Tulin miettineeksi annettavuuskysymyksiä ja keskustelua ja onnistuin luomaan omaan käyttööni riittävän hyvän testin. Testin siitä onko mielekästä kuluttaa aikaa kyseisen ihmisen kanssa keskusteluun aiheesta. Kysymys on siitä onko tästä ihmisestä jotain opittavaa. Moni toki haluaa valita keskustelukumppanikseen niitä joiden kanssa on helppo päästä pätemään. He voivat haluta tässä testissä epäonnistumista. Mutta itselleni ihmiset ovat välineitä filosofiseen projektiini tai huvituksenkohteita. (Joten järisytän maailmaani mielelläni joskus, kunhan sitä ei tapahdu liian usein.)
Jos keskustellaan jostain aiheesta, tulisi ilman googlen apua tai muuta vastaavaa tuottaa lista jossa on 10 tutkimusta tai keskeistä tutkijaa juuri siitä aiheesta. Tässä ei ole aikarajaa, eikä niiden tarvitse tulla "lonkalta". Että jos parin minuutin miettimisellä saa tuollaisen listan aikaan niin se riittää.
Tässä ei riitä että mainitsee jotain "kiinnostavia blogeja" tai "tyyppejä joilla on omasta mielestä kivoja mielipiteitä". Nämä tosin voivat tuottaa viittauksia joissa on tutkimuksia joten varmasti näiden seuraamisesta voi olla apua tässä haasteessa selviämisessä. Vaan on mainittava nimenomaan vertaisarvioituja tutkimuksia tuottaneita tyyppejä tai tuotoksia.
Tässä en sano että namedroppaus on tärkeämpää kuin konseptit. Ne eivät ole. Konseptit ja niiden rakenne ja tuntemus ovat oleellisempia osia taitoja. Mutta tämänlaisessa muistiinpalautustestissä yritetäänkin mitata epäsuorasti sitä tietomäärää joka takana todennäköisesti on. ; Kun tein asian parissa vaatimattomia testejä itselläni eri aiheista, huomasin että konseptilistoista tulee helposti paljon pidempiä kuin nimi-tutkimusöistoista. (Sitä voi listata ties mitä aidosti relevantteja juttuja kiinalaisesta huoneesta jne. mielenfilosofiassa. Mutta Chalmersin tapaisia nimiä tulee vaikeammin.) Toisin sanoen ihmiset muistavat todennäköisesti toisia asioita helpommin. (Esim ihmisten kasvot muistetaan keskimäärin useamin kuin nimet.) Ja siksi toisten takana on keskimäärin isompi taustatietoaineisto. (Jos laitetaan luettelo jossa pitää muistaa onko tavannut tyypin ei ole sama asia luetella nimiä kuin muistaa kasvoista.) Tämä on tärkeähkö asia.
Tämä ei ole kovin vaativa testi. Ja sen selvä heikkous on se että siihen voi harjoitella. Varmasti jo yhden iltapäivän aikana voi ulkoladella 10 kohdan listan pysyvään muistiin. Mutta jos sen sijaan asian hengessä menee kirjastoon ja antaa sille aiheelleen 40 tuntia harjoittelua on varmaa että luku väliaikaisesti nousee yli 10. Ja pitkällä jänteellä nousee ehk 2-3 yksiköllä. (Kunnon asiatekstikrjoissa on usein useita viitteitä joka sivulla joten lähteiden määrä teoriassa nousee hirmu isoksi. 10 vaatii suunnilleen sen että joku vajaa prosentti jää helpohkosti haettavissa olevaan pysyvään muistiin.)
Tässä kohden ei testata aihetta, vaan sitä onko yksilöllä potentiaalia sanoa siihen mitään kiinnostavaa. Joten esimerkiksi jos rokotefani osaa Wakefieldin hän saa 1 yksikön eikä se riitä mihinkään. Mutta jos tämänlaisia aiheesta kuitenkin julkaisseita puoskareita saa kasaan sen 10kpl niin rokotehörhönkin kuuntelu on aivan järkevää. Hän on sentään asiaan relevantilla tavalla paneutunut.
Tämä erottelu on siitä hyvä että se erottaa "olen kuluttanut paljon aikaa asian parissa" siitä että todella on harjoitellut sitä. Miekkailunopettajani Guy Winsdsor on pitänyt relevanttina sitä että ei vaan käy tunneilla vaan harjoittelee päämäärätietoisesti. Harjaannustunnit eivät ole vain sitä että olet haaskannut asian kanssa paljon aikaa. Harjaannus tulee siitä että miettii mitä tekee.
Toki tässä on se että voi olla taitava pistooliampuja vain sillä että harjoittelee sitä ampumista. Mutta ilman referenssejä ei asiasta silti voi keskustella. Joten näissäkin asioissa testi toimii : Se katsoo onko sinulla annettavaa keskusteluun aiheesta. Se on joskus eri asia kuin se osaako toimia asian kanssa hyvin. (Olet harjoitellut päämäärätietoisesti vaikka pistooliammuntaa, etkä siitä keskustelua. Onneksi olkoot hyvästä ratkaisusta. Mutta...)
Tässä mielessä jokainen voikin haastaa itsensä vaikka nyt siitä omasta pakkomielteen/mielenkiinnon kohteestaan. (Joita jokaisella toivottavasti on, ne tekevät elämästä mielekästä helposti.) Että jos puhut vapaudesta ja autonomiasta ja itsenäisyydestä niin tuleeko mieleen jotain kansainvälisen oikeuden oikeudentutkijaa joka käsittelee vaikka valtion itsenäisyyttä tai sitä mitä vapaus ja itsenäisyys tarkoittavat määritelmällisesti? Osaatko terrorismiaiheisia tutkimuksia vaikka profiloinnista?
Yllättävän usein voi vastaan tulla se, että osaa enemmän kuin luulee. Joskus tulee vastaan sitten niitä juttuja joissa huomaa että aikaa onkin haaskattu hukkaan, mitään referenssejä ei oikein tule.. Tässä mielessä sitä voi testata itseään ja jos huomaa että ei osaa, on tulos "ei osaa vielä". Sen voi korjata menemällä kirjastoon. (Kirjasto on siitä hyvä että jos lukee ei-omakustannekirjoja niin tietomäärä kasvaa nopeammin kuin siinä että vierailee messevissä helppolukuisissa kiinnostavien tyyppien blogeissa. Sanon näin vaikka pidänkin sellaista. Jos unohdetaan messevyys, helppolukuisuus, kiinnostavuus ja persoonallisuus.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste asiantuntija. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste asiantuntija. Näytä kaikki tekstit
lauantai 14. tammikuuta 2017
perjantai 18. marraskuuta 2016
Mediasta ja talentista
Viime aikoina on kiinnitetty aika paljon huomiota mediaan. Tässä usein liberaalien puolella viitataan arvokkaisiin asioihin, kuten faktantarkistukseen ja journalistiseen ohjesääntöön. Vastapuoli taas puhuu sensuurista. Tämä huomio on oleellisen jännittävää sillä useimmiten kysymys on enemmän siitä että luotetaan tiettyihin lähteisiin joilla on tietty poliittinen kanta. Ja näiden lehtien laatu on itse asiassa sekundaarinen tälle tärkeimmälle kriteerille. Eli jos ihminen sattuu olemaan oikeassa, hän on sitä tuurilla.
Itse olen suhtautunut asiaan siten, että mediaan luottamissa on lähinnä kaksi tapaa ; Joko lähteen väitteisiin suhtautuu kuin Snopes. Tai ei suhtaudu. Tässä jokaisella tietenkin tapahtuu joskus lipsauksia. Olenpa itsekin jakanut facebookissa joskus juttuja pelkän otsikon vuoksi. Mikä viittaa siihen että vaikka vahinkoa ei kävisikään niin hyvän linkin jakaminen ei olisi ollut minun ansiotani. Lähde olisi tällöin ollut hyvä minun tarkistamattomuudesta huolimatta.
Näissä tilanne onkin vähän sama kuin miten puolisoni seuraa tietoturva-asioita. (Hän kirjoitti gradunsa hajautettujen järjestelmien tietoturvasta.) Hän selittää miten nykyajan tietotekniikkauutiset usein kauhistelevat virusuhalla. Kun itse lähteet lukiessa havaitsee että tietyssä kontekstissa voi olla tietty haavoittuvuus. Eli virusuhka on huomattavasti maltillisempi kuin se on.
Nykyään toimitaan ikään kuin ihmiset olisivat valistuneita. Eli vastuu tavallaan sysätäänkin heille. On sitä lehtiaineistoa jotka levittävät juorupuheita argumenteilla "meillä ei ole mitään syytä epäillä tätä". Tarinat siitä miten matut ovat tehneet asioita ovat MV -lehdessä usein samantyylisiä silminnäkijäkertomuksia kuin uskovaisten vierailut Taivaassa ja kohtaamiset Jeesuksen kanssa. Ei niiden väitteitä ole ainakaan mitenkään muuten vahvistettu kuin viittaamalla siihen että "oikeesti näin". Ja kaverit sanovat että "ei ole mitään syytä epäillä". Vaikka totta helvetissä on. Lausuja on kuitenkin ihminen, ei itse Herra Jumala joka ei voi valetta huuliltaan päästää vaikka mediajulkisuus tai aatetoveriensa arvostus mielessään.
Tässä yhteydessä voi jopa käydä niin että jos jotain julkaisua moittii tämänlaatuisin syin, niin kommentiksi tulee ainoastaan ajatus sensuurista. Eli laatukriteereiden pyytäminen tai laatukriteereiden käyttö lehtiuutisen uskottavuuden arvioinnissa ei ole luvallista. (Se, että moittii juttua huonoksi ja sellaiseksi että ei itse kehtaisi omissa nimissään niin huonosti argumentoitua julkaista, on samaa kuin sensurismi. Laatukiriteerit toki aina karsivat juttuja typeriin ja ei-typeriin. Mutta ei kai tämä analyysi sellaisenaan ole sensuuria.)
Sama asenne koskee toki myös tiedekeskustelua.
Nykyään ajatellaan että ihmiset ovat valistuneita. Siksi Trumpillakin voi olla mielipiteitä vaikka ilmastonmuutoksesta. Itselläni ei ole kantaa ilmastonmuutokseen koska en ole jaksanut opetella siihen liittyvää tiedettä. Moni ei pidä tätä tarpeellisena.
Tiedettä ja analyyttisyyttä koskeekin sellainen jännittävä ongelma että samanaikaisesti (1) jokainen kaava etäännyttää lukijoita ja vähentää lukemisenmääriä (2) Argumentit, sivistyssanat ja kaavat pelottavat ihmisiä muutenkin. Tästä moititaan usein snobbailuna.
Kuitenkin samalla ihminen voi esittää osaavansa vain kaikki tieteenalat. Ei olekaan tavatonta löytää ammattikoulun käynyttä kodin pikku kreationistia joka on kahden viikon poliittisten ja maallikkokielelle taipuvien uskisblogien lukemisen jälkeen vakuuttunut siitä että tiedemaailma on laajakirjoisesti tyhmä. Väärässä on niin evoluutioteoria kuin ajoitusmenetelmät kuin tähtitiedekin.
Itse näen että joskus on syytä pidättäytyä ottamasta kantaa. Mutta silloin ei kannata olettaa että tiedeyhteisö olisi väärässä. Se voi olla. Mutta vasta kun itsellä on riittävä taito näyttää tämä voi lähteä tälle tielle. Näin ollen lähtökohtana on se että jos joku esittää muutaman viikon itseopiskelulla neroutuneensa niin paljon että tietää enemmän kuin valtaosa tiedemiehistä niin hän yksinkertaisesti luulee liikaa omasta neroudestaan. (Mikä onnistuu luulemalla liian vähän teorian sisällöstä ja tiedemiehistä, eli perimmiltään yliyksinkertaistamalla ja halveksimalla. Se ei ole kovin kaunis kombo.)
Itse olen sitä mieltä että tämänlainen snobbailu ja brassailu on nautinnollista. En itsekään vältä ottamasta kantaa asioihin. Enkä itse asiassa halua että kukaan vaikenee. Päinvastoin ; Olen itse sitä mieltä että brassailu oikeutetaan vaivannäöllä. Taito ja kompetenssi vaativat harjoittelua. Ja niitä kauheita kaavoja. (Ei ole mahdollista pelätä kaavoja ja osata ottaa mitenkään laadukkaasti kantaa tiedeasioihin. Kaikkea ei toki tarvitse ilmaista kaavoin, mutta kun sanallistaa jotain on sanallistettava sitä mitä kaavat sanovat.) En siis sano että itseopiskelu olisi roskaa tai että maallikko ei voisi olla tiedostava. Sen sanon että kaavoja ja arkikielestä poikkeavaa varova maallikko ei voi olla tiedostunut tiedeasioista, etenkään luonnontiedeasioista.
Moni ei halua mennä tätä talenttien tietä. He sen sijaan oikovat. Ovat tutkineet omilla hienoilla asioillaan juttuja jonkun 20-30 tuntia internetissä ja ovat sen vuoksi osaajia. Linkit on löydetty kun omaa poliittista klikkiä kannattavat maallikkokaverit ovat linkittäneet niitä sosiaaliseen mediaan. Upeaa! Vertaisarviointia ilman norsunluutornia! (Not.) Ihan itse ollaan mietitty asioita omilla aivoilla ja ideologisen kaveripiirin ohjaamana. Sosiaalinen painekin on voinut suunnata mielipiteitä. Ettei loukkaa niitä omia kivoja kavereita.
Mielestäni näiden ilmastonmuutokseen ja moneen muuhun kantaa ottavat ihmiset ovat tärkeitä. On hyvä että he sanovat mielipiteensä ääneen. Näin me kaikki muut saamme tärkeää informaatiota. Informaatiota siitä että nämä ihmiset ovat idiootteja! En ole sensuroimassa vaan tuomassa esiin mielipiteitä joissa arvioidaan ja luokitellaan sitä mitä ihmiset sananvapaudellaan tuottavat. Osa siitä on relevanttia ja osa ei. Irrelvanttia ei tarvitse poistaa. Sille ei tarvitse antaa edes niin paljoa aikaa ja välittämistä että sitä lähtisi dellimään!
Itse olen suhtautunut asiaan siten, että mediaan luottamissa on lähinnä kaksi tapaa ; Joko lähteen väitteisiin suhtautuu kuin Snopes. Tai ei suhtaudu. Tässä jokaisella tietenkin tapahtuu joskus lipsauksia. Olenpa itsekin jakanut facebookissa joskus juttuja pelkän otsikon vuoksi. Mikä viittaa siihen että vaikka vahinkoa ei kävisikään niin hyvän linkin jakaminen ei olisi ollut minun ansiotani. Lähde olisi tällöin ollut hyvä minun tarkistamattomuudesta huolimatta.
Näissä tilanne onkin vähän sama kuin miten puolisoni seuraa tietoturva-asioita. (Hän kirjoitti gradunsa hajautettujen järjestelmien tietoturvasta.) Hän selittää miten nykyajan tietotekniikkauutiset usein kauhistelevat virusuhalla. Kun itse lähteet lukiessa havaitsee että tietyssä kontekstissa voi olla tietty haavoittuvuus. Eli virusuhka on huomattavasti maltillisempi kuin se on.
Nykyään toimitaan ikään kuin ihmiset olisivat valistuneita. Eli vastuu tavallaan sysätäänkin heille. On sitä lehtiaineistoa jotka levittävät juorupuheita argumenteilla "meillä ei ole mitään syytä epäillä tätä". Tarinat siitä miten matut ovat tehneet asioita ovat MV -lehdessä usein samantyylisiä silminnäkijäkertomuksia kuin uskovaisten vierailut Taivaassa ja kohtaamiset Jeesuksen kanssa. Ei niiden väitteitä ole ainakaan mitenkään muuten vahvistettu kuin viittaamalla siihen että "oikeesti näin". Ja kaverit sanovat että "ei ole mitään syytä epäillä". Vaikka totta helvetissä on. Lausuja on kuitenkin ihminen, ei itse Herra Jumala joka ei voi valetta huuliltaan päästää vaikka mediajulkisuus tai aatetoveriensa arvostus mielessään.
