitin. Tai kuten Tom Kärnä minulle ilmaisi: "Sanon vain, että kun Suomen Vapaakirkollakin on oma virallisiin yliopistoihin kuulumaton teologinen opistonsa, niin miksei Suomen evankelisluterilaisella (nykyään vielä virallisella) kirkollakin voisi olla." Siinä on erikoinen kysymys. Sillä kyllähän uskontoa voi johtaa maallikkokin. Tai uskontoon muuten vihitty.
1: Itse tosin olen huomaavinani että vapaakirkon ihmiset eivät oikein tunnu hallitsevan niitä teologisia argumenttejaan samalla filosofisella pieteetillä kuin evankelis-luterilaisen kirkon papit. Eli jossain määrin kysymys on siitä että teologia vaatii esimerkiksi loogisia taitoja jotka onnistuvat parhaiten laitoksessa jolla on tähän taitoon syvä osaaminen.
2: Toisaalta kun yhteiskunnassamme on asia sinänsä hyvin että yliopistoja ja tiedettä kunnioitetaan, on rituaalivallalle tärkeää että yliopisto jotenkin erikseen korostaa teologian arvoa. Siksi jos kirkko lopettaisi yliopiston kautta ponnistamisen, se menettäisi uskottavuuttaan tavalla joka uhkaisi sitä mikä sille on kaikista tärkeintä. Eli kirkon julkinen rituaalivalta. Mitä vähemmän autoritaarista ja elitististä gloriaa kirkolla on, sitä vaikeampi sen on sanoa vakavalla naamalla että se jotenkin tasapuolisena "kohtaa" ihmisiä ja "on läsnä" niin yhteiskunnan kansalaisten työtä varten kouluttautumiseen tähtäävässä koulussa, yhteiskunnan juridisia rajoja puolustamaan keskittyneessä armeijassa ... Sillä heti kun auktoriteettiasema ja statusero normaaliin ihmiseen purkaa, ensimmäinen asia jonka ihminen helposti tekee on kyseenalaistaminen. Kun kirkko on elitistinen se voi väittää tulevansa kansan keskuuteen. Eikä kukaan sano mitään koska sanojalla on auktoriteettia ja valtaa.

Miksi akateeminen älykäs nuori hankkii kissan eikä avioliittoa?

Paavi on tuoreesti kritisoinut perheitä jotka eivät tietoisesti hanki lapsia. Henkenä on se, että nämä perheet eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Paavin mukaan lasten vaihtaminen kissoihin johtaa yksinäisyyteen ja katkeruuteen vanhalla iällä.

Tässä kohden internetkulttuuri on jännittävä. Minun on hyvin vaikeaa nähdä miten Paavin lausuma voisi oikein mitenkään pitää paikkaansa. Modernina aikana kun toistuvasti valitetaan siitä että lapset tapaavat vanhempiaan kerran vuodessa, lähinnä pyytääkseen rahaa. Toisaalta vanhanakin voi hankkia kissan ja se elämä ei ole sen yksinäisempää kuin elämä nuorenakaan. ; Modernina aikana erakoituminenkaan ei ole sellaista kuin ennen. Muistan esimerkiksi miten eräs tiede -lehden foorumilla muutama vuosi sitten aktiivisena toimi tyyppi. (Joka on nyt kyllä kuollut jo.) Hän oli "lievästi sanoen paranoidi erakko" "ilman mainittavaa kodinulkoista sosiaalista elämää". Mutta joka oli kuitenkin aktiivinen sosiaalisesti juuri sellaisella tavalla joka sopii itsellenikin juuri nyt. (Yksinäinen? No way!) Sen sijaan jos hoitaa lapsia 20 vuotta voi olla katkera kun tämä ei ole kiitollinen vaan käy kerran vuodessa kylässä pyytämässä rahaa ja syömässä kaapit tyhjäksi.

Mutta laajemmin katsoen Paavi selvästi reagoi asiaan joka on varsin todellinen.

Avioliitto ja lasten hankinta on muuttunut selvästi harvinaisemmaksi. Etenkin koulutetut naiset hankkivat vain vähän lapsia. Syyksi tähän nähdään ideologisuus ja hedonismi. Eli henkenä on se, että lapseton elämä nähdään mukavana ja vaivattomana. Eli lapsettomuus olisi pinnallisen elämäntavan ja mukavuudenhaluisen kulttuurin sivutuote. Syyksi nähdään esimerkiksi sellaisia asioita että älykäs nainen tietää synnytyksen vaivat ja haluaa välttää niitä. Ja että tyhmät olisivat himojensa vietävissä. Tätä näkemystä heijastaa esimerkiksi Takkirauta.

Dan Arielyn "the upside of irrationality" lähestyy asiaa yllättävästä suunnasta. Hänen mukaansa on paljon syitä joiden vuoksi avioitumsikä ja tätä kautta esimerkiksi syntyvien lasten määrä siirtyy myöhemmäksi. Ideologian sijaan hänen näkemänsä syyt ovat "rakenteellisia" (tai jotain jota vasemmistolainen sanoisi "rakenteelliseksi", Ariely taas ei ole).
* Ariely kuvaa miten romanttisia suhteita akateemisiksi päätyvilläkin ihmisillä on paljon "high schoolissa", mutta tässä ikävaiheessa suhteet eivät yleensä ole vielä kovin pysyviä. Sen jälkeen ihmiset siirtyvät opiskelemaan toisiin kaupunkeihin. Joka johtaa ystävyysklusterien särkymiseen. Ihmiset siirtyvät hajanaisesti erilaisiin paikkoihin. Tämä paitsi katkaisee ystävyyssuhteet jotka voisivat kehittyä romanttisiksi suhteiksi, niin vaikuttaa myös laajemmin. Sillä hyvin usein sopivia ihmisiä kohdataan tehokkaasti nimenomaan ystävien kautta. Ystävien ystävät ovat tehokas tapa tutustua ihmisiin jotka ovat samanhenkisiä. (Tätä taas on hyvin vaikeaa tuottaa millään deittisivustojen algoritmilla, jota Ariely läpikäy pitkästi.)
* Opiskelu on varsin aikaavievää. Aikaa ei jää seurustelulle. Yliopistoelämässä on etenkin USA:ssa kovaa kilpailuhenkisyyttä, joten varaa on yllättävän vähän. Ja jos akateeminen tutkinto onkin bonus avioliittomarkkinoilla, niin siinä vaiheessa kun opinnot ovat kesken se on iso miinus ja haitta.
* Työtehtäviin siirryttäessä tapahtuu toinen sosiaalinen rikkoutuminen. Sillä työntekijöistä kilpaillaan hyvin laajasti, eri osavaltioon siirtymisiäkin voi tapahtua. Tällä on vaikutuksia romanttisten suhteiden pysyvyyteen, niiden rakentumiseen ja sosiaaliseen särkymiseen. Syyt ovat samantapaiset kuin opiskeluun siirryttäessä.
* Tosiasiassa akateemisten ihmisten aloilla, etenkin työuran aluksi, on tehtävä vaikutus työnantajaan. Tämän vaikutus on hyvin samantapainen kuin koulujenkin kohdalla. Paitsi että potkut saa kenties vielä helpommin kuin opintoviiveestä, joten ne ovat vakavampia. Asiaa ei suinkaan auta se, että hyvin monissa paikoissa työpaikkaromanssit nähdään riskinä ja niitä yritetään jopa aktiivisesti jarruttaa erilaisin keinoin.

Lopputulos onkin se, että kyseessä ei ole hedonismi. Vaan se, että koulutetumpi väestö joutuu sitoutumaan asioihin. Jo perheen perustaminen on vaikeaa. Ja lapsi ei todellakaan mahdu tässä kohden kuvioihin ennen kuin ura on jo varsin pitkällä. Siksi jos high schoolissa onnistuukin poikkeuksellisesti hankkimaan ysyvän parisuhteen, niin tästä huolimatta lasten hankintaa pitää varoa koska lapsi vie aikaa. Ja niin kauan kuin vuorokaudessa on vain 24 tuntia, lapsi käytännössä estää opinnot ja uraratkaisut nimenomaan kaikista menestyneimmiltä ja kilpailukykyisimmiltä yksilöiltä.

Se, että pinnallisuus ja hedonismi-smedonismi tulee kuin tykin suusta johtuneekin projektiosta. Se, että lastenhankintaa puolustetaan lähinnä uskonnollisilla ja ideologisilla argumenteilla, ei tarkoita sitä että lapsia ei hankittaisi vain siksi että tässäkin ratkaisussa on kysymys jostain ideologiasta. En ole vielä koskaan törmännyt nuoriin jotka olisivat tietoisesti mukavuudenhalusta yksin. En kuule sinkuilta kehuja siitä että miten nautinnollista elämä on. Deittipalstoille menevät ruksimaan ruutuja. Laittavat näytille itsestään muutaman vuoden vanhoja kuviaan ja laittavat nollan tulotasonsa perään. Kun maailmaa ymmärtää niin huonosti että ainut tapa jäsentää sitä on uskonto, ei pidä ihmetellä jos todellisuus toimiikin ihan toisilla periaatteilla.

Itse asiassa hedonismiselityksessä ja siihen liitetyssä baarikulttuurilla pelottelussa on hyvin vähän järkeä. Sillä baareihin mennään etsimään puolisoa. Mitään muuta nautittavaa niissä ei oikein ole. Itse asiassa on hyvin vaikeaa liittää nautinnollisuutta näihin kulttuureihin oikein mitenkään. Paitsi tietysti jos ei oikeasti ole kokenut koko asiaa, eli moittii kulttuuria sen ulkopuolelta ilman mitään tietoa siitä. (Mikä ei tietysti ole ideologisteille, etenkin kristityille ideologisteille, ole koskaan ollut mikään ongelma.)

