Moni on älähtänyt sitä miten Lauerman kommentti on hyvin lähellä auktoriteettiin vetoamista. Eli sitä, että kun sanojalla on väärä tutkinto, hänen lausuntonsa sisältö on väärä. Varovaisesti asiaa on kommentoitu esimerkiksi seuraavalla tavalla "asiaa kommentoitiin internetissä" "Lauerman kommentti on ihan hyvä, tosin vähän liippaa jo läheltä argumentaatiovirhettä bashatessaan psykologia. On totta, että psykologi ei ole farmakologisen hoidon asiantuntija ja voi olla että nimenomaiselta psykologilta puuttuu pätevyys aihetta kommentoida, mutta se on kyllä hiukan jo vaarallinen lähtökohta että ainoastaan aiheeseen pätevöitynyt tutkija saisi jotain aiheesta sanoa. Toki varsinkin lääketieteessä ja ravitsemuksessa asiat ovat usein niin monisyisiä, että niihin riittävällä tavalla perehtyminen käytännössä edellyttää alan koulutusta ja tutkijan uraa, mutta ei tätä voida minään yleisvaatimuksena pitää asiasta keskusteluun osallistumiselle. Samalla perusteella voisi esittää, että fysioterapeutilla ei ole asiaa kommentoida tuki- ja liikuntaelinsairauksien ei-operatiivista hoitoa koska hän ei ole ortopedi."
Toki Lauerman tekstiä lähemmin tarkasteleva huomaa, että tosiasiassa siinä on metodiin liittyvää argumentointia. Psyykenlääkkeeiden placebotehon suuruus osataan esimerkiksi kontekstoida. Ja tiivistys "MERKITTÄVIN UNOHTUNUT seikka on se, että masennuslääkkeiden teho on voimakkain vakavissa depressioissa, joissa puhe ei ehkä edes tavoita potilasta. Sama koskee anestesiassa annettavaa aivojen sähköhoitoa. Kuta lievempi masennus, sitä vähäisempi ero on lumelääkkeen ja masennuslääkkeen välillä – ymmärrettävästi." Ja tätä kautta siinä on sisällään argumentteja. Jotka ovat sen tyyppisiä että niitä ei välttämättä helposti tiedosta argumenteiksi koska niihin ei ole livautettu tutkijan nimeä ja lähdeviitettä. Mutta tämänlaatuiset ovat sitä asiasisältöä. Joka sitten ammattilaiskeskustelussa viitteistetään tarkemmin.
Tämä on esimerkki joka on nykyään hyvin tärkeä.
Kirjoitin aikaisemmin talenttilaarista. Tai oikeastaan siitä, että nykyään nerous nähdään jonain jota tehdään ikään kuin luonnostaan. Ja tätä korostaa ns. älykkyysosamääräpuhe. Aivan oikeasti moni ajattelee että älykkyysosamäärä on jotenkin relevantti. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä miten autisti on laitettu keräämään ostoskärryjä, saattaa uutisointi olla että jos on 180 älykkyysosamäärä niin on hukkahommaa. Tosiasiassa se voi olla hukkahommaa. Mutta jos ja vain jos älykkyysosamäärää käytetään johonkin. Itse sanoisin jopa että jos jonkun älykkyysosamäärä on 75 ja hänellä on taito jota hän ei käytä, niin se on hukkahommaa.
Voidaan nähdä että auktoriteettiin vetoaminen on helppo huomata nykyaikana. Lauerman tekstissä se vilahtaa vaikka se ei tavallaan ole läsnä. Ihmiset ovat tässä kohden hyvin tarkkoja. Mutta samalla unohtuu että auktoriteettiin vetoamisen taustalogiikka on siinä että argumentit painavat, ei se kuka ne sanoo. Ja tässä hengessä antiautoritarismi tai antielitismi ei tee näkemyksestä kriittistä tai tuoretta tai laadukasta tai totta. Auktoriteetti ei siis tosiaankaan paina, ei toisinajattelijuudella tai kapinallisuudellakaan saada mitään perusteltua uskottavuutta. Ja siksi moni lakkaa näkemästä eroa.