Tässä yhteydessä voi jopa käydä niin että jos jotain julkaisua moittii tämänlaatuisin syin, niin kommentiksi tulee ainoastaan ajatus sensuurista. Eli laatukriteereiden pyytäminen tai laatukriteereiden käyttö lehtiuutisen uskottavuuden arvioinnissa ei ole luvallista. (Se, että moittii juttua huonoksi ja sellaiseksi että ei itse kehtaisi omissa nimissään niin huonosti argumentoitua julkaista, on samaa kuin sensurismi. Laatukiriteerit toki aina karsivat juttuja typeriin ja ei-typeriin. Mutta ei kai tämä analyysi sellaisenaan ole sensuuria.)
Sama asenne koskee toki myös tiedekeskustelua.
Nykyään ajatellaan että ihmiset ovat valistuneita. Siksi Trumpillakin voi olla mielipiteitä vaikka ilmastonmuutoksesta. Itselläni ei ole kantaa ilmastonmuutokseen koska en ole jaksanut opetella siihen liittyvää tiedettä. Moni ei pidä tätä tarpeellisena.
Tiedettä ja analyyttisyyttä koskeekin sellainen jännittävä ongelma että samanaikaisesti (1) jokainen kaava etäännyttää lukijoita ja vähentää lukemisenmääriä (2) Argumentit, sivistyssanat ja kaavat pelottavat ihmisiä muutenkin. Tästä moititaan usein snobbailuna.
Kuitenkin samalla ihminen voi esittää osaavansa vain kaikki tieteenalat. Ei olekaan tavatonta löytää ammattikoulun käynyttä kodin pikku kreationistia joka on kahden viikon poliittisten ja maallikkokielelle taipuvien uskisblogien lukemisen jälkeen vakuuttunut siitä että tiedemaailma on laajakirjoisesti tyhmä. Väärässä on niin evoluutioteoria kuin ajoitusmenetelmät kuin tähtitiedekin.
Itse näen että joskus on syytä pidättäytyä ottamasta kantaa. Mutta silloin ei kannata olettaa että tiedeyhteisö olisi väärässä. Se voi olla. Mutta vasta kun itsellä on riittävä taito näyttää tämä voi lähteä tälle tielle. Näin ollen lähtökohtana on se että jos joku esittää muutaman viikon itseopiskelulla neroutuneensa niin paljon että tietää enemmän kuin valtaosa tiedemiehistä niin hän yksinkertaisesti luulee liikaa omasta neroudestaan. (Mikä onnistuu luulemalla liian vähän teorian sisällöstä ja tiedemiehistä, eli perimmiltään yliyksinkertaistamalla ja halveksimalla. Se ei ole kovin kaunis kombo.)
Itse olen sitä mieltä että tämänlainen snobbailu ja brassailu on nautinnollista. En itsekään vältä ottamasta kantaa asioihin. Enkä itse asiassa halua että kukaan vaikenee. Päinvastoin ; Olen itse sitä mieltä että brassailu oikeutetaan vaivannäöllä. Taito ja kompetenssi vaativat harjoittelua. Ja niitä kauheita kaavoja. (Ei ole mahdollista pelätä kaavoja ja osata ottaa mitenkään laadukkaasti kantaa tiedeasioihin. Kaikkea ei toki tarvitse ilmaista kaavoin, mutta kun sanallistaa jotain on sanallistettava sitä mitä kaavat sanovat.) En siis sano että itseopiskelu olisi roskaa tai että maallikko ei voisi olla tiedostava. Sen sanon että kaavoja ja arkikielestä poikkeavaa varova maallikko ei voi olla tiedostunut tiedeasioista, etenkään luonnontiedeasioista.
Moni ei halua mennä tätä talenttien tietä. He sen sijaan oikovat. Ovat tutkineet omilla hienoilla asioillaan juttuja jonkun 20-30 tuntia internetissä ja ovat sen vuoksi osaajia. Linkit on löydetty kun omaa poliittista klikkiä kannattavat maallikkokaverit ovat linkittäneet niitä sosiaaliseen mediaan. Upeaa! Vertaisarviointia ilman norsunluutornia! (Not.) Ihan itse ollaan mietitty asioita omilla aivoilla ja ideologisen kaveripiirin ohjaamana. Sosiaalinen painekin on voinut suunnata mielipiteitä. Ettei loukkaa niitä omia kivoja kavereita.
Mielestäni näiden ilmastonmuutokseen ja moneen muuhun kantaa ottavat ihmiset ovat tärkeitä. On hyvä että he sanovat mielipiteensä ääneen. Näin me kaikki muut saamme tärkeää informaatiota. Informaatiota siitä että nämä ihmiset ovat idiootteja! En ole sensuroimassa vaan tuomassa esiin mielipiteitä joissa arvioidaan ja luokitellaan sitä mitä ihmiset sananvapaudellaan tuottavat. Osa siitä on relevanttia ja osa ei. Irrelvanttia ei tarvitse poistaa. Sille ei tarvitse antaa edes niin paljoa aikaa ja välittämistä että sitä lähtisi dellimään!
perjantai 2. syyskuuta 2016
Onnellisuus vai vapaa tahto?
Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.
Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.
Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.
Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.
Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?
Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".
Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.
Asiaa voi kuitenkin pahentaa.
Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.
Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".
Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.
Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.
Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.
Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.
Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?
Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".
Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.
Asiaa voi kuitenkin pahentaa.
Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.
Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".
Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Reliabiliteetista
Psykometriassa keskitytään siihen minkälainen on hyvä tutkimus. Tämä on tarpeen esimerkiksi mielipidetutkimuksissa jossa yksittäisdata-aineistosta etsitään suuria ilmiöitä. Että vaikka erilaisten testien - kuten persoonallisuusluokitelmien ja älykkyystestien - tapaista jossa yleisestä teoriasta yritetään hakea yhteyttä yksittäistapaukseen eli tiettyyn ihmiseen.
Käytännössä alan perustoiminta voidaan tiivistää varsin karkeasti ideaan. Ideaan joka on ymmärrettävä.
Havaittu testitulos = oikea ilmiö + mittaamiseen liittyvä virhe.
Tätä kautta psykometriassa keskitytään validiteettiin eli siihen että testi mittaa mitä se sanoo mittaavansa. Ja reliabiliteettiin joka koskee enemmän sitä että tulokset ovat toistettavia ja konsistentteja. Nyrkkisääntönä onkin että hyvä psykometrinen testi tunnistetaan siitä että sillä on sekä sekä hyvä validiteetti että reliabiliteetti. Ja tavallaan tämän ulkopuolella on "hyvin vähän mitään".
Keskityn tässä blogauksessa reliabiliteettiin. Siihen miten sitä lähestytään.
Ensimmäiseksi on oleellista tiedostaa, että se ei ole sama kuin validiteetti. Esimerkiksi voidaan kuvitella että joku mittaa kangasta kuminauhamitalla. Sen kautta syntyy hajontaa koska eri mittaajat eri mittauskerroilla venyttävät nauhaa hieman eri määriä. Ja näin syntyy gaussin käyrä jossa reliabiliteetti on heikko mutta validiteetti on keskimäärin kuitenkin hyvä. Tämän vastineeksi voitaisiin laittaa mitta joka on tehty hyvin standardisoidusta kivisestä mitasta. Se mittaa aina samanmittaisen pätkän. Mutta valitettavasti tämä mitta on tehty siten että se on mitattu väärin. Lopputuloksessa validiteetti on heikko mutta sen reliabiliteetti vahva.
Tieteenfilosofiassa reliabiliteetin kaltainen konsepti tulee vastaan ennen kaikkea konsistenssin ja toistettavuuden kohdalla. Ideana on se, että hyvä koejärjestely voidaan toistaa ja se antaa samoja tuloksia.
Näin ollen yksinkertainen ja usein toistettu tapa testata reliabiliteettia on toistaa sama koejärjestely lyhyen ajan jälkeen (test-retest reliability). Esimerkiksi samaa kyselyä kysytään samoilta henkilöiltä uudestaan ja katsotaan miten samanlaiset tulokset tästä saadaan. Tämä on hyvin näpsäkkä tapa mitata asioita. Paitsi silloin kun mitattavat asiat muuttuvat. Tällöin voidaan joutua tilanteisiin joissa testin reliabiliteetti on itse asiassa hyvä mutta se näyttää huonolta koska itse testattava muuttuja on muuttunut. Tämä on toki erityisen tärkeää esimerkiksi niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin ... hurahtaneille joiden testimenettely tuottaa huonon toistettavuuden. He voivat sanoa että se johtuu siitä että ihmiset muuttuvat. Tämä selitys tosin kertoo lähinnä sen että test-retest -mallinen lähestyminen ei ole oikea. Se ei ole argumentti sen puolesta että testin reliabiliteetti olisi hyvä. Se on vain syy miksi juuri tämä yksi reliabiliteetti on väärä tapa mitata sen luotettavuutta.
Toinen tapa lähestyä ongelmaa onkin testata kysymyksiä hieman uusin sanoin (alternate form reliability/paraller form reliability). Tässä nojataan vahvasti synonyymien käyttöön ja järjestykseen. Esimerkiksi kyselystä voidaan käyttää kahta versiota ; Vaikka sellaista jossa kysymykseen on vastaukset niin että vaihtoehdoista ensin on usein ja viimeisenä harvoin. Ja toisessa lomakeversiossa nämä vastauslistat on vain käännetty niin että vaihtoehdoissa harvoin tapahtuvat ovat ensin ja usein tapahtuvat viimeisenä (reliability of response sets). Lisäksi voidaan muotoilla kysymyksiä muutenkin. Esimerkiksi "kerran viikossa" voidaan muuttaa "4 kerraksi kuukaudessa" (reliability of urinary function). Heilahtelut vastauksissa kertovat että testiin vaikuttaa virhelähde. Toisaalta myös itse kysymyksiä voidaan muuttaa synonyymejä käyttäen (reliability of equivalent rewording)
1: Toki tässä on syytä tiedostaa että sanavalintojen on oltava nimenomaan synonyymejä. Asenne-eroja ja sanavarastovaatimuksia yritetään välttää. Koska joskus sanat voidaan ladata asenteellisilla konnotaatioilla ja saada aikaan isoja muutoksia siinä miten ihmiset vastaavat. Mutta tämä ei ole reliabiliteettiongelma. Nämä ladatut käsitteet itse asiassa usein parantavat alternate form reliabilityä. Ladatut sanat tälläisessä tilanteessa heikentävät validiteettia. Tästä on mielestäni hyvä malliesimerkki siinä miten homojen avioliittoa vastustaneet tahot tekivät puhelinkyselyn jonka vastausmallit oli valikoitu asenteellisesti ja näin testi antoi vääristeleviä tuloksia. Tämä ei ollut reliabiliteettiongelma vaan ongelma sen kanssa mitä tämä testi mittasi. Eli onglema oli validiteetissa. Se on kuitenkin hyvin lähellä alternate form reliabilityä, ja jos alternate form reliabilityn toteuttaa huonosti niin se itse asiassa voi johtaa siihen että reliabiliteetti ja validiteetti menevät sekaisin...
Toki asiaa voidaan lähestyä sitenkin että otetaan monenlaisia lähestymistapoja samaan asiaan. Katsotaan miten hyvin samaa asiaa eri näkökulmista lähestyvät testit antavat toisiaan tukevia tuloksia (reliability of internal consistency). Datan luotettavuutta lisätään lisäämällä hieman toisistaan poikkeavilla testitavoilla. Tämä on hieman eri asia kuin katsoa pelkästään synonyymejä. Sitä lähestytään tilastotieteellisesti. Kyseessä on faktorianalyysi jolla haetaan tilastotieteellisesti Cronbachin alfa (Cronbach's α). Se katsoo yksinkertaisesti miten eri mittarit tukevat toisiaan. Miten hyvin ne sopivat yhteiseksi vaa-aksi. Nyrkkisääntönä on että tämän pitäisi olla yli 0.7 jotta mittari olisi reliabiliteetiltaan kelpo testi. Tämä voi olla vierasta niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin intoutuneille ... jotka ihmettelevät miksi tälläisiä testejä tehdään vaikka "meidän testimme ei olekaan sellainen".
1: Toki tätä yksinkertaisemminkin asiaa voi lähestyä. Etenkin kyselytestiä tulkitessa tai persoonallisuustestiä luodessa hyviä nyrkkisääntöjä saa ihan sillä että hajottaa kyselyaineiston jakamalla sen tuurilla kahtia. Ja katsomalla miten nämä eri puolet antavat keskenään yhteneviä tuloksia (split-half reliability). Toki tämä tarkoittaa sitä että puolikkaassa luotettavuus saa heilahtelua koska sen otoskoko on pienempi. Mutta ideana onkin katsoa että sopivatko pienet otoskoot yhteen. Matematiikka auttaa asiassa. (Spearman–Brown prediction formula.) Näitä puolikkaita koskee toki sekin että etenkin nykyinen taulukkolaskenta antaa mahdollisuuden pilkkoa aineisto kahtia monellakin eri tavalla ja katsoa miten hyvin nämä kaikki antavat yhteneviä tuloksia. Mutta kun tämä tehdään maksimaalisesti niin itse asiassa se mitä tehdään on se, että lasketaan Cronbachin alfa. Siitä sen kanssa on yksinkertaisesti kyse.
Joskus asiat eivät tietenkään ole sellaisia että ne voitaisiin kvantifioida erityisen hyvin. Tämän vuoksi usein joudutaan hankkimaan tietoa muuta kautta. Tällöin avuksi nousee asiantuntijoiden käyttö. Kun samaa aineistoa kerää ja/tai tulkitsee kaksi aivan eri asiantuntijaa voidaan saada tuloksia aineistosta josta tietoa on vielä vähän tai jonka analysointi vaatii vankkaa näkemystä (interobserver reliability).
1: On toki mielenkiintoista huomata että joskus on tilanteita jossa testijärjestelmän reliabiliteetti vaihtelee hirveästi jos tehdään test-retest -reliabilityä yksittäisillä asiantuntijoilla. Osa saa siis keskenään konsistentimpia tuloksia kuin joku toinen. On selvää että konsistentit tutkijat voivat saada hyvän tai huonon interobserver reliabilityn. ; Heillä voi olla oma lukkiutuma tai erilainen lähestymistapa. Toki voi olla myös niin, että molemmat ovat hyviä. Asiat on siis testatttava erikseen. Selvää tosin on että jos test-retest -reliabilityn taso vaihtuu hirveästi asiantuntijan mukaan niin jotkut interobserver reliabilityt ovat heikkoja ihan sen vuoksi että jos tarkan mittaajan tuloksia vertaiskokeileekin joku tumpula niin ei se ainakaan tuloksia paranna. Onkin hyvä katsoa mitataanko "kaikkia testaajia", "parhaita testaajia" vai mitä.
Käytännössä alan perustoiminta voidaan tiivistää varsin karkeasti ideaan. Ideaan joka on ymmärrettävä.
Tätä kautta psykometriassa keskitytään validiteettiin eli siihen että testi mittaa mitä se sanoo mittaavansa. Ja reliabiliteettiin joka koskee enemmän sitä että tulokset ovat toistettavia ja konsistentteja. Nyrkkisääntönä onkin että hyvä psykometrinen testi tunnistetaan siitä että sillä on sekä sekä hyvä validiteetti että reliabiliteetti. Ja tavallaan tämän ulkopuolella on "hyvin vähän mitään".
Keskityn tässä blogauksessa reliabiliteettiin. Siihen miten sitä lähestytään.
