uskonkritiikki vs. uskontokritiikki ~ Eli taistelu tietäminen vs. hyöty

Systomykoosissa kirjoitettiin uskonnosta. Se tiivistää mielestäni hyvin osuvasti ateistikritiikin. Se on myös epätavanomaisesti kohtelias. Sellaisena se on jossain määrin kunnioitettava, jonkinlaisena äärimmäisenä harvinaisuutena.

Se nostaa esille joitain piirteitä joita haluan nostaa esille. Se määrittelee uskonnon hyvin mielenkiintoisesti. "Useimmat ainakin kristinuskon erilaisista ilmentymistä näyttävät ajattelevan, että uskovaisena olemiseen riittää uskominen." ... "Uskonnoissa olennaista on siis usko. Uskonto ajattelee, että ei ole olennaista miettiä voiko jumaluudesta saada tietoa, vaan uskominen on sekä välttämätön että riittävä kriteeri uskonnolliseen hyvyyteen." Tällä määritelmällä on väliä. Sillä sitä sovelletaan ateismikritiikkiin. Tämä on se usko, jota puolustetaan ja jossa määrittein kuljetaan.

Mielestäni siinä on ongelma. Uskonto ja usko tupataan nimittäin erottaa toisistaan jopa kristittyjen parissa. Ja mielestäni tämä on erinomaisen hyvin huomioitu ateistien puolella. Itse asiassa moni saattaa kokea esimerkiksi minun uskontovouhkaamiseni perin epäkiinnostavana koska jauhan instituutioista, vallasta ja jumalatodistuksista - ja jopa kreationismista joka ei nojaa uskoon vaan siihen että tiede kumoaa ateismin ja todistaa Raamatun kertomukset tosiksi. Tämä on uskontokritiikkiä, josta puuttuu uskokritiikki. ~ Minunkin teksteistäni löytyy kasoittain juttuja siitä, miten jumalatodistuksissa on aukkoja siihen miten uskovaisilla on hyvin epäreiluja instituutioita historiassa että nykyajassa. Moitin kirkkoa ja uskondogmeja. Näkökulma tässä on hyvin vahvasti "apolloninen". Pääsyy on se, että minulla ei ole mitään tarvetta moittia uskoa.

Jotenkin uskovaiset elävät sellaisessa maailmassa jossa instituutiokritiikki on joko uskoon kohdistuvaa tai irrelevanttia. Siksi kaikki uskontokritiikki nähdään uskokritiikkinä. Tämä on varsin mielenkiintoinen, koska se ei ole vain päätös uskovaisten omasta maailmankuvasta. Vaan se on jotain jossa pelikenttä määritetään yhteiskunnan kokoiseksi. Se on yritys tuoda maailmaan teokratiaa. Valitettavasti systomykoosin tapa määritellä "uskonto" "uskon" kautta siten että kaikki muut kulmat irrelevantisoidaan on tässä mielessä vaarallinen. Hän toki huomioi tähän liittyviä ongelmia blogauksessaan, koska hänestä uskontokeskustelu pitää rajata uskonnon hyödyllisyyteen.

Uskon ja uskonnon määritelmä itsessään on Systomykoosin soveltamistavassa kuitenkin hyvin rajattu. Se ei kata uskonnonfilosofian uskonkäsitteitä kovinkaan laajasti. - Se on käytännössä hyvin triviaali ja vaatii kovan tason dogmaattisuutta hyvin monissa asioissa. Se ei kata kovin suurta osaa ilmiöstä jota kuvaamme uskonnoksi. Sen kanssa erimielisiä on uskovaisten parissa ja uskontofilosofiassa paljonkin.

 Esimerkiksi oma suosikkini asiaan on se, että uskonto on määrittynyt Pascal Boyerin kognitiivisen näkökulman kautta. Uskonto ei olekaan uskoa, vaan se on instituutio joita voidaan tutkia sosiologisesti siinä missä pallopelejäkin. Ja niiden taustalla oleva psykologiakin on, jos ei yksilötasolla redusoituva niin ainakin tilastollisesti kokonaiskuvaa antavasti kuvattavissa. Ja tällöin uskonto on sitä, että on (a) dogmi jossa uskotaan (b) sellaisen (c) kompleksin idean rakennetta mukailevan olennon olemassaoloon jolla on (d) pääsy henkilön ns. strategiseen tietoon eli kiusallisiin yksityisiin seikkoihin, olivatpa nämä sitten ajatusrikoksia tai muita asioita joita ei haluta ihmisyhteisön tietoon (e) ja joka kykenee rankaisemaan tästä. ; Tämäkään ei ole sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Mutta Jumalan olemassaolo on sidoksissa siihen.