---

Kirjoittaja sai äidiltään muutaman viisauden; Kuten (a) ei pidä mennä naimisiin vaan panna vaikka puunkokoa ja (b) ei koskaan hankkia lapsia. Viisaita ohjeita. Se, että ne ovat elämän laatua parantavia on tässä ehdottomasti se kokonaisuuden kruunaava kirsikka.

Myöhempien aikojen anteeksipyynnöt

Englannin ylähuoneessa suunnitellaan lakialoitetta jonka avulla voitaisiin pyytää anteeksi Alan Turingilta. Alan Turing vaikutti toisen maailmansodan lopputulokseen ja hänet kastroitiin homoseksuaalisuuden vuoksi. Tätä pidetään epähumaanina ja siksi asialle halutaan tehdä jotain virallisten kanavien kautta.

Itse en luota kovin vahvasti kollektiiviseen syyllisyyteen. (Ideologia on käytöksen selittämisessä korrelaatio eikä kausaatio.) Kuitenkin tässä anteeksipyynnössä ei tunnu olevan hirveästi mitään järkeä. Yksilöiden tasolla tässä henkilö joka ei ole tehnyt kyseistä tekoa pyytää anteeksi henkilöltä joka ei voi antaa anteeksi koska on kuollut. Instituutiotasolla huomattavaa on, että anteeksi pyydetään yksilö Alanilta sen sijaan että pyydettäisiin anteeksi kaikilta homoseksuaaleilta jotka ovat kohdanneet vastaavaa käsittelyä.

Pseudotiedostamista ; joka vanhoja tunnustaa se nykyisiään piilottelee.

Näenkin tämänlaatuisen toiminnan varsin keinotekoisena. Pidän sitä mukarohkeana ja pseudotiedostavana. Mieleeni tulee lähinnä vuosi 2012 jolloin käännettiin Aleksandr Solženitsyn "Gulag - vankileirien saaristo". Teoksella oli siinä vaiheessa lähinnä historiallista arvoa. Kirja on aikanaan ollut merkittävä, ja koskenut todellista ilmiötä. Kuitenkin käännettyä teosta arvioitiin kuin käännös olisi yhä yhtä aikaansaava. Aidon kriittisen tiedostamisen sijasta ihmisille myytiin jonkinlaista "valkoisen miehen syyllisyyttä" puhdistavaa. Rohkeutta tai asioiden parantamista tämänlaisessa on hyvin vaikeaa nähdä. ; Oikeasti myöhäinen käännös näin tärkeästä kirjasta on itsessään huuto siitä että kenties syyllisyydentunteisiin olisi tarvetta. Ainut kysymys joka aktiivisen kriittisen tiedostamisen kanssa saisi syntyä on kysymykset siitä mitkä valtarakenteet, yhteiskunnan syvärakenteet ja muoti-ideologiat ovat mahdollisesti estäneet kirjan kääntämisen aiemmin. Venäjään päin kumartelun historiassa on useitakin ideologioita joiden yhteispanokseen voidaan tässä osoittaa sormella.

Tässä mielessä "Gulag" on nykyään tiedostava samaan tapaan kuin anteeksi pyytäminen Alan Turingilta on aitoa halua puuttua homoseksuaalejen nykyisiin ongelmiin ja epäkohtiin. Se on mediapeliä. Sillä pärjää nykyään hienosti. Sillä pääsee esimerkiksi vuoden paaviksi.^wtf? Sillä kun katsomme tuoreimman paavin pehmopuheita, niissä tuntuu paistavan läpi erikoinen asenne. Hän korostaa että homoista vaahdotaan liikaa, ja puhuu lempeitä sanoja. Instituutionaalisia ja ideologisia muutoksia ei ajeta. Ei tarvitse olla kovin kyyninen nähdäkseen että "Koska ehkäisy ja homojen asema yhdenvertaisina ihmisinä on kirkolle vaikea pala, on oivaltavaa sysätä ne ainakin hetkeksi taka-alalle julkisesta diskurssista sanomalla, että kirkko on keskittynyt niihin "liikaa". Ei ole mitään indikaatiota siitä, että kirkko tekisi asiassa mitään radikaalia linjamuutosta, vaan paavi on viimein ymmärtänyt, että länsimaissa näiden teemojen julkinen käsittely kirkon yhteydessä tekee Vatikaanille nykyisin enemmän hallaa kuin villaa."

Mutta palatakseni Turingiin. Homokseksuaalien kemiallinen kastrointi on selvästi seksuaalietiikaltaan kristillistä ja se on tapahtunut kristinuskon vahvasti sävyttämässä maassa aikana jolloin kristinuskolla oli merkittävästi valtaa. Se on osoitus siitä että kristinusko sisältää vahvoja julmuuselementtejä jotka itse asiassa ovat vaatineet pitkäjänteistä kontrollin lisäämistä jotta ne on saatu loppumaan. Toiminta ei ole nykypäivänä harjoitettua, ja anteeksi pyytäminen on menneisyydenhallintaa. Siitä yritetään tehdä myös tämän hetken hallintaa. Anteeksipyytelijät tekevät medianhallintaa samalla tavalla kuin "vuoden paavi". Näissä omituista on se, että kollektiivinen vastuu jotenkin tunnustetaan mutta sitten siitä ei välitetä ja se pestään pois. Ja tätä aaltoilua minun on kaikista vaikein ymmärtää.

Muutoinkin anteeksipyynnöillä on selvästi vanhenemispäivä. Turing ei ole esimerkiksi tarjoamassa armoaan. Tälläinen menneisyyden peseminen tuntuu vähän samalta kuin se, jos minä kävisin vähän töytäämässä kouluajan kiusaajiani. He varmasti sanosivat että ovat pahoillaan. Siinä vaiheessa armon anelun naamiointi anteeksipyynnöksi on lähinnä huvittavaa. Ei sellaiseen voisi vakavasti ottaen sanoa muuta kuin että "Yes, you will be." Seurauseettisesti myöhäistä on pyytää anteeksi mitään sellaista joka ei muuta anteeksipyytäjän tulevaisuuden valintoja ja toimintoja. Tai joihin ei liity menneisyyden tekojen seurausten oleellista korjaamista.

Kristinusko, kulttuurimme konditionaalisen ihmisarvon perusta

Tarkasti katsellen voidaan huomata että kristilliseen ideologiaan korreloiva julmuus johtuu yleensä siitä että kristinusko ei tunnusta ultimaattista ihmisarvoa. Kristinuskon ihmisarvo on aina konditionaalinen. Ihminen pelastuu joko uskomalla tai tekemällä hyviä tekoja ja välttämällä syntejä. Ikuinen elämä on arvontunnustus, Jumala olisi paha väistämättä jos hän rankaisisi helvettiin tai jättäisi armollaan pelastamatta jonkin jolla olisi ehdoton arvo. Aatehistoriassa voidaan oppia sen verran että humanismi tuotiin kirkkoon yhteiskunnasta. Oikeastaan universaali ihmisarvo onkin jotain johon kristinuskon dogmisto on lähinnä pakotettu ; Jossain vaiheessa sitä päätettiinkin että humanistien arvot olivatkin niitä joita Jumalakin halusi.
1: Tai toki ihmisiä on haluttu pelastaa. Kun katsoo Jan Guilloun "Noitien asianajajaa", on selvää että luterilainen pohjoismainen (protestanttien alueella tapahtunut) noitavaino oli myös noitien auttamista. Sillä kun noita tunnusti pahat tekonsa ja katui ja kuoli rikostensa vuoksi, hän pääsi taivaaseen. Tässä konditionaalisuus ja julmuus kuitenkin kohtasivat.

Kristityt, tämä on toki uutta mutta yrittäkää olla aidosti hyviä ihmisiä (edes kerran)

Tämän tehtävänä ei kuitenkaan ole panostaa mitään kollektiivista vastuuta. Ja edes konditionaalinen ihmisarvokaan ei ole puute, vaan heikkous jonka sublimoiminen vahvuudeksi voi olla hyvinkin mahdollista.

Ideologia on yhä lähinnä yksi korrelaatti muiden joukossa. Siksi en räyhää siitä että kristinuskon irrottamaton essenssi olisi tämänlaatuinen julmuus. Tunnen liian monta itseäni vähemmän julmaa kristittyä, joten tämänlaisen väittäminen voisi olla hyvinkin omituista. Sen sijaan tämä onkin astetta enemmän haaste. Haaste jossa kristitty voisi kilvoitella omassa eettisyydessään "pseudotiedostamisesta" ihan sellaiseen kunnolliseen synnintuntoon ja siihen liittyvään parannuksentekoon. (Olkaa huoleti, tähän ei tällä kertaa liity kenties ihmisen elämän tärkeintä ja syvällisintä kysymystä "miekat vai pistoolit".)