Moni ihminen ajattelee, ikään kuin "Good Will Hunting" -elokuvan hengessä, että osaaminen on lahja. Että yliopiston siivooja tekee ajatteluvälipalana MIT:n kovia tehtäviä, koska se on hänen synnyinlahjansa ; Ja tosiasiassa tieteen historia tunteekin huippuosaajia jotka ovat peräisin karuista oloista. Valitettava virhe joka tästä vain tehdään on se että moni ikään kuin liittää joko itsensä tai jonkun johon luottaa ja jota pitää fiksuna tähän lokeroon. Ja näin ei usein ole. On kenties riskinä sekoittaa akateeminen tutkinto suoraan asiantuntijuudeksi. Mutta moni sekoittaa formaalin tutkinnon ja osaamisen niin syvästi että tämän jälkeen siivoojista tulee syvien totuuksien tuntijan.
Valotan asiaa toisella esimerkillä.
Olin imarreltu että tulin mainituksi Tom Kärnän blogissa. Hän kuvasi minua käsitteellä "Ehdotin kerran keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntijalle ja kristinuskon kriitikolle Tuomo "Squirrel" Hämäläiselle miehen blogin lukijakommenteissa Spartacus-sarjan arvostelemista. Hän ei ollut ikinä katsonut sarjaa, mutta hienoiseksi yllätyksekseni otti välittömästi vaarin ehdotuksestani ja kävi läpi videomateriaalia sarjasta, minkä perusteella kirjoitti sitten varsin syvällekäyvän tekstin aiheesta." Toisaalta en sitten oikein voinut olla moittimatta sanavalintaa. Että "asiantuntija". Tom Kärnä toki voi käyttää termistä eri sisältöä kuin itse. Mutta silti moitin tästä sanasta. "Kriittisenä miehenä keskitän huomiota siihen että en ole "keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija" vaan ainoastaan olen tehnyt sitä aika paljon." Ja Kärnä kiistämättä käyttikin eri kriteeriä termilleen kuin itse. Hän määrittelee käsitteen seuraavasti "Olet kuitenkin enemmän keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija kuin 99,96 prosenttia tai enemmän jotain suomalaisista." Oma kriteerini taas tiivistyi enemmänkin muotoon ""Asiantuntijan" ja "hyvän amatöörin" ero on mielessäni siinä että hyvä amatööri on lukenut monta kirjaa aiheesta kun taas asiantuntija on tuottanut sellaisen tai sellaisia itse, sellaisia jotka muut asiantuntijat sitten arvostavat vielä."
En tiedä mihin Kärnän prosenttiarvio perustuu. (Etenkin tilanteessa jossa kehumisen arvoisin asia on hänen pitkämielisyytensä. Kristitty joka toistuvasti lukee minun blogia. Eikä ole sikaillut minulle takaisin kertaakaan. Eikä ole provosoitunut. Miettikää!) Mutta rehellisesti sanoen se ei tunnu mahdottomalta, joskin optimistiselta. Se tarkoittaisi että Suomessa olisi noin 2 500 ihmistä jotka osaavat tämän spesifin asian minua paremmin. (Korostan sanaa spesifi, koska taitotasoni ei tee minusta kovaa, vaan aiheen harvinaisuus.) Mutta nähdäkseni tämä ei ole kovin paljoa. Sillä "kokemuksen opettamana nyrkkisääntönä" on se, että noin ahkeraa ja pänttäävää 40 työtuntia harkittujen lähteiden kanssa tuottaa osaamistason jolla pystyy ällistyttämään suurinta osaa ihmisistä. Tuon alan asiantuntijat ja aktiiviharrastajat toki näkevät heti että tuo esitetty on aivan alkeita.
Eikä siinä oikeastaan kaikki. Jos hakisin tältä pohjalta analogiaa joka mielestäni erottaa asiantuntijan innokkaasta harrastelijasta on kyky luoda jotain aivan uusia asioita ja syventää muiden tietoa. Itse kykenen korkeintaan selittämään asioita auki. Ja tämä tekee minusta amatöörin. Sillä tosiasiassa monet taidot ovat hieman kuten ristisanatehtävät / sanaristikot ; Niitä voi olla vaikea ratkoa, mutta niiden tekeminen on vielä askeleen verran vaikeampaa kuin niiden ratkaiseminen. (Ensimmäisen kerran vuorelle kiipeäminen ansaitsee tunnustuksen, sillä ennen tätä ei olla aivan varmoja onko se mahdollista. Seuraavilla on jo helpompaa kun he voivat esimerkiksi selvittää mitä reittiä aiemmat ovat käyttäneet.)