"Systomykoosi" uskaltaa esittää että uskonto ei tee todellisuusväitteitä koska silloin se lakkaa olemasta uskoa ja muuttuu pseudotieteeksi. Tämä on sinänsä hyvä huomio. En - ihan oikeasti - tiedä montaa positivistisempaa maailmankuvaa kuin nuoren maan kreationismi. Siinä Jumala on ihan oikeasti empiriakysymys. "Raamattu" on luonnontieteenkirja, joka on niin oikeassa että jos tutkimukset falsifioivat Raamatun niin tutkimukset on huonosti tehty ja ne pitää tehdä uusiksi paremmin. Nuoren maan kreationismi tekee tiukkoja ennusteita maan iästä, fossilisoitumisprosesseista ja radioaktiivisen hajoamisen fysiikasta. Tässä mielessä kreationismi on uskonto jolla ei ole uskoa. Ja "Systomykoosin" kirjoittaja naulaa tämän mielestäni oikein kivasti esille.

Kreationismi on kuitenkin uskonto sanan oikeassa mielessä. Uskonto ei siis vaadi uskoa. Ja kreationismi nostaa esille tärkeän seikan. Jumala ja uskonto ovat hyvinkin monesti käytännössä falsifioitavissa triviaalissa mielessä. Uskonnosta puhuttaessa huomio keskittyy hyvinkin helposti Jumalaan sen sanan abstrakteimmassa mielessä. Kuitenkin joka ikinen jumalatodistuskritiikki tosiasiassa todistaa että jonkin tietyn tyyppinen Jumala ei olekaan perusteltu. Kaikkia mahdollisia Jumaluuksia ei voida kumota, mutta yksittäisiä kenties voidaan. Esimerkiksi jos kreationistit sanovat että Jumala ja evoluutio ovat ehdottomasti yhteensovittamattomissa, niin se on sen pahempi sille Jumalalle. Empiirinen kysymyksenasettelu tuomitsee kreationismin Jumalan. Luonnontiede tarttuu Jumaliseen. Ja se, että systomykoosi määrittelee uskonnon hyvin tiukalla ja kognitiivisesti triviaalilla tavalla ei muuta tätä tosiasiaa.

Mutta kreationistit ovatkin uskonnoissa sitä mieltä että "usko" itsessään vaatii lisätarkkuutta. On mietittävä faithia ja beliefiä. Ja systomykoosin määritelmä selvästi kattaa vain melko triviaalin osan jopa käsitteestä "usko". (En kuitenkaan haluaisi kirjoittaa hänestä otsikoita "ei tiedä uskonnosta mitään." Hän saattaisi jos osamme vaihtuisivat. Mutta lupaan. Olen toisella tavalla ärsyttävä vittupää. Ei siksi että systomykoosin kirjoittaja olisi. Vaan siksi, että minä olen.) Sen kuitenkin sanon, että usko -käsitteen tarkka pilkkominen ja uskonnon muuttaminen ihmisten emootioihin naulatuksi instituutioksi johtaa siihen, että on monia syitä olla erimielinen lausunnon "Uskontoa ei voi todistaa ei-totuudeksi, uskonnon perusta on ikuisesti koskematon. Vaikuttaa truismilta, mutta filosofisesti se on hyvin olennaista."

Uskonto on hyvin usein kritisoitavissa ja kumottavissa triviaalissa mielessä. Esimerkiksi monet paranormaalit ilmiöt ja kirouksiin ja vastaaviin uskovat näkemykset ovat maailmasta olevien tietojemme pohjalta tyystin falsifioidut. Syy-yhteyttä ei näy ; Kirotut eivät kuole useammin kuin eikirotut. Tämä voi tuntua banaalilta rinnastukselta, mutta muistutan kuitenkin että ihmisillä on aina usko jossain hyvin triviaalissa mielessä. Hindulainen ei usko johonkin abstraktiin Jumalaan vaan hän nojautuu tiettyyn uskontoon jolla on tietyt dogmit ja tiettyjä tosiasiaväitteitä. Jokainen uskovainen puolustaa Jumalakäsityksensä koskemattomuutta NoMa -periaatteella. Periaatteella johon itsekin, näin agnostikkona, uskon. Mutta NoMa -käsittelee Jumalaa "yleismielessä". Ja sillä puolustetaan uskontoja, jotka käytännössä tiivistyvät triviaaliksi uskonnoksi.

Katsokaa vaikka:
1: Tosiasiassa usko Jumalaan on sidottu Jumalan määritelmään. Systomykoosi ei sattumoisin lähesty tätä piirrettä, vaikka se on teismin ja uskonnon kohdalla hyvin oleellista. Usko ilman Jumalaa on itse asiassa samanlainen tilanne kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa moitittiin rituaalikeskeistä uskonnon tuijottamista pinnallisena ja huonona. Ja syystä. Valitettavasti tämä sama syy on tässäkin kohden. Jumalan määritelmistä esimerkiksi pahan ongelma on falsifiointiyritys Jumalalle joka on hyvä ja kaikkivaltias. Tämä on eettinen argumentti eikä siksi johdata monia uskomaan siihen että tämä falsifiointi on onnistunut. Mutta huomatessaan miten alkusyyksi määritelty Jumala on yritetty todistaa argumentatiivisesti ja miten tämän argumentin heikkoudet on tuotu esille, on selvää että ateismi voi todellakin perustella miksi Jumalaan uskominen muuttuu yhtä tyhjäksi kuin rituaali ilman Pyhää. Systomykoosissa tarkastellaan sitä että Jumalasta ei voi tietää. Tässä nojataan siihen että onko määritellynkaltaista Jumalaa olemassa. Usko tietyssä mielessä voi toimia ilman tietoa, mutta se ei toimi ilman ontologiaa.
2: "Lähes kaikkien uskontojen jumalkäsityksessä on olennaista se, että jumalat eivät anna itsestään mitään havaintoa. On todennäköistä, että uskonnot ovat kehittäneet jumalat sellaisiksi siksi, että jumalia ei ole, ja (pätevien) todisteiden puutteelle pitää keksiä jokin perustelu. Kristinuskon perustelu on se, että jumala koettelee ihmisen uskoa olemalla antamatta todisteita, näin erotellaan jyvät akanoista ja poimitaan taivaaseen vain hyvät ihmiset." Tämä on itse asiassa todiste siitä että ateismi voi perustua uskontokritiikkiin jossa ateismi nimenomaan on rationaalinen. Se perustuu pääasiassa kahteen argumenttiin. (1) Russellin teekannuun, joka viittaa siihen että kohteen piilottelu tarkastelun ulkopuolelle itsessään tekee siitä epäuskottavan ja (2) Flewn näkymätön mies joka osoittaa että mitä falsifioimattomammaksi Jumala tehdään, sitä enemmän se on sitä että Jumalasta ei jää mitään jäljelle. Ja tätä kautta päädytään siihen että Jumalakritiikki riittää. Ateistin ei tarvitse falsifioida Jumalaa, riittää että hän osoittaa että on rationaalista ja konsistenttia nähdä, että Jumalaa ei ole.
   2.1: Flew onnistuu tässä kohden paremmin kuin mitä alkusyyksi Jumalan määrittäneet. Ja tieteessä ei ole kysymys ehdottomasta todistamisesta vaan siitä kummalla on paremmat argumentit. Keskustelulla voi olla ehdoton voittaja vaikka ehdoton absoluuttinen tieto ei olisikaan saavutettavissa.

Uskontopuolen ateismikritiikki nojaa yleensä tieteenfilosofian rajallisuuksiin. Popperin tuhoama positivismi ei ole vaihtoehto ja sen jälkeen on oleellista tajuta vain se, että tietoteorian rajat koskevat yhtä paljon induktiota joka koskee teoriaa siitä että nopeasti liikkuva tiiliskivi tuhoaa pääkalloja kuin evoluutio vai kreationismi -debattia. Ateistit ovat skientistejä, eivät positivisteja tai ontologisen totuuden absoluutteja. Tämä on ateismin ydintä. Ja se näkyy monia ärsyttäneessä "There is propably no God" -lauseessa. Tätä ei näytä ymmärtävän vaan skientisteiltä vaaditaan eiskientistisiä vaatimuksia, uskovaisten omia ehdottoman varmaan faith-uskoon nojaavia hype -intoiluja. Ateistit eivät yksinkertaisesti väitä mitään sellaista mitä heidän väitetään väittävän. Ja asiallisen kritiikin minimitaso on kritiikin kohteen ymmärtäminen edes jollain tasolla. "Voitamme ateismin koska teimme olkiukon jota t oistamme ja levitämme keskuudessamme"  ei ole mikään argumentti.

Itse asiassa ateismikritiikkiä vaivaakin se, että uskon käsitekin tunnetaan paremmin kuin tiedekäsite. Ja valitettavasti kun puhutaan tieteen rajoista, sitä ei voida tehdä ottamalla esille tiedekäsityksiä ja niiden kykyjä. "Tiede ei voi todistaa kaikkea" on  toki ehdoton tieteenfilosofinen todistus jota ei voi kiertää. Mutta se, että (a) Jumala triviaalissa mielessä ei missään tapauksessa ja (b) juuri Jumalakysymyksen ei välttämättä ja auttamatta tarvitse olla sen kummemmin tieteen ulkopuolella kuin gravitaationkaan. Se, että todisteiden puute ei ole todiste puuteesta on Jumalan kohdalla jotenkin ilmiselviö, mutta jos tätä sanoo Jumalan a priorisesta todistamattomuudesta kohtaa "demonstroi" tai "Jos sinulla on idea miten Jumalan olemassaolo tai ei-olemassaolo todistetaan, niin ole hyvä, estradi on sinun". Asenne on selkeästi hyvin ristiriitainen. Pikemminkin estradi voisi olla siinä että todistaa että minkään uskonnon yksikään Jumala ei koskaan ikinä missään ole minkäänlaisen falsifiointikriteerin alla. Ja tämän voitettuaan ei voi muuta kuin tajuta että jäljellä ei ole mitään merkitystä. Uskonto katoaa välittömästi jos siinä ei ole väitelauseita. Boyerin kognitiivinen näkemys näyttää että usko muuttuu. Se ei enää olekaan jotain johon sidotaan identiteetti ja pidetään suurena kysymyksenä tai tärkeänä asiana.

Huomattavaa on, että ateistikriitikot kutsuvat tätä jäännettä uskomiseen uskomiseksi. Ja sitä pidetään lähinnä epäkiinnostavana. Selvästi heillä on kysymys uskontokritiikistä epistemologisessa ja uskontoinstitutionaalisessa ja psykologisessa mielessä. Ateistejen keskustelu ei siis mene "uskon" alueelle ja heitä pidetään silti epäkunnioittavina törkyilijöinä jotka muka jotenkin sorkkivat tieteensä ja maailmankuvansa kanssa uskovaisten alueella.

"Systomykoosissa" yritetään olla rakentavia. Tämä on hyvä asia. Ja se tarkoittaa sitä että yritetään rajata asiallisen uskonkeskustelun sisältö. "Ateisti ja uskovainen eivät kiistele siitä, onko Jumalaa olemassa, vaan siitä, että onko uskominen vai järki parempaa. Ateisti ja uskovainen eivät oikeastaan voi ikinä keskustella ollenkaan uskonopillisista kysymyksistä, kun toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäällä toissapäivänä istuneesta variksesta. Asia mistä ateistit ja uskovaiset voivat järkevästi keskustella, on miten uskonto konkreettisesti näkyy, onko olemassa jotain missä uskonto aiheuttaa negatiivisia seurauksia tai positiivisia, täyttääkö uskonto jonkin määriteltävissä olevan tavoitteen hyvin vai huonosti, yhteiskunnan, yhteisön tai yksilön tasolla." Valitettavasti tämä on juuri se jota tapahtuu. Jos tämä on se mitä haetaan, asia on jo tapahtunut. Sillä uskontokriitikot, olivatpa he agnostikkoja tai ateisteja tai teistejä,  harjoittavat uskontokritiikkiä. Usko on yksinkertaisesti jo jätetty pois. Moni moittiikin uusateismia siitä että se käsittelee vain fundamentalismia ja kreationismia. Ja että se "ei päde uskoon" (tai uskontoon Systomykoosin määrittein). Kuitenkin samanaikaisesti Systomykoosi moittii "skientistejä" tunkemisesta alueille joissa pelikentät eivät toimi. "Uskonnon perusteita, jumaluuden olemassa oloa ja muita ns. suuria kysymyksiä käsitellessä ateistit perustelevat uskovaisille että heidän uskonsa on huono, koska se ei perustu siihen mihin ei-usko perustuu. Ateistit siis moittivat uskovaisia siitä, että heidän maailmankuvansa ei täytä ateistin maailmankuvan hyvyyskriteerejä, ja olettavat että uskovainen näin huomaisi, että näinpäs onkin. Eli vähän kuin nisti tulisi kertomaan raivoraittiille että huumeet hyvä, koska ne aiheuttaa kivan olon, ja olettaisi että nistin tarkoittama ”hyvä olo” on raivoraittiille käyttökelpoinen tavoite. Todistettavuus ei ole uskovaiselle käyttökelpoinen tapa katsoa maailmaa." Minä sanon vain, että valitkaa kumpaa haluatte. Ja korostan sitäkin että uskovaiset kumoavat toistuvasti ateismia juuri siten että vaativat ateismilta uskonnon kriteereitä. On inaisen turhaa vaatia muilta mitään jota ei ole itse valmis noudattamaan.
1: Toki ymmärrän että uskovaiset voivat tehdä tämänlaisia, koska heillä nyt on tärkeintä vain se usko. Ei se, että ollaan konsitentteja tai reiluja, asiallisia tai edes alkeellisesti humaaneja toisille ihmisille. "Myöskään hyvät teot ja eettinen elämä eivät riitä määrittelemään uskonnollisesti hyvää ihmistä. Esimerkiksi Raamatussa tuomitaan pakanoiden, fariseusten ja omavanhurskaiden tekemät hyvät teot; hyvä teko ei ole riittävän hyvä, jos sitä ei tehdä Jumalan kunniaksi vaan omaksi ansiokseen." Lying for Jesus kannattaa - kysy vaikka Lutherilta. Martti Lutherilta. Jotenkin merkittävä äijä uskonnolle ja kristinopille.

Tässä mukaan astuu uusateistien toinen keskeinen käsite. Nimittäin uskonnollistaminen. Tosiasiassa uskonto on tunkenut itsensä aivan kaikkeen. Aborttikeskustelu ja homoseksuaalisuus on kenties verevin sellaisista aiheista, joihin tehdyt sekulaarit kannanotot muuttuvat väistämättä uskondogmista vääntämiseksi. Samoin kuin se, että pidetäänkö kauppoja auki sunnuntaina. Huomiona onkin se, että uskomiseen uskominen muuttuu sosiaalisesti joksikin muuksi. Ihmisen normistossa asia jostain syystä menee siten, että kun tieto loppuu niin usko alkaa. Mutta heillä usko "make sense" ja sen jälkeen siinä missä usko loppuu ei alakaan tieto. Tai jos alkaakin niin uskonto tungetaan siihenkin.

Uskomiseen uskomisen ongelma onkin se, että uskonnossa on kysymys hyödystä ja ilosta. Uskoa harjoitetaan koska siihen liittyy tunteita. Ja uskoa levitetään koska nämä tunteet koetaan lajityypillisiksi edes jollain karkeasti yleistettävällä tavalla. Puhutaan yhteiskuntarakenteiden säilymisestä. Puhutaan instituutioiden väkivaltakoneistoista tai niiden puutteista. Puhutaan onnellisuudesta. Ja valitettavasti nämä redusoivat uskonnon psykologian kysymyksiksi. Ne ovat väitteitä jotka ehdottomasti eivät ole mitenkään periaatteellisesti tieteen ulottumattomissa.
1: Esimerkiksi väite arvotyjiöstä ja angstista eivät jää intellektuellin väitelauseiksi. Ne ovat psykologian kysymyksiä. Siksi se, että mitä usko on on Systomykoosilla sidottu "moniin uskovaisiin" eli ihmisten toimintaan. Pascal Boyer manifestoi tästä pohjasta ihmisen lajityypillisen kognition. Ja voimme sanoa että jopa uskon määritelmä on vähintään lujasti sidoksissa empiriaan.