Sain idean yhdestä Alan Turingin anteeksiantoa käsitelleestä kirjoituksesta. Siinä oli ilmaisu jossa vaadittiin yksilöstä ilmiöön menemistä, eli vaatimus laajemmasta anteeksipyytämisestä. Kun "instituutio" pyytää anteeksi "määritellyltä ihmisryhmältä" kollektiivisuus on varsin koherentilla tasolla ja tämänlainen anteeksipyyntö on filosofisesti jotenkin mielekäs. (Tosin itselleni kollektiivinen syyllisyys on hieman arvoitus. Ihmiset tekoja tekevät.) Lause "Let our apology to Turing stand too for the apologies that should be made to every single one of those thousands of departed souls." voitaisiin haasteessani laajentaa pahoillaoloon joka ylittäisi homoseksuaalit.

Kristitylle ei varmasti olisi ideologiansa reunaehtoja ylittävää ottaa kristityn apologeetikon Rod Rosenbladtin näkemyksiin. Hän kehottaa kohtaamaan uskonnottoman tai ateistin tämän kokemushistorian ja ymmärtämisen kautta. Toki tämä on Rosenbladtilla lähinnä jonkinlainen kätevä käännyttämisen kikka. Mutta ennen kuin käännyttämiseen päästään, siinä tiedostetaan se, että jos joku on vihainen tai surullinen uskontoon liittyvien asioiden vuoksi, niin tässä on jotain jota ei voi ohittaa sellaisilla sanoilla kuin "militantti" tai vihjaamalla että "se on vaan sellainen taisteleva ateisti" tai että "se haluaa vaan huomiota muoti-ideologialleen jonka kevät meni jo". Se on joko suoran kollektiivisen syyllisyyden tunnustamista, tai ainakin sen tunnustamista että kristinuskon nimissä ja sisällä tehdään pirusti pahaa ja että tämä paha tulee tiedostaa ja sitä vastaan on taisteltava ja näitä vääryyksiä on kritisoitava. Että uskonveljeys ei saa nousta etiikan yli. Pinnallisimmillaan ja laskelmoivimmillaankin tämä tarkoittaa sitä että uskonveli on jo vakaumuksessa ja tässä on kuitenkin kysymys uusien ihmisten pelastamisesta. Joten asenne on hyvin vahvasti perusteltu.

Sen jälkeen voi tiedostua vaikka jostain joka tapahtuu tänä päivänä. Ja kristinuskon kohdalal tuoreiden asioiden löytäminen ei ole vaikeaa. Kun pitää silmät auki, tästä saa kokopäivätyön. Kun sellaisen ottaa, ei ole enää koskaan samanlainen kuin kansankirkkomme toimijat joille kaikenmaailman Pirkko Jalovaarat tupsahtavat täytenä yllätyksenä. Yllättyminen kun on odotettavissa jos ja vain jos harrastaa pseudotiedostamista ja elää jossain toisen maailmansodan aikana, aikana jolloin miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja ateistit kunnollisia angstaavia antihumanisteja joihin oli helppoa heittää vastustavia stereotypioita.

Tiedostavassa tilanteessa on toki se, että siinä missä menneisyyden peseminen tuntuu mukavalta koska siinä syyllisyyttä ja vastuunkantoa pestään pois. Se on helppoa. Sen sijaan aito itsekriittinen tiedostaminen tuntuu vähän siltä kuin tekisi inventaariota siitä mitä kaikkea ahteriin onkaan tänä vuonna tullut työnnetyksi. Aito vastuunkantaminen, pahoillaanolo ja aito tarve anteeksipyytämiselle tuntuukin ikävältä. Jos tiedostaminen ei vituta, ärsytä ja saa mieltä keksimään "militantti" -sanaa itsen suojaksi, se ei ole mitään kunnollista tiedostamista.

Jotta tässä vaikeassa haasteessa - kuka muka sanoi että hyvyyden pitäisi olla helppoa - pääsee alkuun voi ottaa Juha Leinivaaran tuoreen blogauksen avuksi. Hän ottaa esille Rauno Helpin. Suomalaisen nykyajassa toimivan hartaan uskonmiehen. Kannattaa tutustua herran saarnamateriaaliin. (Joka saattaa toki joutua jossain vaiheessa salaperäisen katoamiserrorin kohteeksi, koska keskimäärin häiritsevänluonteinen uskova ei osallistu saamaansa kritiikkiin keskustelemalla tai tunnustamalla virheensä vaan deletoimalla häiritsevän materiaalin jotta voi jatkaa samaa toimintaa ilman julkisuutta. Blogissa on onneksi otettu lausuntoja talteen ennen tätä joten oleellisimmat eivät katoa.)

Huomiotaherättävää on se, että Helpin saarnaamisessa ensin lietsotaan pelkoa jossa vastapuoli nähdään kovia pakotteita käyttävänä. Siinä kuvataan vaarallista vihollista. Yleisö hallelujaa näille. Seuraavaksi Helppi kannustaa "itsepuolustukseen". "Ja minulle tulee mieleen, että Herra, lähetä nyt jonkilainen Mooses kirveen kanssa tänne nyt." ... "Tää uuden liiton pehmoaika ei enää toimi."
1: Ja jos katsotte sen saarnan taltioinnin, opitte että konteksti, käytetyt äänensävyt ja vastaavat tekee tästä pahemman. "Ei kontekstissaan" voi pahentaa mielikuvia mutta tässä kyseisessä tapauksessa se lieventää uhkaavuutta. Kontekstiinsa laitettuna tästä tulee siis pahempi ja tämän korostaminen ei siis ole pelastus vaan ongelmien pahentamista.

Yksi hullu voi tietysti sanoa mitä tahansa. Siksi on oleellista tajuta että videon yleisöstä kuuluu "Aamenia" tälle ajatukselle siitä että homojen ja muun syntisyyden hoitaminen pehmoilun sijasta kirveellä olisi hyväkin asia. On selvää että tässä on varsin konkreettinen kielenkäyttö. On vaikeaa nähdä tässä mitään muuta kuin pelonlietsontaa jolla oikeutetaan väkivallasta lupaileva kielenkäyttö joka kenties muutoin voitaisiin nähdä epäkristillisenä. Se kuitenkin kuvaa sitä että kristinuskossa on edelleen paljon tahoja joille absoluuttinen ihmisarvo ei ole kristillinen. He ovat ymmärtäneet että teologisesti kristinusko tarjoaa konditionaalista ihmisarvoa. Tämä ei kuitenkaan ole saanut heitä sanomaan että "sen pahempi kristinuskolle".

Helppiä on vaikeaa nähdä yksittäisenä hulluna. Sillä jo videoista tietää että hän kiertää uskovaisten keskuudessa. Häntä kutsutaan paikalle ja häntä halutaan. Yleisöäkin saadaan paikalle. Ja he eivät suinkaan tuomitse ja kritisoi näitä kirvespuheita, vaan päinvastoin alleviivaavat Helpin pelottelu-itsepuolustuskuolemantuomiokirvespuheita "hallelujaa" ja "aamen" -sanoilla joilla on kristillisessä ideologiassa erinomaisen syvällinen henki. Kritiikin sijasta niiden konnotaatiot huutavat "olette täsmälleen oikeassa" ja "juurikin noin". Riemukkaat, innokkaat ja kannustavat äänensävyt näiden sanojen toistamisessa vahvistavat että kysymys ei ole mistään Helpin toiminnan paheksunnasta.
1: Itse en ole Helpin sanomisista yllättynyt. Suoraan sanoen niissä ei ole mitään uutta. Ne ovat liitoksissa kreationismiin jostain syystä liitoksissa olevaan yleiseen aggressiiviseen uhkailuasenteeseen jossa ei kirvesmetaforia, ilmaisuja tiettyjen tahojen kuolemantuomion oikeuttamisesta eikä tappouhkauksia säästetä. Se kuuluu kuvioon. Se on standardi, ei mikään poikkeustapaus. (Miksi kuvittelette että meidän kotona ei voi astua kolmea askelta ilman että käden ulottuvilla on pitkähkö teräase tai jalkajousi? No, koska kerään niitä, höpö!)

Jos olet todella tiedostava kristitty, pyydät anteeksi uskonveljiesi puolesta. Ja menet ja teet Helpin kaltaisille ihmisille jotain. Sen jälkeen kun olet tiedostunut - ja kenties unohtanut selittelyt siitä miten sinun ei pidä aktivoitua kun siinä tuomittaisiin uskonveli ja tuomitseminen on Jumalan asia - ja tarttunut toimeen, voit mieluusti ilmoittautua mukaanolijaksi hyvyyshaasteeseeni. Vuosien aikaisen työn tuotoksena listaan tulleet runsaat nimimäärät voivat sitten toimia kannusteena. Ja kasautuessaan osoittaa että kristinuskossa on paljon hyvää.

Kannattaa todella tiedostua miten vuosien pumppaaminen tuon haasteen kanssa on kantanut hedelmää. Nostan sitä tosiaan esille tämänlaississa blogauksissani aina silloin tällöin. Tiedostamisen jälkeen tällekin asialle voisi kenties tehdä jotain. Jos siis on kristitty. Hyvä ihminen ei sen sijaan tarvitse olla, koska sellaiseksi voi aina yrittää tulla.

Epäyllätyskohu ja suvaitsevainen muihin kulttuureihin tutustuminen

Viime päivinä Jehovan Todistajat ovat saaneet paljon negatiivista uutisointia. He ovat saaneet moitteita henkilötietolain ohittamisesta. Ja selvityksen mukaan Jehovan Toimiva Perhejärjestelmä tuottaa aika ikävän lapsuuden. Kadulla oleva Jehovan Todistaja selitti näihin, että se johtaa lopulta Jehovan Todistajien parhaaksi, ihmiset kiinnostuvat ja kyselevät.