Samoin on helppoa lukea kirjoja. Niiden tekeminen on vaikeaa. Tieteen edistyvyyden takana oleva salaisuus on siinä että Einstein demonstroi miten vaikeaa jokin asia on keksiä. Keksimisen jälkeen kyseessä on enää muistaminen, joka on kenties työlästä mutta kuitenkin paljon vähemmän työlästä kuin pyörän keksiminen uudestaan. Ja siksi valtava määrä tutkijoita on sitten altistettu Einsteinin teorialle. (Ja he ovat kehittäneet sitä eteenpäin. Suhteellisuusteorian parissa tiedetään nyt enemmän kuin Einstein tiesi. Vaikka hänen aikanaan vain muutama hassu ihminen ymmärsi sitä! Tämä on se kehittämisen takana oleva salaisuus ja asiantuntijuuden koko sisältö.)
Toki tätä eroa on vaikeaa arki-ihmisen ymmärtää. He voivat sekoittaa jopa lukutaidon ja intuition yhdistelmän "syvyydeksi". He esimerkiksi näkevät että jo se, että ihminen luontoa seuratessaan alkaa näkemään yhteyksiä on jotain joka itsessään on samanlaista yhteyksien näkemistä kuin vaikka Jumalan kokeminen. Että samaa tiedostamista se on kaikki. Se oleellinen ero joka prosessissa on on kuitenkin kehittäminen ja testaaminen. Tämä on vielä jotain muutakin kuin tarkkuutta. Ja tässä kohden nojaa mielestäni syvin innokkaan amatöörin ja aidon asiantuntijan välinen ero.
Mieleni tekisi demonstroida tätä Päiviö Latvuksen kautta. Hän ei toki puhunut asiantuntijuudesta vaan luonnontieteen kehittämisestä. Mutta tätä kautta filosofi voi kuitenkin rakentaa analogian tähän aiheeseen. (Sillä, kuten huomaatte, tämä on mitä filosofit tässä kontekstissa tekevät!) Hän kun ihmetteli sitä miten monissa kulttuureissa on filosofeja, siis ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä. Mutta niin harvassa tiedettä. Ero on varmasti aika lähellä tätä mainitsemaani paikkaa. Sillä se näyttää olevan useilla pullonkaulana. Itse asiassa hyvin moni ei edes osaa nähdä eroa hyvän osaajan ja asiantuntijan välillä. Joten on ymmärrettävää jos moni kulttuuri ei sitä keksi. Ja siksi filosofin ja tieteentekijän välillä on se ero että filosofin asioiden yhdistelemisestä puuttuu (a) tarkkuus (b) teorian itsekriittisyys (c) näkemysten koettelu vaihtoehtoja kohtaan (d) pyrkimys muuttaa oppia ja kehittää sitä eteenpäin sen sijaan että todistetaan sitä mikä jo valmiiksi "tiedetään todeksi" ja halutaan sellaiseksi todistaa.
Ja tämä on sääli. Sillä minä olen lukenut paljon Lauerman kirjoja ja muita kirjoituksia. Olisi tavallaan sääli jos minut sekoitettaisiin häneen. Sillä silloin kunnia menisi aivan väärään paikkaan. Minulle. Samoin se, että olen vuosia lukenut erilaisia miekkailukirjoja ja jutellut meheviä paloja kun humalaiset asiantuntijat kertovat anekdootteja historiasta. Se, että blogini sitten lainaa tätä tarinaa puolen vuoden päästä siten että lähteitä on liitetty päälle.
Ei toki sillä, että pitäisin jotenkin nöyrästi kynttilää vakan alla, se ei sopisi perusluonteeseenikaan. Se mitä teen on tavallaan jännää ja hienoa. Mutta asiantuntijuutta? Fuck no! Minä olen korkeintaan aasin tuntija. Tai jonkin hevoseläimen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti