"Ello, I wish to register a complaint."

Monty Pythonin "Flying Circus" -sarjassa on sketsi kuolleesta papukaijasta. Se koostuu valittavasta asiakkaasta ja asiakaspalvelijasta joka keksii mitä erikoisempia syitä sille että papukaija ei ole kuollut vaan ainoastaan näyttää kuolleelta.

Tilanne on taatusti tuttu huonosta asiakaspalvelusta. Jossa ties mitä ihmeellisempiä tekosyitä keksitään jotta päästäisiin livahtamaan vastuusta. Huvittavuus syntyy siitä että vaikka katsojalle on melko selvää että papukaija on kuollut, on nokkelalla myyjällä aina argumentti jonka kautta papukaija ei välttämättä ole kuollut. Jos olisimme jostain syystä vakuuttuneita että papukaija on elossa, sama keskustelu näyttäisi hyvin toisenlaiselta.

Mutta tästä sketsistä voidaan napata esiin sellainen asia kuin perustelurakenne. Tai perustelutavan taustalla oleva asenne. Ja tätä kautta päästään johonkin muuhun jonka Kuolemasta on puhuttu paljon. (Eli tietenkin kysymys on Jumalan kuolemasta. Ajamatta jääneet viikseni tuivertavat jo vahvassa Keravalaisessa ilmassa pelkästään kirjoittaessani tätä. Osittain syynä voi olla se, että olen niitä ihmisiä jotka huutavat, kuolaavat ja mutisevat kirjoittaessaan. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Voisin ottaa käsittelyyn jonkun Antony Flewn nuoruudenargumentin jonka mukaan Jumalausko ei ole falsifioitavissa ja että uskonto paikkaa näkemystään Jumalan olemassaolosta sellaiseksi että se kestää kritiikkiä. Mutta ei sellaisella tavalla että Jumala olisi perustellusti tosi. Sen sijaan otan tämän Flewn huomion relevanttina osana. Mutta sen täydentämiseen tarvitaan hieman laajempaa kokonaiskuvaa argumentaatioon. Ja tässä Flewn huomio on enemmänkin tosi detalji. Kokonaiskuva on paljon kiinnostavampi, kompleksisempi. Ja entistä valmiimmin sellaista että se sopii rinnastettavaksi erilaisiin hupsuihin sketsisarjoihin.

Jennifer Faust on tutkinut monien jumalatodistusten ja uskonnollisten argumenttien vetoavuutta. Ja hän on kiinnittänyt niissä huomiota asiantilaan joka kieltämättä paistaa esiin myös edellä mainitussa kuollut papukaija -sketsissä. (Argumenttia ei heikennä se että filosofin sukunimi on sen tyylinen että se väistämättä tuo mieleen diilit Saatanan kanssa. Ja tämä voisi olla syy argumentin ... ateistiseen ... sävytykseen. Vaikka diili Saatanan kanssa itsessään on tietenkin todiste juuri päinvastaisesta. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Jennifer Faustin näkemys argumentaatiosta on hyvin rationaalisuuspainotteinen. Hän ei siis vetoa muutoin aika yleisiin ajatuksiin joissa uskontoa lähestytään mielisokeuden tai hulluuden tai tunteisiinvetoavan retoriikan kautta. Hänen mielestään kunnon kohtelias filosofi on sitä mieltä, että kun hän haluaa vakuuttaa jonkun argumentaatiolla niin hänen täytyy suorittaa onnistuneesti seuraavat asiat:

1: Liittää argumentissa oleviin premisseihin argumentteja jotka johtavat todennäköisyyden kasvamiseen. Toisin sanoen argumentin tulee olla sellainen että argumentin premissit ovat niiden jälkeen uskottavampia. Argumentaatio on siis sidoksissa arugmentaation taustapremisseihin ja lisäksi ne kertovat miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät.
2: Käytetyt premissit kasvattavat johtopäätöksen todennäköisyyttä. Tässä mielessä argumentaatio voi olla deduktiivista eli jos premissit ovat tosia niin johtopäätökset pitävät väistämättä paikkaansa. Mutta ne voivat olla myös induktiivisia. Jolloin argumenttiin tulee uskottavuutta vaikka asia ei ole täysin 100% varma pelkästä premissien oikeudesta. Argumenttien ei siis tarvitse olla täydellisiä ja aukottomia. Riittää että ne ovat hyviä kelpo argumentteja.
3: Että taustalla olevat premissit ovat argumentaation kohteelle hyväksyttävämpiä kuin johtopäätökset. Eli hän pitää argumentaation takana olevia taustaoletuksia uskottavina, tai ainakin uskottavampina kuin johtopäätöstä ilman niitä.
4: Ja että johtopäätökset eivät ole ristiriidassa jonkin suuremman ja kovemman periaatteen kanssa. Eli johtopäätös ei ole ristiriidassa joidenkin vielä vahvempien periaatteiden ja päätelmien kanssa. Jos muuten hyvä argumentti johtaa siihen että jokin hyvin yleispätevä ja vahvasti uskottava periaate olisi virheellinen, niin tämä vahvempi periaate kyseenalaistaa johtopäätöksen kautta niitä premissejä joiden varassa argumentti lepää.

Periaate on kieltämättä ihanteellinen. Ja mielestäni pelkästään tapa jolla Faust käsittelee argumentaatiota ilman kontekstia tai sovelluksia on hyväksi ihmiselle. Mutta tästä voidaan vetää kuitenkin yhteys papukaijan Jumalan kuolemaan. Tämä johtuu siitä että Faustin analyysin mukaan Jumalatodistuksia ja uskontoperusteluja kuvaa se, minkä monet teistit tunnustavatkin. On suosittua esittää jotain McGrathin tyylisiä ajatuksia siitä että Jumalausko olisi foundationalistista ; Jumala on viitekehys eikä teoria. Teismi ei ole perustelusta tai vastaavasta vaan siitä että se muokkaa kuinka tulkitsemme ja ymärrämme ympäröivää todellisuutta ja muuta maailmaa. Faustin mukaan argumentaation ongelmana onkin se, että argumentit huijaavat ytimessään. Ne eivät mukaile hänen kuvaamaansa argumentaatiomallia. Hän kuvaa hyvin tietynlaista petitio principii -asetelmaa joka on yleinen teismille. Hän kutsuu tätä ilmiötä nimellä "begging the doxastic question".

Asiaa voi lähestyä yksinkertaistetujen lyhennelmä-esimerkkien kautta;
1: Anselmin ontologinen todistus. Pelkkänä yksin olevana argumenttina se ei näytä esiolettavan mitään uskomuksia. Se on sellaisenaan vain konseptuaalinen analyysi. Siinä käsitellään sellaisia termejä kuin "täydellisyys" ja vastaavaa. Käsiteanalyysi tässä muodossa ei ole kehäpäätelmä. Kuitenkin Faust huomauttaa että saadakseen Anselmin premisseille merkitystä nojaa siihen että on esioletettu universaali objektiivinen arviointi jossa on selvä hierarkia. Ja jossa suurin ja täydellinen olento on sen huipulla. Tämä taas on jotain jonka lähinnä teisti hyväksyy ilmiselvänä.
2: Samoin kosmologisessa todistuksessa, sen lukuisissa muodoissa, on esitetty, että on olemassa abstrakti metafyysinen ominaisuus joka koskee fyysistä todellisuutta. Aika, kausaalisuus ja vastaavat. Ja että nämä ominaisuudet vaativat selityksen joka on nimenomaan Jumala. Argumentissa on järkeä vasta kun on esihyväksynyt (1) tieteellisen selittämisen puuttumisen (2) ei-naturalististen selitysmuotojen mahdollisuuden ja (3) sen että nämä ei-naturalistiset selitysmallit ovat paitsi mahdollisia niin myös relevantteja ja todennäköisiä. Ja on selvää että lähinnä teistit hyväksyvät kaikki nämä tausta-asenteet.

Samaa tilannetta voi kuvata helpommin argumentilla joka ei löydy Faustilta. Mutta siinä oleva perusastelma on sama. Sitä sanotaan että naturalistille elämä loppuu mysteeriin ja siksi ateismi on heikoilla. Kuitenkin mysteeri on olemassa vain jos kuolema ei ole vain naturalistisen aineen epäjärjestäytymistä ja "rikki menemistä" vaan on jokin relevantiksi koettu sielu joka voi jatkaa kuoleman jälkeen oloaan. Ja uskoakseen tämän pitää olla teisti. Joten ateisti-naturalisti tuskin puree tätä argumenttia in first place.

Tämä vakuuttaisi minut ateismista, ellei argumentti olisi niin hyvä että uskon, että Faust on saanut siihen yliluonnollista apua Saatanalta. Sen vuoksi Jumala ei ole oikeasti kuollut. Hän vain lepää!

uskonkritiikki vs. uskontokritiikki ~ Eli taistelu tietäminen vs. hyöty

Systomykoosissa kirjoitettiin uskonnosta. Se tiivistää mielestäni hyvin osuvasti ateistikritiikin. Se on myös epätavanomaisesti kohtelias. Sellaisena se on jossain määrin kunnioitettava, jonkinlaisena äärimmäisenä harvinaisuutena.

Se nostaa esille joitain piirteitä joita haluan nostaa esille. Se määrittelee uskonnon hyvin mielenkiintoisesti. "Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen." ... "Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen." Tällä määritelmällä on väliä. Sillä sitä sovelletaan ateismikritiikkiin. Tämä on se usko, jota puolustetaan ja jossa määrittein kuljetaan.

Mielestäni siinä on ongelma. Uskonto ja usko tupataan nimittäin erottaa toisistaan jopa kristittyjen parissa. Ja mielestäni tämä on erinomaisen hyvin huomioitu ateistien puolella. Itse asiassa moni saattaa kokea esimerkiksi minun uskontovouhkaamiseni perin epäkiinnostavana koska jauhan instituutioista, vallasta ja jumalatodistuksista - ja jopa kreationismista joka ei nojaa uskoon vaan siihen että tiede kumoaa ateismin ja todistaa Raamatun kertomukset tosiksi. Tämä on uskontokritiikkiä, josta puuttuu uskokritiikki. ~ Minunkin teksteistäni löytyy kasoittain juttuja siitä, miten jumalatodistuksissa on aukkoja siihen miten uskovaisilla on hyvin epäreiluja instituutioita historiassa että nykyajassa. Moitin kirkkoa ja uskondogmeja. Näkökulma tässä on hyvin vahvasti "apolloninen". Pääsyy on se, että minulla ei ole mitään tarvetta moittia uskoa.

Jotenkin uskovaiset elävät sellaisessa maailmassa jossa instituutiokritiikki on joko uskoon kohdistuvaa tai irrelevanttia. Siksi kaikki uskontokritiikki nähdään uskokritiikkinä. Tämä on varsin mielenkiintoinen, koska se ei ole vain päätös uskovaisten omasta maailmankuvasta. Vaan se on jotain jossa pelikenttä määritetään yhteiskunnan kokoiseksi. Se on yritys tuoda maailmaan teokratiaa. Valitettavasti systomykoosin tapa määritellä "uskonto" "uskon" kautta siten että kaikki muut kulmat irrelevantisoidaan on tässä mielessä vaarallinen. Hän toki huomioi tähän liittyviä ongelmia blogauksessaan, koska hänestä uskontokeskustelu pitää rajata uskonnon hyödyllisyyteen.

Uskon ja uskonnon määritelmä itsessään on Systomykoosin soveltamistavassa kuitenkin hyvin rajattu. Se ei kata uskonnonfilosofian uskonkäsitteitä kovinkaan laajasti. - Se on käytännössä hyvin triviaali ja vaatii kovan tason dogmaattisuutta hyvin monissa asioissa. Se ei kata kovin suurta osaa ilmiöstä jota kuvaamme uskonnoksi. Sen kanssa erimielisiä on uskovaisten parissa ja uskontofilosofiassa paljonkin.

 Esimerkiksi oma suosikkini asiaan on se, että uskonto on määrittynyt Pascal Boyerin kognitiivisen näkökulman kautta. Uskonto ei olekaan uskoa, vaan se on instituutio joita voidaan tutkia sosiologisesti siinä missä pallopelejäkin. Ja niiden taustalla oleva psykologiakin on, jos ei yksilötasolla redusoituva niin ainakin tilastollisesti kokonaiskuvaa antavasti kuvattavissa. Ja tällöin uskonto on sitä, että on (a) dogmi jossa uskotaan (b) sellaisen (c) kompleksin idean rakennetta mukailevan olennon olemassaoloon jolla on (d) pääsy henkilön ns. strategiseen tietoon eli kiusallisiin yksityisiin seikkoihin, olivatpa nämä sitten ajatusrikoksia tai muita asioita joita ei haluta ihmisyhteisön tietoon (e) ja joka kykenee rankaisemaan tästä. ; Tämäkään ei ole sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Mutta Jumalan olemassaolo on sidoksissa siihen.

"Systomykoosi" uskaltaa esittää että uskonto ei tee todellisuusväitteitä koska silloin se lakkaa olemasta uskoa ja muuttuu pseudotieteeksi. Tämä on sinänsä hyvä huomio. En - ihan oikeasti - tiedä montaa positivistisempaa maailmankuvaa kuin nuoren maan kreationismi. Siinä Jumala on ihan oikeasti empiriakysymys. "Raamattu" on luonnontieteenkirja, joka on niin oikeassa että jos tutkimukset falsifioivat Raamatun niin tutkimukset on huonosti tehty ja ne pitää tehdä uusiksi paremmin. Nuoren maan kreationismi tekee tiukkoja ennusteita maan iästä, fossilisoitumisprosesseista ja radioaktiivisen hajoamisen fysiikasta. Tässä mielessä kreationismi on uskonto jolla ei ole uskoa. Ja "Systomykoosin" kirjoittaja naulaa tämän mielestäni oikein kivasti esille.

Kreationismi on kuitenkin uskonto sanan oikeassa mielessä. Uskonto ei siis vaadi uskoa. Ja kreationismi nostaa esille tärkeän seikan. Jumala ja uskonto ovat hyvinkin monesti käytännössä falsifioitavissa triviaalissa mielessä. Uskonnosta puhuttaessa huomio keskittyy hyvinkin helposti Jumalaan sen sanan abstrakteimmassa mielessä. Kuitenkin joka ikinen jumalatodistuskritiikki tosiasiassa todistaa että jonkin tietyn tyyppinen Jumala ei olekaan perusteltu. Kaikkia mahdollisia Jumaluuksia ei voida kumota, mutta yksittäisiä kenties voidaan. Esimerkiksi jos kreationistit sanovat että Jumala ja evoluutio ovat ehdottomasti yhteensovittamattomissa, niin se on sen pahempi sille Jumalalle. Empiirinen kysymyksenasettelu tuomitsee kreationismin Jumalan. Luonnontiede tarttuu Jumaliseen. Ja se, että systomykoosi määrittelee uskonnon hyvin tiukalla ja kognitiivisesti triviaalilla tavalla ei muuta tätä tosiasiaa.

Mutta kreationistit ovatkin uskonnoissa sitä mieltä että "usko" itsessään vaatii lisätarkkuutta. On mietittävä faithia ja beliefiä. Ja systomykoosin määritelmä selvästi kattaa vain melko triviaalin osan jopa käsitteestä "usko". (En kuitenkaan haluaisi kirjoittaa hänestä otsikoita "ei tiedä uskonnosta mitään." Hän saattaisi jos osamme vaihtuisivat. Mutta lupaan. Olen toisella tavalla ärsyttävä vittupää. Ei siksi että systomykoosin kirjoittaja olisi. Vaan siksi, että minä olen.) Sen kuitenkin sanon, että usko -käsitteen tarkka pilkkominen ja uskonnon muuttaminen ihmisten emootioihin naulatuksi instituutioksi johtaa siihen, että on monia syitä olla erimielinen lausunnon "Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista."

Uskonto on hyvin usein kritisoitavissa ja kumottavissa triviaalissa mielessä. Esimerkiksi monet paranormaalit ilmiöt ja kirouksiin ja vastaaviin uskovat näkemykset ovat maailmasta olevien tietojemme pohjalta tyystin falsifioidut. Syy-yhteyttä ei näy ; Kirotut eivät kuole useammin kuin eikirotut. Tämä voi tuntua banaalilta rinnastukselta, mutta muistutan kuitenkin että ihmisillä on aina usko jossain hyvin triviaalissa mielessä. Hindulainen ei usko johonkin abstraktiin Jumalaan vaan hän nojautuu tiettyyn uskontoon jolla on tietyt dogmit ja tiettyjä tosiasiaväitteitä. Jokainen uskovainen puolustaa Jumalakäsityksensä koskemattomuutta NoMa -periaatteella. Periaatteella johon itsekin, näin agnostikkona, uskon. Mutta NoMa -käsittelee Jumalaa "yleismielessä". Ja sillä puolustetaan uskontoja, jotka käytännössä tiivistyvät triviaaliksi uskonnoksi.

Katsokaa vaikka:
1: Tosiasiassa usko Jumalaan on sidottu Jumalan määritelmään. Systomykoosi ei sattumoisin lähesty tätä piirrettä, vaikka se on teismin ja uskonnon kohdalla hyvin oleellista. Usko ilman Jumalaa on itse asiassa samanlainen tilanne kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa moitittiin rituaalikeskeistä uskonnon tuijottamista pinnallisena ja huonona. Ja syystä. Valitettavasti tämä sama syy on tässäkin kohden. Jumalan määritelmistä esimerkiksi pahan ongelma on falsifiointiyritys Jumalalle joka on hyvä ja kaikkivaltias. Tämä on eettinen argumentti eikä siksi johdata monia uskomaan siihen että tämä falsifiointi on onnistunut. Mutta huomatessaan miten alkusyyksi määritelty Jumala on yritetty todistaa argumentatiivisesti ja miten tämän argumentin heikkoudet on tuotu esille, on selvää että ateismi voi todellakin perustella miksi Jumalaan uskominen muuttuu yhtä tyhjäksi kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa tarkastellaan sitä että Jumalasta ei voi tietää. Tässä nojataan siihen että onko määritellynkaltaista Jumalaa olemassa. Usko tietyssä mielessä voi toimia ilman tietoa, mutta se ei toimi ilman ontologiaa.
2: "Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset." Tämä on itse asiassa todiste siitä että ateismi voi perustua uskontokritiikkiin jossa ateismi nimenomaan on rationaalinen. Se perustuu pääasiassa kahteen argumenttiin. (1) Russellin teekannuun, joka viittaa siihen että kohteen piilottelu tarkastelun ulkopuolelle itsessään tekee siitä epäuskottavan ja (2) Flewn näkymätön mies joka osoittaa että mitä falsifioimattomammaksi Jumala tehdään, sitä enemmän se on sitä että Jumalasta ei jää mitään jäljelle. Ja tätä kautta päädytään siihen että Jumalakritiikki riittää. Ateistin ei tarvitse falsifioida Jumalaa, riittää että hän osoittaa että on rationaalista ja konsistenttia nähdä, että Jumalaa ei ole.
   2.1: Flew onnistuu tässä kohden paremmin kuin mitä alkusyyksi Jumalan määrittäneet. Ja tieteessä ei ole kysymys ehdottomasta todistamisesta vaan siitä kummalla on paremmat argumentit. Keskustelulla voi olla ehdoton voittaja vaikka ehdoton absoluuttinen tieto ei olisikaan saavutettavissa.

Uskontopuolen ateismikritiikki nojaa yleensä tieteenfilosofian rajallisuuksiin. Popperin tuhoama positivismi ei ole vaihtoehto ja sen jälkeen on oleellista tajuta vain se, että tietoteorian rajat koskevat yhtä paljon induktiota joka koskee teoriaa siitä että nopeasti liikkuva tiiliskivi tuhoaa pääkalloja kuin evoluutio vai kreationismi -debattia. Ateistit ovat skientistejä, eivät positivisteja tai ontologisen totuuden absoluutteja. Tämä on ateismin ydintä. Ja se näkyy monia ärsyttäneessä "There is propably no God" -lauseessa. Tätä ei näytä ymmärtävän vaan skientisteiltä vaaditaan eiskientistisiä vaatimuksia, uskovaisten omia ehdottoman varmaan faith-uskoon nojaavia hype -intoiluja. Ateistit eivät yksinkertaisesti väitä mitään sellaista mitä heidän väitetään väittävän. Ja asiallisen kritiikin minimitaso on kritiikin kohteen ymmärtäminen edes jollain tasolla. "Voitamme ateismin koska teimme olkiukon jota t oistamme ja levitämme keskuudessamme"  ei ole mikään argumentti.

Itse asiassa ateismikritiikkiä vaivaakin se, että uskon käsitekin tunnetaan paremmin kuin tiedekäsite. Ja valitettavasti kun puhutaan tieteen rajoista, sitä ei voida tehdä ottamalla esille tiedekäsityksiä ja niiden kykyjä. "Tiede ei voi todistaa kaikkea" on  toki ehdoton tieteenfilosofinen todistus jota ei voi kiertää. Mutta se, että (a) Jumala triviaalissa mielessä ei missään tapauksessa ja (b) juuri Jumalakysymyksen ei välttämättä ja auttamatta tarvitse olla sen kummemmin tieteen ulkopuolella kuin gravitaationkaan. Se, että todisteiden puute ei ole todiste puuteesta on Jumalan kohdalla jotenkin ilmiselviö, mutta jos tätä sanoo Jumalan a priorisesta todistamattomuudesta kohtaa "demonstroi" tai "Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun". Asenne on selkeästi hyvin ristiriitainen. Pikemminkin estradi voisi olla siinä että todistaa että minkään uskonnon yksikään Jumala ei koskaan ikinä missään ole minkäänlaisen falsifiointikriteerin alla. Ja tämän voitettuaan ei voi muuta kuin tajuta että jäljellä ei ole mitään merkitystä. Uskonto katoaa välittömästi jos siinä ei ole väitelauseita. Boyerin kognitiivinen näkemys näyttää että usko muuttuu. Se ei enää olekaan jotain johon sidotaan identiteetti ja pidetään suurena kysymyksenä tai tärkeänä asiana.

Huomattavaa on, että ateistikriitikot kutsuvat tätä jäännettä uskomiseen uskomiseksi. Ja sitä pidetään lähinnä epäkiinnostavana. Selvästi heillä on kysymys uskontokritiikistä epistemologisessa ja uskontoinstitutionaalisessa ja psykologisessa mielessä. Ateistejen keskustelu ei siis mene "uskon" alueelle ja heitä pidetään silti epäkunnioittavina törkyilijöinä jotka muka jotenkin sorkkivat tieteensä ja maailmankuvansa kanssa uskovaisten alueella.

"Systomykoosissa" yritetään olla rakentavia. Tämä on hyvä asia. Ja se tarkoittaa sitä että yritetään rajata asiallisen uskonkeskustelun sisältö. "Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla." Valitettavasti tämä on juuri se jota tapahtuu. Jos tämä on se mitä haetaan, asia on jo tapahtunut. Sillä uskontokriitikot, olivatpa he agnostikkoja tai ateisteja tai teistejä,  harjoittavat uskontokritiikkiä. Usko on yksinkertaisesti jo jätetty pois. Moni moittiikin uusateismia siitä että se käsittelee vain fundamentalismia ja kreationismia. Ja että se "ei päde uskoon" (tai uskontoon Systomykoosin määrittein). Kuitenkin samanaikaisesti Systomykoosi moittii "skientistejä" tunkemisesta alueille joissa pelikentät eivät toimi. "Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa." Minä sanon vain, että valitkaa kumpaa haluatte. Ja korostan sitäkin että uskovaiset kumoavat toistuvasti ateismia juuri siten että vaativat ateismilta uskonnon kriteereitä. On inaisen turhaa vaatia muilta mitään jota ei ole itse valmis noudattamaan.
1: Toki ymmärrän että uskovaiset voivat tehdä tämänlaisia, koska heillä nyt on tärkeintä vain se usko. Ei se, että ollaan konsitentteja tai reiluja, asiallisia tai edes alkeellisesti humaaneja toisille ihmisille. "Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen." Lying for Jesus kannattaa - kysy vaikka Lutherilta. Martti Lutherilta. Jotenkin merkittävä äijä uskonnolle ja kristinopille.

Tässä mukaan astuu uusateistien toinen keskeinen käsite. Nimittäin uskonnollistaminen. Tosiasiassa uskonto on tunkenut itsensä aivan kaikkeen. Aborttikeskustelu ja homoseksuaalisuus on kenties verevin sellaisista aiheista, joihin tehdyt sekulaarit kannanotot muuttuvat väistämättä uskondogmista vääntämiseksi. Samoin kuin se, että pidetäänkö kauppoja auki sunnuntaina. Huomiona onkin se, että uskomiseen uskominen muuttuu sosiaalisesti joksikin muuksi. Ihmisen normistossa asia jostain syystä menee siten, että kun tieto loppuu niin usko alkaa. Mutta heillä usko "make sense" ja sen jälkeen siinä missä usko loppuu ei alakaan tieto. Tai jos alkaakin niin uskonto tungetaan siihenkin.

Uskomiseen uskomisen ongelma onkin se, että uskonnossa on kysymys hyödystä ja ilosta. Uskoa harjoitetaan koska siihen liittyy tunteita. Ja uskoa levitetään koska nämä tunteet koetaan lajityypillisiksi edes jollain karkeasti yleistettävällä tavalla. Puhutaan yhteiskuntarakenteiden säilymisestä. Puhutaan instituutioiden väkivaltakoneistoista tai niiden puutteista. Puhutaan onnellisuudesta. Ja valitettavasti nämä redusoivat uskonnon psykologian kysymyksiksi. Ne ovat väitteitä jotka ehdottomasti eivät ole mitenkään periaatteellisesti tieteen ulottumattomissa.
1: Esimerkiksi väite arvotyjiöstä ja angstista eivät jää intellektuellin väitelauseiksi. Ne ovat psykologian kysymyksiä. Siksi se, että mitä usko on on Systomykoosilla sidottu "moniin uskovaisiin" eli ihmisten toimintaan. Pascal Boyer manifestoi tästä pohjasta ihmisen lajityypillisen kognition. Ja voimme sanoa että jopa uskon määritelmä on vähintään lujasti sidoksissa empiriaan.

Moni niistä ei ole tiedossa mutta emme voi sanoa että etsimistä ei kannata yrittää. Ja hirvittävän monessa kohden tiede on itse asiassa jo vastannut kysymyksiin. ; Joka ikinen näistä väitteistä redusoituu tiedekysymykseksi joka tekee kyseisestä yksittäisestä uskonnosta "triviaalin" sillä tasolla että se altistuu falsifioituvuusmahdollisuudelle. Uskomiseen uskominen korostaa uskon positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen. Ja jokainen tämälainen näkemys on periaatteessa kumottavissa ja tieteen vaikutuspiirissä. Ja ilman tätä keskustelua uskontokeskustelusta ei jää paljoa mitään jäljelle.
1: Surullista onkin se, että se mitä olen itse huomannut uskontokeskustelussa on se, että vaikka Jumalatodistuspuolta pidetään turhana ja erityisen moitittavana, pahimmat loukkaantumiset olen saanut silloin kun olen puhunut (a) uskonnosta instituutiona joka koostuu ihmisistä (b) uskonnosta tieteeseen tunkevana fundamentalismilaitoksena (c) uskontoa jonain joka on itselleni yksilönä (aiheen rajauksesta riippuen) joko epäesteettinen tai turha. Karkeasti sanoen jumalatodistukset eivät herätä kinaa vaan keskustelua. Kreationismiin kuuluu tappouhkailut, mutta niiden takana on loppujen lopuksi kämyisen pieni fundamentalistien joukkio. Niistä voi jutella kaikista neutraaleimmin. Kakka lentää laajasti tuulettimeen etenkin silloin kun otan esille uskontojen epäeettisiä käytänteitä ja niiden yhteiskunnallisia vaikutusalueita ei saa tuoda esiin. Ja epäesteettisyys on hirveää koska jokaisen täytyy olla sitä mieltä että Joulun tarina on kaunis. (Missä kohdin? Kun se kälyinen pömpööseillä koristeilla ympäröity passiiviseksi kohteeksi jäävä äpärä livahtaa talliin epähygienisesti paskan keskelle?) Koska se on sitä loukkaavaa ja aivan hirveää. Tässä vaiheessa puhutaan rienaamisesta ja jumalanpilkasta ja ikonoklasmista. Selvästi tämä uskopuoli on tässä kohden hyvin ... erikoinen. Sillä vaikka tämän pitäisi olla sitä uskon ydintä, se ei itsestäni tunnu muuta kuin oman subjektiivisen oksetuksen esilletuomiselta, mutta siihen reagoidaan kuin se olisi sitä relevanttia ydintä joka olisi jotenkin oleellisesti objektiivista. Ja että tämä on jotenkin kumottava. Kuin se olisi kuitenkin argumentatiivinen tavalla jossa mieli olisi voitava muuttaa! (Ja äkkiä!) Tätä minun uskonnäkemysten tallaamista ei pidetä ollenkaan asiattomana. Se ikään kuin kuuluu asiaan ja keskusteluun.
2: Toki maksimisuru on siinä että uskontoa käsitellään kielipelinä joka ei olekaan kielipeli. Kielipeli kun pitää itsessään sisällään ajatuksen relativismista. Mutta tässä kielipeli tarkoittaa vain sitä että uskonnon ei tarvitse perustella uskon kohdetta, ja että ateistien kielipeli on vain väärä ja kumottu. (Ymmärtänette ongelman. Paitsi jos olet teisti, jolloin siinä voi olla vaikeuksia.) Eli ateisti tai eiyliluonnolliseen halaava ei sa pelata omilla säännöillään. Skientismi ei siis ole vain kerettiläistä, vaan sitä ei saa olla ilman että tulee ns. isosti vaikeuksia. Syynä on se, että uskonto on valtapeliä. Ja uskonto on usein kielipelissään jopa ylilyömisasemassa. Eli jossain jossa uskonto määrittää uskonpelin ja ateisti ottaa peliin osaa pelin ehdoilla tai ei pelaa ollenkaan. "Tässä on kyse siitä kuka saa määritellä pelin säännöt. Jos me pelattaisiin ristinollaa ja minä väitän, että pelinkeksijän mukaan jyväskyläläinen voittaa aina, niin silloin minä voitan aina, ellei pelinkeksijä tule kertomaan mitkä ovat oikeat säännöt. Sinusta ei välttämättä ole kauhean hauskaa hävitä joka kerta, mutta jos sinä et halua pelata minun säännöilläni enkä minä sinun säännöilläsi, niin sitten ei pelata ollenkaan."
     2.1: Valitettavasti itselläni on taustallani aika, joka alkaa 2000 (kun ystäväni teki sotkuisen itsemurhan junan alle) ja päättyi noin vuonna 2003. Siinä aikavälissä minulla oli tyylipuhdas ateismivaihe ja sitten päädyin shamanismiin vuoden 2003 tienoolla. Josta sitten erkaannuin ja ryhdyin agnostikoksi (minulle syvästi vaikean vuoden 2004 aikana) joka nykyään olen. Moni on huomannut että minulla on uskontoon liittyvää nettihistoriaa hyvin niukasti ajalta ennen 2003 puoliväliä jolloin aloitin kreationismikeskustelun. Syy on se, että kokeilin minkälaista on elää ilman että ottaa kantaa uskontoon. Ajattelin että on kohteliasta kertoa esimerkiksi armeijatovereille, että olen ateisti mutta että uskonto on minusta kaunis osa elämää ja että ilman sitä onnellinen elämä voisi olla vaikeaa. ;  Tämän lopputuloksena he katosivat että on OK pistää minut esirukouksen alle. Konkreettiseksi rituaallikohteeksi. Että minulle on kiva puhua uskonnosta. Vaikeneminen nähtiin pinnallisuutena.
     2.2: Mannermaisen filosofian käyneet teologit esittivät minulle päin naamaa, että uskonto on niin yleisinhimillinen aihe,m että jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus miettiä niitä kysymyksiä ja myös sosiaalinen velvollisuus ottaa kantaa aiheeseen. Tämä oli aikaa ENNEN uskontokeskustelun polarisoitumista. Se oli aikaa ennen Dawkinsin Jumalharhaa. Sittemmin ajat ovat muuttuneet vittumaisemmiksi. Lähes joka päivä saa lukea kolumneja siitä miten uskonnottomuus, skeptismi ja ateismi ovat ikään kuin lähtökohtaisesti epäkohteliaita ja että ne hylkäävät oleellisen osan ihmisyyttä. Olen hyvin pahastunut siitä että tämänlaista ali-ihmiseksi latistamista tehdään. Se on sitä latistamista josta Nietzschen yli-ihmiskuvaa aina syytetään, mutta joka näyttää osuvan paremmin hyvän ja pahan tällä puolen talsiviin teisteihin uskontoinstituutioineen, väkivaltakoneineen ja onnellisuusväitteineen jotka he ovat suojanneet väittämällä peruskysymyksiä sekä ihmiskunnan kannalta tärkeimmiksi ja suurimmiksi kysymyksiksi ETTÄ samanaikaisesti Jumalaa ei voida todistaa tai falsifioida. Mutta kyllä ne ateistit ja uskontokriitikot ovat silti ehdottomasti ilkeitä ja typeriä ihmisiä. Kun moraalikin on uskonnottomalle jotenkin vähemmän mysteeri kuin uskovaisille. (Vaikka se on kaikilla ihan yhtä hakusessa.) Nykyään uskontokeskustelu on pahentunut. Kreationistien vähentymisen on korvannut vihaisten epä-älyllisiä ja vittuilevia keinoja soveltavien uskovaisten määrän lisääntyminen.

Mutta ei. Minäkään en itse asiassa ihmettele että uskovaisissa on älykkäitä ihmisiä. "Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle." Sen sijaan ihmettelen, että uskovaiset jotenkin korostavat että uskonto on rationaalinen - tai kristinuskon puolella ateismia vastaan - Alister McGrathin terminologiassa "make sense" koska niin moni rationaalinen ihminen uskoo siihen. Omassa maailmassani ihmiset ovat tyhmiä ja ristiriitaisia. Nikola Teslan mielenterveyden puute ei todista että hänen tieteelliset ansionsa katoaisivat. Ja toisaalta Teslan tieteellinen nerous ei millään tavalla todista että hänen skitsofreniansa on mielenterveyttä.
1: Minulle Ihminen on kaikkea. Ja tällä on oleellinen suhde esimerkiksi näkemyksissäni mielenterveyteen. Samasta syystä järkevien ihmisten uskonnollisuus - tai sen puoleen ateistien suuremmiksi tilastollisesti osoitetut älykkyysosamäärätkään - eivät ole kiinnostavaa tai relevanttia materiaalia. Ne ovat jonkinlaista ad hominem -pohjaista argumentaatiota jossa yksilöiden ominaisuudet rinnastetaan asioihin. Jos järjellä olisi jotain aitoa tekemistä asian kanssa, se järki löytäisi ne todisteet emmekä enää tarvitsisi järkevyyttä auktoriteettina. (Ja ne, toisin kuin herjaaminen ja haukkuminen, eivät kuulu rationaaliseen keskusteluun. Herjaaminen ei kuulu kohteliaaseen keskusteluun, mutta itse olen uskontokeskustelun kohdalla hylännyt tämän mahdollisena.) Ja he ovat kunnioitettavia siinä mielessä missä (a) tunnustavat että ovat typeriä (b) yrittävät korjata sen tai elävät absurdiudessa (c) eivätkä nojaa typeryyksiin innolla väittäen niitä järkevien ihmisten jutuksi. Olen jo vuosia hokenut siitä, että jos Jumalatodistukset eivät onnistu ja tunnustaa että usko on vain omaa absurdia typerehtimistä, niin ei minulla ole mitään intoa haukkua tätä.
2: Näin ollen näen valtavan syvän asenne-eron agnostismin ja uskovaisuuden - ja mikä olennaisinta, jopa uskon - välillä. Systomykoosi on toki oleellisesti oikeilla linjoilla esittäessään että "agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä." mutta hän ei tajua, että esimerkiksi minun agnostismini perustuu falsifioituvaan agnostismiin. Eli siihen että jos joku tuo esiin argumentin jolla voi joko todistaa tai kumota Jumalan, niin otan sen vakavasti. ~  Itse asiassa vielä enemmän. Agnostismini koskee tasan tarkkaan omaa tietoani joka koskee ihmiskunnan tämänhetkistä filosofian tasoa. Agnostismi joka väittäisi tietävänsä että Jumala olisi ehdottomasti tietämisen ulkopuolella pitäisi itsessään ehdotonta tietoa Jumalasta. Ja tämä paradoksi johtaisi ikuiseen ristiriitaan. Tämä on nähdäkseni vakava NoMa -ajatusmaailman kumous. NoMa ei ole "puhtaana ja ehdottomana" mikään rationaalisen ihmisen uskomus vaan ristiriitainen ajatus. Skientisti tunnustaa että hän ei tiedä kaikkea. Mutta hän ei halaa tietämättömyyttä ja killitä sitä. Hän ei sido identiteettiään mihinkään yksittäiseen kysymykseen tai asiaan vain siksi että jos kaikkea ei voi todistaa niin tähän yhteen asiaan hän saisi uskoa kuitenkin. (Paitsi jos tämä yksi asia on se, että hän on olemassa koska hän ajattelee - luultavasti huonosti ja Descart -klisein, mutta kuitenkin.) Minun ja NoMa -uskon välillä ei systomykoosin mukaan ole eroa. Minä näen siinä loogisen ristiriidan kokoisen eron. Se on filosofille miltei elämän ja kuoleman kysymys. (Tai jos kysymys on jonkun muun kuin itsen kuolemasta, niin kenties jopa suurempi. Riippuu varmasti filosofista tämä.)

Uskallankin sanoa että Pascalin vaaka, uskon hyödyt, ylikorostuvat nykymaailmassa. Ateistit puhuvat Totuudesta ja uskovaiset Hyödystä. Ateisteilla ei ole ainakaan toistaiseksi ja tietääkseni oikein rahkeita muuhun kuin "triviaaleihin jumaliin" - ja tästä seuraa korkeintaan se, että kenties maailmassa ei ole yhtään  mahdollista uskontoa, joka on irrelevantti Jumalan olemassaolon eli ateismin pääkysymyksen kanssa. Uskovaiset taas ovat yllättävän haluttomia tarttumaan siihen että hyöty on eettinen ja yhteiskunnallinen konsepti joka voidaan altistaa vakavalle keskustelulle. Ja että tämä keskustelu osoittaa hyvin monen uskonsuuntauksen olevan nimenomaan antihyödyllinen. Ja että meillä on tämä tieto jo nyt käsissämme.

Uskonnolla on kuitenkin tärkein valta-asema. Sillä se on ikään kuin määritellyt uskon ja uskonnon ja ateistit joutuvat näin ikään kuin pakotettuna uskovaisten pelikentälle. Asiaa pahentaa se, että uskonnollistettuja aiheita on vain lähes kaikki. Pääsyy siihen miksi osaan teologisia seikkoja on se, että olen generalisti. Ja uskontoa tungetaan kaikkiin asioihin. Generalisti kohtaa sitä kaikkialla. Ja ulkopuolelle ei saa jättäytyä koska siinä vaiheessa sinut määritellään pinnalliseksi ääliöksi. Ja miten väärässä tämä määrittely onkaan! Minä olen vain ääliö!

Ateismi, teismi ja falsifiotavuus (eli maailman idiooteista)

Usein ateismi vs Jumala -aiheinen keskustelu ajautuu falsifiointiperiaatteeseen. Tämän periaatteen toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä. Mutta tämä teema nousee niin usein esille, että on syytä käsitellä sitä hieman kuin se olisi vakavasti otettava. Emme vain sano että kaikki jotka vetoavat tähän ovat ääliöitä ja lopeta tähän. Falsifiointiperiaate on kuitenkin tunnettu tieteenfilosofinen konsepti, jota on pidetty vähintään "semivakavastiotettavana".

Pari sanaa teismin falsifoinnista

Ateistit korostavat usein että Jumalaa ei voi falsifioida. Anthony Flewn jalanjäljissä korostetaan sitä miten Jumalaa voidaan aina suojella mitä erilaisimmilla ad hoc -oletuksilla. Flewn oivallukset voidaan kuitenkin yhdistää Quinen huomioihin, jonka jälkeen voidaan sanoa että sama ongelmallisuus tuppaa koskemaan kaikkea. Ad hoc -oletuksia sallitaan tietyssä määrin ja kysymys onkin oikeastaan jossain muualla kuin siinä että voidaanko keksiä suojelevia saivarteluja, vaan se että muuttaako tämä taustakonseptin tyhjäksi ; Ad hoc heikentää nimittäin aina selitysvoimaa antamalla virheensietotilaa. Tyhjä konsepti on vain kasa ad hoc -korjauksia ja jotain joka sovitetaan post hoc olemassaoleviin havaintoihin. Flewn ratkaisu taas keskittyy tähän suojelevien periaatteiden keksimiseen joten sitä ei voida ottaa kovin vakavasti.

Usein Jumalalle annetaankin erilaisia pieniä falsifiointikriteerejä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on ehdottanut että kristinuskon Jumala voitaisiin falsifioida löytämällä Jeesuksen hauta. Teknisesti ottaen tämä on falsifiointikriteeri. Ongelmana on oikeastaan vain se, että tätä konseptia voidaan pitää tyhjänä. Se on niin ad hoc -perusteluin suojattua että oikeastaan mikään teoriassa saatavissa oleva havainto ei voisi sitä osoittaa. Tästä hyvän kuvan saa miettimällä James Cameronin "The Lost Tomb of Jesus" -pätkää. Pätkä oli kasa aihetodisteita. Mutta ne ovat aihetodisteita syystä ; Käytännössä mikään saatavilla oleva todiste ei voisi olla juuri parempi kuin tämänlainen aihetodistelistaus. Sillä Cameronilta vaadittiin osoitusta että haudassa oli juuri tietty Jeesus. DNA testi voi varmistaa kuolleiden sukulaisuuden. Mutta koska meillä ei ole Jeesuksen DNA:ta, emme voisi varmistaa että kyseessä on juuri tämä. Mikään saatavilla oleva aineisto ei siis voisi vakuuttaa kristittyjä. Koska tälläistä ei voida, on ennuste ns. "tyhjä". Se on sisällyksetön. Ei ole sellaista saatavissa olevaa havaitojoukka joka voisi tuottaa tämänlaisen tuloksen.
1: Lisäksi voidaan miettiä että mitä tapahtuisi jos Jeesus todella voitaisiin DNA -testeillä naulita hautaan. Se tuskin kumoaisi kristinuskoa. Se muuttaisi korkeintaan yhtä riviä uskontunnustuksesta. "Ruumiin ylösnousemukseen" dogmaa muutettaisiin. Selitettäisiin vaikkapa, että ruumis oli henkiruumis. Ongelma on siis syvempi. Se ei ole Jumalaa vaan tätä yhtä dogmia koskeva pseudofalsifiointikriteeri.

Tyhjä hauta ei siis oikeasti ole mikään todiste sanan oikeassa mielessä. Se on ontto ennuste. Sillä ei ole oikeastaan mitään eksanteja ennusteita. Se, että hauta on tyhjä, on ongelmallinen koska jos meillä on luola, jota voidaan näyttää että sitä on käytetty haudaksi, se pitäisi voida itsessään yhdistää Jeesukseen ja eliminoida monia asiaan liittyviä vaihtoehtoja. Se, että meillä on tyhjä hauta ilman asiaankuuluvaa viitettä ei ole todiste. Jokainen tyhjä hauta tai luola ei todista ylösnousseesta ihmisestä. Ei vaikka se olisi Israelissa. ; Tieteenfilosofian parissa törmääkin joskus siihen että idiootti sanoo että kohde on falsifioitavissa koska joku vain voi "todistaa sen negaation". Teknisesti falsifiointi tarkoittaa juuri sitä, että todistetaan asian negaatio. Mutta se, että sanoo että asia "X on falsifioitavissa saamalla sen negaatio" ei tehdä väitettä "tämä ja tämä havaintojoukko olisi meille ongelma". Tyhjä hauta on itsessään tämänlainen tyhjä ennuste. Siinä on luotu näennäistä sisältöä antamalla muut sanat kuin "negaation todistaminen". Mutta "tyhjä hauta" on määritelmällisesti niin epämääräinen että tämä ei tosiasiassa viittaa mihinkään konkreettiseen joka voisi aidosti olla ongelma. Näin ollen tämä selitys kertoo enemmänkin siitä että ihminen on saivere joka ei ymmärrä käyttämänsä tieteenfilosofian sisältöä. (Sanakikkailu on vain sanakikkailua. Sellaisen tekijä ei ole älykäs. Hän on saivarteleva ääliö, joka ei ansaitse kunnioitusta.)

Pari sanaa ateismin falsifioinnista

Ateismi onkin sitten omituisempi pala. Sillä ateismilla ei ole oikeastaan kunnon sisältöä. Ateismi voidaan yhdistää siihen että uskotaan luonnonlakeihin. Tämä tarkoittaa sitä että ateistit luottavat jollain tavalla peittävän lain malliin. Näin ollen ateistit hyväksyvät luonnonlait ja sattuman. Sattumaa voidaan lähestyä todennäköisyysmatematiikan kautta, saadaan jakaumia joiden osumista havaintoaineistoon voidaan testata. (Korrelaatio on aina induktio joka on vedetty kasasta yksittäistapauksia. Moni yhdistää falsifioinnin aivan väärin yhteen mittaustulokseen tai faktaan. He ovat ääliöitä eikä heidän pseudorationaalista panostaan keskusteluun tarvise kunnioittaa.)

Ateismin ongelmat ovat metafyysisempiä. Se, mikä nimittäin aidosti jää auki ei ole suinkaan se aivan liian usein vastaantuleva väite jonka mukaan ateistit näkevät sattuman kun taas uskova näkee merkityksen. Sattuma nimittäin voidaan falsifioida, löytämällä lainomaisuus joka peittää havaintoaineiston joka ilman sitä on ollut sellaisten jäsentävien käsitteiden kuin "jakauma", "frekvenssi", "keskiarvo", "hajonta" ... alla. ~ Lainomaisuuden ja sattuman läsnäolo ovat rationaalisia keskustelunaiheita. Falsifiointitilanteessa lainomaisuus ja sattuma kumoutuu modus tollens -tilanteella. ; Se on falsifioinnin idean looginen "kova ydin".)

Mutta oikeasti filosofi näkee että sattuman ja lain falsifiointi on idioottimaisuutta. Se on sitä että ei ymmärrä asiaa kunnolla. Sattuma ei tarkoita käsittämättömyyttä, sillä sitä lähestytään matematiikassa aivan kuten lainomaisuuttakin. Satunnaisuudella ja lainomaisuudella on määritelmä. (Itse asiassa se on sitä tapaa jolla lähinnä  jotkut pinnalliset tekoviisaat kreationistit toimivat. Heidän tekorationaalista panostaan ei tarvitse kunnioittaa. He eivät ole fiksuja vaan häiriköitä. He haaskaavat tilaa älykkäältä keskustelulta suoltamalla roskaa jolla ei ole sisältöä, jossa on pelkkää sivistyssanoin koristeltua arkijärkimielipiteilyä josta järki, rationaalisuus ja perustelu ovat kaukana.)

Suurempi ongelma onkin se, että ateismi on määritelmällisesti eiteismiä. Se vain väittää että laki ja sattuma ovat tätä. (Kyllä, ateisti on käytännössä joko deterministi tai indeterministi tai näiden yhdistelmä. Sattumapuhe on sivupolku jota idiootit käyttävät leimakirveenomaisesti. Käsittäen sattuman vielä peräti päin persettä.) Ja teismiä nähdään sekä satunnaiseksi nähdyn että lainomaiseksi nähdyn takana. Itse asiassa kaikki ateistien konseptit ovat jotain jota teistit ovat väittäneet merkeiksi Jumalsta. Näin ollen ateistit eivät suinkaan irtaudu teistien konsepteista vaan kannattavat niitä yhä. He vain irrottava jumalan niiden takaa. ; Ateistien paras ja ainoa selitys tälle on se, että he eivät näe sattuman ja lain takana muuta. Että jos siellä on jotain, niin teistit eivät ole osoittaneet siellä sellaista olevaksi. Ja että tätä teistien yhteenliitosta siellä takana ei itse asiassa voida kumota mitenkään. Eli puolustus palaa siihen että teismiä ei voida falsifioida.

Loppukaneetti.

Ongelma on oikeasti hyvin yksinkertainen. Ylläoleva oli vain asiaan liittyvää saivartelua jolla kutsuin kiinnostusta. Oikeasti asia on yksinkertainen. Se menee muutamaan ranskalaiseen viivaan ja se tarjoaa viitekehyksen jota ei voida kiertää. Sen ohi meneminen on tavallaan ohipuhumista. Tämä on kysymyksen ytimessä ja siihen vastaaminen on velvollisuus.
- Popperin falsifiointiperiaatteen mukaan mikä tahansa konsepti joka tekee väitteitä todellisuudesta ei ole järkevä. Jos väitettä ei voi kumota havaintoaineiston valissa, se ei ole tiedettä. Popper asetti tämän tieteen vaatimukseksi. Falsifiointiperiaatteen ulkopuolella ei ole tiedettä. Jos väitettä ei voi falsifioida, se on bullshittiä, tekorationaalisuutta, paskapuhetta jota saivartelijat keksivät dogmaansa puolustaakseen. Jotain jolle ei ole älyllisiä perusteita vaan johon vetoaminen kertoo psykologisesta pakosta, maailmankuvallisista silmälapuista.
- Popper korosti että jotkut doktriinit olivat kritiikki-immuuneja. Ne eivät olleet falsifioitavissa. Niiden luonne on sellainen, että mikä tahansa havaintoaineisto vastaan tulisikin, kannattajan mukaan tämä olisi teorian valossa mahdollista. Jos aineisto kuin aineisto sopii teoriaan, se ei ennusta tai selitä mitään. Kaikki havaintoaineisto vain sovitetaan siihen.
- Falsifioinnissa on kysymys siitä että vaikka asioita ja ilmiöitä, väitelauseita todellisuudesta, ei voi todistaa aineistolla ne voidaan kumota vastaesimerkillä. Näin esimerkiksi jonkin negaatio saa evidenssiä jos on jotain jolla voidaan todistaa negaatio vääräksi. Tämä on positiivisen todistamista. Vastaavasti positiivinen väitelause voidaan falsifioida antamalla tukea sen vastakohdalle.
- Jos asiat ovat vastakohtiaan, ne ovat toisiinsa sidottuja ; Esimerkiksi jonkun olemassaoloväitteen falsifiointi tarkoittaa sen olemassaolemattomaksi näyttämistä. Ja jos jokin väitetään eiolemassaolevaksi, se voidaan osoittaa tuomalla tälle vastaevidenssiä.
- Ateismin ja teismin suhde on se, että teismi väittää että "on olemassa Jumala". Ateisti väittää että "ei ole olemassa Jumalaa". Nämä ovat toistensa väistämättömiä negaatioita. Joko Jumala/Jumalia on olemassaoleva tai ei ole. Jumalan falsifiointi tarkoittaa siksi samaa kuin ateismin todistaminen. Ja ateismin falsifiointi tarkoittaa samaa kuin Jumalan todistaminen. Eli jos vaikkapa väität että ateismia ei voi falsifioida väität samalla väistämättä että Jumalaa ei voi todistaa. Eikä tästä ole ympärimenotietä koska kyseessä ovat toistensa vaihtoehdot. (Olemassaolokysymykset mallia "On-Ei ole" ovat aina tämänlaisia.)
- Ateismin kohdalla kysymys on siitä että onko teismin negaatiokin falsifioimattomissa. Jos teismin negaatio voidaan falsifioida, kysymys muuntuu yksinkertaiseti muotoon "Voidaanko Jumalan olemassaolo todistaa". Jos ja vain jos Jumalan olemassaolo voidaan todistaa, on ateismi falsifioitavissa. Mikään saivartelu lain ja sattuman metafysiikasta ei auta tähän.

Tästä päästään seuraaviin seurauksiin;
- Jos siis väität että ateismia ei voi kumota väität että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa. Jos siis moitit ateisteja falsifioimattomuudesta selität aivan suoralta kädeltä että Jumala ei ole perusteltu konsepti. Tästä ei ole kiertotietä. Sillä kun puhutaan asiasta ja sen negaatiosta, on tilanne juuri tämä.
- Jos väität että ateismi on falsifioitavissa, väität että Jumalan voi todistaa. Jos kannatat Popperin fallibilistista maailmankuvaa, väität että teismilläkin on falsifiointikriteeri. Sillä tieteellisesti voidaan todistaa vain falsifioitavissa olevat asiat.
Itse. Minä en tiedä voidaanko Jumala tai ateismi todistaa/kumota. En edes pidä tiukan mallin falsifioinnin ajatuksesta, ja tätä kautta koko tämä teema on toistumiseensa nähden lähinnä rasittavaa. Mutta jos asia toistuu, on se hyvä ottaa vakavasti. Ja rehellisesti sanoen useimmat falsifiointikorttia heittävät eivät. He ovat idiootteja jotka yrittävät näyttää älykkäiltä ja perustelluilta ilman kykyä. (Jumala-ateismi -keskustelussa falsifioinnin esiintulo onkin jotain joka näyttää vastaavalta kuin parantumattomasti impotentin panopuuhat. Ei aina, mutta hyvin usein.)

Oma vastaukseni koko ateismin falsifiointikysymykseen on ; "If God is proven, then atheism is falsified. Can God be proven is the question." En usko että tällä hetkellä muodikkaasti "ateismia ei voi falsifioida" -kristityt tai Jumalan kumoamattomuudesta vaahtoavat ateistit pitävät tästä vastauksesta. Mutta kysymys on falsifioinnin perusluonteesta. Ja tämä antaa minulle mielestäni hyvän syyn pysyä agnostikkona ; Falsifioinnin kannalta ateismi ja teismi näyttävät niin tyhjästi ja epämääräisesti määritellyiltä että ne eivät ole edes väärässä. Nykymuotoilullaan se ei ole edes rationaalinen kysymys. (Se on vain idioottien suunlämmittelyä.)

Suurin osa ateisteista jotka toistavat falsifioimisteemaa ovat sellaisia, että he eivät käsitä mitä falsifiointi tarkoittaa. He haluavat vain vaikuttaa fiksuilta. Ja juuri siksi he käyttävät näitä argumentteja. Jos he olisivat fiksuja, he eivät leikkisi koko aiheella. Sillä se johtaa sellaisiin perusteisiin joista he eivät pidä. Aina, eli liian usein, kun kuulen siitä miten "ateismia ei voi falsifioida" tai "Jumalaa ei voi falsifioida" jota käyteään falsifioimattoman negaation todisteena, oikea kysymys on kysyä "Onko tuo todella se tie jota haluat kulkea?" Se kun väistämättä iskee omaan nilkkaan. (Paitsi jos on agnostikko) Ateismin falsifioimattumuus kun kertoo siitä että Jumala on todistamattomissa oleva irrationaalinen uskomuskonsepti, ei järkeväin ihmisten homma ollenkaan. (Mutta idiootteja riittää. Heille ei kai pitäisi antaa mitään aikaa, eikä vähiten siksi että jos peruskonseptien osaaminen on noin heikolla tolalla, niin mitä heiltä muka voisi oppia? Asiavirheiden ja väärinymmärrysten levittäjät lisäävät vain huonoa tietoa ja disinformaatiota ympärilleen.)

Ateismi negaation todistamisena (ja teistinen ateismikritiikki negaation todistamisen vaatimuksena)

Teologisessa keskustelussa nousee hyvin usein esiin se, että ateisteja - ja jossain määrin uskontokriitikoitakin - muistutetaan sloganilla "Et voi todistaa negaatiota." tai "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa". Nämä ovat toistettuja lausuntoja joissa on sivistyssanoja ja arvovaltaa kumpiavia sanoja kuten "todistaminen" ja "negaatio". Yleisesti ottaen en ymmärrä ollenkaan että miksi tämänlainen lausuma on niinkin toistuva.

Olen toki aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että negaation todistaminen on itse asiassa jotain jota on helppoakin tehdä logiikan maailmassa. Ja että tiedemaailmassa tilanne on itse asiassa vielä huonompi, koska loogisen positivismin aikana ajateltiin että olemassaolon varmistaminen olisi varmuuden lähtökohta. Tämä kaatui ja sen korjaajaksi tuli Popperin falsifikationismi joka perusteli lähtökohtansa sillä että usein todistamisen kannalta tiedossa on epäintuitiivinen epäsymmetria : Yksi vastaesimerkki voi kumota hyvän teorian, mutta mikään määrä tukevaa aineistoa ei voi varmistaa että induktio olisi todella tosi. Näin ollen loogisesti aivan pätevää modus tollens -päättelyä soveltaen voidaan itse asiassa todistaa negaatio ; Popperilla kanta muuttui pikemminkin siihen suuntaan että nimenomaan vain negaation voisi todistaa. Positiivisella varmenteella on sen sijaan jonkinlaista luotettavuutta, korroboraatiota, joka syntyy siitä että se selviää testeistä joissa yhtenä vaihtoehtona on näkemyksen kumoutuminen.
1: Olen ollut huomaavinani että tässä arkijärki on verifioinnin kohdalla hyvin kevyesti hyväksyvä mutta falsifioinnin kautta todistamisessa helposti hyvin ehdotonta. Näin ihminen voi, etenkin teologisen keskustelun kohdalla, hyvinkin vahvasti selittää että mörrimöykkyjä ei ole todistettu olemattomiksi, ne voivat olla vain harvinaisia ja "kenties seuraava sienenalus asian muuttaa". Toki akateemisesti koulutetut ja muutoin fiksut kristityt eivät mene tämänlaisiin, mutta silti tämä asia tulee vastaan toistuvasti ja se on jossain määrin häiritsevää koska tämänlaiset ajattelut ovat yksinkertaisesti häiritsevän typeriä joita esittävät yksinkertaiset typerykset kun haluavat häiritä muiden elämää. Tosiasiassa todistaminen ei ole ollut "ehdotonta" pitkään aikaan, tieteessä asiat ovat aina todennäköisyyksiä suuntaan tai toiseen. Se, että mörrimöykkyjä ei ole ollut jo katsottujen kärpässienien alla on induktiivista empiiristä kokemustietoa joka ei anna mitään syytä uskoa että se mörrimöykky olisi seuraavan sienen alla. Toki mörrimöykky kumoaisi näkemyksen "ei ole mörrimöykkyä", mutta juuri tämä osoittaa että mörrimöykkyjen olemassaolemattomuuskin on teoria joka voitaisiin falsifioida. Eli jokainen sienen alle kurkistaminen ON teknisesti ottaen koe. Ja epäonnistumissarja tarjoaa korroboraatiota näkemykselle että mörrimöykkyjä ei ole. Olemassaolemattomuuskin voisi näin ollen olla periaatteessa tieteellisesti hyväksyttävä tutkimusohjelma. (Tämän epäintuitiivisuus on ilmeisen kovaa, koska sama ajattelutapa on tavallista esimerkiksi pseudotieteessä nimeltä kryptozoologia.)

Tämä on kuitenkin jotain jota ateistit nimenomaan eivät tee. Sen sijaan he ovat perinteisesti nostaneet esille sen, että Popperkin korosti että kaikki näkemykset eivät ole falsifioitavissa. Popperin kanta oli melko tiukka ; Kun positivismin ajama olemassaolon verifioiminen ei onnistu on niin että jos asiasta ei voidasaada falsifioimattomuuden vuoksi korroboraatiota, niin näkemys olisi järjetön. Ateistit näyttävät käytännössä  poikkeuksetta lähestyvät asiaa nimenomaan siten että Jumalaa ei voi kumota. Kuten aiemmin olenkin kirjoittanut, Antony Flew:n kuuluisa nuoruudentyö selittää että Jumalaa voi pelastaa ad hoc kaikenlaisella saivarteluilla ja venkoiluilla ja että Jumala ei ole ollenkaan falsifioimattomissa. Tuoreessakin teologiassa tämä näkemys on esillä.

Toisin sanoen näyttää että sekä ateistit että uskovaiset ovat liikkeellä pääosin nimenomaan niin että ateismi ei yritäkään todistaa negaatiota. Kenties jokin negaatio on jotain jota voi todistaa, mutta Jumala ei sitten ole yksi näistä. Näin ollen ateistit ja teistit ovat yllättävän usein samaa mieltä Jumalan negaation todistamiskysymyksestä ja tekevät siitä aivan erilaiset päätelmät ; Uskovainen näkee että jos Jumalaa ei ole kumottu, niin Jumala "voi olla" ja on ikään kuin lupa uskoa tähän olematta idiootti. Ateistit taas näkevät että juuri tämä tekee Jumalasta hedelmättömän ja eiälyllisen.

Flew on toki lähinnä ateismin historian kuriositeetti, mutta tämä linjama on itse asiassa hyvin vahva. Esimerkiksi Patrick Grimmin sinänsä opettavainen "Impossibility Arguments" korostaa että ateistejen esittämät Jumalakritiikit kohtaavat toistuvasti sen, että sitä vain sanotaan irrelevantiksi kritiikiksi. Tämä toki tehdään hienostunein sanakääntein "Because the arguments at issue operate in terms of a set of more or less clear specifications, of course, it is always possible for a defender of theism to deflect the argument by claiming that the God shown impossibleis not his God. If he ends up defending a God that is perhaps knowledgeable but not omniscient he may escape some arguments, but at the cost of a peculiarly ignorant God." Ateistien argumentille vaaditaan määrittely sisältöä kun taas Jumalan kohdalla tätä ei pidetä välttämättömänä "A more frequent reaction, perhaps, is not redefinition but refugein vagueness: continued use of a term “God” that is allowed to wan-der without clear specification." Grimmin argumentin ytimessä on se, että tämä tekee kuitenkin Jumalasta myös tyhjän käsitteen "Here as elsewhere - in cases of pseu-doscience, for example - resort to vagueness succeeds in deflecting criticism only at the cost of diluting content." Jumala olisi siksi jumalatodistuskritiikin kohdalla vaikeassa välikädessä ;
1: Joko tunnustaa että näkemys on väärä ja Jumala voidaan kumota eli Jumalan negaatio voidaan todistaa. Tällöin kritiikki nähdään relevanttina ja ateismi on itse asiassa kerännut itselleen todistetta (samaan tapaan kuin jokainen tyhjä kärpässieni korroboroi mörrimöykkyjä ei ole -teoriaa). Hyvin harva teologi lähtee tälle tielle.
2: Ja toisaalta tehdä Jumalasta epämääräisempi ja käsitteellisesti tyhjä, jolloin se ei enää ole minkään rationaalisen keskustelun piirissä oleva aihe ensinkään. Jolloin suora päätös onkin se, että jokainen teologi joka lähtee tekemään loogista jumalatodistusta tai vastaavaa tekee virheen ; Logiikan käyttö johonkin jolla ei ole loogista rakennetta on vähän kuin harjoittaisi hiihtoa pyöröovissa. Hiihtäminen toimii, pyöröovet toimivat, mutta nämä periaatteessa hyvät järjestelmät eivät ole yhteensovittamattomia. Toisin sanoen tässä päässä odottaa lausunto jonka mukaan jumalatodistus teologia ei olisi edes lähtökohtaisesti mahdollinen. Hyvin harva teologi

Toisin sanoen vaikka teistit vaativat että järkevän ateismin pitäisi olla Jumalan negaation todistamista, ateistit itse eivät usko tähän ja lähestyvät asiaa eri määrittein. Ja tämä erilainen lähtökohta on yksi syy sille miksi ateisteja olkiukotetaan aivan käsittämättömän usein, miksi uskovaisille naureskellaan ylettömästi, eikä keskustelu aiheesta kulje muutenkaan mihinkään molemminpuolisen ohipuhumisen ja vääristelypilkka-inttämisen ulkopuolella.
1: Ai onko muunlaista ateisti vs. uskovainen -keskustelua joka olisi tästä pohjimmiltaan oleellisesti eroavaa? Miksi minä en ole törmännyt sellaiseen? Sofistikoituneet tahot näyttävät harjoittavan tätä vain sivistyssanoin ja tieteellis-teknillisemmällä kielellä. Tämä taas on nähdäkseni niin että itse argumentaation tausta-asennoituminen ei muutu, ainoastaan puitteet koreutuvat. En nauti siitä että sisällön puutetta peitetään korealla paketoinnilla. Se, että ihmiset hakkaavat toisiaan tiilellä naamaan on lisäksi viihdyttävämpääkin jos tämän aiheen seuraamiseta jotain mieltä haluaa hankkia.

Olen hieman murheissani että yhteinen kohtaamispinta saavutetaan näinkin typerässä pikkuasiassa. Sillä rehellisyyden vuoksi on pakko ottaa esille Popperin jälkeinen tieteenfilosofian kehitys. Falsifioinnin perusongelmana kun on se, että teoria kuin teoria on käytännössä aina mahdollista suojella jonkinlaisella ad hoc -selityksellä. Toisin sanoen Flewn keksimät kiertotiet on periaatteessa sovellettavissa mille tahansa yskittäiselle näkemykselle. Tämän vuoksi Quine selittikin että falsifioinnin perusongelma on se, että modus tollens tilanteessa tiedetään että lähtökohtaa on muutettava, mutta että yksittäistä tilannetta katsoen ei ole suoraa tietoa mitä. Quine korosti että onkin katsottava kaikkea muuta ympärillä ; Yleensä teoria perustuu päättelyille joissa toiset premissit ovat vahvoja ja toiset heikompia. Heikkous ja paremmuus on nähtävissä esimerkiksi siinä miten paljon tämä perusoletus on mukana hedelmällisessä tieteenteossa. Jos tällä lähtökohdalla on paljon sovelluspintaa, se tuskin on se jota kannattaa lähteä korjaamaan koska sen korjaaminen vaatisi hirvittävän paljon muutoksia muuallakin tiedeverkostossa. On järkevintä ampua tehottomin teoria alas.

Tämä johtaa siihen näkemykseen joka korostaa tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä. Esimerkiksi Imre Lakatos on korostanut että katoavaa tiedettä oleva "laskeva paradigma" ei falsifioidu yksittäiseen havaintoon tai kumoudu siihen että se olisi ristiriidassa havaintojen kanssa ; Olihan maakeskinen universumikin episykleineen täysin yhteensopiva taivaankappaleiden liikkeiden kanssa ; Teoria vain muuttui todella omituiseksi ja mutkikkaaksi ja episyklien taustamekaniikan ainut oikeutus näytti olevan se, että ilman niitä teoria olisi ristiriidassa havaintojen kanssa. Eli kaikki teoriat "vain suojelevat itseään kaikenlaisilla ad hoc -suojaoletuksilla" juuri siihen tapaan miten Flewn nuoruudentyössäkin tehtiin Jumalalle. Tällöin näkemyksille tietysti syntyy kritiikiltä suojaava kenttä. Mutta samalla niiden sovelluskyky heikkenee. (Teoria joka korjautuu mutta sovelluskyky pysyy samana tai paranee taas kehittyy eteenpäin. Tavallaan tässäkin "vanha teoria falsifioituu" ja "uusi teorian otetaan tilalle", mutta erot ovat hyvin pieniä.) Nousevaa tulevaisuuden tiedettä ja hyvin menestyvää tiedettä taas kuvaa juuri se, että niillä ei tämänlaista ad hoc -suojakenttää ole.
1: Hedelmällisyysnäkökulmassa tärkeää on juuri se, että hyvä teoria tarjoaa hyötyä muille. Ad hoc -tiede voi toki referoida ja viitata muuhun tieteeseen. Arkimielessä tästä lainaamisesta syntyy rationaalisuuden tunne, mutta hedelmällistä tutkimusohjelmaa miettiessä suhde lainaamiseen on oleellisesti erilainen. ; Jos näkemys lainaa jotain tieteen teoriaa, se antaa ikään kuin tukea tälle lainaamalleen kannalle. Painoarvoa saakin se jota lainataan eikä niinkään se joka lainaa. (Toki tässä on huomattava että jos lainaajataho on jokin pseudotiede jolla itsellään ei ole yleisuskottavuutta, niin arvostus ei merkitse suuntaan tai toiseen oikeastaan mitään. Lainaamisesta syntyy lainatulle arvoa siinä määrin miten tieteellisesti merkittävä taho tämä lainaaja on.)

Hupaisaa on, että tämä ei enää teknisesti ottaen ole ollenkaan falsifiointipohjaista ajattelua. Mutta siinäkin negaatio voidaan todistaa siinä mielessä missä se nyt ylipäätään on mahdollista. Näkisinkin että sekä ateistejen että teistien tulisi irtautua tästä lähtökohdasta jossa Jumalan negaation todistamista kutsutaan mahdottomaksi. Ollakseen merkittävä kanta johon ottaa tukeva kanta (teismi) tai irtautuminen (ateismi) tarkoittaa että Jumalan todistamisen ja kumoamisen tulisi olla mahdollisia. Muutoin se ei ole mitään järkevää toimintaa ja ajatus "sofistikoituneesta teologiasta" ja "rationaalisesta uskosta" tai "älykkäästä ateismista" on rakenteellinen oksymoroni.
1: Itse asiassa oma kantani onkin se, että niin kauan kuin teologit määrittelevät asenteellisesti ja a priorisesti Jumalan "joksikin jota ei voi kumota ja kritisoida" ja jotka kuitenkin vaativat kriitikoiltaan nimenomaan "Jumalan falsifiointia, kumoamista ja kritisoimista", ovat jo lähtökohdiltaan sellaisia että he pakottavat jo tällä määrittein jokaisen rationaalisen ihmisen agnostikoksi. He estävät tällä Jumalan määritelmällään rationaalisen teismin ja rationaalisen ateismin mahdollisuudetkin. Haluat siis olla älykäs uskovainen? Lopeta hölmöily. Haluat tehdä sofistikoitunutta teologiaa? Lopeta sivistyssanojen kanssa hölmöily. Kunnes lopetatte hölmöilynne, pakotatte minut ainoaan rationaalisen ihmisen vaihtoehtoon, agnostismiin. Tarkalleen ottaen agnostismiin jota kuvastaa epäilys siitä onko koko Jumalakysymyksessä yhtään mitään kehittelemisen tai ajattelemisen arvoistakaan. Olen toki ponnistellut asian eteen, mutta vain siinä toivossa että kenties seuraavan kärpässienen alla olisi jotain muuta kuin tätä.

Taivaallinen Hussein, Jumalan vaunut ja haluaminen

Yleensä Jumalan olemassaolokysymykset nähdään yksinkertaisina "kyllä - ei" -kysymyksinä. Jopa ammattiteologit harjoittavat tämänlaista hyvin ahkerasti. Edward Feser esittää tähän liittyen kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan ; Hän ottaa esimerkiksi Dänikenin näkemyksen jonka mukaan eri kulttuurien Jumalat ovat oikeasti avaruusolentoja. Jos Dänikenin humanoidinäkemys osoittautuisi todeksi, se olisi hyvin vaikea Jumalan olemassaolon määrittelyn kannalta.

"Would you conclude: “A ha! Those atheists sure have egg on their faces now! Turns out the Bible was right! Well, basically right, anyway. True, God’s nature isn’t exactly what we thought it was, but He does exist after all!” Presumably not, no more than if the God of Exodus turned out to be Moses with an amplifier and some red fizzies he’d dumped into the Nile. The correct conclusion to draw in either case would not be “God exists, but He wasn’t what He seemed” but rather “God does not exist, He only seemed to.”"

Tämä korostaa sitä, mitä olen itsekin usein nostanut esiin. Usein Jumalatodistuksissa ei oikeasti ole kysymys Jumalan todistamisesta vaan määrittelemisestä. (Valitettavasti jos asia muuttuu pelkäksi määrittelykysymykseksi, se on melko epäkiinnostavaa.) Feder kuitenkin jatkaa tästä. Hän lähestyy asiaa Jumalan määrittelemisen kautta. ; Hänestä tämänlaisissa tilanteissa joissa Jumalatodistus määrittelemiskysymys, on hyvä katsoa että kysymys on haluamisesta. ; Osa kokee avaruusolento -Jumalan pettymyksenä koska he eivät halua että Jumala on tälläinen ja kieltävät tämänlaisen määritelmällisesti.

Näin ollen hän ottaakin esille sen, että miksi ateistit eivät halua olla uskovaisia. Tässä kulmassa tämä tunteenomainen lähestymistapa on itse asiassa perusteltu. (Tämä on erittäin poikkeuksellista.) Sitä kautta voidaan saada näkökulma asiaan. Feser ottaa referenssit kahteen ateistiin, Flewiin ja Nageliin. Hän korostaa että Flew on muuttanut kantaansa ateismista teismiin. Ja hän yhdistää tämän siihen jumalateoriaan ja jumalan määritelmään joka Flewillä oli ateistina ollessaan. "It should perhaps be noted here that not only the God of Islam but also the God of Christianity was originally conceived on the model of an Oriental despot - such as Saddam Hussein - insistent that his subjects should be always obedient to, and forever praising of, their master." Tämä näkemys on ollut karrikatyyri ja sen murtamisen jälkeen Flew olisi kääntynyt. Hän näkee samanlaista sävyä myös Thomas Nagelin sanomisissa. Nagelkin on toki tullut tunnetuksi myös positiivisena esimerkiksi ID -liikkeelle, mutta hän on ainakin toistaiseksi ateisti. Hänkin on maininnut että hän ei halua että on Jumalaa. "I want atheism to be true and am made uneasy by the fact that some of the most intelligent and well-informed people I know are religious believers. It isn't just that I don't believe in God and, naturally, hope that I'm right in my belief. It's that I hope there is no God! I don't want there to be a God; I don't want the universe to be like that." Feserin näkemys nostaa taatusti esiin jotain olennaisia piirteitä joita ateismin parissa liikkuu. Selvästi haluaminen on mukana ateismissa aivan kuten uskonnossakin on mukana Toivo joka Jumalan olemassaolosta ja Pelastuksesta tulee. Ateistit ovat siis ateisteja moraalisin syin. Ateismin ydin ei siis tässä kohden ole arvotyhjiö, vaan hyvinkin lujat arvot.

Lisäksi Feser korostaa että ateistit vihaavat kahta muuta piirrettä teologiassa (a) Sitä, että Jumalalle annetaan erioikeuksia. Eli se, että Big Bangin ei anneta olla alkusyy vaan sille vaaditaan syytä. Kun taas Jumala ei vaatisi syytä vaan se voisi vain olla olemassa. (b) Ja että Jumala on niin kompleksinen että Hän rikkoisi Okhamin partaveistä vastaan. (+) Nämä Feser ohittaa ottamalla käsiin sen, miten teologia on Jumalaa määritellyt. "Hence, when classical theists say that God does not have a cause, that is not because He is an arbitrary exception to a general rule. Other things require causes because they have potentials that require actualization, or parts (whether material or metaphysical) that need to be combined, or have an essence or nature that is distinct from their existence and thus needs to be conjoined to it. But God is pure actuality and devoid of potentiality, and thus cannot in principle be actualized by anything else; He is absolutely simple and thus does not have parts which need to be combined; and He is Subsistent Being Itself and thus cannot have being or existence imparted to Him." Näin ollen ateismi typistäisi teologian karrikatyyrimäiseksi. Ateismi ei pärjäisi hyvälle teologialle, eikä sofistikoitunut teologia hätkähtäisi siksi ateismin esittämän haasteen edessä.

Nähdäkseni Feserin näkemyksessä on paljon hyvää. Se nimittäin käsittelee melko hyvin "kadunmiehen ateismia" jota on ollut liikenteessä melko kauan. Siinä korostetaan Pahan ongelmaa. Sillä tämä on sitä "Taivaallisen Saddam Husseinin" asiaa. Ja tässä Jumala nähdään todellakin niin kammottavana että siihen ei haluta uskoa. Lisäksi se käsittelee muutamia hyvin toistuvia argumentteja joita kuulee tavallisilta ateisteilta.

Kuitenkin siinä on jotain melko suuria vaikeuksia. Ensinnäkin sen tapa lähestyä ateismia on hyvin omituinen. Itse asiassa voidaan sanoa että Feser tyypittää ateismin hyvinkin cherry pickaamalla ne joita hän käyttää malliesimerkkiateisteinaan.
1: Hän tekee tässä itse asiassa samanlaisen typistyksen kuin mitä Richard Dawkins tekee kun valikoi uskontokritiikissä huomiotaan vain fundamentalisteihin, kreationisteihin ja Swinburneen. Valikoimalla nämä malliesimerkeiksi määritellään uskonto tietynlaiseksi ja ohitetaan muunlainen. Teologit korostavat että tämä on latistavaa, ja että juuri tämä on ytimessä kun Richard Dawkinsin kritiikki nähdään irrelevanttina. Dawkinsin nähdään moittivan vain fundamentalisteja. Tämän kritiikin nähdään osuvan, mutta että se ei oikeastaan kosketa teologiaa.

Itse asiassa jo se, että ateisteiksi päätyy Flew ja Nagel ovat vakava indikaattori tästä. Jostain syystä on olemassa ihmisiä joista ateismi on Richard Dawkins ja nämä miehet. Dawkins nähdään räyhääjänä, ja Flewiä ja Nagelia korostetaan arvokkaina ja rationaalisimpina ateisteina. Valitettavasti ateistit itse ovat harvemmin tätä mieltä. Kun Feser otti alkusyyargumentin ja sen Jumalamääritelmän ytimeksi, ei tietoisuustutkija ja falsifikaatioperiaate-humanisti ole se taho josta asiaa pitää lähestyä. Kuka tahansa riviateisti olisi voinut viitata vaikkaoa Stephen Lawiin tämän yhteydessä. Hieman sofistikoituneet olisivat voineet mainita Sean Carrollin - tai jopa Stephen Hawkingin. Heidän kaikkien perustanaan on fysikaalinen itsesyntyminen. Se taas perustuu fysikalistiseen kvanttifysiikan luonteeseen.

Näissä on esillenostettavaa se, että osa ateistisista fysikaalisista argumenteista perustuu siihen että koko aktuaalinen-potentiaalinen -jako on väärä tapa katsoa naturalistista maailmaa.
1: Carrollista - ja Hawkingista - ensimmäisen syyn miettimisen kohdalla on ongelmana se, että kvanttilait ja todellisuus alkavat olemaan tavalla jossa ei ole "ensimmäistä hetkeä" siinä mielessä missä me sen ajattelemme. Uskovaiset ajattelevat näissä kohden väärin syy-seuraussuhteen rajoitteet, joten näinollen alkusyyargumentti murtuu koska syy-seuraus ei ole sellainen kuin teologit ovat sen jumalatodistuksessaan olettaneet. (Itse olen verrannut tätä Zenonin nuoliparadoksiin joka on väärällä liikkeen määritelmällä rakennettu asia. Ajatusketju väittää että nuoli ei voisi liikkua, mutta tosimaailmassa ne liikkuvat. Liikkumisen rajoite kertoo väärästä ajattelusta eikä todellisuudesta.) Ja heidän ytimessään on että tämä on fysikaalinen kysymys. Tässä kohden Feser joutuu vastaamaan siihen kysymykseen että miksi ateistejen argumentti olisi huono, kun se ei ole ollenkaan se mitä Feser sanoo. Ja heidän määritelmänsä on aivan erilainen kuin klassisen teismin ja se on tieteellisesti mahdollinen, joten miksi heidän ylipäätään tarvitsisi välittää klassisen teismin määritelmästä joka jää fysikaalisen tutkimuksen ulkopuolelle ja on tätä kautta huonompi kuin heidän oma testauksen ulottuvilla oleva näkemyksensä?
2: Lisäksi ei ole tavatonta törmätä ihmisiin jotka voivat hyväksyä sen, että kvanttivaahto on vain ollut ja että tämä on kaiken taustalla. Tässä omituista on se, että se johtaa helposti ajatteluun jossa on David Deutschilaisia sävyjä. Tällöin kvanttitila tarjoaa potentiaalia jossa kaikki vaihtoehdot toteutuvat jossain multiversumin universumissa. Tämä universumi muistuttaa vahvasti klassisen teismin jumalaa. Itse asiassa tämänlainen näkemys on klassisen teismin uudelleenmäärittely. Tässä vastaan tuleekin sitten se ongelma jonka Feser itse nosti esille ; Mitä järkeä on debatoida siitä onko Jumala olemassa vai ei ole, kun kummassakin tapauksessa se mitä maailmassa on nähdään samana mutta Jumalan määritelmä on eri. Miksi helvetissä riidellä määritelmäeroista? Ainut vastaus jonka tähän osaan sanoa on se, että teologia liittää "kvanttivaahtoon" kuulumattomia osasia. Kuten Jumalan rakkauden, pelastuksen, Jeesuksen, ja moraalilait. Nämä emotionaalisesti sitovat antropomorfismit ovat non sequitureja tästä klassisesta Jumalamäärittelystä (Niitä ei voi päätellä tai perustella siitä että klassinen jumalamääritelmä olisi totta).

Itseäni klassisen teismin alkusyyajattelussa painaa kuitenkin eniten se, että jos "Jumala on täysin aktuaalinen ja hän on syy-yhteyksien ulkopuolella, ja meidän universumissamme potentiaa aktualisoituu joten sen sisällä tarvitaan syyseurausta" niin miten ihmeessä Jumala on voinut Luoda universumia ollenkaan? Koska jos on liikkumaton liikuttaja jossa ei tapahdu muutosta, niin mistä potentia ilmestyi? Täysin aktuaalisessa tilassa jossa ei ole ollenkaan potentiaa (eli Jumala) ei by definition tapahdu muutosta ja joka ei muuta mitään koska se on täysin aktuaalinen jo valmiiksi. On siis kaksi tilaa, jossa on täysaktuaalinen Jumala. Ja tila jossa on Jumala ja universumi. Ja tässä universumissa potentiaa, joka aktualisoituu ajan kautta. Aika muuttaa potentiaa. Ongelmana onkin transitio. Miten pelkästä aktuaalisesta päästään (ilman muuttumista, tapahtumia) perustaltaan aivan erilaiseen tilaan jossa on lisäksi potentiaa. Jostain syystä ainut vastaus jonka olen tähän teologiasta kiinnostuneilta saanut on "en ymmärrä kysymystä". (Mikä on omituista koska se rakentuu klassisen teismin jumalakäsitykselle joka ei rehellisyyden nimissä ole kovin vaikeastitajuttava. Sekä aktuaalisuuden ja potentiaalisuuden luonteiden perusteiden tuntemiselle.)

Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä että sofistikoituneen teologian puolustus ateismia kohtaan on syyttää ateismia yksinkertaistavaksi latistukseksi joka ei pysty käsittelemään sofistikoitunutta teologiaa koska on keskittynyt irrelevantteihin uskovaisiin jotka ovat vain helposti pilkattavissa ja siksi sopivia ateistejen agendalle. Tämä tehdään latistamalla ateismi valikoimalla ateismin auktoriteetit sen mukaan että ne ovat ateisteille irrelevantteja mutta jotka ovat käteviä valintoja jos halutaan ajaa uskovaisten agendaa.

Minä en halua että tämänlaista olisi olemassa. Sen sijaan haluaisin että jossain olisi hyvä ja rakastatva Jumala joka ampuisi kaikkia ateisteja ja uskovaisia perseeseen salamalla. (Mielestäni tässä ei ole mitään ristiriitaista, koska olen itse julma, ihmisiin pettynyt ja erittäin kieroutunut. NOT.) Valitettavasti haluaminen on irrelevanttia. Sillä ajatus siitä mitä Dänikenin avaruusolennot tekisivät Jumalauskolle ovat relevantteja vasta kun nämä avaruusolennot havaitaan asian tilaksi. Sitä ennen ne ovat irrelevantti keskustelunaihe. Ja löytymisen jälkeen määritelmäsolkkaus olisi irrelevanttia. Tärkeää olisi miettiä konkreettisempia seurauksia.

Itse olen esimerkiksi sitä mieltä että jos humanoidit takaavat minulle riittävästi seksiorgioita kutsun heitä mielelläni "Herraksi". Jos he olisivat vain tylsiä reissaaja-insinöörejä, niin ei siinä olisi mitään järkeä. Todellisuustajuni olisi molemmissa asiaankuuluva ja todenmukainen. Nimitys joka ei liity  siihen miten asiat ovat tai siihen mitä hyötyä nimityksistä on ovat turhaa saivartelua, joka kohdistuu paketin kuoreen eikä sen sisältöön. Tätä en pidä sofistikoituneena. Vaan epätoivoisena. Sellaisena johon turvautuvat ne tyypit joilla ei ole kunnollista substanssia koskevaa materiaalia ja argumentteja. Mutta jotka haluavat tästä puutteesta huolimatta vaikuttaa rationaalisilta.

Uskoisin että tämä on yksi syy jonka vuoksi monet haluavat olla ateisteja. He eivät halua olla tämänlaisia epätoivoisia sanasaivartelija-kikkailijoita jotka ovat Jumalansa kanssa vähän kuten tyttöystävältään epätoivoisesti seksiä vonkaavat teinipojat. Että jos nyt kuitenkin vähän saisi vaikka ei saakaan. Tytöt taas yleensä "antavat joko kunnolla tai ei ollenkaan". Hyvien todellisuusnäkemysten kohdalla on vähän sama. Saivartelua tarvitsevat vain ne joilla ei ole kunnollista tutkimusohjelmaa näkemystensä tueksi. (Kiitos.)

Aivan liian yksinkertaista, Watson

Ateistina tunnettu Ilkka Pyysiäinen ehdotti että uskonnonopetusta muutettaisiin niin, että erillisten elämänkatsomustieteiden ja omaa vakaumusta perustana pitävästä uskonnonopetuksista luovutaan ja sen sijaan opetettaisiin uskontotiedettä. Pyysiäisestä "ongelma on oppilaiden erottelu uskonnon perusteella. Vuoropuhelu ja integroituminen eivät voine toteutua, kun oppilaat eristetään toisistaan uskontotuntien ajaksi. Eihän yhteiskuntaoppiakaan opeteta eri tavalla demareille ja kokoomuslaisille." Hänestä uskonto ei katoa, tai oikeastaan edes ole ongelma. "Tietoa ja ymmärrystä uskonnosta tarvitaan oman maailmankatsomuksen muodostamiseksi ja kriittisen ajattelun kehittämiseksi. Uskonnon häviäminen kokonaan oppiaineiden joukosta toisi suuren aukon tulevien sukupolvien sivistykseen. Uskonto ei häviä maailmasta vaikenemalla eikä edes tieteellisen kritiikin myötä. Siksi siitä tarvitaan kriittistä tietoa. Tiede ei silti voi korvata uskontoa vaan ainoastaan selittää sen ilmenemismuotoja."