Itseäni tässä kohussa ihmetyttää se, että se ei oikeastaan sisällä uutista. Jehovan Todistajien tapa kerätä tietoja siitä kuka avaa ja minkälaisia ihmisiä oven takana on jotain johon olen reagoinut - en siis vain tiedostanut vaan myös reagoinut - jo ainakin 6 vuotta sitten. Tiedän myös, että henkilörekisteriasia on ollut kivikkoisen tien takana ; Asiasta on valitettu, mutta asiaa on ensin kiistetty ja asiassa kiemurreltu viimeiseen asti.

Ja tuttua on ollut myös se, että Jehovan Todistajilla tilanne on se, että Jehovan Perhemalli nähdään niin täydellisenä, että se tuottaa onnellisia perheitä. Jos perhe ei ole onnellinen, ja esimerkiksi lapset pelkoisia, se johtuu siitä että perhe ei noudata ohjeita riittävän hyvin. Tai siitä että kirpputorilta ostetussa esineessä on demoneja. - Jota kautta voidaan kontrolloida sitä mitä ihmiset omistavat ja heittävät roskiin. (Josta ei muuten "jostain syystä" uutisoitu.)

Viime aikoina erilaisten uskonnollisten yhteisöjen outouksia on tuotu aika paljon esiin. Itseäni ihmetyttää lähinnä se, että niissä ei käytännössä ole koskaan mitään uutta, yllättävää tai edes epäilmiselvää. Kuitenkin kaava näyttää olevan se, että "ihmsiet järkyttyvät ja tiedostuvat". Ja monesti kaava on se, että esimerkiksi "Kirkko järkyttyy Jalovaarasta". Minä ihmettelen lähinnä sitä, miten nämä asiat voivat olla yllätys suunnilleen kenellekään. Näitä voi kokeilla itse, ja homma ei yleensä edes vaadi hirveää kaivelua. Ja asioista on kyllä jauhettu internetissä ja muualla. ;  Henkenä vain tuppaa olemaan se, että näiden seikkojen esilletuominen - vaikka sen tekisi tapahtumadokumentaation kanssa - nähdään suvaitsemattomana uskonnonvapauden rikkomisena jossa ollaan "militantteja ateisteja". Jotenkin näistä kohuista kuitenkin sitten saa kerätä moraalisen närkästyksen ja järkytyksen tuomia moraalipisteitä silloin kun ei edusta uskonnottomuutta.

En kuitenkaan jaksa kauhistella. Olen tyytyväinen, että kauhistuvat. Minusta vuositolkulla myöhässä ja ilmiselvästä asiasta kauhistuvat. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sen sijaan onkin kenties syytä tehdä se, mitä tehdään silloin kun huomataan itsessä ällistys. Minun tilanteessa ällistys johtuu siitä että asiat tiedostetaan vasta nyt.

Ällistys on niin voimakas ja asia niin ilmiselvä, että ensimmäinen mieleen juolahtava ajatus on se, että valehtelija joko valehtelee tai on totaalisen ignorantti. Kysymys on siis tietämättömyydestä ja tietoisesta huijauksesta. "Tyhmä vai paha" on aina varsin ikävä mutta joskus myös ihan toimiva gambiitti. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan nähdäkseni ole tästä.

Kysymys on sen sijaan siitä, mitä uskovaiset tekevät kun he vaativat ateisteja olemaan kiinnostuneita toisistakin kulttuureista. Ensin tämä voi tuntua paradoksaaliselta, sillä tässä asenteistossa ja ideaalissa korostuu tiedonhankinta, kulttuuriin tutustuminen ja kulttuurin ymmärtäminen. Mutta kun asiaa katsoo tarkemmin, voi huomata, että kysymys on nimenomaan siitä miten tämä tutustuminen ja ymmärtäminenb tehdään. Kysymys on aina käytännössä siitä että annetaan toisen kertoa itse valitsemaansa aineistoa dogmista ja sitten käydään katsomassa yksittäisiä rituaaleja.

Kysymys on samasta ilmiöstä, mistä kirjoitin aikanaan "Frasierin" yhteydessä. Kulttuureissa on pintarakenne ja syvärakenne. Pintarakenteen tasolla suvaitsevaisuus on pinnallista ja helppoa. Arvomaailmakysymykset ja infrastruktuuria koskevat asiat ovat usein sen sijaan "nollasummaisia" siinä mielessä että kaikkia ei voida miellyttää. Näissä syntyy helposti konflikteja. Pintatasolla jokainen voi esimerkiksi pukeutua oman uskontonsa mukaisesti. Mutta syvätasolla konflikteja saattaa tulla esimerkiksi siinä saako jotain asioita ylipäätään tehdä vai ovatko ne tabu. Toisen uskonnon kielletty tabu voi aivan hyvin olla toisen uskonnon velvollisuus.

Suurin osa tutustuu ja on kiinnostunut muista kulttuureista juuri siten että he kanssakäyvät pinnallisella pintarakennetasolla. Syvärakennetasolla ei koskaan sen sijaan tapahdu mitään. Ollaan sekulaaristi tästä kysymyksestä. Olen itsekin huomannut tätä erityisesti monikulttuurisuutta puolustavien parissa. He ovat olleet järkyttyneitä "hetero priden" vuoksi siksi, että tässä on mukana muslimeja. On selvää että monikulttuurisuuden ystävällä on vahva kognitiivinen dissonanssi kun islaminuskoinen maahanmuuttaja mollaa homoseksuaaleja. Tämä purkautuu yleensä siinä että islaminuskoinen nähdään hairahtuneena, että hän ei näe että kristinuskon monokulttuuridogma huijaa jotenkin islamilaisen mukaansa. Tämä tietysti halveksii islamilaisten älykkyyttä ja unohtaa sen mitä islaminuskossa suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen. Vaatimus on yleensä ollut pyyntö tai vaatimus sekulaariin hiljaaoloon näissä skismaattisissa kysymyksissä. Syvärakennetta torjutaan ja mitä enemmän sitä torjut, sitä suvaitsevaisempi olet.

En ole tähän tyytyväinen. Minusta tämä ei ole mitään "kiinnostusta". "You talk the talk and you walk the walk." Ja vähempi on yhtä tyhjän kanssa. Se, että Jehovan todistajat opettavat asteittain mukaan uskontoonsa ja tutustut heidän kontrolloimana aikanaan ja tapanaan heidän kulttuuriinsa jättää "kiinnostuneelle" kokemuksen dogmeista ja rituaaleista. Mutta hänellä ei ole mitään käsitystä siitä mitä tarkoittaa elää Jehovan todistajana. Siksi onkin selvää että keskustelu uskonnottomien kanssa on hyvin vaikeaa. Sillä on hyvin vaikeaa ymmärtää että uskonnottomat näkevät rituaalit pelkkänä kuplana ja dogmat kertovat vain osan totuudesta. Ja että nämä symbolit ovat olemassa aina syvärakenteen tukemisen vuoksi. Siksi kun uskonnoton ei laula Suvivirttä, kysymys ei useinkaan - toki joskus on - ole "kiinnostuksen puutteesta", vaan siitä että syvärakenteeseen on tutustuttu liikaakin. Syvärakenne on tuttu, toisin kuin useimmille uskovaisille.

Tästä tutustumisen syvyydestä voi kertoa esimerkiksi juuri se, että itselleni Jalovaara oli "vanha tuttu" eikä mikään yllätys. Tai että tämä Jehovan Todistajakohu oli vielä vahvempi - uutuusarvoltaan yhtä suurta haukotusta. Minulle esimerkiksi uskontokritiikki tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se, miten naapuri suhtautuisi jos naapurissa olisi vanhempi joka hakkaa lapsiaan äärimmäisen raa-asti sitä kasvatukseksi kutsuen. Vaikeaa siinä on kuunnella sitä puhetta, joka vertautuisi siihen että nähty ja koettu ja kuultu nihiloitaisiin vain sanomalla että "ethän sinä lapsettomana ymmärrä miten rankkaa lasten kasvatus on". Siinä ei voi sanoa muuta kuin että "Kenties sinulla on sanomissa vinhaa perää, mutta en ole tiennyt että amputaatio silti olisi hyvä kasvatusmenetelmä. Kai sitä nyt sen verran tajuaa ilman omia kakaroitakin?" Että tuolla periaatteella voi tietää asioita paremmin kuin tyyppi joka ei edes asu naapurustossa ja joka on ollut kerran yhteisessä kaupan jonossa sen väkivaltaisen kasvattajan kanssa.

Labour: Otsasi hiessä sinun on leipäsi ja sirkushuvisi osteltava

Syntiinlankeemuskertomuksen kohdalla keskitytään yleensä suuriin abstrakteihin teemoihin. Mietitään syntiä, kuolevaisuutta ja vastaavia mahtipontisia sanoja. Luultavasti ennen keskeisempiä ovat olleet kuriositeetit ; Ihmisiä on vaivannut elämän raskaus ja synnytystuskat. (Joihin huvittava yksityiskohta : Englannin kielen labour tarkoittaa sekä synnytystuskia että työntekoa.) Syntiinlankeemus kertoo tarinan miksi työ on raskasta. "Otsasi hiessä sinun on" ... Tällä on tietysti oma vaikutuksensa esimerkiksi Weberiläisessä "luterilaisessa työmoraalissa". Nykymaailmassa olemme jossain määrin etääntyneet tästä puolesta, keskitymme abstraktimpaan puoleen.

On kenties hupaisaa huomata, että vaikka Karl Marx ajatteli uskonnosta jopa tiukemmin kuin minä - se oli ooppiumia kansalle - hänkin näki työn hyvin samalla tavalla. Siksi alun kommunistit taistelivatkin sitä ajatusta vastaan että proletaatille annetaan vapaa-aikaa vain jonkinlaisena huoltotoimenpiteenä ; Proletaatin vapaa-aika oli porvarille uusintamista. Eli vapaa-aikaa tarvittiin vain sen takia että se oli kokonaistuotannon kannalta parasta. Koska ilman lepoa "ei synny riittävää tulosta", annettiin sitä lepoa että saadaan maksimoitua työteho. Silti Marxillakin ihminen oli ensi sijassa työtätekevä ihminen. (Vapaa ei ollut tavallaan edes sen takia että ihminen ei ole robotti. Vaan vapaa-aika oli verrannollinen jonkun masiinan huoltotöihin.)

Nykyisin vasemmisto ei enää aja juuri ollenkaan samoja asioita kuin vanhana aikana. Syy on tavallaan se, että merkittävissä määrin kommunismin alkuperäisistä ja oleellisista tavoitteista on jo onnistuttu. (Tai ne on havaittu irrelevanteiksi.) Täsä kohden kommunismi onkin kohdannut sen ongelman mikä vaivaa hieman kaikkia tasa-arvo-, ihmisoikeus-, ja muita vastaavia järjestöjä ja ideologioita. ; Kun asia saadaan korjattua, lakkaa tavallaan oman olemassaolon merkitys. Moni ei jää lepäämään laakereillaan, vaan yksinkertaisesti "vaihtaa taistelun kohdetta". Siksipä vasemmistokin on ajoissa älynnyt siirtyä ns. kulutuskapitalismin kritiikkiin. ; Orjuuttavan patruunan sijasta vastustajana onkin ihmisiä abstraktimmalla tavalla orjuuttava markkinatalous.

Ongelmat ovat muuttaneet luonnetta. Voidaan sanoa että nykyään vasemmisto valittaa enemmän "first world problemseista" kuin ennen.
1: Voidaan sanoa että ne ovat kiipineet Maslown tarvehierarkiassa askeleen - tai parikin - ylöspäin. Tässä ei ole kysymys siitä että tämä muutos olisi jotenkin halveksittavaa automaattisesti. On toki totta, että riskinä tässä prosessissa on ongelmien trivialisoituminen. Mutta ongelmien trivialiteetti liittyy tavallaan kontekstista ; Muistan kuinka Päiviö Latvus osuvasti kritisoi hyväntekeväisyystyötä tekeviä jotka olivat selvästi korjaamassa ongelmia "ensimmäisen maailman näkökulmasta". He esimerkiksi ensimmäisenä yrittivät saada tietoliikenteen kuntoon alueilla joissa nälänhätä ja väkivaltaiset konfliktit olivat relevantein ongelma. Kun ihminen on kuolemassa ripuliin, häntä ei varsinaisesti hyödytä mahdollisuus katsoa pianoa soittavia kissoja YouTubesta - tai edes sivistyneemmin BBC:n uutisia. Toki länsimaat voivat viedä teknologista osaamista, ja tehdä tässä valtavan suuria muutoksia, mutta ongelmilla on aina tilannekohtainen relevanssi. Täällä Suomessa kunnon laajakaistan saaminen kylään voikin sitten olla ihan oikeasti yhteiskunnallisestikin merkittävä vaikutus. Se kun vaikuttaa vaikka muuttoliikkeeseen ja auttaa ylläpitämään sitä "elävää maaseutua" jota moni nostalgisesti arvostaa. (Osa toki ei.) Kysymys ei ole siitä onko journalismi tärkeää, onko tiedonjako tärkeää. Relevanssi on katsottava suhteessa kokonaisuuteen.
2: Antiikin kreikkalaiset olisivat varmasti pitäneet muutosta oleellisena. Sillä heillä elämä oli jaettu kahteen osioon. Heillä elämässä oli bios ja zoe. (1) Zoe -elämän puutteiden korjaaminen Marxilaisen kommunismin kovaa ydintä ; Tässä haetaan elämää, jossa kysymys on eloonjäämisestä, konkreettisemmista välttämättömyyksien saamisista, jaksamisesta. (2) Bios taas on ideologista, poliittista ja mielekkyyttä korostavaa elämä, jossa ytimessä on vapaus ja vastaavat hyveet.

Itse asiassa Suomessa on toki yhä töitä joissa on ihan älyttömän pitkiä päiviä ja raskasta työtä - olenpa itsekin tehnyt sellaisia - mutta noin karkeasti ottaen meillä on melkoisen paljon vapaa-aikaa. Kun katsoo blogimaailmaa ja vastaavia, voi huomata että vapaa-aikaa on melko paljon. Ihmiset prosessoivat ja kirjoittavat. Tarkalleen ottaen tämä koskee pääasiassa normaalia työtä. Johtotehtävissä tilanne on muuttunut. Ja muuttajana on itse asiassa juuri tietoliikenne. Kännykkä tekee tilanteen sellaisiksi että ollaan teoriassa koko ajan tavoitettavissa.

Voidaankin sanoa että ammatit voidaan jakaa karkeasti "töihin" ja "uriin". Työtä tekevällä on tietty tuntimäärä ja työ erottuu vapaa-ajasta hyvinkin vahvasti. Voit lokeroida. "Uralla" taas saattaa olla että päivässä on vähemmän varsinaista raatamista, mutta tämä jakautuu omituisesti ; Olet koko ajan valmiina ja varautunut. Kännykkä voi yht'äkkiä soida lauantaiaamuna. Nimen omaan uratyylisten ammattien varjopuolena onkin se, että työtä ja vapaata on lähes mahdoton erottaa toisistaan. Ja tämä ei koske mitään "filosofiammatteja" joissa voi olla vaikeaa erottaa sitä onko kirjastossa lueskelu tai kauppajonossa mietiskely norkoilua vai työntekoa. Tämä koskee juuri sitä "isot palkat ja kova vauhti" -ammattikuntaa. ; Onkin kenties hieman huvittavaa että proletaatti on saanut vapauden ja ylhäisö joka ennen kestitti vuorineuvoksia kotonaan ja kutsui tätä suhteiden ylläpitämiseksi on tavallaan menettänyt koko vapaa -ajan konseptin. 

Ja tästä seuraa toinen erikoinen puoli. Nimittäin se, että markkinatalouden kritiikki on jotain joka on oikeastaan relevanttia vain "modernille yläluokalle". Kun Timo Soini selittää että intellektuelli vasemmisto ei nykyään oikein välitä karvaperseduunareista, hän on tässä kohden tavallaan oikeassa. Intellektuellien ajama kapitalismikritiikki kun ei oikeastaan kosketa heitä. Mainitut ongelmat ja vaikeudet osuvat parhaiten niihin ihmisiin joilla on kohtuulliset tai hyvät palkat - niitä ihmisiä joilla on urat. Kun puhutaan kerskakulutuksesta tai siitä että ihmiset juoksevat tavaran perässä, tämä ei oikeastaan kosketa kovin monia ihmisiä.

Toki jos vertailukohdaksi haetaan kehitysmaat, voidaan suurin osa länsimaisista ihmisistä saada suoranaisiksi kerskatörsäreiksi. Mutta jos asiaa katsotaan kontekstissaan, voidaan huomata että ihmisillä on kehitysmaita paljon suurempi potentiaali törsäämiseen. Ja keskimäärin tätä jätetään käyttämättä. Jos katsotaan mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan, he eivät käy ostamassa uutuuksia. Ihmiset harrastavat. Tähän toki liittyy esineiden kerääntymistä, mutta asenne niihin ei ole kulutuskapitalistinen.

Otetaan vaikka äärimmäisen pinnallisena aiheena nähdyt käsityöblogit, ruokablogit ja vastaavat. ;
* Moni liberaali tiedostava vasemmistolainen näkee ne jonain jossa yksilöt korostavat olevansa kuluttajia. Että hyvinvointia haetaan lifestylestä. Tällöin ideana olisi se, että omaa hienostunutta makua korostetaan erilaisin ulkoisin merkein. Keskiluokka siis esimerkiksi matkisi yläluokkaisia piirteitä ja korostaisi statustaan.
* Kuitenkin tosiasiassa usein näissä on kysymys aivan muusta. Kysymys on siitä että ihmiset pitävät tämän asian tekemisestä. Ja he jakavat tuotoksiaan toisten kanssa. Jaettu resepti on kenties valtavirtakulttuuria, mutta se ei ole erottautumisen merkki. Se päin vastoin jakaa asioita jotta muut pääsevät nousemaan "samalle tasolle". Kysymys on enemmän tasapäistämisestä kuin kiipimisestä. Tämäkin olisi toki markkinatalouden ongelma ja täten liberaali kritiikki saa tilaa.
* Mutta tosiasiassa esimerkiksi vaateblogi tai ruokablogi muistuttaa yllättävästi useimmiten - siis silloin kun niissä ei ole selvää ideaa jossa blogi tuottaa rahaa tekijälleen - harrastelijataiteilijoita. Heille itse tekeminen on se pääasia. Taulu on sivutuote joka päätyy mahdollisesti ullakolle tai muualle. Tästä toki voi seurata se, että harrastelijataiteilijan talo on perunkirjoitusten painajainen koska kaikkialla on pieniä taideteoksia. "Sälpeomaisuutta". Mutta juuri tämä sälppeen kerääntyminen tarkoittaa sitä että kyseessä ei ole markkinatalouskapitalismi jossa omaisuus on väline onnellisuuteen ja että tätä onnellisuutta haetaan ostamalla lisää kulutustavaroita heti kun uutuudenviehätys katoaa. Tämänlainen sälpe tarkoittaa sitä että onnellisuus liittyy itse tekemiseen. Harrastelijataiteilija ja ruokablogisti päin vaston edustaakin Marxilaista ihannekuvaa työtä tekevästä ihmisestä. Jossa ihminen identifioituu tekemiseensä ja nauttii tästä.