Ensimmäiseksi on oleellista tiedostaa, että se ei ole sama kuin validiteetti. Esimerkiksi voidaan kuvitella että joku mittaa kangasta kuminauhamitalla. Sen kautta syntyy hajontaa koska eri mittaajat eri mittauskerroilla venyttävät nauhaa hieman eri määriä. Ja näin syntyy gaussin käyrä jossa reliabiliteetti on heikko mutta validiteetti on keskimäärin kuitenkin hyvä. Tämän vastineeksi voitaisiin laittaa mitta joka on tehty hyvin standardisoidusta kivisestä mitasta. Se mittaa aina samanmittaisen pätkän. Mutta valitettavasti tämä mitta on tehty siten että se on mitattu väärin. Lopputuloksessa validiteetti on heikko mutta sen reliabiliteetti vahva.
Tieteenfilosofiassa reliabiliteetin kaltainen konsepti tulee vastaan ennen kaikkea konsistenssin ja toistettavuuden kohdalla. Ideana on se, että hyvä koejärjestely voidaan toistaa ja se antaa samoja tuloksia.
Näin ollen yksinkertainen ja usein toistettu tapa testata reliabiliteettia on toistaa sama koejärjestely lyhyen ajan jälkeen (test-retest reliability). Esimerkiksi samaa kyselyä kysytään samoilta henkilöiltä uudestaan ja katsotaan miten samanlaiset tulokset tästä saadaan. Tämä on hyvin näpsäkkä tapa mitata asioita. Paitsi silloin kun mitattavat asiat muuttuvat. Tällöin voidaan joutua tilanteisiin joissa testin reliabiliteetti on itse asiassa hyvä mutta se näyttää huonolta koska itse testattava muuttuja on muuttunut. Tämä on toki erityisen tärkeää esimerkiksi niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin ... hurahtaneille joiden testimenettely tuottaa huonon toistettavuuden. He voivat sanoa että se johtuu siitä että ihmiset muuttuvat. Tämä selitys tosin kertoo lähinnä sen että test-retest -mallinen lähestyminen ei ole oikea. Se ei ole argumentti sen puolesta että testin reliabiliteetti olisi hyvä. Se on vain syy miksi juuri tämä yksi reliabiliteetti on väärä tapa mitata sen luotettavuutta.
Toinen tapa lähestyä ongelmaa onkin testata kysymyksiä hieman uusin sanoin (alternate form reliability/paraller form reliability). Tässä nojataan vahvasti synonyymien käyttöön ja järjestykseen. Esimerkiksi kyselystä voidaan käyttää kahta versiota ; Vaikka sellaista jossa kysymykseen on vastaukset niin että vaihtoehdoista ensin on usein ja viimeisenä harvoin. Ja toisessa lomakeversiossa nämä vastauslistat on vain käännetty niin että vaihtoehdoissa harvoin tapahtuvat ovat ensin ja usein tapahtuvat viimeisenä (reliability of response sets). Lisäksi voidaan muotoilla kysymyksiä muutenkin. Esimerkiksi "kerran viikossa" voidaan muuttaa "4 kerraksi kuukaudessa" (reliability of urinary function). Heilahtelut vastauksissa kertovat että testiin vaikuttaa virhelähde. Toisaalta myös itse kysymyksiä voidaan muuttaa synonyymejä käyttäen (reliability of equivalent rewording)
1: Toki tässä on syytä tiedostaa että sanavalintojen on oltava nimenomaan synonyymejä. Asenne-eroja ja sanavarastovaatimuksia yritetään välttää. Koska joskus sanat voidaan ladata asenteellisilla konnotaatioilla ja saada aikaan isoja muutoksia siinä miten ihmiset vastaavat. Mutta tämä ei ole reliabiliteettiongelma. Nämä ladatut käsitteet itse asiassa usein parantavat alternate form reliabilityä. Ladatut sanat tälläisessä tilanteessa heikentävät validiteettia. Tästä on mielestäni hyvä malliesimerkki siinä miten homojen avioliittoa vastustaneet tahot tekivät puhelinkyselyn jonka vastausmallit oli valikoitu asenteellisesti ja näin testi antoi vääristeleviä tuloksia. Tämä ei ollut reliabiliteettiongelma vaan ongelma sen kanssa mitä tämä testi mittasi. Eli onglema oli validiteetissa. Se on kuitenkin hyvin lähellä alternate form reliabilityä, ja jos alternate form reliabilityn toteuttaa huonosti niin se itse asiassa voi johtaa siihen että reliabiliteetti ja validiteetti menevät sekaisin...
Toki asiaa voidaan lähestyä sitenkin että otetaan monenlaisia lähestymistapoja samaan asiaan. Katsotaan miten hyvin samaa asiaa eri näkökulmista lähestyvät testit antavat toisiaan tukevia tuloksia (reliability of internal consistency). Datan luotettavuutta lisätään lisäämällä hieman toisistaan poikkeavilla testitavoilla. Tämä on hieman eri asia kuin katsoa pelkästään synonyymejä. Sitä lähestytään tilastotieteellisesti. Kyseessä on faktorianalyysi jolla haetaan tilastotieteellisesti Cronbachin alfa (Cronbach's α). Se katsoo yksinkertaisesti miten eri mittarit tukevat toisiaan. Miten hyvin ne sopivat yhteiseksi vaa-aksi. Nyrkkisääntönä on että tämän pitäisi olla yli 0.7 jotta mittari olisi reliabiliteetiltaan kelpo testi. Tämä voi olla vierasta niille ... tiettyihin psykologisiin testeihin intoutuneille ... jotka ihmettelevät miksi tälläisiä testejä tehdään vaikka "meidän testimme ei olekaan sellainen".
1: Toki tätä yksinkertaisemminkin asiaa voi lähestyä. Etenkin kyselytestiä tulkitessa tai persoonallisuustestiä luodessa hyviä nyrkkisääntöjä saa ihan sillä että hajottaa kyselyaineiston jakamalla sen tuurilla kahtia. Ja katsomalla miten nämä eri puolet antavat keskenään yhteneviä tuloksia (split-half reliability). Toki tämä tarkoittaa sitä että puolikkaassa luotettavuus saa heilahtelua koska sen otoskoko on pienempi. Mutta ideana onkin katsoa että sopivatko pienet otoskoot yhteen. Matematiikka auttaa asiassa. (Spearman–Brown prediction formula.) Näitä puolikkaita koskee toki sekin että etenkin nykyinen taulukkolaskenta antaa mahdollisuuden pilkkoa aineisto kahtia monellakin eri tavalla ja katsoa miten hyvin nämä kaikki antavat yhteneviä tuloksia. Mutta kun tämä tehdään maksimaalisesti niin itse asiassa se mitä tehdään on se, että lasketaan Cronbachin alfa. Siitä sen kanssa on yksinkertaisesti kyse.
Joskus asiat eivät tietenkään ole sellaisia että ne voitaisiin kvantifioida erityisen hyvin. Tämän vuoksi usein joudutaan hankkimaan tietoa muuta kautta. Tällöin avuksi nousee asiantuntijoiden käyttö. Kun samaa aineistoa kerää ja/tai tulkitsee kaksi aivan eri asiantuntijaa voidaan saada tuloksia aineistosta josta tietoa on vielä vähän tai jonka analysointi vaatii vankkaa näkemystä (interobserver reliability).
1: On toki mielenkiintoista huomata että joskus on tilanteita jossa testijärjestelmän reliabiliteetti vaihtelee hirveästi jos tehdään test-retest -reliabilityä yksittäisillä asiantuntijoilla. Osa saa siis keskenään konsistentimpia tuloksia kuin joku toinen. On selvää että konsistentit tutkijat voivat saada hyvän tai huonon interobserver reliabilityn. ; Heillä voi olla oma lukkiutuma tai erilainen lähestymistapa. Toki voi olla myös niin, että molemmat ovat hyviä. Asiat on siis testatttava erikseen. Selvää tosin on että jos test-retest -reliabilityn taso vaihtuu hirveästi asiantuntijan mukaan niin jotkut interobserver reliabilityt ovat heikkoja ihan sen vuoksi että jos tarkan mittaajan tuloksia vertaiskokeileekin joku tumpula niin ei se ainakaan tuloksia paranna. Onkin hyvä katsoa mitataanko "kaikkia testaajia", "parhaita testaajia" vai mitä.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Miten joskus selitystä vaatii ihminen jolle selitys olisi pahin mahdollinen asia
Kuolemanrajakokemus on siitä hauska aihe, että niiden kertojilla ilmiöön liittyy hyvin voimakas "selitäpä tuo" -henki. Joskus kokemuksen selittämisessä jopa on järkeä. Tällöin kyseessä on se, miten kokemus selitetään. Yleensä lopputuloksena on jonkinlainen "ei tarpeeksi lähellä kuollutta" -selitys. Ja tällöin selitystä pyytävä pettyy koska hän on ajatellut että selityksen pitäisi olla sellainen jossa kokemus ei olisi illusionaarinen vaan vaatisi sen että ihmisen kokemus olisi jotenkin erehtymätön. Tällöin kokemukssta totuuteen -loikka vaatiikin jonkinlaisen aivan omanlaisensa poikkeuksellisen mielentilan, järjestäirtautumiskokemuksen.
Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.
Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.
Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.
Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.
Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.
Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.
Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.
Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.
Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.
Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Infiltraatio
"Tiedän, että joku ilkiö pukeutuu lapseksi
ja alkaa huudella, ettei keisarilla ole vaatteita,
ja koska kukaan ei halua paljastua sokeaksi
mielipide hyväksytään mukinoitta."
(A. W. Yrjänä, "Salakirjoituksen avain")
Tuomas Aivelo kirjoitti "Tiede -lehden" blogistina siitä miten akatemiassa pitäisi suhtautua sekoileviin professoreihin. Tässä korostuu akateeminen vapaus. Professorilla on tavallaan lupa tehdä mitä huvittaa. "Kun professori on saanut vakituisen toimen hänen ei tarvitse miellyttää ketään. Emme halua professoreja, jotka toistelevat kritiikittömästi yleisiä totuuksia." Mutta tämä tarkoittaa sitä että kaikki professorit eivät ole oikeassa. "Todellisuudessa suurin osa tutkijoista, jotka ajattelevat raikkaasti ”laatikon ulkopuolella”, ovat vain yksinkertaisesti väärässä. Sama koskee myös professoreja. Tämä on hinta, jonka maksamme tieteen vapaudesta." Puolimatkan kohdalla ongelmaksi tulee kuitenkin se että professuuria käytetään maallisen vallan hankinnan välineenä. "Tilanteesta tulee kuitenkin vaikeampi kun professori vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon asemansa voimalla. Esimerkiksi Tapio Puolimatka pyrkii ohjailemaan epäilyttävällä tieteellisellä arvovallallaan lainsäädäntöä ja yleistä mielipidettä."
Tässä kohden on hyvä huomata että Puolimatka on Intelligent Designin kannattaja. Ja tämä on paitsi näkemys. Siihen liittyy muun muassa akateemisia strategioita. Jonathan Wells on ollut eräs näkyvimmistä ID -hahmoista. Hän oli liittynyt yliopistoon hyvin vankkana tavoitteenaan tuhota darwinismi. Omassa kirjeessään hän korostaa kuinka ideologialla oli häneen suuri vaikutus. "Father's words, my studies, and my prayers convinced me that I should devote my life to destroying Darwinism, just as many of my fellow Unificationists had already devoted their lives to destroying Marxism. When Father chose me (along with about a dozen other seminary graduates) to enter a Ph.D. program in 1978, I welcomed the opportunity to prepare myself for battle." Myöhemmin hän mietti akateemista maailmaa yhdessä ID -liikkeen perustajan, Phillip Johnsonin, kanssa. He päätyivät siihen että ei ole järkevää kuluttaa aikaansa debatointiin opiskeluaikana. Sillä kun vaarantaa tutkinnon. Sen sijaan kun saa Ph.D:n - ja jos mahdollista niin vielä parempaa ; professuurin - voi sitten tässä vaiheessa tulla kaapista mielipiteineen.
Toki tämän lopputuloksena on se, että ihmisellä ei ole tutkintoa siitä alasta mistä hän saarnaa. Mutta toisaalta akateeminen vapaus on jotain jolla on hyvin paljon valtaa. USA:ssa sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. ; Tästä kenties karkeimpana esimerkkinä on vallankaappausta koskeva tutkimus jonka Luttwak julkaisi. Hän oli tehnyt sen armeijalle. Mutta sopimuksessa olleen unohtuneen ehdon vuoksi Luttwak julkaisi tutkimuksensa julkisesti, eikä pelkästään armeijan sisäiseen käyttöön. Akateeminen vapaus ylitti tälläisessäkin tapauksessa armeijan salassapitovallan. Kyseessä on selkeästi mahtavan suuresta voimasta.
Tietääkseni Puolimatkakin edustaa nimenomaan tätä koulukuntaa. Hän on pitänyt vakaumuksensa siististi piilossa ; Toki itselläni on aiheisiin ja sanarakenteisiin nojaava, lähinnä aihetodisteita pullisteleva, teoria siitä että hän tätä ennen kirjoitteli aiheesta innokkaasti anonyymisti internettiin eräällä varsin tunnetulla kreationistinimimerkillä. (Nimim. "analyysi") Mutta omalla nimellä toimintaa alettiin tehdä suoraan ja avoimesti vasta tutkinnon jälkeen.
En tietenkään maininnut vallankaappausta tässä yhteydessä vahingossa. Wellsin ja Johnsonin infiltraatioperustainen rakenne kun on osiltaan hyvin samantapainen kuin se miten vallankaappauskin pitää toteuttaa. Soluttautuneet professorit saavatkin melkoisen vapaasti tungetella akateemisen vapauden nimissä. Tämä on tietenkin äärimmäisen maailmankuvallista ja kaikkea muuta kuin reilua toimintaa. Mutta on ymmärrettävää että kun "darwinismin"/"evolutionismin" ajateltiin sortavan ID -ihmisiä, oli tavallaan syytä keksiä vaihtoehtoisia strategioita ilman että olo tuntui aivan käsittämättömän petolliselta.
Itse asiassa ID:n infiltraatiostrategia on sen verran voimakas että se on jossain määrin vaikuttanut Chris Mooneyn mielipiteisiin. Mooney tuli aikanaan julkisuuteen "framing" -ajatuksen kanssa. Hän oli katsonut kulttuurisotaa ja katsonut että olisi jokin syy jonka vuoksi (ID)kreationistit eivät opi tiedettä. Hän pyrki lähestymään asiaa sitä kautta että teksti ja tiede täytyisi muotoilla siten että maailmankuvaa ei haasteta. Sittemmin hän on muuttanut kantaansa melko radikaalisti. Hän on esimerkisi kirjoittanut kirjan "The Republican War on Science" jossa sävynä on se että liikkeellä on nimenomaan ihmisiä joiden tehtävänä ei ole oppia vaan voittaa. Mooney kuvaa ID:n pyrkimyksiä termillä infiltraatio, soluttautuminen. Entisistä kreationisteista katsoen tärkein ero onkin kenties lähinnä siinä että ID:läiset pyrkivät saamaan jäsenikseen ja tuottamaan joukkoihinsa akateemisia "felloweja" jotka sitten käyttävät nimenomaan akateemista vapautta omien agendojensa levittämiseen.
On selvää että tarvetta on. Sillä jopa oma isäni muistaa omilta yliopistoajoiltaan sen miten ensimmäiset kreationismin aallot alkoivat nousemaan. Hän kertoi että näytti siltä että yliopistoon tulee opiskelemaan heitä. Mutta sitten he intoutuvat yrittämään tutkintoa. Osa heistä narahtaa jo ennen maisterin papereita. Osa saa maisterin paperit mutta ei sillä materiaalilla ja laadulla tohtorintutkintoja saada. Kun lähtökohta oli tämä, on kuitenkin selvää että etenkin Jonathan Wellsin suosima ajatus "turpa kiinni tutkintoon asti" -menettelystä on ollut vähintään jokseenkin toimiva.