Ajatus onkin sellainen että uusateistit kannattavat sitä. Kuitenkin "Paholaisen Asianajaja" -blogiin facebookiin ilmestyi kommentoija jonka mukaan vapaa -ajattelijat eivät sitä kannata. "Vapaa-ajattelun suurin ajattelija suomessa ei kannata" ehdotusta ja antoi sivulle viitteen. Kommentissa oli sen tapaista henkeä, että Pyysiäisen ajattelu ei olisi oikeaoppista ateismiakaan. Kun tässä selitettiin että ateistit on nykyään erilaisia. Että uusateismi ei ole vain nimi joka tarkoittaa militanttia ateismia. "Se on kuule Kalle nyt valta vaihtunut." Vastaukseksi saatiin selitys että onko kannattajat vähenneet kanssa "Vallan vaihtuminen on johtanut myös jäsenten vaihtumiseen?" Jossa lähteenä oli Vapaa-ajattelijoiden liiton ilmoitus että sen jäsenmäärä on laskusuunnassa. Tämä sai tietysti huvittuneisuutta, koska tässä ateistien sisältö oli ikään kuin jonkun ulkopuolisen käsissä ; "Trollihellaritko määrittävät Suomen suurimman vapaa-ajattelijan :D"

Oikeammin sanoen tässä olisi kuitenkin käynyt juuri niin että vallan vaihtuminen on johtanut vapaa-ajattelijoiden määrän vähenemiseen. Uusateistit ovat nimittäin irtautuneet tästä. Vapaa-ajattelijat kun ovat vasemistolaista kommunistista ateismia. Lisäksi Vapaa-ajattelijoilla on aika usein kommunismista peräisin oleva näkemys jonka mukaan uskonto tullaan syrjäyttämään ; Että uskonnon katoaminen on osa luonnollista jatkumoa.

Valitettavasti (not.) uusateistit, kuten Jussi K. Niemelä (uusateismin kohdalla suomessa näkyvin joskaan ei varsinainen johtaja hänkään) on peräti korostanut sitä että uusateismi on etääntynyt vapaa-ajattelijoista. ; Uusateistit taas ovat juurikin kuten Pyysiäinen joiden mielestä uskonto ei tule katoamaan. (Edes Dawkins joka asettaa "Jumalharhansa" esipuheessa tavoitteeksi että uskovainen joka tarttuu hänen kirjaansa kääntyisi ateistiksi, ei suinkaan usko että uskonto tultaisiin täysin syrjätyttämään.) Uusateismissa onkin huomattava, että uusateismia edustaa suomessa juurikin alussa mainittu Ilkka Pyysiäinen. Jota voi aivan hyvällä syyllä pitää suomen uusateistejen terävimpänä kastina uskontotiedeasioissa, esimeriksi suomenkielisen melko hyvin uusateistejen parissa tunnetun "Jumalaa ei ole" -kirjansa ja akateemisen oppiarvonsa kautta.

Kaikki olisi tietysti järjelläkin ymmärrettävissä ; Kun ateismin suosio on vain kasvussa ja yleistymässä, ja samanaikaisesti vapaa-ajattelijoiden kannattajamäärät ovat laskussa, pitäisi ymmärtää että tämä tarkoittaa sitä että vapaa-ajattelijat eivät ole enää se joka määrittää tai kuvaa ateismin sisältöä. Uskovaisille kuvitelmana onkin tietysti se, että ateismi olisi vain muoti-ilmiö joka menisi ohi ja että vapaa-ajattelijoiden suosion romahdus kertoisi siitä että pahin on jo takana. Tämä on tietysti huvittavaa koska se ei perustu tosiasioihin vaan siihen että ei osata nähdä laajempaa kokonaiskuvaa.
1: Kenties siksi että ei haluta tutustua koska oma vakaumus on tärkeää. Omiin ajatuksiin tutustumista sen sijaan sitten vaaditaan ateisteilta. Kaksinaismoralismi on sellaista että maailma muuttuisi kenties reilummaksi jos jokainen tälläinen kaksinaamailija hyppäisi huomenna siihen minun äitini kertomuksissa esiintyneeseen kaivoon johon kaikki muutkin on jo hypänneet..

Se, mikä tässä on omituisinta on kuitenkin juuri se asenne jolla asia tuotiin esille. Sananlevittäjämme kun esitti että hänellä on aidosti auktoriteetti määrätä ateismin ideologiasisältö. Ja mikä karmeinta, hänen kritiikkinsä näytti lähinnä sen että hän on täysin pihalla koko ateismi-ilmiön nykyisestä sisällöstä. Sen asenne olikin kaiken kaikkiaan se, että hän vain marssi paikalle ja määritteli kuka on muiden ihmisten auktoriteetti ja ideologiasisältö ja mikä ei.

En ole koskaan ymmärtänyt mistä tämänkaltainen asenne kumpuaa. Mutta se on yllättävän yleistä. Esimerkiksi Flewn kääntymisen kohdalla selitettiin että hän olisi ollut peräti ateistejen nokkamies. Toki oli ymmärrettävää että hänen kantojaan tuotiin esille. Ja kyllähän minäkin mielelläni lähteistän lausuntoja. Ihan sen takia että jos väittää että joku esittää argumentin X sen sisältö on voitava täsmentää jotta kriittinen voi epäillä että onkohan se sanonut mitään sen suuntaistakaan ja tarkistaa asian (toki vaatii työtä mutta on tehtävissä kun on nimiä ja kirjoja joihin seurata asiaa.) Kuitenkin tämä ei ollut kysymys. Flewtä pidettiin auktoriteettina jota ateistejen pitäisi seurata. Henkenä oli tavallisesti se, että Flew olisi ollut niin tärkeä ja keskeinen ateisti että "se on nyt siinä". Että ateismi on romahtanut tämän yhden miehen mukana. Tämänlaista asennetta en ymmärrä eikä sitä voida pitää älykkäänä ; Jos argumentoi että henkilö X sanoo jotain A, se vaikuttaa tietysti vain siinä määrin missä A on kannatettu.
1: Flewn kohdalla hänen filosofiansa muuttui rajusti, hän ei itse asiassa kumonnut vanhaa filosofiaansa vaan astui ikään kuin aivan uuteen. ~ "Kenelläkään ei ollut syytä luopua A:sta vaikka X vaihtoikin mielipidettään ja otti omakseen näkemyksen B kumoamatta A:ta."

Eli kun uskovainen marssii paikalle ja väittää että henkilö Y on ateistien tärkeä auktoriteetti, hän itse asiassa väittää paljon enemmän kun olevansa pelkkä omalla ideologiallaan muita junttaava ääliö. Hän väittää että keskustelu on tällä lausunnolla ohi, koko kysymys on ratkaistu ja hän itse on voittanut. Ja lopullisesti. Sellaisella tavalla että hän vain ilmoittaa miten maailma nyt tästä lähtien makaa.

 En ymmärrä mikä oikeus uskovaisilla on määrittää ateismin vallitsevia virtauksia ja kannattamisia ja ateistejen mielipiteitä ateistejen puolesta? Nähdäkseni ateistien ideologia määrittyy sen mukaan mitä ateistit kannattavat eikä sitä kautta mikä sattuu sopimaan jonkun kajahtaneen uskonhihhulin perversseihin täysin reflektoimattomiin, häijymielisiin ja täysin eiomakohtaisiin kokemuksiin perustuviin fantasioihin vastustajistaan. Tämän käsittäminen lienee karkeasti sanoen noin puolelle "suun tunnustuksessa ääneen todistaville uskovaisille" täysin ylitsepääsemätöntä. Tai ainakin suunnilleen näin moni turvautuu tähän keinoon joskus. Osalle tämä strategia on lähes päivätyö.

Olen käsittänyt että tämänlainen käytös olisi olkiukottamista - ja räikeää oman inkompetenssin paljastamista kun näyttää että ei tunne kritisoimaansa kohdetta mutta että täytyy silti räkyttää. Silti tämänlaista käytöstä ei ole harvinaista kohdata. Yleensä olen ymmärtänyt että mikä on jonkun käännytysargumentin tarkoitettu sisältö, joka sitten on yleensä vain sitä että uskovainen puhuu omasta puolestaan eikä osaa olla vastavuoroinen sosiaalinen ihminen ja ottaa erilaista ajattelutapaa ollenkaan huomioon. Tämänkaltaisissa asenteissa en näe yhtään mitään järkeä. En voi edes kuvitella mitä tämänlaista käytöstä harjoittavat ihmiset kuvittelevat tekevänsä ja miksi he sen tekevät siitä huolimatta.

Heiveröinen Jumala

David Klinghoffer on Intelligent Designin kannattaja. Hän kiistää ID:n olevan kreationismia ja että kysymys on tieteestä eikä uskonnosta. Sillä tämänlaisia kannanottoja Intelligent Designin kannattaminen tarkoittaa.

Nyt hän esittää että ID -kriitikot eivät ymmärrä Jumala on nöyrä ja ujo. "God's humility appears to us as modesty or shyness, almost. I've tried to explain this to my kids in terms they can understand, referring them to the deer that sometimes browse in the blackberry bushes at the edge of our driveway. If we want to enjoy watching them, we have to be careful not to scare away our silent, beautiful deer with loud voices or sudden movements. In the same way, one purpose of setting aside frenetic weekday activities on Shabbat is to make a space where God will feel comfortable and, so to speak, unafraid, of joining with us in our homes in a most intimate fashion." Eli toisin sanoen Jumala piilottelee ja on hyvin henkäyksenomaisesti maailmassa. Pyhäpäivän eriyttämistä tarvitaan siksi että Jumala ei ole kovin konkreettinen ja ilman hiljentymistä emme saa hänestä mitään kokemusta. Etäännymme Jumalasta jos elämme maailmassa.

Tämä voisi olla pelkkää henkilökohtaista uskonnollisuutta eikä ongelma sille että ID ei ole uskontoa. Mutta Klinghoffer käyttää tätä selityksenä sille, että ID ei saa suosiota. "This observation about God's personality may explain why the evidence of design in the world is elusive to many people. What my colleague Dr. Stephen Meyer calls the "signature in the cell" in the genetic code, in protein synthesis, in what biochemist Michael Behe calls irreducibly complex features of biology, in the Cambrian explosion and the rest of the fossil record, in cosmology, in individual types of creatures -from butterfly metamorphosis to the history of whale evolution - whatever piece of the argument for intelligent design that you think of, it is all very lightly imprinted. It takes patience and study to see." Tämä on tietysti sinänsä hyvin miellyttävä asenne, koska se ei syytä erimielisiä nuijiksi moraalittomiksi typeryksiksi jotka eivät osaa mitään vaan ovat erimielisiä vain koska heidän maailmankuvansa on jämähtänyt ja että he hyökkäävät henkilökohtaisista syistä innokkaita vainoamaan kaikkia jotka ovat erimielisiä. Hän päin vastoin näkee ID:n kanssa erimielisyyden ymmärrettävänä tavalla joka ei vaadi rationaalisuuden ja tieteellisyyden ja moraalisuuden hylkäämistä. Tämä on jotain jota ei tavallisesti kuule ollenkaan ID:n kannattajilta.

Tämä on kuitenkin mielenkiintoinen, koska se itse asiassa samalla tunnustaa että Intelligent Designin argumentit ovat hyvin heikkoja. Niiden tarkempi ruotiminen "tuhoaa taian". Argumentit ovat toisin sanoen "henkäyksenomaisen heikkoja" ja niiden ymmärtäminen ei onnistu tieteellisellä kokeellisella tutkimusotteella vaan siitä luopumisella. Klinghoffer toisin sanoen tunnustaa että ID -argumentit eivät ole kovin voimakkaita ; Ne voidaan hyväksyä vain uskonnollisen ihmisen intuitiota hiomalla eikä tieteelliseti. Tässä mielessä "design -argumenteiksi" kuvatut eivät enää olekaan jumalatodistus vaan enemmänkin meditaatiotyökalu.
1: Huonon argumentin kutsuminen "ujoksi viittauksenomaisuudeksi" on sama kuin muuttaisi tä "musta tuntuu" -asenteen argumentiksi kutsumalla sitä "intuitioksi". Typerää. Usein tehtyä, mutta se ei vähennä typeryyttä vaan päin vastoin lisää sitä. Klinghoffer siis samalla tunnustaa että ID on uskontoa, ja selittää että uskonnollinen suhtautuminen ja asenne on olennaista jotta ID:argumentit voi ottaa ollenkaan vakavasti. (Näin ollen naturalistien avomielisyyden puute on sitä että he eivät ole uskovaisia..)

En tosin ollenkaan tiedä miksi Jumala ei aikaisemmin ollut ujo ja nöyrä. "Raamattu", etenkin vanha testamentti, on täynnä varsin empiirisesti ilmiselviä asioita. Jumala puhuu pilvistä, tappaa egyptiläisiä lapsia, ratkaisee sotia, aukaisee maata keskeytettyä yhdyntää harjoittavien alta, ampuu synagogassakäymissääntöjä rikkovia salamalla. Sille miksi Jumala on nykyään ujo ei ole oikein mitään selitystä - siis tietenkin jos sellaiseksi ei lasketa sitä että myytit ja juorut ovat kasvaneet ajassa ja että alkeelliset rautakautiset ihmiset ovat keksineet hatusta tarinoita joita kukaan täysijärkinen ei yrittäisi totena sepustaa nykypäivänä kun tiedämme enemmän. Ujo Jumala joudutaan uskomaan vain koska näitä vanhatestamentillisia aggressiivisesti interventoivia Jumalallisia ihmeitä ei nykymaailmassa oikein tapahdu missään ikinä koskaan.

Tämä muistuttaa Flewin nuoruusajan argumentista, näkymättömästä puutarhurista. Jos jossain paikassa väitetään olevan puutarhurin, ja tätä yritetään nähdä, voidaan puolustautua että tämä on näkymätön. Ja jos tätä yritetään punnita, selitetään että tällä ei ole massaa. Ja lopulta ollaan siinä että voidaan kysyä olennainen kysymys : Miten tämän salaperäisen näkymättömän, massattoman, karhunrautoihin astumattoman... puutarhurin olemassaolo voidaan erottaa tilanteesta jossa puutarhuri on olematon. Henkäyksenomaisuus ja heikkous tarkoittaa juuri sitä että on vaikeaa ellei mahdotonta erottaa tätä "ujoa puutarhuria" "olemassaolemattomasta puutarhurista". Samalla tätä miettiessä unohtuu se, että tosiasiassa "puutarhurin todistamiselle" on annettu paljon mahdollisuuksia ja meillä on oikeastaan tarve tämänlaisiin "vaikeasti tavoitettavuuteen" jos ja vain jos näissä kaikissa on epäonnistuttu.
1: Nämä puolustelut ovat ad hoc -selityksiä joiden sekoittaminen mustien aukkojen kaltaiseen "epäsuoraan havaitsemiseen" on erinomaisen surkeaa argumentointia. - Koska mustan aukon fysiikka on sellainen että muunlaista vaihtoehtoa ei ole. Jumalan kohdalla ei sen sijaan ole mitään gravitaation kaltaista ehdotonta viitekehystä joka ohjaisi siihen että Jumalan on oltava jotenkin pakosti hienovarainen. Samoin vertaus neutriinoihin on varsin huono, koska neutriinot oletettiin koska muuten oltaisiin jouduttu vain kumoamaan vallitsevat teoriat ilman että olisi ollut mitään tilalle. Pauli oletti spekulatiivisen hiukkasen ad hoc -selitykseksi joka perusteltiin juuri tämän vuoksi - ilman tätä vallitsevan teorian suojeluperustetta ajatus painottomasta teoreettisesta hiukkasesta olisi ollut puhtaasti naurettava. Nyt se oli vain kiusallinen ja siitä haluttiin eroon ja siksi neutriinojen havaitsemiseen haluttiin kehittää kaikenlaista.

On eri asia sanoa että Jumala on näkymättömissä siksi että paremmin havaittavat Jumalat on jo falsifioitu kuin selittää että Jumalalla on pakosti ominaisuuksia jotka tekevät siitä näkymättömän. Tai selittää että jos emme oleta Jumalaa niin meidän olisi luovuttava esimerkiksi aineen ja energian säilymislaista tai vastaavista. Tämä ero on niin olennainen että Klinghofferin selitys hienovaraisuudesta näyttäytyy pelkästään uskonnollisena meditaatioasenteen kannattamisena.

Siksi onkin hyvä muitsaa että kun puhutaa likimain mistä tahansa pseudotieteestä, on tunnettu ad hoc selitys jossa tutkiminen tuhoaa ilmiön. ; ESP:n kannattajista skeptikoiden aurat pelottavat pois auttavat henget ja häiritsee parapsyykikon energiakenttiä. Skeptikot ovatkin erikoisia, heidän mielensä ominaisuudet ovat selvästi voimakkaampia kuin minkään maailmankuvan henget ja Jumalat ; Skeptikon "antimagicfield" estää kiroukset, ajatustenluvun, levitoinnin, kaukoparannuksen ja onnistuneen tarotennustuksen tekemisen. Tietojeni ikaan se tuhoaa myös veden muistin ja tuhoaa homeopatian. Klinghofferiin viitaten se myös selvästi estää Jumalan tekemät ihmeet. ; Ajatuksena tämä skeptikoiden ylivoimainen mielenvoima verrattuna Universumin Voimavärähtelyihin on vielä omituisempi ja vähemmän todistettu kuin se, että uskoisi niihin Jumaliin ja henkiin itsessään.

Tämänlaisten ad hoc -suojausten rakentaminen ei suinkaan pelasta näkemyksen uskottavuutta, vaan päinvastoin tuhoaa sen.

Jumala laatikossa

Mystikot ovat katsoneet että Jumalan olemassaoloa ei voi tietää. Pascal jopa esitti että jos uskonto kieltää että Jumalan olemassaolo on kätketty, uskonto on väärä uskonto. Jumalan piilossaoloa on pidetty vahvasti kristillisen Jumalan ominaisuutena.

Jumalan poissaolo on sinällään mielenkiintoinen asia. Sillä tosiasiassa Jumala on varsin mahtava veikko. Tämänlaisen voisi olettaa nimen omaan näkyvän ja ilmitulevan. Onkin selvää että arkikokemus kuitenkin näyttää että on helpompaa valokuvata harvinaisia eläimiä kuin Jumalaa. Ja että kaneilla on enemmän vaikutusta arkitodellisuudessa kuin Jumalalla. Jumalan piiloutuminen voidaankin helposti nähdä ad hoc -selityksenä havaitulle poissaololle ; Flewn vanha ajatus siitä miten "puutarhurista" selitetään "näkymätön puutarhuri" jos tästä ei onnistuta saamaan havaintoja. Tämä näyttää miten ad hoc -selitykset heikentävät näkemystä ja lopulta siitä tulee kumoamattomissa oleva väite, jota ei voi mitenkään erottaa siitä konseptista joka esittää että kohdetta ei ole. Ei oleminen ja oleminen ovat tiloja jota ei tässä vaiheessa voida erottaa toisistaan.

Uskovaisten Jumalan piiloutumista voidaan kuitenkin ymmärtää myös toista kautta ; Hyvin usein kuulee siitä miten ihmisistä tuntuu siltä että Jumala on poissa tai katsoo poispäin. Uskovaiset saavat tämänlaisia tuntemuksia esimerkiksi katastrofien jälkeen. Tämä ahdistus on tuottanut pahan ongelman kaltaisia kysymyksiä ; Jos Jumala on hyvä, miten Hän sallii kaikenmoista. Usein selitykseksi tulee se, että Jumala sallii pahan koska vapaa tahto on todella tärkeä asia.

Mutta tästä voidaan mennä pidemmälle. Ja tämä tekee Jumalan piiloutumisesta jotain joka ei itse asiassa ole kovin helposti odotettavissa Hyvältä ja Kyvykkäältä Jumalalta.

Asia lähtee Jumalan mykkyydestä. Itselläni ei, rehellisyyden nimissä, ole mitään Jumalan läsnäolon tai poissaolon kokemuksia. Yksinäisyydentunteet liittyvät yleensä konkreettisiin ihmisiin, "seuraan jota ei ole juuri nyt tässä". Samoin seurassaolon tunteet. Sosiaalisuuteni on siis sidottu sosiaaliseen toimintaan. Kuitenkin minäkin olen jonkinlainen ongelma uskovaiselle. Sillä jos pelastus on eettisesti tärkeä asia, ja kadotus on paha asia ja kadotukseen johtavat asiat ovat pahoja, niin miten hyvä ja rakastava Jumala pysyy piilossa? Miksi hän ei ilmennä minulle läsnäoloaan yrityksistä pyöriä ties minkälaisissa uskonnollisissa piireissä ja erilaisista heittäytymisistä huolimatta?

On nimittäin hyvä huomata, että Jumalan olemassaolo on todellakin vahvike siihen että hänen käskynsä ovat vastaanpanemattomia. Tottelemattomuus on vaikeampaa. Jumalan piilottelu vähentää paratiisiin joutumista ja lisää kadotukseen lennähtäviä.

Moni ateisti ja agnostikko kuitenkin nimen omaan miettii Jumalan olemassaolokysymyksiä. He päätyvät tulokseen että Jumala ei ole olemassa. Jumala sallii tämän - Hän peräti näyttää ilmestyvän vain niille jotka jo valmiiksi Häneen vahvasti uskovat. Jumalan ilmestyksillä ei siis ole ainakaan kadotukselta pelastamisen intressiä kovin vahvasti mukana. Hän näyttää keskittävän voimansa ja mahtinsa "jo saavutettujen etujen säilyttämiseen". On selvää että tämä on ongelma. Jumalan piilottelu, joka näyttää varsin ilmiselvältä kun sitä katsoo, on vaakalaudalla.

Asiaa selitetään usein yrityksen vähyyden kautta. Mutta tämä voidaan melko helposti kiertää muistuttamalla että jos vanhemmat hylkäävät lapsensa ja lapsi tekee pahojaan, on vanhemmilla selvästi vastuuta asiasta. Saman voi ajatella liittyvän Jumalaankin. Siksi teologit ovatkin hakeneet ongelmaan toisenlaisia vastauksia, parempia ja laadukkaampia. (Tai jotain.) Richard Swinburne onkin esittänyt että ateistien olemassaolon salliminen olisi olennaisesti samanlainen kuin pahan ongelma. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella jumalatodistuksia rustaavan uskovan teologin suuhun ; Heille ateismi on itsessään pahuus, joten ateistin kohtaaminen on hieman kuin kohtaisi ruttotaudin tai maanjäristyksen. Tämä ei ole kovin kiva lähtökohta positiiviselle kommunikaatiolle.) Swinburne päätyykin siihen että koska Jumalan ilmestyminen olisi kovasti vakuuttava, Hän ei ilmesty koska se johtaisi vapaan tahdon tuhoutumiseen. Ateistit eivät voisi olla ateisteja jos Jumalan olemassaolo olisi ilmiselvää. Tämä tuhoaisi valinnanvapauden.

Tämä toki näyttää miten teologi voi olla sekularisti. Tämä on kaunis huomio ja sen täytyy kannustaa meitä joista esimerkiksi uskonnonvapaus on tärkeää.

Kuitenkin tässä on mukana vakavampi ongelma. On varmasti löydettävissä ateisteja jotka ovat esimerkiksi järkyttyneet esimerkiksi siitä miten pahan ongelmaa ratkovat teologit prosessissaan itse asiassa oikeuttavat ties minkälaisia maailmassa tapahtuvia hirmutekoja. Nämä järkyttyneet ovat niitä ihmisiä joissa voi kuvitella olevan kaksi vaihdetta ; He ovat joko ateisteja tai Jumalakapinoijia ; He näkevät Jumalan sellaisena että jos Hän olisi olemassa, Hän ei olisi palvonnan ja tottelemisen arvoinen. Kidutus Helvetissä on luonteva lisä lisäämään kapinan eettisyyttä ; Jumala näyttäytyy heille tyrannina, jolla on erimielisille ja tottelemattomille kidutuskammio. ~ Swinburnen reaktio näihin on tilastollinen ; Hän perustelee että ihmiset ovat yleensä miellyttämishaluisia. Näin Jumalan olemassaolo olisi todellakin vahva yllyke totella. Kapinointi olisi marginaalista. Etenkin kun kapinoinnin seuraukset eivät olisi mielessä jonain kuvitteellisena, vaan niiden toteutuvuus olisi jotain muuta kuin minä se nyt ateisteille ilmenee ; Uskovaisen esittämä perätön uhkaus joka kertoo vain jotain uskovaisten omista mielihaluista. Näin Jumalan ilmestyminen todellakin johtaisi valinnanvapauden karsiutumiseen.

Tämänlaisissa kysymyksissä on kuitenkin ylläolevaa omituisempi piirre.

Uskovaiset tuppaavat kannattamaan samanaikaisesti Jumalatodistuksia että todistuksia joissa Jumalan kerrotaan piilottelevan. Toisin sanoen he selittävät että Jumalasta olisi hyviä todisteita. Richard Swinburnekin on itse asiassa argumentoinut sekä siitä miten Jumala on hyvinkin todistettu. Sekä siitä miten Jumala sallii ateismin piilottelemalla.
Ongelmana on se, että nämä ovat tyystin yhteensopimattomia ;
1: Jos Jumala on piiloutunut, hänestä ei saa Jumalatodistusta. Ja jos meillä on perustelu Jumalan piiloutumiselle, on se samalla perustelu sille että pätevien Jumalatodistusten etsiminen, rakentaminen ja esittäminen on joko mahdotonta -tai vähintään epäeettistä.
2: Jos meillä on Jumalatodistus joka on oikeasti pätevä, Jumala ei piilottele. Jos tässä tilassa keksimme perustelun jonka mukaan eettinen Jumala piiloutuisi, niin siinä tapauksessa joko tämä perustelu on väärässä tai sitten Jumala on paha.

Näin argumenttien synteesiyritykset voisi karkeasti ja ilkeästi typistää seuraaviin malleihin.
1: Jumala piilottelee tavalla jossa Jumalan löytävät vain ne jotka muutenkin Hänet haluaisivat löytää niin pakkomielteisesti että vakuuttuisivat kivenlujasti vaikka perusteluja ei olisikaan. Tällöin jumalatodistuksen esittäminen, julkituominen ja niillä argumentointi ei voi toimia, koska ihmiset eivät vakuutu ellei tuo ehto täytä. Silloin he löytävät Jumalan ilman Jumalatodistustakin. Ja jos Jumala piilottelee tällä tasolla sitä joutuu pakotetusti tunnustamaan että on täysin rationaalista ja perusteltua olla ateisti.
2: Tai siihen Jumalatodistuksia että ateistit ovat tyhmiä puolieläimiä, joiden järjenkäyttö on niin alkeellista että heidän vapaa valintansa ei muutu suuntaan tai toiseen. Tämä on perusteluna hauska ja epäkohtelias, mutta sen voi tietysti kiertää selittämällä että monien ateistejen näkemys siitä miten uskovaiset uskovat todistuksiinsa johtuu siitä että heidän kognitiiviset kykunsä ovat kaiken kaikkiaan niin rajoittuneita että he kokevat perustelunsa rationaalisiksi koska eivät vasta -argumentteja yksinkertaisesti kykene ymmärtämään vaan kokevat ne eiargumentteina tai epäonnistuneina argumentteina.

Teologiassa ikävää onkin juuri se, että perustelusysteemi näyttää vaihtuvan usein lennosta. Lopputuloksena on sitä, että yhdenlaista premissisettiä käytetään ratkaisemaan yhdessä kohdassa oleva ongelma. Ja sitten toisessa kohdassa vaihdetaan lennosta premissisettiin joka on ristiriidassa sen aikaisemman ratkaisun kohdalla. Järkevintä tässä tilanteessa on huomata ristiriita ja selittää että jompi kumpi näistä keskenään ristiriitaisista kohdista on nyt selvästi totaalisen väärässä. Että korjatkaa ja tulkaa sitten takaisin.

Ateistien olemassaolo itsessään näyttää kuitenkin olevan uskovaisille kova paikka - tavalla tai toisella. Tämä selittänee ateistien kohtaamaa aggressiivisuutta. Erimielisyyden lisäksi ateismi itsessään on ilmiönä ongelma. Ongelma jonka ratkaiseminen ampuu pakosti jossain toisaalla sormille ikävästi.