Kulutuskapitalismin ytimessä on se, että tekeminen on väline onneen. Ja esine on onnen lähde. Tässä ajattelutavassa asiallisena huomiona onkin se, että oikeasti esine ja omistaminen ei tuo onnea. Että uutuudenviehätys karisee joka tapauksessa. Ja näin ollaan noidankehässä jossa yritetään ostaa itsensä onnelliseksi. Tämä kritiikki on osuvaa, niin osuvaa ja ilmiselvää, että oikein kukaan ihminen ei näytä uskovan siihen. Ja siksi kulutuskapitalisteja ei juurikaan ole. Suurin osa ihmisistä tekee työtä tavalla johon liittyy vapaa-aika. Ja vapaa-ajallaan hän harrastaa. Ja tässä tekeminen on itseisarvoinen ydin ja jos sivutuotteena tulee esine, se on korkeintaan välinearvoisessa suhteessa siihen tekemiseen. (Itse suosin sellaista harrastmista joka ei jää lojumaan nurkkiin. Miekkailu on mainio tapa "rakentaa katedraaleja ilmaan", seurauksena ei ole esinekerääntymistä jota perunkirjoituksiin joutuvat sitten kiroilisivat.)

Mutta kulutuskapitalismia pitää moittia - sehän on kaikkien lempivihollinen.

Ja tämä ei ole pelkkää vasemmiston ja liberalismin moittimista. Sillä fakta on että kulutuskapitalismia moittivat melkein kaikki. ; Erikoista kyllä myös konservatiivit - ja etenkin he- ovat siihen liittyvien piirteiden vastustajia. Sillä itse asiassa konservatiivien olkiukkomielikuva liberaalista - se, jossa epämääräinen hahmoton ja ideaalinsa hukannut liberaali arvotyhjiöi ja ilmentää hienostuneisuuttaan pinnallisin keinoin - on perustaltaan kulutuskapitalismikriittinen. Liberaali avoimuus kun redusoituu tässä mielikuvassa melko pinnallisesti siihen että syödään etnisiä ruokia, hallitaan vieraita kieliä, ja kyetään sietämään monia oman kulttuurin vastenmielisinä pitämiä asioita ja tapoja. Liberaali avoimuus on siis sitä että voidaan pukeutua jännästi ja käyttäytyä röyhkeästi, ja suopeus onnistuu vain sen takia että kaikki ihmiset ovat niin helvetin pinnallisia että aidot konfliktit ja syvät kulttuuriset yhteensopimattomuudet lakaistaan pinnan alle.(Vasemmistolaisella kielellä : Tämä pinnallisiin piirteisiin keskittyminen unohtaa syvärakenteen erot.)

Itse asiassa voidaan sanoa että nykyään kaikki vastustavat kulutuskapitalismia. Eräässä mielessä tämä on turha taistelu. Kahdetsa syystä : Osalta paikoista se on jo voittanut ja käytännössä vaihtoehtoja sille ei näissä kohden ole. Ja muilta paikoilta se on kätevä vihollinen lähinnä siksi että kaikki vastustavat näitä piirteitä ja oikein kukaan ei seuraa tai halua seurata niitä. Tämä on siitä kätevä vallankumous, että niin kauan kuin teeskentelemme että vihollinen on olemassa, meidän ei tarvitse keksiä taas uutta vihollista tai "ajautua tyhjään raukeamiseen".
1: Suoraan sanoen vasemmistointellektuellismin markkinatalouskritiikki on yhteiskuntaa edistävä arvo lähinnä siinä että osa sen sijaan haluaa purkaa rakenteita jotka johtaisivat siihen että palaisimme tilaan jossa Marxin kritiikki olisi relevanttia jälleen. (Ja kornia kyllä vaikka ongelmat eivät ole relevantteja, näistä "saavutettuja etuja" purkavista puheista ei itse asiassa ole edes pulaa.)
___1.1: Tosin tässä on yksi poikkeus. Tietyt rakenneratkaisut pyrkivät kasvattamaan tuloeroja. Tämä taas tunnetusti haittaa yhteiskuntarauhaa. Tämä ongelmisto ei kuitenkaan koske "osta esine jotta olisit onnellinen" -elämäntapaa vaan työn ja palkkauksen suhdetta. Joka taas saa paljon näkyvyyttä. Vasemmistolainen dissaa, konservatiivi dissaa ja klassinen kristitty näkee tässä ahneuden synnin. Ja siksi tästä on tullut kaikkien vihollinen, pinnallisuuden ja kulutuskriittisyyden demoni.

Kulutuskapitalismi on rikkaiden luksusta. Ja sen ongelmat osuvat lähinnä näihin samoihin rikkaisiin. Enemmistö ei siitä edes välitä. Heitä käännyttämään onkin kehitelty ja osteltu kaikenlaisia kannustuskonsultteja. He ovat ainoita jotka myyvät onnellisuuskäsitettä ja ohjaavat ihmisiä kannustumaan kohti kulutuskapitalismia. Ongelmana vain on se, että nämä "virkistyspäivät" ja "kokoukset" ja "kannustusseminaarit" joita töissä pidetään ovat itse asiassa työntekijöille jotain aivan muuta. Eivät he usko niitä ympäripyöreitä lässytyksiä joissa pitäisi kannustua työnteosta palkkainsentiivillä. Ihmiset tietävät kyllä tätä paremmin itse mikä heidät tekee onnelliseksi, se, että löytyvät vaikkapa "paskankannosta" (tai mikä heidän työnsä sitten onkaan) uusia onnellisuuspiirteitä vai siitä että tuottavat keskinkertaisista aiheista tehtyä kliseistä soopaa internetblogiinsa. (Jälkimmäisestä, kiitos vaan.) Nämä seminaarit ovatkin siitä erikoisia, että niissä ihmiset laittavat korvia kiinni ja miettivät juuri muita asioita. Ne ovat sitä että vapaa-aikaa tuodaan lisää töihin. (Ja tästä maksetaan oikein palkkaa.) Lopputulos on lähinnö ironinen. Ja iskee suoraan vasten tätä vihollisista irrelevanteinta, kulutuskapitalismia. Jokainen onnellisuuskonsulttiluento työpaikalla on voitto laiskuudelle.

Nykyajan yhteiskuntakritiikin ongelmana on se, että jos klassisen kulutuskapitalismin synti on ahneus ja laiskuus yhdistettynä, on nykymaailmassa kritiikin kohteeksi valittavana lähinnä joko (1) uraatekevä ahkera mutta ahne tai (2) työtä tekevä downshiftaaja, laiska mutta vähään tyytyvä ihminen. (+) Kuitenkin 1 -tyypin ihminen näkee että laiska pummi haluaa riistää omaisuutta, jotta hän täyttäisi kulutuskapitalismin negatiivisen ihmiskuvan. Ja 2-tyypin ihminen taas näkee että uraohjus ei tee edes töitä vaan lonnii nurkissa työajalla ja kuulemma vetää vapaa-ajallaan amfetamiinia. Jotta hän olisi kulutuskapitalistisen ihmiskuvan demoni.

Uskoisinkin, että työtä ja puurtamista koskeva kieli kumpuaa perinteestä. Kristillinen maailmankuva on sävyttänyt keskustelua työstä, jos ei suoraan raamatunlainauksin, niin ainakin sieltä kumpuavin sanonnoin ja jäsennyksin. Tämä johtaa paitsi siihen että työ kenties muotoutuu niitä mukaileviksi, niin varsinkin siihen että kuvaus ja kohde eivät usein kohtaa. ; Tilanne on hieman kuten kartesiolaisen dualismin kohdalla. Maallisetkin ihmiset, jotka eivät omasta mielestään erota mieltä ja ruumista, tuntuvat käsittelevän aivoja kuin ne olisivat kartesiolainen sielu. Eli olisimme aivoja ruumiissamme ja näiden välillä olisi jokin ero. Jäsennustapa tulee kulttuurista. Ja se ei vaikuta siihen että koemmeko epäkartesiolaisesti että liikutamme päätä, sen sijaan että pääkeskeisesti ajattelisimme että muu ruumis ja muu maailma heiluu. Se vaikuttaa vain kieleen. Skeemamme eivät vain vastaa arkikokemuksia, mutta puhumme niistä kuin ne vastaisivat.

"Bible bashers" & "Bashers of Bible"

Uskovaiset moittivat usein ateisteja moraalittomiksi. Uskovaiset ihmiset tapaavat (korrelaatiotasolla) olemaan sellaisia että he eivät luota ateisteihin. Uskovaisten mukaan syy on ateistejen, heissä on ideologisis-moraalisista syistä vikaa vikaa vikaa ; "Those who don’t believe in God are widely considered to be immoral, wicked and angry. They can’t join the Boy Scouts. Atheist soldiers are rated potentially deficient when they do not score as sufficiently “spiritual” in military psychological evaluations. Surveys find that most Americans refuse or are reluctant to marry or vote for nontheists; in other words, nonbelievers are one minority still commonly denied in practical terms the right to assume office despite the constitutional ban on religious tests."

Epäluottamus on ymmärrettävää koska ateistit tekevät täsmälleen samaa toisin päin. Tässä ateistien vastinepuolessa on tylsäksi käyneeksi kliseeksi muodostunut noitavainoihin referoiminen. Tässä yleensä korostetaan sitä että kirkko on ulkoisena toimijana ja instituutiona paha, riippumatta ihmisten viattomista uskosta. Näin ollen kritiikki kohdistuu pääasiassa siihen miten uskonnot ja uskovaiset toimivat. Tämä näkökanta voidaan toki monipuolistaa ja saadaan esille esimerkiksi Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" -kirjassa oleva näkemys siitä että uskonnot tavoittelevat verovapauksia ja kuitenkin synnyttävät erilaisia massahysterioita joissa voidaan kohdistaa melkomoista kiusaamista vaikkapa henkilöihin jotka varastavat ehtoollisleivän.

Klassiseen vasemmistolaiseen järjestelmään tämä ajattelutapa sopii hyvin ; Hehän korostavat järjestelmää. Esimerkiksi tuoreessa syrjäytymiskeskustelussa he näkevät että yksilöiden toiminnasta on mentävä järjestelmään, puututtava syvärakenteisiin jotka synnyttävät syrjäytymistä. Kuitenkin tämä näkökanta kuvastaa hyvin monia uusateisteja, jossa vasemmistolaisuus ei ole normi tai läheskään yhtä vahva piirre kuin klassisemmassa kommunistisessa ateismissa jota esimerkiksi vapaa-ajattelijat usein edustavat. Ja siksi esimerkiksi Jussi K. Niemelän toimittama "Mitä uusateismi tarkoittaa" kertookin osittain myös siitä, miten ateistejen juridiset oikeudet toteutuvat vasta taistelun jälkeen jos sittenkään ; Esimerkiksi koulussa mahdollisuus saada ET -opetusta paljastuu käytännössä juurikin muuksi kuin mitä lain kirjain sanoo. Se, mikä muille on ilmiselvää saadaan ateisteille vasta kovan aktiivisen vääntämisen jälkeen.

Tästä ylläolevasta syntyykin helposti "normi" jonka kautta tulkitaan kaikki mitä uusateistit ja ateistit sanovat. Tämä on ymmärrettävää ; Ihmiset tulkitsevat toisten lausuntojen merkitystä sovittamalla sitä erilaisiin vakiintuneisiin käytänteisiin. Siksi esimerkiksi itse hämmästyin kun ryhdyin tarkemmin seulomaan Pen Jilletten näkemyksiä ateismista. Hän korostaa erilaista näkökulmaa. Pinnallisesti häneltäkin löytyy kovia lausumia joissa syytetään uskontoon moraalittomuutta. Esimerkiksi tästä löytyy seuraava lainaus "What I have a problem with is not so much religion or god, but faith. When you say you believe something in your heart and therefore you can act on it, you have completely justified the 9/11 bombers. You have justified Charlie Manson. If it's true for you, why isn't it true for them? Why are you different? If you say "I believe there's an all-powerful force of love in the universe that connects us all, and I have no evidence of that but I believe it in my heart," then it's perfectly okay to believe in your heart that Sharon Tate deserves to die. It's perfectly okay to believe in your heart that you need to fly planes into buildings for Allah."

Olisin sovittanut tämän lauseen ylläolevaan instituutionvaststamiseen, mutta siinä olevan alleviivaamani osion kohdalla tapahtuu totaalinen nurinpäin kontekstoiminen. Jillette ei nimenomaan pidä uskontoa ongelmana vaan nimenomaan sitä sisäistä puolta. Eli hän ei korosta rakenteellisuutta. Hän ei näe että uskontoinstituutio olisi perimmäinen syyllinen toimintaan. Hänestä toiminta kumpuaa pohjimmiltaan uskovaisten syvästä vakaumuksesta. Nähdäkseni tämä näkökulma on potentiaalisesti paljon häijympi, koska se ei syytä järjestöä vaan uskovaisia ihmisiä.

Kuitenkin Jillette on yllättävän positiivinen uskovaisiakin kohtaan. (Ohessa kuva joka on "Bullshit!" -sarjan viralliselta facebooksivulta.) Esimerkiksi hän on todennut, että hän ei suostu ottamaan osaa siihen miten ateistit kertovat että uskovaiset kiusaavat heitä. Jillette viittaa että hän on kokenut pääosin positiivisia tai erittäin positiivisia kohtaamisia uskovaisten kanssa ; Hän ei voi syyttää ihmisiä jotka ovat olleet hänelle kovasti mukavia ("wonderful"). Jillette on sanavalinnoiltaan kiroileva ja häijy, ja hänen Tellerin kanssa tekemä "Bullshit!" -sarja on asioilla naureskelevaa ja räväkkää kiroiluskeptismiä. Tämänlaisen käyttäytymisen takana on vahvaa provosoimista, mutta uskovaiset suhtautuvat häneen varsin positiivisesti - toisin kuin Richard Dawkinsiin johon suhtaudutaan pääsääntöiseti negatiivisesti uskovaisten parissa vaikka hän kiroilee ja ilkeilee huomattavasti Jilletteä vähemmän.

Vaikka ensivilkaisulla Jilletten ajatus "vakaumuksesta uskovaisuuden riskinä jota systeemi kenties jopa hillitsee" tuntuu asetelmana kovemmalta kuin "uskontoinstituutio manipuloi ja käyttää valtaa ja on paha ja hyvä uskovainen ihmisenä on pelinappulana" -asenne, niin näkisin että kiusaamiskokemusten vähyyden esilletuominen korostuu juuri sillä että Jillette katsoo järjestelmän sijasta yksilöitä. Instituutiopelkoinen helposti levittää instituutioiden tekemät pahat kannattajiensa yli viittaamalla uskovaisten typeryyteen ja lisäksi instituutionpelko käytännössä tarttuu uskovaisiin jotka nähdään edustavan ja toimivan kuten uskonto on heidät "ohjelmoinut". Ja tietenkin jos uskoo rakenteelliseen kiusaamiseen pahuuden lähteenä, on vahvempi motivaatio selittää kokemaansa kiusaamista. Jos taas näkee että vain yksilöt ratkaisevat, on helpompaa nähdä jokainen kiusaamistapauskin yksitätistapauksena josta ei voi yleistää.

Toki on hyvä huomata, että tuore tutkimus hakee selitystä sille miksi onnellisuustutkimukset näyttävät että uskovaiset ovat onnellisempia kuin ateistit. Tutkimus näyttää yhteyden siten, että tärkeimpänä syynä eroon on se, että uskonnottomiin suhtaudutaan nuivasti tai vaihtoehtoisesti uskovaisiin suhtaudutaan positiivisemmin kuin muihin. (Eriarvoisuuteen on siis kaksi syytä : Joko uskonnottomia kiusataan aktiivisesti tai sitten uskovaisille annetaan erityistä sosiaalista rapsutusta.) Tilastot näyttävät että jostain syystä usea uskovainen joko vakaumuksessaan tuntee että tämä on oikeutettua, tai sitten instituutio ohjelmoi heidät tähän.

Näin ollen on relevanttia miettiä "noitavainoargumenttiperhettä". Se on klisee. Mutta on kenties syytä miettiä miksi se on klisee. Samalla nousee tietysti esille myös toinen kysymys, kysymys siitä miksi niin monet uskovaiset kokevat ateistit militantteina ja ärsyttävinä. Tavallisesti nämä kysymykset eriytetään siten että oman ideologian kysymystä pidetään totena ja olennaisena ja vastapuoli vain liioittelee ja nämä kysymykset torjutaan. Nähdäkseni ne ovat kuitenkin "toisiinsa sidotut" ; Jotta ei olisi epäreilu olisi pakko ottaa molemmat vakavasti tai hylätä molemmat.
1: Miksi ateistit kokevat ja selittävät niin usein tulevansa kiusatuksi jos uskovaiset ovat niin kilttejä ja hyviä ja ystävällisiä? Milloin ihmisen kiusauskokemus ylipäätään on perusteltua ja milloin se on itselietsonnalla tehtyä hysteriaa jossa on kysymys liiasta herkkänahkaisuudesta?
2: Onko syynä se, että ateisteista liian moni on instituutiota vastustavia Dawkinseja ja liian harva uskonnosta henkilökohtaiselle tasolla siirtyviä Jillettejä? Ärsyttääkö ihmisiä enimmäkseen nörttimäinen persoonallisuustyyppi, ateistejen viileästi loukkaava skeptisyys kuin mitä räväkkä kiroilu tekisi? Onko skeptismiin liitetty kylmyys ja kovuus se, jota ihmiset pelkäväät ja kammoavat enemmän kuin tunteilun mukanaoloa joihin Jilletten esiintymistapa tuo vahvasti mukaan?
3: Pitääkö uskovainen siitä että häneen kohdistuvat ad hominem -argumentit kohdistuvat häneen itseensä sen sijaan että sitä kohdistettaisiin järjestelmään? Eli uskooko kristitty perisyntiin ja hyväksyy itseen kohdistuvan pilkan mutta ei kestä Jeesukseen ja tämän Pyhään Seurakuntaan kohdistuvaa kritiikkiä? Tähän kysymykseen vastaaminen voi toimia vähintään vihjeenä siihen että onko uskovaisten nuivuuteen ateisteja kohtaan jotain joka tulee vakaumuksesta ja sisältä vai onko se instituutiosta kumpuavaa ; Jos ihminen ei hyväksy itseen kohdistuvaa pilkkaa, uskon ja omien tunteiden kyseenalaistaminen on pahempaa, mutta jos ihmisen maailmankuva onkin instituution varassa, on helpompaa suojella tätä järjestelmää vaikkapa erilaisilla tabuilla.