Toki sitten toisaalta näyttää siltä että tällä hetkellä minun silmiini näyttää siltä että Puolimatka vie itseltään uskottavuutta. Hänen julkituloihinsa ja lausuntoihinsa liittyviä virheitään kaavitaan esille ja paljastuu että ne eivät ole osaavia. Yliopistokin on ilmoittanut että se ei ole yhteydessä annettuihin mielipiteisiin. "Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua tasa-arvoiseen avioliittolakiesitykseen liittyen. Myös Jyväskylän yliopiston henkilöstön jäseniä on ollut mukana keskustelussa. Yliopisto ei rajoita työntekijöidensä perustuslaillista sananvapautta. Työntekijöiden ilmaisut eivät kuitenkaan edusta yliopiston kantaa. Toivottavaa on, että silloin kun on kyse omista mielipiteistä, esim. poliittisista tai uskonnollisista, ei tuoda esille asemaa yliopiston työntekijänä." Puolimatkan tuhoksi ja ongelmaksi näyttääkin muodustuvan hänen eniten suosimansa asia. Keskustelu, julkinen kriittinen keskustelu, jossa molemmat puolet tulevat esiin. Tämän lopputulos tosin näyttää tarkoittavan sitä että vastapuoli näyttää että Puolimatkan puoli on tieteelliseltä kannalta täyttä hevonkukkua. Jopa hänen omalla alallaan, kasvatuksen puolella, Puolimatkalla näytetään olevan tiettyjä asenteellisuuksia. Eihän tämänlaisen edessä voi oikein muuta kuin sanoa että "Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Näyttää siltä että Puolimatkan kohdalla on syytä muistuttaa siitä että oman erikoisalansa ulkopuolella professorikin on vain valistunut kansalainen. (Joskin tämä valistuneisuuskin tuntuu joskus varsin kyseenalaiselta.)
ja alkaa huudella, ettei keisarilla ole vaatteita,
ja koska kukaan ei halua paljastua sokeaksi
mielipide hyväksytään mukinoitta."
(A. W. Yrjänä, "Salakirjoituksen avain")
Tuomas Aivelo kirjoitti "Tiede -lehden" blogistina siitä miten akatemiassa pitäisi suhtautua sekoileviin professoreihin. Tässä korostuu akateeminen vapaus. Professorilla on tavallaan lupa tehdä mitä huvittaa. "Kun professori on saanut vakituisen toimen hänen ei tarvitse miellyttää ketään. Emme halua professoreja, jotka toistelevat kritiikittömästi yleisiä totuuksia." Mutta tämä tarkoittaa sitä että kaikki professorit eivät ole oikeassa. "Todellisuudessa suurin osa tutkijoista, jotka ajattelevat raikkaasti ”laatikon ulkopuolella”, ovat vain yksinkertaisesti väärässä. Sama koskee myös professoreja. Tämä on hinta, jonka maksamme tieteen vapaudesta." Puolimatkan kohdalla ongelmaksi tulee kuitenkin se että professuuria käytetään maallisen vallan hankinnan välineenä. "Tilanteesta tulee kuitenkin vaikeampi kun professori vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon asemansa voimalla. Esimerkiksi Tapio Puolimatka pyrkii ohjailemaan epäilyttävällä tieteellisellä arvovallallaan lainsäädäntöä ja yleistä mielipidettä."
Tässä kohden on hyvä huomata että Puolimatka on Intelligent Designin kannattaja. Ja tämä on paitsi näkemys. Siihen liittyy muun muassa akateemisia strategioita. Jonathan Wells on ollut eräs näkyvimmistä ID -hahmoista. Hän oli liittynyt yliopistoon hyvin vankkana tavoitteenaan tuhota darwinismi. Omassa kirjeessään hän korostaa kuinka ideologialla oli häneen suuri vaikutus. "Father's words, my studies, and my prayers convinced me that I should devote my life to destroying Darwinism, just as many of my fellow Unificationists had already devoted their lives to destroying Marxism. When Father chose me (along with about a dozen other seminary graduates) to enter a Ph.D. program in 1978, I welcomed the opportunity to prepare myself for battle." Myöhemmin hän mietti akateemista maailmaa yhdessä ID -liikkeen perustajan, Phillip Johnsonin, kanssa. He päätyivät siihen että ei ole järkevää kuluttaa aikaansa debatointiin opiskeluaikana. Sillä kun vaarantaa tutkinnon. Sen sijaan kun saa Ph.D:n - ja jos mahdollista niin vielä parempaa ; professuurin - voi sitten tässä vaiheessa tulla kaapista mielipiteineen.
Toki tämän lopputuloksena on se, että ihmisellä ei ole tutkintoa siitä alasta mistä hän saarnaa. Mutta toisaalta akateeminen vapaus on jotain jolla on hyvin paljon valtaa. USA:ssa sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. ; Tästä kenties karkeimpana esimerkkinä on vallankaappausta koskeva tutkimus jonka Luttwak julkaisi. Hän oli tehnyt sen armeijalle. Mutta sopimuksessa olleen unohtuneen ehdon vuoksi Luttwak julkaisi tutkimuksensa julkisesti, eikä pelkästään armeijan sisäiseen käyttöön. Akateeminen vapaus ylitti tälläisessäkin tapauksessa armeijan salassapitovallan. Kyseessä on selkeästi mahtavan suuresta voimasta.
Tietääkseni Puolimatkakin edustaa nimenomaan tätä koulukuntaa. Hän on pitänyt vakaumuksensa siististi piilossa ; Toki itselläni on aiheisiin ja sanarakenteisiin nojaava, lähinnä aihetodisteita pullisteleva, teoria siitä että hän tätä ennen kirjoitteli aiheesta innokkaasti anonyymisti internettiin eräällä varsin tunnetulla kreationistinimimerkillä. (Nimim. "analyysi") Mutta omalla nimellä toimintaa alettiin tehdä suoraan ja avoimesti vasta tutkinnon jälkeen.
En tietenkään maininnut vallankaappausta tässä yhteydessä vahingossa. Wellsin ja Johnsonin infiltraatioperustainen rakenne kun on osiltaan hyvin samantapainen kuin se miten vallankaappauskin pitää toteuttaa. Soluttautuneet professorit saavatkin melkoisen vapaasti tungetella akateemisen vapauden nimissä. Tämä on tietenkin äärimmäisen maailmankuvallista ja kaikkea muuta kuin reilua toimintaa. Mutta on ymmärrettävää että kun "darwinismin"/"evolutionismin" ajateltiin sortavan ID -ihmisiä, oli tavallaan syytä keksiä vaihtoehtoisia strategioita ilman että olo tuntui aivan käsittämättömän petolliselta.
Itse asiassa ID:n infiltraatiostrategia on sen verran voimakas että se on jossain määrin vaikuttanut Chris Mooneyn mielipiteisiin. Mooney tuli aikanaan julkisuuteen "framing" -ajatuksen kanssa. Hän oli katsonut kulttuurisotaa ja katsonut että olisi jokin syy jonka vuoksi (ID)kreationistit eivät opi tiedettä. Hän pyrki lähestymään asiaa sitä kautta että teksti ja tiede täytyisi muotoilla siten että maailmankuvaa ei haasteta. Sittemmin hän on muuttanut kantaansa melko radikaalisti. Hän on esimerkisi kirjoittanut kirjan "The Republican War on Science" jossa sävynä on se että liikkeellä on nimenomaan ihmisiä joiden tehtävänä ei ole oppia vaan voittaa. Mooney kuvaa ID:n pyrkimyksiä termillä infiltraatio, soluttautuminen. Entisistä kreationisteista katsoen tärkein ero onkin kenties lähinnä siinä että ID:läiset pyrkivät saamaan jäsenikseen ja tuottamaan joukkoihinsa akateemisia "felloweja" jotka sitten käyttävät nimenomaan akateemista vapautta omien agendojensa levittämiseen.
On selvää että tarvetta on. Sillä jopa oma isäni muistaa omilta yliopistoajoiltaan sen miten ensimmäiset kreationismin aallot alkoivat nousemaan. Hän kertoi että näytti siltä että yliopistoon tulee opiskelemaan heitä. Mutta sitten he intoutuvat yrittämään tutkintoa. Osa heistä narahtaa jo ennen maisterin papereita. Osa saa maisterin paperit mutta ei sillä materiaalilla ja laadulla tohtorintutkintoja saada. Kun lähtökohta oli tämä, on kuitenkin selvää että etenkin Jonathan Wellsin suosima ajatus "turpa kiinni tutkintoon asti" -menettelystä on ollut vähintään jokseenkin toimiva.
Toki sitten toisaalta näyttää siltä että tällä hetkellä minun silmiini näyttää siltä että Puolimatka vie itseltään uskottavuutta. Hänen julkituloihinsa ja lausuntoihinsa liittyviä virheitään kaavitaan esille ja paljastuu että ne eivät ole osaavia. Yliopistokin on ilmoittanut että se ei ole yhteydessä annettuihin mielipiteisiin. "Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua tasa-arvoiseen avioliittolakiesitykseen liittyen. Myös Jyväskylän yliopiston henkilöstön jäseniä on ollut mukana keskustelussa. Yliopisto ei rajoita työntekijöidensä perustuslaillista sananvapautta. Työntekijöiden ilmaisut eivät kuitenkaan edusta yliopiston kantaa. Toivottavaa on, että silloin kun on kyse omista mielipiteistä, esim. poliittisista tai uskonnollisista, ei tuoda esille asemaa yliopiston työntekijänä." Puolimatkan tuhoksi ja ongelmaksi näyttääkin muodustuvan hänen eniten suosimansa asia. Keskustelu, julkinen kriittinen keskustelu, jossa molemmat puolet tulevat esiin. Tämän lopputulos tosin näyttää tarkoittavan sitä että vastapuoli näyttää että Puolimatkan puoli on tieteelliseltä kannalta täyttä hevonkukkua. Jopa hänen omalla alallaan, kasvatuksen puolella, Puolimatkalla näytetään olevan tiettyjä asenteellisuuksia. Eihän tämänlaisen edessä voi oikein muuta kuin sanoa että "Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Näyttää siltä että Puolimatkan kohdalla on syytä muistuttaa siitä että oman erikoisalansa ulkopuolella professorikin on vain valistunut kansalainen. (Joskin tämä valistuneisuuskin tuntuu joskus varsin kyseenalaiselta.)
maanantai 3. marraskuuta 2014
Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia
"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.
Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.
Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta. ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.
Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.
Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.
Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.
Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.
Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.
Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.
Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.
Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.
Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.
Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.
Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta. ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.
Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.
Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.
Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.
Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.
Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.
Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.
Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.
Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.
Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Suhteettomasti teoreettinen (järkeä se on järjettömyyskin, reaalista surreaalikin)
Ylläoleva video demonstroi suurta ongelmaa uskontokeskustelussa. Useinhan uskontokeskustelussa olevia sävyjä ja asiantuntemuksen puutetta tuodaan esiin samaan tapaan mitä Kari Salminen esitti "Turun Sanomissa" artikkelia jossa "uskoa se on epäuskokin". Hän korostaa sitä miten epätieteellistä ateistejen argumentointi on. "Suomessa soihtua pitävät ylhäällä kosmologi Kari Enqvist ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja, joilla kummallakaan ei ole mitään ansioita uskonnontutkijoina." Hän oikein tarkoituksellisesti vähättelee esimerkiksi kuvaamalla Sam Harrisia sanoin "neurotieteistä kiinnostunut kirjailija Sam Harris". Kun otetaan huomioon Harrisin tohtorintutkinto kyseiseltä tieteenalalta, on lausunto sama kuin kutsuisi Carl Sagania fysiikasta kiinnostuneeksi TV -näyttelijäksi. (Triviaalisti totta, mutta käytännössä merkitsevällä tasolla puhasta herjaamista, valehtelua ja vähättelyä. Manipulaatiokikkailua ja halpamaista epäeettistä puoli-ihmisen asennevammaidioottisuutta.)
Sen sijaan Salminen ja muut eivät moiti esimerkiksi William Lane Craigia jolle teologinpaperit näyttävät antavan oikeuden kommentoida esimerkiksi suhteellisuusteoriaa. Näitä viisaita pitäisi kuunnella innostuneen kiinnostuneesti. Tai muuten ei voi sanoa olevansa vakavasti kiinnostunut fiksusta kristillisyydestä ja sen tiedesuhteesta. (Näin olen kuullut. Usein.)
Tartun tuossa videossa kuitenkin muuhun kuin siihen suhteellisuusteorian puoleen. Craigin argumentti videossa on jotain jota on syytä tarkastella rippusen myös muulta kulmalta kuin siltä miten hänellä näyttää olevan vaikeuksia suhteellisuusteorian ymmärtämisessä. (Joka on aika oleellista kun hänen argumenttinsa koskee suhteellisuusteorian implikaatioita.)
Kokonaisuuden kannalta argumentaatio voitaisiin toisintaa hieman eri aiheella. Craigin logiikka noudattaa kaavaa joka voitaisiin kuvata myös seuraavalla tavalla:
P1: Sisiliskot ovat matelijoita.
P2: Gozilla on matelija.
P3: Sisiliskot ovat olemassa.
Eli: Matelijoita on olemassa.
Joten: Gozillaan olemassaolon uskomiseen on perusteita.
Toki Craigin argumentti koskee gozillan hänen suosikkiaan, Jumalaa ja tämn suhdetta Kalam -argumenttiin. Ja hän perustelee argumenttiaan sillä että jos suhteellisuusteoria on tosi, niin sitten Jumala on atemporaalinen, ei siis ajallinen ja ikuinen vaan ajan yläpuolella tai ulkopuolella oleva ajaton olento. Minulla ei ole tätä argumenttia vastaan hirvittävästi, koska tosiasiassa näkisin että argumentti jättää liiaksikin tilaa sille mahdollisuudelle että Jumala olisi ajan ulkopuolella ihan sen takia että häntä ei ole olemassa.
Sen sijaan tartun siihen miten Craig käsittelee premissejään. Hän esittää vahvalla pokerinaamalla että päättelyketjun heikoin lenkki olisi suhteellisuusteorian paikkaansapitävyys. Eli Craig toki luottaa suhteellisuusteoriaan mutta hänestä tarjolla on järkeviä ja rationaalisia syitä joiden vuoksi sitä voi epäillä. Ja että epäilys olisi niin suurta että tämä olisi Craigin Kalamin kaikista heikoin paikka. Hän moittii suhteellisuusteoriaa maailmankuvallisena ja pitää tätä relevanttina koska muutoin nämä eivät olisi syitä hylätä suhteellisuusteoriaprermissiä. (Craig toki uskoo suhteellisuusteoriaan. Mutta pitää sitä heikoimpana lenkkinä.) Todisteena hän käyttää tästä:
1: Sitä että Einstein keksi sen ajatuskokeena.
2: Että suhteellisuusteoria voidaan nähdä maailmankuvallisena pyrkimyksenä vastustaa Jumalaa koska Isaac Newtonin klassinen fysiikka pitää sisällään absoluuttisen ajan ja avaruuden ("absolute time and space") joka taas voidaan nähdä Jumalisena. Ja että Einsteinin paradigmanmuutos oli jotain jossa absoluutista vaihdettiin relativismiin ("between absolute and relative") Ja tätä kautta suhteellisuusteoria siis olisi samaa mitä moraalin kanssa on yritetty tehdä. Että kristillinen hyvä objektiivinen ja absoluuttinen moraali korvataan relativistisella moraalikäsityksellä. ("between true ... and apparent")
Craigin ajatukset tässä kohden ovat erikoisia, sotkuisia, asennevammaisia - ellei peräti läpiristiriitaisuuteen asti virheellisiä. Mutta hyvin tyypillisellä nykykristillisen apologeetikon tavalla tätä kaikkea.
* Ensimmäinen ajatus on tietenkin jo siinä että Craig viittaa maailmankuvallisuuteen tavalla jossa hän samanaikaisesti haukkuu postmodernia relativismia että harjoittaa sitä itse samanaikaisesti aivan täysillä. Tämä onkin modernin apologetiikan kenties vahvimpia ja toistuvampia teemoja. Maailmankuva -sanan käyttäminen on kuitenkin tarpeen vain jos ei ole objektiivisia keinoja falsifioida tai verifioida jotain käsitystä. Lisäksi postmodernismissa on tyypillistä juuri se, että kun maailmankuvallisuus on otettu käyttöön niin sitä on kaikessa. Ja usein postmodernisti esittääkin oman uskomuksensa varmuutena oman maailmankuvansa sisällä. Craig ja muut apologeetikot eivät toki itse koe olevansa postmodernisteja koska he uskovat että heidän maailmankuvansa ja sen premissit ovat perimmiltään absoluuttisesti tosia. Mutta tämä johtuu enemmänkin postmodernin relativismin käsitteen väärinymmärtämisestä. Relativismissa on useitakin kulmia joissa totuus on kenties olemassa mutta ihmisen tieto olisi maailmankuvallista. Ja tässä kohden fundamentalismi on usein nimenomaan vahvasti relativistinen. Se taistelee relativismin nimeä vastaan mutta käyttää relativismin sisältöä.
* Toinen huomio on siinä että siinä luodaan vahva tarina alkuperästä. Einsteinin teorian keksimisen ideologiset intressit on jotain jolla luodaan tarina jossa on tärkeää katsoa keksimisen motiiveja. Ajatus on tältä osin äärimmäisen relativistinen. Ja jossain määrin tämä onkin ihan relevantti keskustelunaihe. Aatehistoriassa voidaan aivan oikeasti selittää hypoteesinmuodostusta ja sitä miten ideointi ei ole suinkaan vapaata vaan ajatuksiamme kahlitsee esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi, joka taas on vahvastikin ideologioiden rajaamaa. Mutta kuten videolla oleva kriitikko huomauttaakin, tämä on irrelevanttia tieteen teorian heikkouden kannalta. Sillä teorian perustelu ei synny siitä miten se keksitään vaan siitä miten sitä perustellaan. Evidenssinkeruu on tärkeämpää kuin persoonaan käyminen. Itse asiassa Craig tekeekin tässä melkoisen vakavan virheen. Alkuperätarina tuossa muodossa on perimmiltään ad hominem -argumentti. Craig ei toki herjaa Einsteiniä, mutta ad homimen ei olekaan herjaamista vaan sitä että teoria on väärä koska sen kannattajilla tai keksijöillä on jokin tietty habitus, kuten vaikka ideologia jota he kannattavat. Teorian keksiminen voi olla valta-analyysiä ja viitata sen ajan suosittuihin maailmankuviin. Mutta tämä ei ole pätevää suhteellisuusteoriaa koskevaa kritiikkiä. Ja Craigin esityksen konteksti on taas sitä että tuo keksimisen keino olisi jokin syy hylätä teoria.
* Craigin esityksessä on omituinen logiikka siinäkin mielessä että suhteellisuusteorian kumoutuminen olisi perusteltua siksi että sillä on eitoivottuja ideologisia johtopäätöksiä. Mutta jos kristillisen argumentin kohdalla tapahtuu ideologisia johtopäätöksiä jotka ovat kristillisiä niin se olisi samaa kuin todistetta siitä että kristinusko olisi objektiivisesti tosi ja sen vastustaminen olisi ääliöidioottien touhua. Tässäkin logiikka on kunnon klassista nykyapologetiikkaa : Jos tiede tukee kristillisyyttä, se todistaa kristillisyyden olevan järkevä ja tieteen tukema näkemys joka taas tarkoittaa että ateismi on idioottien hommaa. Mutta jos jokin teoria on implikaatioiltaan kristinusko vastaan niin se kertoo että tämä teoria on kehitetty maailmankuvallisesti vastustamaan kristinuskoa eikä sitä siksi pitäisi ottaa vakavasti. (Henki onkin juuri se, että vastapuolen malli selitetään maailmankuvallisuudeksi ja oma oman näkemyksen todisteeksi.)
* Tuo suhteellisuuskohta on itse asiassa enemmän sanaleikki kuin todellinen argumentti. Suhteellisuusteoria on nimittäin itsessään objektiivinen teoria. Siinä samat tapahtumat voidaan kuvata eri näkökulmista. Mutta samat kaavat tuottavat tietyt ennusteet. Näkökulma vaihtuu, kaavat pysyvät samana ja ennusteet ovat nekin varsin yksiselitteisiä. Tapahtumat näyttävät tietystä referenssipisteestä samalta, ja suhteellisuusteorian kaavoja ei vaihdeta toisiin kaavoihin lennosta. Esko Valtaoja onkin tuonut esiin sitä miten suhteellisuusteorian nimi voi olla hieman harhaanjohtava. Mutta teorian osaavat kyllä tietävät että mitä se tarkoittaa. Näin ollen on vaikeaa ymmärtää miksi Craigia esitetään fysiikkakysymysten asiantuntijana joka käyttää tämänlaista suhteellisuusteoria -sanaleikkiä minkäänlaisena argumenttina.
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Vilpi
"Mielenkiintoisesti nyt ollaan tilanteessa, jossa viestin esittäjä merkitsee enemmän kuin viestin sisältö. Sosiaalinen media – myös blogit – on erikoisasemassa. Uskottavuuden rakentamiseen menee kymmenen vuotta. Minulta on kysytty joskus, mitä järkeä on kirjoittaa ilmaiseksi ”itsenäistä” blogia. Vastaan aina: tämä. Siis nyt käsillä oleva tilanne. Ainakin osa lukijoista ymmärtää, että tässä kirjoitettu ja tästä ilmenevät erehdykset ja virheet ovat lähtöisin kirjoittajasta, eivät Moskovasta."
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")
Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.
Puhun niin totta kuin osaan?
Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.
Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".
Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.
Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.
Harjoittelua?
5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.
Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.
Ulkoinen muisti.
Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.
Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.
Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.
Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.
Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.
Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.
Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.
Röllinlöllin.
Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.
Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)
Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.
Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.
Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")
Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.
Puhun niin totta kuin osaan?
Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.
Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".
Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.
Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.
Harjoittelua?
5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.
Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.
Ulkoinen muisti.
Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.
Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.
Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.
Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.
Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.
Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.
Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.
Röllinlöllin.
Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.
Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)
Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.
Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.
Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Aasin tuntija
Hannu Lauerma kirjoitti tuoreesti "Turun Sanomiin". Hänen kommenttinsa koski masennuslääkkeitä. "Kriitikkona esiintyneellä psykologilla ei ole farmakologista koulutusta tai työkokemusta, eikä ainoaakaan tietokannoista löytyvää tieteellistä julkaisua. Itse otettu rooli asiantuntijana oli linjassa sen kanssa, että asianomainen on esiintynyt myös psykoterapiakouluttajana olematta edes psykoterapeutti. Kannanotot vakaviin asioihin olisi edelleen syytä varata niille, joiden koulutus, työkokemus ja tieteellinen ura tukevat tällaista tehtävää. Asenteellisten populaarijulkaisujen tai yksittäisten tunnuslukujen siteeraaminen ei tee asiantuntijaksi."
Moni on älähtänyt sitä miten Lauerman kommentti on hyvin lähellä auktoriteettiin vetoamista. Eli sitä, että kun sanojalla on väärä tutkinto, hänen lausuntonsa sisältö on väärä. Varovaisesti asiaa on kommentoitu esimerkiksi seuraavalla tavalla "asiaa kommentoitiin internetissä" "Lauerman kommentti on ihan hyvä, tosin vähän liippaa jo läheltä argumentaatiovirhettä bashatessaan psykologia. On totta, että psykologi ei ole farmakologisen hoidon asiantuntija ja voi olla että nimenomaiselta psykologilta puuttuu pätevyys aihetta kommentoida, mutta se on kyllä hiukan jo vaarallinen lähtökohta että ainoastaan aiheeseen pätevöitynyt tutkija saisi jotain aiheesta sanoa. Toki varsinkin lääketieteessä ja ravitsemuksessa asiat ovat usein niin monisyisiä, että niihin riittävällä tavalla perehtyminen käytännössä edellyttää alan koulutusta ja tutkijan uraa, mutta ei tätä voida minään yleisvaatimuksena pitää asiasta keskusteluun osallistumiselle. Samalla perusteella voisi esittää, että fysioterapeutilla ei ole asiaa kommentoida tuki- ja liikuntaelinsairauksien ei-operatiivista hoitoa koska hän ei ole ortopedi."
Toki Lauerman tekstiä lähemmin tarkasteleva huomaa, että tosiasiassa siinä on metodiin liittyvää argumentointia. Psyykenlääkkeeiden placebotehon suuruus osataan esimerkiksi kontekstoida. Ja tiivistys "MERKITTÄVIN UNOHTUNUT seikka on se, että masennuslääkkeiden teho on voimakkain vakavissa depressioissa, joissa puhe ei ehkä edes tavoita potilasta. Sama koskee anestesiassa annettavaa aivojen sähköhoitoa. Kuta lievempi masennus, sitä vähäisempi ero on lumelääkkeen ja masennuslääkkeen välillä – ymmärrettävästi." Ja tätä kautta siinä on sisällään argumentteja. Jotka ovat sen tyyppisiä että niitä ei välttämättä helposti tiedosta argumenteiksi koska niihin ei ole livautettu tutkijan nimeä ja lähdeviitettä. Mutta tämänlaatuiset ovat sitä asiasisältöä. Joka sitten ammattilaiskeskustelussa viitteistetään tarkemmin.
Tämä on esimerkki joka on nykyään hyvin tärkeä.
Kirjoitin aikaisemmin talenttilaarista. Tai oikeastaan siitä, että nykyään nerous nähdään jonain jota tehdään ikään kuin luonnostaan. Ja tätä korostaa ns. älykkyysosamääräpuhe. Aivan oikeasti moni ajattelee että älykkyysosamäärä on jotenkin relevantti. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä miten autisti on laitettu keräämään ostoskärryjä, saattaa uutisointi olla että jos on 180 älykkyysosamäärä niin on hukkahommaa. Tosiasiassa se voi olla hukkahommaa. Mutta jos ja vain jos älykkyysosamäärää käytetään johonkin. Itse sanoisin jopa että jos jonkun älykkyysosamäärä on 75 ja hänellä on taito jota hän ei käytä, niin se on hukkahommaa.
Voidaan nähdä että auktoriteettiin vetoaminen on helppo huomata nykyaikana. Lauerman tekstissä se vilahtaa vaikka se ei tavallaan ole läsnä. Ihmiset ovat tässä kohden hyvin tarkkoja. Mutta samalla unohtuu että auktoriteettiin vetoamisen taustalogiikka on siinä että argumentit painavat, ei se kuka ne sanoo. Ja tässä hengessä antiautoritarismi tai antielitismi ei tee näkemyksestä kriittistä tai tuoretta tai laadukasta tai totta. Auktoriteetti ei siis tosiaankaan paina, ei toisinajattelijuudella tai kapinallisuudellakaan saada mitään perusteltua uskottavuutta. Ja siksi moni lakkaa näkemästä eroa.
Moni ihminen ajattelee, ikään kuin "Good Will Hunting" -elokuvan hengessä, että osaaminen on lahja. Että yliopiston siivooja tekee ajatteluvälipalana MIT:n kovia tehtäviä, koska se on hänen synnyinlahjansa ; Ja tosiasiassa tieteen historia tunteekin huippuosaajia jotka ovat peräisin karuista oloista. Valitettava virhe joka tästä vain tehdään on se että moni ikään kuin liittää joko itsensä tai jonkun johon luottaa ja jota pitää fiksuna tähän lokeroon. Ja näin ei usein ole. On kenties riskinä sekoittaa akateeminen tutkinto suoraan asiantuntijuudeksi. Mutta moni sekoittaa formaalin tutkinnon ja osaamisen niin syvästi että tämän jälkeen siivoojista tulee syvien totuuksien tuntijan.
Valotan asiaa toisella esimerkillä.
Olin imarreltu että tulin mainituksi Tom Kärnän blogissa. Hän kuvasi minua käsitteellä "Ehdotin kerran keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntijalle ja kristinuskon kriitikolle Tuomo "Squirrel" Hämäläiselle miehen blogin lukijakommenteissa Spartacus-sarjan arvostelemista. Hän ei ollut ikinä katsonut sarjaa, mutta hienoiseksi yllätyksekseni otti välittömästi vaarin ehdotuksestani ja kävi läpi videomateriaalia sarjasta, minkä perusteella kirjoitti sitten varsin syvällekäyvän tekstin aiheesta." Toisaalta en sitten oikein voinut olla moittimatta sanavalintaa. Että "asiantuntija". Tom Kärnä toki voi käyttää termistä eri sisältöä kuin itse. Mutta silti moitin tästä sanasta. "Kriittisenä miehenä keskitän huomiota siihen että en ole "keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija" vaan ainoastaan olen tehnyt sitä aika paljon." Ja Kärnä kiistämättä käyttikin eri kriteeriä termilleen kuin itse. Hän määrittelee käsitteen seuraavasti "Olet kuitenkin enemmän keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija kuin 99,96 prosenttia tai enemmän jotain suomalaisista." Oma kriteerini taas tiivistyi enemmänkin muotoon ""Asiantuntijan" ja "hyvän amatöörin" ero on mielessäni siinä että hyvä amatööri on lukenut monta kirjaa aiheesta kun taas asiantuntija on tuottanut sellaisen tai sellaisia itse, sellaisia jotka muut asiantuntijat sitten arvostavat vielä."
En tiedä mihin Kärnän prosenttiarvio perustuu. (Etenkin tilanteessa jossa kehumisen arvoisin asia on hänen pitkämielisyytensä. Kristitty joka toistuvasti lukee minun blogia. Eikä ole sikaillut minulle takaisin kertaakaan. Eikä ole provosoitunut. Miettikää!) Mutta rehellisesti sanoen se ei tunnu mahdottomalta, joskin optimistiselta. Se tarkoittaisi että Suomessa olisi noin 2 500 ihmistä jotka osaavat tämän spesifin asian minua paremmin. (Korostan sanaa spesifi, koska taitotasoni ei tee minusta kovaa, vaan aiheen harvinaisuus.) Mutta nähdäkseni tämä ei ole kovin paljoa. Sillä "kokemuksen opettamana nyrkkisääntönä" on se, että noin ahkeraa ja pänttäävää 40 työtuntia harkittujen lähteiden kanssa tuottaa osaamistason jolla pystyy ällistyttämään suurinta osaa ihmisistä. Tuon alan asiantuntijat ja aktiiviharrastajat toki näkevät heti että tuo esitetty on aivan alkeita.
Eikä siinä oikeastaan kaikki. Jos hakisin tältä pohjalta analogiaa joka mielestäni erottaa asiantuntijan innokkaasta harrastelijasta on kyky luoda jotain aivan uusia asioita ja syventää muiden tietoa. Itse kykenen korkeintaan selittämään asioita auki. Ja tämä tekee minusta amatöörin. Sillä tosiasiassa monet taidot ovat hieman kuten ristisanatehtävät / sanaristikot ; Niitä voi olla vaikea ratkoa, mutta niiden tekeminen on vielä askeleen verran vaikeampaa kuin niiden ratkaiseminen. (Ensimmäisen kerran vuorelle kiipeäminen ansaitsee tunnustuksen, sillä ennen tätä ei olla aivan varmoja onko se mahdollista. Seuraavilla on jo helpompaa kun he voivat esimerkiksi selvittää mitä reittiä aiemmat ovat käyttäneet.)
Samoin on helppoa lukea kirjoja. Niiden tekeminen on vaikeaa. Tieteen edistyvyyden takana oleva salaisuus on siinä että Einstein demonstroi miten vaikeaa jokin asia on keksiä. Keksimisen jälkeen kyseessä on enää muistaminen, joka on kenties työlästä mutta kuitenkin paljon vähemmän työlästä kuin pyörän keksiminen uudestaan. Ja siksi valtava määrä tutkijoita on sitten altistettu Einsteinin teorialle. (Ja he ovat kehittäneet sitä eteenpäin. Suhteellisuusteorian parissa tiedetään nyt enemmän kuin Einstein tiesi. Vaikka hänen aikanaan vain muutama hassu ihminen ymmärsi sitä! Tämä on se kehittämisen takana oleva salaisuus ja asiantuntijuuden koko sisältö.)
Toki tätä eroa on vaikeaa arki-ihmisen ymmärtää. He voivat sekoittaa jopa lukutaidon ja intuition yhdistelmän "syvyydeksi". He esimerkiksi näkevät että jo se, että ihminen luontoa seuratessaan alkaa näkemään yhteyksiä on jotain joka itsessään on samanlaista yhteyksien näkemistä kuin vaikka Jumalan kokeminen. Että samaa tiedostamista se on kaikki. Se oleellinen ero joka prosessissa on on kuitenkin kehittäminen ja testaaminen. Tämä on vielä jotain muutakin kuin tarkkuutta. Ja tässä kohden nojaa mielestäni syvin innokkaan amatöörin ja aidon asiantuntijan välinen ero.
Mieleni tekisi demonstroida tätä Päiviö Latvuksen kautta. Hän ei toki puhunut asiantuntijuudesta vaan luonnontieteen kehittämisestä. Mutta tätä kautta filosofi voi kuitenkin rakentaa analogian tähän aiheeseen. (Sillä, kuten huomaatte, tämä on mitä filosofit tässä kontekstissa tekevät!) Hän kun ihmetteli sitä miten monissa kulttuureissa on filosofeja, siis ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä. Mutta niin harvassa tiedettä. Ero on varmasti aika lähellä tätä mainitsemaani paikkaa. Sillä se näyttää olevan useilla pullonkaulana. Itse asiassa hyvin moni ei edes osaa nähdä eroa hyvän osaajan ja asiantuntijan välillä. Joten on ymmärrettävää jos moni kulttuuri ei sitä keksi. Ja siksi filosofin ja tieteentekijän välillä on se ero että filosofin asioiden yhdistelemisestä puuttuu (a) tarkkuus (b) teorian itsekriittisyys (c) näkemysten koettelu vaihtoehtoja kohtaan (d) pyrkimys muuttaa oppia ja kehittää sitä eteenpäin sen sijaan että todistetaan sitä mikä jo valmiiksi "tiedetään todeksi" ja halutaan sellaiseksi todistaa.
Ja tämä on sääli. Sillä minä olen lukenut paljon Lauerman kirjoja ja muita kirjoituksia. Olisi tavallaan sääli jos minut sekoitettaisiin häneen. Sillä silloin kunnia menisi aivan väärään paikkaan. Minulle. Samoin se, että olen vuosia lukenut erilaisia miekkailukirjoja ja jutellut meheviä paloja kun humalaiset asiantuntijat kertovat anekdootteja historiasta. Se, että blogini sitten lainaa tätä tarinaa puolen vuoden päästä siten että lähteitä on liitetty päälle.
Ei toki sillä, että pitäisin jotenkin nöyrästi kynttilää vakan alla, se ei sopisi perusluonteeseenikaan. Se mitä teen on tavallaan jännää ja hienoa. Mutta asiantuntijuutta? Fuck no! Minä olen korkeintaan aasin tuntija. Tai jonkin hevoseläimen
Moni on älähtänyt sitä miten Lauerman kommentti on hyvin lähellä auktoriteettiin vetoamista. Eli sitä, että kun sanojalla on väärä tutkinto, hänen lausuntonsa sisältö on väärä. Varovaisesti asiaa on kommentoitu esimerkiksi seuraavalla tavalla "asiaa kommentoitiin internetissä" "Lauerman kommentti on ihan hyvä, tosin vähän liippaa jo läheltä argumentaatiovirhettä bashatessaan psykologia. On totta, että psykologi ei ole farmakologisen hoidon asiantuntija ja voi olla että nimenomaiselta psykologilta puuttuu pätevyys aihetta kommentoida, mutta se on kyllä hiukan jo vaarallinen lähtökohta että ainoastaan aiheeseen pätevöitynyt tutkija saisi jotain aiheesta sanoa. Toki varsinkin lääketieteessä ja ravitsemuksessa asiat ovat usein niin monisyisiä, että niihin riittävällä tavalla perehtyminen käytännössä edellyttää alan koulutusta ja tutkijan uraa, mutta ei tätä voida minään yleisvaatimuksena pitää asiasta keskusteluun osallistumiselle. Samalla perusteella voisi esittää, että fysioterapeutilla ei ole asiaa kommentoida tuki- ja liikuntaelinsairauksien ei-operatiivista hoitoa koska hän ei ole ortopedi."
Toki Lauerman tekstiä lähemmin tarkasteleva huomaa, että tosiasiassa siinä on metodiin liittyvää argumentointia. Psyykenlääkkeeiden placebotehon suuruus osataan esimerkiksi kontekstoida. Ja tiivistys "MERKITTÄVIN UNOHTUNUT seikka on se, että masennuslääkkeiden teho on voimakkain vakavissa depressioissa, joissa puhe ei ehkä edes tavoita potilasta. Sama koskee anestesiassa annettavaa aivojen sähköhoitoa. Kuta lievempi masennus, sitä vähäisempi ero on lumelääkkeen ja masennuslääkkeen välillä – ymmärrettävästi." Ja tätä kautta siinä on sisällään argumentteja. Jotka ovat sen tyyppisiä että niitä ei välttämättä helposti tiedosta argumenteiksi koska niihin ei ole livautettu tutkijan nimeä ja lähdeviitettä. Mutta tämänlaatuiset ovat sitä asiasisältöä. Joka sitten ammattilaiskeskustelussa viitteistetään tarkemmin.
Tämä on esimerkki joka on nykyään hyvin tärkeä.
Kirjoitin aikaisemmin talenttilaarista. Tai oikeastaan siitä, että nykyään nerous nähdään jonain jota tehdään ikään kuin luonnostaan. Ja tätä korostaa ns. älykkyysosamääräpuhe. Aivan oikeasti moni ajattelee että älykkyysosamäärä on jotenkin relevantti. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä miten autisti on laitettu keräämään ostoskärryjä, saattaa uutisointi olla että jos on 180 älykkyysosamäärä niin on hukkahommaa. Tosiasiassa se voi olla hukkahommaa. Mutta jos ja vain jos älykkyysosamäärää käytetään johonkin. Itse sanoisin jopa että jos jonkun älykkyysosamäärä on 75 ja hänellä on taito jota hän ei käytä, niin se on hukkahommaa.
Voidaan nähdä että auktoriteettiin vetoaminen on helppo huomata nykyaikana. Lauerman tekstissä se vilahtaa vaikka se ei tavallaan ole läsnä. Ihmiset ovat tässä kohden hyvin tarkkoja. Mutta samalla unohtuu että auktoriteettiin vetoamisen taustalogiikka on siinä että argumentit painavat, ei se kuka ne sanoo. Ja tässä hengessä antiautoritarismi tai antielitismi ei tee näkemyksestä kriittistä tai tuoretta tai laadukasta tai totta. Auktoriteetti ei siis tosiaankaan paina, ei toisinajattelijuudella tai kapinallisuudellakaan saada mitään perusteltua uskottavuutta. Ja siksi moni lakkaa näkemästä eroa.
Moni ihminen ajattelee, ikään kuin "Good Will Hunting" -elokuvan hengessä, että osaaminen on lahja. Että yliopiston siivooja tekee ajatteluvälipalana MIT:n kovia tehtäviä, koska se on hänen synnyinlahjansa ; Ja tosiasiassa tieteen historia tunteekin huippuosaajia jotka ovat peräisin karuista oloista. Valitettava virhe joka tästä vain tehdään on se että moni ikään kuin liittää joko itsensä tai jonkun johon luottaa ja jota pitää fiksuna tähän lokeroon. Ja näin ei usein ole. On kenties riskinä sekoittaa akateeminen tutkinto suoraan asiantuntijuudeksi. Mutta moni sekoittaa formaalin tutkinnon ja osaamisen niin syvästi että tämän jälkeen siivoojista tulee syvien totuuksien tuntijan.
Valotan asiaa toisella esimerkillä.
Olin imarreltu että tulin mainituksi Tom Kärnän blogissa. Hän kuvasi minua käsitteellä "Ehdotin kerran keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntijalle ja kristinuskon kriitikolle Tuomo "Squirrel" Hämäläiselle miehen blogin lukijakommenteissa Spartacus-sarjan arvostelemista. Hän ei ollut ikinä katsonut sarjaa, mutta hienoiseksi yllätyksekseni otti välittömästi vaarin ehdotuksestani ja kävi läpi videomateriaalia sarjasta, minkä perusteella kirjoitti sitten varsin syvällekäyvän tekstin aiheesta." Toisaalta en sitten oikein voinut olla moittimatta sanavalintaa. Että "asiantuntija". Tom Kärnä toki voi käyttää termistä eri sisältöä kuin itse. Mutta silti moitin tästä sanasta. "Kriittisenä miehenä keskitän huomiota siihen että en ole "keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija" vaan ainoastaan olen tehnyt sitä aika paljon." Ja Kärnä kiistämättä käyttikin eri kriteeriä termilleen kuin itse. Hän määrittelee käsitteen seuraavasti "Olet kuitenkin enemmän keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija kuin 99,96 prosenttia tai enemmän jotain suomalaisista." Oma kriteerini taas tiivistyi enemmänkin muotoon ""Asiantuntijan" ja "hyvän amatöörin" ero on mielessäni siinä että hyvä amatööri on lukenut monta kirjaa aiheesta kun taas asiantuntija on tuottanut sellaisen tai sellaisia itse, sellaisia jotka muut asiantuntijat sitten arvostavat vielä."
En tiedä mihin Kärnän prosenttiarvio perustuu. (Etenkin tilanteessa jossa kehumisen arvoisin asia on hänen pitkämielisyytensä. Kristitty joka toistuvasti lukee minun blogia. Eikä ole sikaillut minulle takaisin kertaakaan. Eikä ole provosoitunut. Miettikää!) Mutta rehellisesti sanoen se ei tunnu mahdottomalta, joskin optimistiselta. Se tarkoittaisi että Suomessa olisi noin 2 500 ihmistä jotka osaavat tämän spesifin asian minua paremmin. (Korostan sanaa spesifi, koska taitotasoni ei tee minusta kovaa, vaan aiheen harvinaisuus.) Mutta nähdäkseni tämä ei ole kovin paljoa. Sillä "kokemuksen opettamana nyrkkisääntönä" on se, että noin ahkeraa ja pänttäävää 40 työtuntia harkittujen lähteiden kanssa tuottaa osaamistason jolla pystyy ällistyttämään suurinta osaa ihmisistä. Tuon alan asiantuntijat ja aktiiviharrastajat toki näkevät heti että tuo esitetty on aivan alkeita.
Eikä siinä oikeastaan kaikki. Jos hakisin tältä pohjalta analogiaa joka mielestäni erottaa asiantuntijan innokkaasta harrastelijasta on kyky luoda jotain aivan uusia asioita ja syventää muiden tietoa. Itse kykenen korkeintaan selittämään asioita auki. Ja tämä tekee minusta amatöörin. Sillä tosiasiassa monet taidot ovat hieman kuten ristisanatehtävät / sanaristikot ; Niitä voi olla vaikea ratkoa, mutta niiden tekeminen on vielä askeleen verran vaikeampaa kuin niiden ratkaiseminen. (Ensimmäisen kerran vuorelle kiipeäminen ansaitsee tunnustuksen, sillä ennen tätä ei olla aivan varmoja onko se mahdollista. Seuraavilla on jo helpompaa kun he voivat esimerkiksi selvittää mitä reittiä aiemmat ovat käyttäneet.)
Samoin on helppoa lukea kirjoja. Niiden tekeminen on vaikeaa. Tieteen edistyvyyden takana oleva salaisuus on siinä että Einstein demonstroi miten vaikeaa jokin asia on keksiä. Keksimisen jälkeen kyseessä on enää muistaminen, joka on kenties työlästä mutta kuitenkin paljon vähemmän työlästä kuin pyörän keksiminen uudestaan. Ja siksi valtava määrä tutkijoita on sitten altistettu Einsteinin teorialle. (Ja he ovat kehittäneet sitä eteenpäin. Suhteellisuusteorian parissa tiedetään nyt enemmän kuin Einstein tiesi. Vaikka hänen aikanaan vain muutama hassu ihminen ymmärsi sitä! Tämä on se kehittämisen takana oleva salaisuus ja asiantuntijuuden koko sisältö.)
Toki tätä eroa on vaikeaa arki-ihmisen ymmärtää. He voivat sekoittaa jopa lukutaidon ja intuition yhdistelmän "syvyydeksi". He esimerkiksi näkevät että jo se, että ihminen luontoa seuratessaan alkaa näkemään yhteyksiä on jotain joka itsessään on samanlaista yhteyksien näkemistä kuin vaikka Jumalan kokeminen. Että samaa tiedostamista se on kaikki. Se oleellinen ero joka prosessissa on on kuitenkin kehittäminen ja testaaminen. Tämä on vielä jotain muutakin kuin tarkkuutta. Ja tässä kohden nojaa mielestäni syvin innokkaan amatöörin ja aidon asiantuntijan välinen ero.
Mieleni tekisi demonstroida tätä Päiviö Latvuksen kautta. Hän ei toki puhunut asiantuntijuudesta vaan luonnontieteen kehittämisestä. Mutta tätä kautta filosofi voi kuitenkin rakentaa analogian tähän aiheeseen. (Sillä, kuten huomaatte, tämä on mitä filosofit tässä kontekstissa tekevät!) Hän kun ihmetteli sitä miten monissa kulttuureissa on filosofeja, siis ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä. Mutta niin harvassa tiedettä. Ero on varmasti aika lähellä tätä mainitsemaani paikkaa. Sillä se näyttää olevan useilla pullonkaulana. Itse asiassa hyvin moni ei edes osaa nähdä eroa hyvän osaajan ja asiantuntijan välillä. Joten on ymmärrettävää jos moni kulttuuri ei sitä keksi. Ja siksi filosofin ja tieteentekijän välillä on se ero että filosofin asioiden yhdistelemisestä puuttuu (a) tarkkuus (b) teorian itsekriittisyys (c) näkemysten koettelu vaihtoehtoja kohtaan (d) pyrkimys muuttaa oppia ja kehittää sitä eteenpäin sen sijaan että todistetaan sitä mikä jo valmiiksi "tiedetään todeksi" ja halutaan sellaiseksi todistaa.
Ja tämä on sääli. Sillä minä olen lukenut paljon Lauerman kirjoja ja muita kirjoituksia. Olisi tavallaan sääli jos minut sekoitettaisiin häneen. Sillä silloin kunnia menisi aivan väärään paikkaan. Minulle. Samoin se, että olen vuosia lukenut erilaisia miekkailukirjoja ja jutellut meheviä paloja kun humalaiset asiantuntijat kertovat anekdootteja historiasta. Se, että blogini sitten lainaa tätä tarinaa puolen vuoden päästä siten että lähteitä on liitetty päälle.
Ei toki sillä, että pitäisin jotenkin nöyrästi kynttilää vakan alla, se ei sopisi perusluonteeseenikaan. Se mitä teen on tavallaan jännää ja hienoa. Mutta asiantuntijuutta? Fuck no! Minä olen korkeintaan aasin tuntija. Tai jonkin hevoseläimen
sunnuntai 22. kesäkuuta 2014
Pieni ajatus : Renessanssi -ihminen
torstai 24. huhtikuuta 2014
Normi vs. sen rikkominen
Tapio Puolimatka sai näkyvyyttä. Darwinistinen naturalistikulttuuri joka vainoaa norsunluutornistaan kaikkia erimielisiä on vainonnut häntä antamalla hänelle valtaa asiantuntijan roolissa. Lainmuutos sukupuolineutraalista avioliitosta on jotain johon liittyviä käsityksiä halutaan kartoittaa.
Näkemys sai heti melko paljon vähintään kohtuullisen terävää kritiikkiä. Esimerkiksi Lilja Tamminen läpikävi hänen väitteitään, huomauttaen että Puolimatkan lähteet ovat konservatiivejen tutkimuksia joiden puutteellisuus on jo melko laajasti tunnettua. Ja tottahan toki Puolimatkan lausunto on sellainen, että kuulostaa melkein kuin se olisi hänen look-a-likensä, Iranin entisen presidentin Mahmoud Ahmadinejadin suusta. On myös eriskummallista katsoa kuinka hän, joka muille on tullut tutuksi siitä että hän evoluutioteorian kohdalla korostaa että tutkimus on aina ideologista, on tässä viittaamassa asioihin kuin ne olisivat objektiivisia. Hän puhuu aivan kuin puhuisi ideologisesti riippumattomana tiedemiehenä yhteiskunnallisesta asiakysymyksestä faktoina.
Kuitenkin keskityn nyt toiseen puoleen. Sillä ymmärrän, että näkökantoja on pyydetty syistä. Puolimatka ei ole pitänyt vakaumustaan missään pimennossa, ja uskonkin että eduskunnassa on tietoisesti pyydetty kantaa selkeästi fundamentalistikristilliseltä taholta. On aivan luontevaa että poliittisissa kysymyksissä tämänlaisetkin näkökannat otetaan huomioon. Asiasta kuullaan monenlaisia ihmisiä. "Asiantuntijuus" kun määrittyy selvästi jollain muulla kuin tieteellä. mukaan on otettu esimerkiksi tasa-arvoasiain neuvottelukunnasta Arto Jokinen ja Trasek ry:stä Antti Karanki, ja Lasten perusoikeudet ry:stä Helena Molander, on aivan selvää että mukaan sopii myös Tapio Puolimatka. Sympatiani ovat siis, kenties yllättävää kyllä, hänen kuulemisensa puolella.
On kuitenkin joitain asioita joihin haluan ottaa kantaa. Ja haluan, vaikka tutustumiskokemustani leimasikin eksistentiaalinen tunne joka leimattiin supertieteelliseen lähteeseen, "Aku Ankka" -lehden numeroon 29.11. 2006 (s. 28) "Pelle, Pelle, elämän lapsi! Silmäsi ahmivat jykevää aineistoa. Poppamiehiä ja vaikka mitä mieletöntä! Eivätkö aivosi ole liian suuret tuollaiseen?" Asia on tärkeä ja uhraukseni arvoinen. Ja se on uhraus, sillä jokainen kerta jolloin Tapio Puolimatkan ajatuksia summonoi tietoiseen mieleen tekee luultavasti syvää vahinkoa itselleen ja mahdollisesti lähimmäisilleenkin.
1: Asiasta täytyy saada kenties lisää tutkimuksia että ei lähdetä riskaabelisti leikkimään kokeilematta ensin niissä maissa joissa riskit on jo otettu ja joissa Tapio Puolimatkan kuuntelua on jo kokeiltu ja saatu näin jalostettua esiin tietoa tämän pitkäaikaisvaikutuksista. Jotka, kuten edellä mainitsin, ovat riski.
Tapio Puolimatkan kohdalla otan esille hänen perusasenteensa siitä että avioliitto ei paranna homoseksuaalien oikeuksia koska avioliittomääritteen uudistaminen johtaa termin inflaatioon. Pidän tätä hyvin mahdollisena. Itse asiassa avioliiton merkitys onkin kokenut yhteiskunnassa valtavan inflaation jo nyt. Sen sijaan korostan että jos avioliittokäsitys muuttuessaan kokee inflaation, se tasa-arvoistaa ja tekee yhteiskunnan pluralistisemmaksi. Jokainen saa enemmän ja enemmän olla samanarvoinen muiden kanssa, sillä kun homojen ja heteroiden avioliitto on inflaation jälkeen samanarvoinen, ei tämänlaisen tittelin kautta saada ideologista valtaa jossa kaikkia ei kuunnella tasapuolisesti ja samanarvoisesti.
1: Puolimatka ymmärtänee omien teostensa kautta, että jos jokin erikoisasema johon liittyy arvostettava status kuten "avioliitto", "biologi", "tiedemies", "tohtori", "professori", "luonnontieteilijä", "asiantuntija", ja se määritellään tiukan eliitin etujen mukana, termin uudelleenmäärittely ja laajentaminen parantaa moniarvoisuutta ja pluralismia. Ja että uudelleenmäärittelyn jälkeen ei ole varmaa että uusi määritelmä saa yhtä paljon statusta. Ja että asia on tehtävä juuri koska tasapuolisuus. Jos tiukka ideologinen määrittely on se joka luo statuksen, kyseessä ei ole mikään asiallinen lähestyminen vaan a priori -lähtökohdista määritelty ideologinen vaino, jossa valtaa ostetaan tekemällä eksklusiivinen lokero jota sitten käytetään vipuvartena siihen että erilaisia näkemyksiä ei kuunnella ja kunnioiteta.
Tässä kohden olen samaa mieltä Puolimatkan kanssa siitä että "lakimuutoksessa avioliiton keskukseen halutaan nostaa kahden aikuisen välinen intiimi suhde, ei enää seksuaalisuhde, josta voi syntyä lapsia". En vain pidä tätä ongelmallisena. Nähdäkseni lapsen mahdollisuus elää rakastettuna on tärkeämpi kuin biologinen isyys ja äitiys. Minäkin kykenen biologiseen isyyteen, sen kun ejakuloin menemään. Lapsen kasvattajaksi en sen sijaan itseäni suosittelisi missään nimessä. Ajatuksena onkin se, että kun homojen kohdalla ainut tapa hankkia lapsia on adoptio, on tilanne heteroparienkin kohdalla sama. Ei siinä oman biologisen vanhemman kanssa olla adoptiolapsena mitenkään koskaan muutenkaan. Lapsen oikeus kahteen vanhempaan voi olla jopa korkeampi hyve kuin yksinhuoltajilla. Ja ainakin itse korostan että perheen tulisi olla rakkausyksikkö. Jos homoseksuaalisuus redusoituu pelkkään panemiseen, kuten Puolimatkan retoriikka sen manipuloi, niin täsmälleen sama ongelmallisuus koskee myös heteroita. Tiedän että heteroseksuaalien parissa on sellaista menoa että Puolimatka pitänee niitä todella irvokkaina seksuaalivähemmistöinä. Näin ollen itse asiassa edes heteroparien kohdalla joudutaan miettimään lakia ja lastensuojelua. "Aikuisten välisiä intiimejä suhteita voi olla hyvin monenlaisia ja -tasoisia. Joudumme avioliiton rajaamisessa juridisen ongelman eteen." Lakiasioiden kanssa nyt vain tullaan toimeen. Sitä kutsutaan pluralistisessa ja monipuolisessa kulttuurissa elämiseksi.
Tähän liittyy tietysti myös hänen ajatuksensa normissa epäonnistumisessa ja normin uudistamisessa. Kun homoissa menetetään "lapsen oikeus isään ja äitiin", niin sama tapahtuu myös avioeroissa. Puolimatkan argumentti tässä on varsin tuima. "Avioero loukkaa tietysti myös tätä lapsen perusoikeutta, mutta se ei tee sitä samanlaisella periaatteellisella tasolla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki. Avioerossa on kyse epäonnistumisesta normin täyttämisessä, ei normin uudelleen määrittelystä." Tämä on sitten hyvin omituinen argumentti. Siinä ei itse asiassa näytä tarkemmassa tarkastelussa olevan mitään sisältöjä tai ansioita. Se on pelkkä kupla.
Tästä kupluudesta hyvän kuvan saa Jason Lepojärven katolisista argumenteista. Hän on edustanut kovasti ja vahvasti kantaa jossa avioero on hyvin poikkeuksellinen. Hänen maailmassaan asumusero olisi epäonnistunut normin täyttäminen, kun taas avioero on tunnustus siitä että on lakattu yrittämästä. Ja näin ollen mahdollisuus avioeroon on useimmiten - muutamia melko tarkasti määriteltyjä ja kohtuu harvinaisia syitä lukuunottamatta - normin rikkomista.
1: Jason Lepojärvi on toki kognitiivisen dissonanssinsa kanssa viehättävä. Hän on tehnyt avioeron, ja pyrki elämään selibaatissa, mutta sitten hän sai jotain jota muusikkopiireissä kutsuttaisiin "bändäriksi" ja uutta liittoa on sitten yritetty synnyttää mitätöimällä vanha avioliitto joksikin jota ei ole oikeastaan edes ollut. Hyvää onnea normin uudelleenmäärittelyyn ja hyvää tulevaisuutta heille toivotan.
Tämä muistuttaa siitä, että missä vaiheessa homoseksuaalisuus muuttuu normin rikkomiseksi. Siinä vaiheessa kun vaatekaappien sisältöä aletaan siirtämään toisen kotiin? Siinä vaiheessa kun ostetaan yhteiset avaimet? Hairahduksen ja pysyvyyden ero on häilyvä. Ja se, mikä on normissa epäonnistumista ja mikä normin uudelleenmäärittelyä on kaikkea muuta kuin objektiivinen tosiasia. On hyvin erikoista miten Puolimatka on innoissaan määrittelemässä selvästi ideologiansa kautta mitä asioita yhteiskunnassa saa tapahtua ja ei saa tapahtua. On ihmeellistä että hän suostuu tähän, sillä luulin että tämänlaista norsunluutorneilua harrastavat vain pahat darwinistit jotka sensuroivat intelligent designin kannattajia ja estävät heidän akateemiset uransa ja asiantuntijatehtävänsä. Että pelkkää Expellaamista tarjoavat, sikälimikäli eivät ole tappamassa 98 prosenttia ihmiskunnasta ebolaviruksella, that is.
 |
| Meillä ei ole yhtään homoa. Ai on vai, nimeä yksi! Sen jälkeen ei ainakaan ole. Repeat until silence. |
Kuitenkin keskityn nyt toiseen puoleen. Sillä ymmärrän, että näkökantoja on pyydetty syistä. Puolimatka ei ole pitänyt vakaumustaan missään pimennossa, ja uskonkin että eduskunnassa on tietoisesti pyydetty kantaa selkeästi fundamentalistikristilliseltä taholta. On aivan luontevaa että poliittisissa kysymyksissä tämänlaisetkin näkökannat otetaan huomioon. Asiasta kuullaan monenlaisia ihmisiä. "Asiantuntijuus" kun määrittyy selvästi jollain muulla kuin tieteellä. mukaan on otettu esimerkiksi tasa-arvoasiain neuvottelukunnasta Arto Jokinen ja Trasek ry:stä Antti Karanki, ja Lasten perusoikeudet ry:stä Helena Molander, on aivan selvää että mukaan sopii myös Tapio Puolimatka. Sympatiani ovat siis, kenties yllättävää kyllä, hänen kuulemisensa puolella.
On kuitenkin joitain asioita joihin haluan ottaa kantaa. Ja haluan, vaikka tutustumiskokemustani leimasikin eksistentiaalinen tunne joka leimattiin supertieteelliseen lähteeseen, "Aku Ankka" -lehden numeroon 29.11. 2006 (s. 28) "Pelle, Pelle, elämän lapsi! Silmäsi ahmivat jykevää aineistoa. Poppamiehiä ja vaikka mitä mieletöntä! Eivätkö aivosi ole liian suuret tuollaiseen?" Asia on tärkeä ja uhraukseni arvoinen. Ja se on uhraus, sillä jokainen kerta jolloin Tapio Puolimatkan ajatuksia summonoi tietoiseen mieleen tekee luultavasti syvää vahinkoa itselleen ja mahdollisesti lähimmäisilleenkin.
1: Asiasta täytyy saada kenties lisää tutkimuksia että ei lähdetä riskaabelisti leikkimään kokeilematta ensin niissä maissa joissa riskit on jo otettu ja joissa Tapio Puolimatkan kuuntelua on jo kokeiltu ja saatu näin jalostettua esiin tietoa tämän pitkäaikaisvaikutuksista. Jotka, kuten edellä mainitsin, ovat riski.
Tapio Puolimatkan kohdalla otan esille hänen perusasenteensa siitä että avioliitto ei paranna homoseksuaalien oikeuksia koska avioliittomääritteen uudistaminen johtaa termin inflaatioon. Pidän tätä hyvin mahdollisena. Itse asiassa avioliiton merkitys onkin kokenut yhteiskunnassa valtavan inflaation jo nyt. Sen sijaan korostan että jos avioliittokäsitys muuttuessaan kokee inflaation, se tasa-arvoistaa ja tekee yhteiskunnan pluralistisemmaksi. Jokainen saa enemmän ja enemmän olla samanarvoinen muiden kanssa, sillä kun homojen ja heteroiden avioliitto on inflaation jälkeen samanarvoinen, ei tämänlaisen tittelin kautta saada ideologista valtaa jossa kaikkia ei kuunnella tasapuolisesti ja samanarvoisesti.
1: Puolimatka ymmärtänee omien teostensa kautta, että jos jokin erikoisasema johon liittyy arvostettava status kuten "avioliitto", "biologi", "tiedemies", "tohtori", "professori", "luonnontieteilijä", "asiantuntija", ja se määritellään tiukan eliitin etujen mukana, termin uudelleenmäärittely ja laajentaminen parantaa moniarvoisuutta ja pluralismia. Ja että uudelleenmäärittelyn jälkeen ei ole varmaa että uusi määritelmä saa yhtä paljon statusta. Ja että asia on tehtävä juuri koska tasapuolisuus. Jos tiukka ideologinen määrittely on se joka luo statuksen, kyseessä ei ole mikään asiallinen lähestyminen vaan a priori -lähtökohdista määritelty ideologinen vaino, jossa valtaa ostetaan tekemällä eksklusiivinen lokero jota sitten käytetään vipuvartena siihen että erilaisia näkemyksiä ei kuunnella ja kunnioiteta.
Tässä kohden olen samaa mieltä Puolimatkan kanssa siitä että "lakimuutoksessa avioliiton keskukseen halutaan nostaa kahden aikuisen välinen intiimi suhde, ei enää seksuaalisuhde, josta voi syntyä lapsia". En vain pidä tätä ongelmallisena. Nähdäkseni lapsen mahdollisuus elää rakastettuna on tärkeämpi kuin biologinen isyys ja äitiys. Minäkin kykenen biologiseen isyyteen, sen kun ejakuloin menemään. Lapsen kasvattajaksi en sen sijaan itseäni suosittelisi missään nimessä. Ajatuksena onkin se, että kun homojen kohdalla ainut tapa hankkia lapsia on adoptio, on tilanne heteroparienkin kohdalla sama. Ei siinä oman biologisen vanhemman kanssa olla adoptiolapsena mitenkään koskaan muutenkaan. Lapsen oikeus kahteen vanhempaan voi olla jopa korkeampi hyve kuin yksinhuoltajilla. Ja ainakin itse korostan että perheen tulisi olla rakkausyksikkö. Jos homoseksuaalisuus redusoituu pelkkään panemiseen, kuten Puolimatkan retoriikka sen manipuloi, niin täsmälleen sama ongelmallisuus koskee myös heteroita. Tiedän että heteroseksuaalien parissa on sellaista menoa että Puolimatka pitänee niitä todella irvokkaina seksuaalivähemmistöinä. Näin ollen itse asiassa edes heteroparien kohdalla joudutaan miettimään lakia ja lastensuojelua. "Aikuisten välisiä intiimejä suhteita voi olla hyvin monenlaisia ja -tasoisia. Joudumme avioliiton rajaamisessa juridisen ongelman eteen." Lakiasioiden kanssa nyt vain tullaan toimeen. Sitä kutsutaan pluralistisessa ja monipuolisessa kulttuurissa elämiseksi.