Uskoisin että vastaukset ovat sidoksissa enemmänkin joko yksilöihin tai alakulttuureihin.

Otan tästä esimerkin itseni kautta. (Muut tehköönt omasta puolestaan, mielessä tai jopa blogikommenttiruudussa on tilaa.) Olen agnostikko joten joutunen tekemään hieman enemmän töitä tässä kohden. Mutta uskoisin että ajattelutapa voidaan siirtää ateisteihin ja uskovaisiin. (He pääsevät liikenteeseen vähän pienemmällä työmäärällä peräti.)
1: Esimerkiksi itselläni alakulttuuri ei ole kovin oleelinen koska olen korostetusti yksin. Agnostikkona minulla ei ole minkäänlaisia kytköksiä johon edes halutessani voisin tunkea. Olen siis tältä osin pakotetusti irrallinen, ilman vaihtoehtoja yhtään mihinkään muuhun. Näin ollen selitys kumpuaa vahvasti juuri itsestäni yksilönä.
2: Kokemuksia minulla on aiheesta ;
___2.1: Uskovaisten kanssa minulla on kokemuksia laidasta laitaan. On ollut miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Näissä korostuu se, että uskovaisten kanssa minulla on taipumus rakentaa itseäänruokkivia ketjuja. Systeemit eskaloituvat joko hyvään tai huonoon. Uskovaiselle jää aloitteen jälkeen vaihtoehdoksi joko jatkaa tilanteen eskaloitumista tai paeta paikalta totaalisesti ja lopullisesti. (Jos enää pääsee.)
_____2.1.1: Epämiellyttävissä useimmiten syynä on korostetusti joko minun henkilökohtaisesta luonteestani tai on suoraa seurausta vastapuolen oman ideologian teologian soveltamisesta siten että se kohdistetaan minun elämääni, eli minun elämääni ohjataan ja tulkitaan jonkun muun maailmankuvan kautta.
_______2.1.1.1: Sosiaalisessa puolessa ongelmana on se että luonteeni lietsoo. Nörttimäinen mutta provokatiivinen luonteeni ärsyttää monia ihmisiä vakaumuksesta riippumatta. Tämä alentaa kynnystä. Lisäksi minulla on kova taipuus "antaa samalla mitalla takaisin" ja tämä helposti eskaloi ongelman. Näin omalla käytökselläni on olennainen osa näissä konflikteissa. Vastapuoli provosoituu helposti tekemään ensimmäisen likaisen tempun, eikä ymmärrä että tämänlainen on itselleni vain haaste. Jos tässä käy ikävästi, niin koen että mitäs lähti pelaamaan sellaista häijyyspeliä jota ei sitten kykene pelaamaan. Että ei pidä pelata jos ei osaa hävitä eikä pidä aloittaa mitään jota ei kykene viemään loppuun asti. Olen kovaakin kovempi ja häijyäkin häijympi ja koen tämän oikeutettuna ja hyvänä. Ja lisäksi nautin joka hetkestä. Tämä siirtääkin kysymyksen siihen ensimmäisen kiven heittämisen filosofiaan ; Vastuussa on yleensä molemmat puolet ja minun kohtaamissani konflikteissa on luonteeni lisäksi toinen kysymys jota sitäkään ei voi ohittaa. Kysymys on se, miksi lempeyttä ja hyvyyttä arvoissaan korostava uskovainen provosoituu vakaumuksensavastaisesti heittämään sen ensimmäisen kiven niin kärkkäästi.
_______2.1.1.2: Teologis-sosiaalisessa puolessa eniten ongelmia tuottaa homo religiosus -ihmiskuva ja ajatus siitä että käännytystä tarvitaan jotta ihminen pelastettaisiin heikoilta jäiltä. Jota korostetaan sillä että uskonto olisi nimenomaan moraalin lähde. Nämä lähtökohdat eivät voi johtaa mihinkään muuhun kuin siihen että uskovainen "saapuu heittämään ensimmäistä kiveä ja saattaa huomata että minä lähden liikkeelle siitä että heittelemään ensimmäisenä hänen kiveksiään". (Eli teologia ajaa oikotiehen jossa takana on edellämainitsemani ongelmisto jossa osaelementtinä on korostetusti oma ylitsepääsemätön asennevammaisuuteni.) Jos uskonnottomuus nähdään jonain normaali-ihmisyyden peversoitumisena syytetään minua vähemmän ihmiseksi. Jos joku tulee selittämään minulle että olen paha ihminen, niin hänen tulisi olla valmis siihen että olen sitten paha ihminen ; Jos siis uskoo todella uskonnon ja moraalin liittoon niin ei pidä eikä saa yllättyä jos minä vaikka lyön tiilellä päähän. Kaikki yllättyminen ja pahastuminen on silmissäni vain teologinen häviö. Se, että asioiden punnitsemisesta siirrytään siihen että keksitään keinoja joilla minulle saadaan tietty mielipide taas on yhtä epätoimivaa kuin jos yrittäisi keksiä miten minut saataisiin suostuteltua tekemään tiettyä kotityötä. Jos huomaan että minua ohjaillaan on selvää  että sitä ei tule tapahtumaan vaikka itse työ olisi pienikin. Minut täytyy saada vapaaehtoisesti haluamaan tämän kotityön tekemistä ; manipulointi ja suostuttelu eivät ole keinoja koska kokemusteni että harjoitteluni vuoksi tunnen niiden välinepakan paremmin kuin kenenkään ihmisen pitäisi.
_____2.1.2: Miellyttävät taas johtuvat siitä että monilta löytyy pitkämielisyyttä. Provokatiivisuuteni ei vähene edes heidän kanssaan, mutta jos he eivät heitä ensimmäistä kiveä, ei minulla ole syytä murskata heitä. En haaveile enkä edes nauttisi heidän tuhoamisestaan.
___2.2: Ateistejen kanssa minulla on pääasiassa neutraaleja ja hyviä kokemuksia. Syynä on se, että useimmiten he laskevat agnostikot mukaan porukkaansa. Ongelmia voi tulla siitä että tämä mukaanlaitto tarkoittaa joskus sitä että agnostikkoa yritetään ajaa mukaan asioihin joita hän ei aja ja joihin ei oikeastaan ole sitoumuksiakaan.
_____2.2.1: positiivinen suhde voi syntyä jo siitäkin että agnostismi joutuu ottamaan vahvasti kriittisyyttä uskontoon samoin kuin ateismi. Ateismista irtautumiseen ei ole vastaavaa tarvetta yksinkertaisesti siksi että ateismi on liikkeenä toki äänekäs ja poliittinenkin, mutta se ei ole mukana arkielämässä väistämättömällä ja ohittamattomalla tavalla. Uskonto on sekä aktiivista että poliittista että se on osana monia byrokraattisiakin tilanteita. Esimerkiksi kun isäni meni naimisiin, päätyi hänen blogiinsa asti tekstiä joka referoi minuun : "Kirkossa oli oikeastaan hauska tilanne kun minun bestmänini, batmann ei kuulu kirkkoon, mutta toimii todistajana ja seisoo kirkon alttarilla." Rehellisesti sanoen kysymys oli perheen ja vakaumuksen välisestä skismasta. Vakaumus taas on minun maailmassa yllättävän arvotonta tavaraa : Siksi kirkkoon kuulumattomuus ei voisi itseni kanssa elämisen kannalta saa olla niin tärkeä asia että sitä olisi hyväksyttävä este. Tämä lisää sitä että agnostismissa on kriittisä etäisyyttä uskontoon. Ateismiin on vaikeaa ottaa etäisyyttä, koska sen sisältö jumalatodistuskritiikin ja uskontojen toimintaa kritisoivan tason ulkopuolella on yllättävän pientä. Ei ole argumentistoa joka liittyisi tähän ja jota sitten hierottaisiin naamaan reagoitavaksi. Sinä päivänä kun ateistit keksivät tämänlaisia, niin minun suunnalta on odotettavissa äkäisiä ja turhautuneita nörttivastaalauseita. Eli juuri sitä mitä uskonnot saavat nyt.
_____2.2.2: Neutraalit suhtautumiset johtuvat pääasiassa siitä että agnostismi nähdään oikeansuuntaisena mutta liian varovaisena. Eli agnostismi tuomitaan helposti "munattomaksi ateismiksi" tai "pelkureiden ateismiksi". Jos joku sanoo että minä en mene tarpeeksi pitkälle, hän menee liian pitkälle. Tästä on kuitenkin vaikeaa saada aikaan konfliktia koska kukaan ei oikeastaan sano että olisin oleellisesti väärässä. Olen oikeassa liian vähän. Ateistit eivät selkeästi näe tarvetta agnostikkojen käännyttämiselle ei nähdä tarvetta koska ajatellaan että olen jo osa jengiä, ja keskustelussa on enemmänkin sellainen tunnelma mitä kohdistetaan ihmisiin jotka ovat jo jäseniä ja joiden mukanaoloa halutaan lisätä.