Tähän liittyy tietysti myös hänen ajatuksensa normissa epäonnistumisessa ja normin uudistamisessa. Kun homoissa menetetään "lapsen oikeus isään ja äitiin", niin sama tapahtuu myös avioeroissa. Puolimatkan argumentti tässä on varsin tuima. "Avioero loukkaa tietysti myös tätä lapsen perusoikeutta, mutta se ei tee sitä samanlaisella periaatteellisella tasolla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki. Avioerossa on kyse epäonnistumisesta normin täyttämisessä, ei normin uudelleen määrittelystä." Tämä on sitten hyvin omituinen argumentti. Siinä ei itse asiassa näytä tarkemmassa tarkastelussa olevan mitään sisältöjä tai ansioita. Se on pelkkä kupla.
Tästä kupluudesta hyvän kuvan saa Jason Lepojärven katolisista argumenteista. Hän on edustanut kovasti ja vahvasti kantaa jossa avioero on hyvin poikkeuksellinen. Hänen maailmassaan asumusero olisi epäonnistunut normin täyttäminen, kun taas avioero on tunnustus siitä että on lakattu yrittämästä. Ja näin ollen mahdollisuus avioeroon on useimmiten - muutamia melko tarkasti määriteltyjä ja kohtuu harvinaisia syitä lukuunottamatta - normin rikkomista.
1: Jason Lepojärvi on toki kognitiivisen dissonanssinsa kanssa viehättävä. Hän on tehnyt avioeron, ja pyrki elämään selibaatissa, mutta sitten hän sai jotain jota muusikkopiireissä kutsuttaisiin "bändäriksi" ja uutta liittoa on sitten yritetty synnyttää mitätöimällä vanha avioliitto joksikin jota ei ole oikeastaan edes ollut. Hyvää onnea normin uudelleenmäärittelyyn ja hyvää tulevaisuutta heille toivotan.
Tämä muistuttaa siitä, että missä vaiheessa homoseksuaalisuus muuttuu normin rikkomiseksi. Siinä vaiheessa kun vaatekaappien sisältöä aletaan siirtämään toisen kotiin? Siinä vaiheessa kun ostetaan yhteiset avaimet? Hairahduksen ja pysyvyyden ero on häilyvä. Ja se, mikä on normissa epäonnistumista ja mikä normin uudelleenmäärittelyä on kaikkea muuta kuin objektiivinen tosiasia. On hyvin erikoista miten Puolimatka on innoissaan määrittelemässä selvästi ideologiansa kautta mitä asioita yhteiskunnassa saa tapahtua ja ei saa tapahtua. On ihmeellistä että hän suostuu tähän, sillä luulin että tämänlaista norsunluutorneilua harrastavat vain pahat darwinistit jotka sensuroivat intelligent designin kannattajia ja estävät heidän akateemiset uransa ja asiantuntijatehtävänsä. Että pelkkää Expellaamista tarjoavat, sikälimikäli eivät ole tappamassa 98 prosenttia ihmiskunnasta ebolaviruksella, that is.
tiistai 25. helmikuuta 2014
Homorunkkausta ja trollin logiikkaa
Olen usein moittinut postmodernismia. Joku voisi kokea tämän joksikin jossa sitä pidetään turhana. Päin vastoin. Nähdäkseni postmodernismia pitäisi opettaa pakollisena koulussa. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Sillä nykyaikana postmodernismi on ehdottoman tarpeellista. Siitä ei saa iloa, saati viisautta. Postmodernismi ei tarjoa käytännön taitoja.
Tärkein asia joka postmodernismilla on opetettavanaan on se, että Foucault lokeroituu homoksi, Deleuzen identiteetti huutaa runkkariutta ja Merleau-Ponty lihallistuu homorunkkariksi.1 Ja en sano tätä sillä että näissä asioissa olisi mitään pahaa, päinvastoin. Molemmat ovat minusta hyviä ja kauniita asioita. Sen sijaan se korostaa sitä, että kaikki postmodernismiin liittyvä on tutustumisen arvoista. Koska nykyään ei ole tärkeämpää taitoa kuin opetella vääntämään retorisesti erilaisten sosiopaattien kanssa.
Sillä yllämainitsemani filosofit ovat niitä joiden positivismin ja semiotiikan parissa painivat tekstit tuppaavat latistumaan "postmoderniksi keveydeksi". Ja postmodernistit itse eivät kiistä tätä. Sillä esimerkiksi Derrida ei seiso puheidensa takana, koska kirjailija on kuollut ja sanojen takana ei ole mitään ; Derridahan filosofioi siinä strukturalismin haarassa, jonka looginen päätös on historian hylkääminen ja loputon käsitteiden ja kielen pyörittely prosessissa jossa strukturalismi ja filosofia menettävät merkityksensä.
Postmodernistit itse asiassa voivat korostaa että nykyajan maailma toimii postmodernilla logiikalla. Ja he ovat oikeassa. Minun sukupolveni kokemusmaailmaa aivan oikeasti kuvaa lyhytaikaisuus ja kaaoottisuus siinä määrin että postmodernismiin liittyvä "fragmentaarisuus", "keveys" ja "metaisuus" liittyvät oleellisesti kokemusmaailmaan.
Postmodernismin keveys johtuu nimenomaan siitä että siinä ei edes yritetä ymmärtää vaan ollaan ikään kuin vapaita totuuden vaatimuksesta. Itse, modernistina, kaipaan tietysti sekä totuutta että vapautta että kauneutta. Ja osittain se, että en ole itse postmodernismi latistuu mieltymyskysymykseksi. Haluan tekijän jolla on sanoma. Kenties sanoja jopa kantaa vastuunsa ja seisoo sanojensa takana. Toki olen klassista modernistia pehmeämpi ; Mutta siitä huolimatta siinä missä omaa filosofiaani kuvaa hapuilu ja epäonnistuminen ja kokeilu, on postmodernismilla tarjota vain haahuilua. Fragmentaarisuuteen, heittäytymiseen, kokeiluun ja ehdottoman absoluutin hylkäämiseen ei tarvita postmodernismia. Postmodernismin hengeksi jääkin keveys.
Eikä mikä tahansa keveys, vaan "keveys" heittomerkeillä. Heittomerkit tarvitaan sillä ilman niitä keveys kuvaa juuri modernismia. Milan Kunderan "olemisen sietämätön keveys" esiintuo sen, miten että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Ja monesti nämä olivat kahleita merkitykseen. Modernismissa näitä kahleita sitten puretaan. Postmoderni ylittää keveyden ja siitä tulee tyhjää, keveyttä joka täytetään korkeintaan tulkinnoilla koska muutakaan substanssia täytemateriaaliksi ei ole. Suoraan sanoen postmodernismissa lopputuloksena on jotain jota internetissä kutsuttaisiin trollaamiseksi. Tosin sillä erolla että trollaaminen on joskus hauskaa, kun taas postmodernismi jotenkin ikään kuin dissektoi vitsin dekonstruoidessan sen ja näin se kuolee kuin aukaistu sammakko.
Postmodernismissa ei ole Derridan oppia vaan Derridan tulkintoja. Kukaan ei voi haukkua yleissivistyksen puutteesta koska se kertoisi että (a) väittää tietävänsä oikean tulkinnan Derridasta (b) esittää että Derrida on osa institutionalisoitua tietoa ja että tämä ei ole makukysymys siinä määrin että asiasta pitäisi tietää. Ja jos seuraa Paul Feyerabendin tietä metodia vastaan "Against method" -teoksessa, ei voi olla huomaamatta miten on vaikeaa tietää missä vaiheessa promootio loppuu ja filosofinen sisältö alkaa. Feyerabend kun korosti että kirjan syntytaustassa vahvana vaikuttimena oli rahoituksen puute ja se, että hän mietti mikä olisi mahdollisimman provokatiivinen ja mahdollisimman myyvä lähtökohta.
Feyerabendin ajatuksena oli asiantuntijuuden ja metodin hylkääminen. Populistinen lähestymistapa jossa vastustettiin "elitismiä" ja annettiin jokaiselle yksilölle valta olla elämänsä filosofimestari. Hänen oppinsa sävyttää nykymaailman. Nykyään ihmiset voivat katsoa Youtubesta suoraa lähetystä, kiakkovieraista. Twitteristä kuulee juoruja jotka on unohdettu jo ennen iltauutisia. Paperinen sanomalehti lojuu eteisessä avaamattomana. Vanhassa maailmassa jossa postmodernismia vasta tavoiteltiin "Juice" Leskinen lauloi "Ajan hengessä" siitä miten televisio latistaa. Siihen aikaan uutisten katsominen nauhalta uusintoina oli utopiaa. Nykyisin nauhottaminen on turhaa, ja uutinen vanhentunut jo ennen kuin se on ehdinyt magneettinauhalle. Ennen eksperttien kyseenalaistaminen oli provosoivaa, mutta nykyisessä todellisuudessa pelätään jopa koko eksperttiyden kuolemista. Ihmiset tulkitsevat omat uutisensa ja valikoivat omat arvonsa, näkökulmansa ja jopa faktansa. "I fear we are witnessing the “death of expertise”: a Google-fueled, Wikipedia-based, blog-sodden collapse of any division between professionals and laymen, students and teachers, knowers and wonderers – in other words, between those of any achievement in an area and those with none at all." Kaikki on tulkintaa ja totuus on kuin mielipide. Tämä muutos on äärimmäisen postmodernia.
Ja tästä päästään suoraan edellämainitsemaani painimiseen. Sillä postmoderni maailma toimii "keveydellä" ja "huomiohuoraamisella". Ja internetissä tämänlaatuiseen elämänasenteeseen törmätään usein. Nimittäin trollaamisessa. Trollit provosoivat ja lisäväät jännitteitä ja luovat uusia jännitteitä. Trollit eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan kulkevat omia teitään. Tähän keveään asenneilmapiiriin liittyy tuore psykologinen tutkimus trolleista. Tulos ei yllättänyt ketään. Havaittiin että se mikä monista on häiritsevää ja jopa ilkeää kiusantekoa, on trolleista itsestään lähinnä hauskaa leikittelyä. Trollaukseen liittyi myös varsin ikäviä persoonallisuuspiirteitä. "... doing so was correlated with sadism in its various forms, with psychopathy, and with Machiavellianism. Overall, the authors found that the relationship between sadism and trolling was the strongest, and that indeed, sadists appear to troll because they find it pleasurable. “Both trolls and sadists feel sadistic glee at the distress of others,” they wrote. “Sadists just want to have fun ... and the Internet is their playground!”" Sillä keveys syntyy siitä että merkitys ignoroidaan.
Tässä mielessä trollaaminen ilmiönä on vähän kuin kaapisi esiin sairaimmat puolet kirkollisesta toiminnasta. Ja pahentaisi sitä. Nykyäänhän kirkossa Kirkkoviestinnässä viestii yrittää olla välittäminen ja moniarvoisuus. Sellaisella omituisella tavalla jossa ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi työryhmiin ja tätä on alettu kutsumaan työrauhaksi. Moniarvoisuus tarkoittaa kirkon työryhmälle työrauhaa ja kilttiä vaivihkaista kirkollisveron maksua. Kirkko on "Kunhan vaan maksat" -kirkko. Pastorit toivovat että mahtuisimme samaan yhteisöön. Nimenomaan silloin kun ei puhuta raivokkaista fundamentalisteista, kirkon ongelmana on se, että kuulumisen käsitteeseen viittaava yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein. Ja on aivan oikein kysyä sitä miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? Trollaaminen on kuin tätä, mutta fundamentalistien aggressioarsenaalilla. Ja sillä että yhtenäisyys ja siihen liittyvä periaatteessa sosiaalisuutta tavoitteleva suvaitsevaisuus on korvattu sillä että merkitys on illuusio. Trolliutta kuvaa juuri tämänlainen ignoranssi. Trollaus on trollaajalle kevyttä ja hauskaa ja kenties älyllisesti innostavaa. Muut sitten maksavat tästä hinnan.
Ja uskokaa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin itse hyvin tottunut ja harjaantunut trollaamisen metodiikan soveltaja.2 Ja tämä on aivan varmasti liitoksissa tiettyyn julmuuteen. Metodeja opetellessa on tullut selväksi että trollit ovat äärimmäisen postmoderneja hahmoja jotka elävät "postmodernismin "logiikalla"". En kuitenkaan oikeuta fragmentaarisella ja "keveydeksi" kutsuvalla hengellä. Sen sijaan korostan, että minulle trollaamisessa ei ole kysymys maailmankuvasta tai etiikasta. Kysymys on selviytymisestä. Sillä trollit ovat kaikkialla - jopa monet trollaamista vastustavat ja trolleja haukkuvat ihmsiet ovat niin postmodernisteja ja oman näkökulmansa vankeja että he ovat de facto trolleja - ja trollit ovat kuten sosiopaatteja. He pelaavat eri säännöillä. Ja jos pelaat normaalisäännöillä, olet jo yhtä kuin tuhottu ja "hävinnyt". Internetissä tiedetään että trolleja ei tule ruokkia. Tämä on oikeansuuntainen huomio joka johtuu juuri siitä että et voi keskustella trollin kanssa normaalin inhimillisen kommunikaation keinoin ilman että lopputuloksena on lihava trolli. Trollin, kuten sosiopaatinkin, päihittää vain toinen, taitavampi, ovelampi ja vahvempi trolli.3 Ja koska oman julman persoonallisuuteni takana on Martti Lutherin henkeä lähestyvä aggressiotyyppi, jonka tapana on pelata toisen pelikentällä kovemmin kuin tämä itse ja jonka tapana on myös antaa vähintään samalla mitalla takaisin, on selvää miksi olen päätynyt nimenomaan siihen miten trollausta käytetään esimerkiksi kuulustelumetodina.
Sillä trolli on vähän kuin postmodernisti joka sanoo ensin hylkäävänsä absoluuttisen totuuden ja varmuuden ja jolta kysytään että onko tämä kannanotto absoluuttinen. Ja kun hän vastaa nauraen, että kyllä. Ei siihen voi vastata muuta kuin sanomalla että tämä relativismi on kenties totta hänelle.. Naurun voittaa vain toinen nauru. Viimeksi naurava nauraa parhaiten, ja siksi firsterien lisäksi netti onkin täynnä trolleille kostavia joiden on pakko saada viimeinen sana, mutta joilla on vaikeaa koska hyvin trollattu trolli provosoituu hakemaan itsekin viimeistä sanaa.
1 Näistä ensimmäiset lienevät ilmiselviä, ja viimeisimmän tulkinta syntyy siitä että tiedostaa Merleau-Pontyn keskenjääneen "The Intertwining–the Chiasm":an. Tämä keskenjäänyt arvoituksellinen teos joka on lähempänä runoutta kuin analyysiä luo koskettavista käsistä ajatuksen. Ajatuksen siitä, että käsi samanaikaisesti koskettaa että tulee kosketetuksi. Ruumiillisuuden filosofiaan keskittynyt herra otti esimerkiksi kun ihminen koskettaa omaa kättä toisella kädellään ja että havainnoinnissa käsi on jokin joka tuntee ja toisaalta se myös tulee tunnetuksi. Runkkari siis koskettaa itseään itsellään ja kiihottuu omasta ruumiistaan joka sattuu olemaan samaa sukupuolta kuin on itse.
2 (Itse asiassa voit huomata miten olen täyttänyt itsetarkoituksellisesti tämän blogauksen erilaisilla trollauksessa käytetyillä metodeilla. Se demonstroi koko pointtini, eli sen että postmodernismi on perseestä mutta sen oppiminen on tärkein kansalaistaito.
3 Trolli on siis vähän kuin ninja, joiden päihittämiseen tarinoiden mukaan tarvitaan toinen ninja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)