Moni niistä ei ole tiedossa mutta emme voi sanoa että etsimistä ei kannata yrittää. Ja hirvittävän monessa kohden tiede on itse asiassa jo vastannut kysymyksiin. ; Joka ikinen näistä väitteistä redusoituu tiedekysymykseksi joka tekee kyseisestä yksittäisestä uskonnosta "triviaalin" sillä tasolla että se altistuu falsifioituvuusmahdollisuudelle. Uskomiseen uskominen korostaa uskon positiivisia vaikutuksia mielenterveyteen. Ja jokainen tämälainen näkemys on periaatteessa kumottavissa ja tieteen vaikutuspiirissä. Ja ilman tätä keskustelua uskontokeskustelusta ei jää paljoa mitään jäljelle.
1: Surullista onkin se, että se mitä olen itse huomannut uskontokeskustelussa on se, että vaikka Jumalatodistuspuolta pidetään turhana ja erityisen moitittavana, pahimmat loukkaantumiset olen saanut silloin kun olen puhunut (a) uskonnosta instituutiona joka koostuu ihmisistä (b) uskonnosta tieteeseen tunkevana fundamentalismilaitoksena (c) uskontoa jonain joka on itselleni yksilönä (aiheen rajauksesta riippuen) joko epäesteettinen tai turha. Karkeasti sanoen jumalatodistukset eivät herätä kinaa vaan keskustelua. Kreationismiin kuuluu tappouhkailut, mutta niiden takana on loppujen lopuksi kämyisen pieni fundamentalistien joukkio. Niistä voi jutella kaikista neutraaleimmin. Kakka lentää laajasti tuulettimeen etenkin silloin kun otan esille uskontojen epäeettisiä käytänteitä ja niiden yhteiskunnallisia vaikutusalueita ei saa tuoda esiin. Ja epäesteettisyys on hirveää koska jokaisen täytyy olla sitä mieltä että Joulun tarina on kaunis. (Missä kohdin? Kun se kälyinen pömpööseillä koristeilla ympäröity passiiviseksi kohteeksi jäävä äpärä livahtaa talliin epähygienisesti paskan keskelle?) Koska se on sitä loukkaavaa ja aivan hirveää. Tässä vaiheessa puhutaan rienaamisesta ja jumalanpilkasta ja ikonoklasmista. Selvästi tämä uskopuoli on tässä kohden hyvin ... erikoinen. Sillä vaikka tämän pitäisi olla sitä uskon ydintä, se ei itsestäni tunnu muuta kuin oman subjektiivisen oksetuksen esilletuomiselta, mutta siihen reagoidaan kuin se olisi sitä relevanttia ydintä joka olisi jotenkin oleellisesti objektiivista. Ja että tämä on jotenkin kumottava. Kuin se olisi kuitenkin argumentatiivinen tavalla jossa mieli olisi voitava muuttaa! (Ja äkkiä!) Tätä minun uskonnäkemysten tallaamista ei pidetä ollenkaan asiattomana. Se ikään kuin kuuluu asiaan ja keskusteluun.
2: Toki maksimisuru on siinä että uskontoa käsitellään kielipelinä joka ei olekaan kielipeli. Kielipeli kun pitää itsessään sisällään ajatuksen relativismista. Mutta tässä kielipeli tarkoittaa vain sitä että uskonnon ei tarvitse perustella uskon kohdetta, ja että ateistien kielipeli on vain väärä ja kumottu. (Ymmärtänette ongelman. Paitsi jos olet teisti, jolloin siinä voi olla vaikeuksia.) Eli ateisti tai eiyliluonnolliseen halaava ei sa pelata omilla säännöillään. Skientismi ei siis ole vain kerettiläistä, vaan sitä ei saa olla ilman että tulee ns. isosti vaikeuksia. Syynä on se, että uskonto on valtapeliä. Ja uskonto on usein kielipelissään jopa ylilyömisasemassa. Eli jossain jossa uskonto määrittää uskonpelin ja ateisti ottaa peliin osaa pelin ehdoilla tai ei pelaa ollenkaan. "Tässä on kyse siitä kuka saa määritellä pelin säännöt. Jos me pelattaisiin ristinollaa ja minä väitän, että pelinkeksijän mukaan jyväskyläläinen voittaa aina, niin silloin minä voitan aina, ellei pelinkeksijä tule kertomaan mitkä ovat oikeat säännöt. Sinusta ei välttämättä ole kauhean hauskaa hävitä joka kerta, mutta jos sinä et halua pelata minun säännöilläni enkä minä sinun säännöilläsi, niin sitten ei pelata ollenkaan."
     2.1: Valitettavasti itselläni on taustallani aika, joka alkaa 2000 (kun ystäväni teki sotkuisen itsemurhan junan alle) ja päättyi noin vuonna 2003. Siinä aikavälissä minulla oli tyylipuhdas ateismivaihe ja sitten päädyin shamanismiin vuoden 2003 tienoolla. Josta sitten erkaannuin ja ryhdyin agnostikoksi (minulle syvästi vaikean vuoden 2004 aikana) joka nykyään olen. Moni on huomannut että minulla on uskontoon liittyvää nettihistoriaa hyvin niukasti ajalta ennen 2003 puoliväliä jolloin aloitin kreationismikeskustelun. Syy on se, että kokeilin minkälaista on elää ilman että ottaa kantaa uskontoon. Ajattelin että on kohteliasta kertoa esimerkiksi armeijatovereille, että olen ateisti mutta että uskonto on minusta kaunis osa elämää ja että ilman sitä onnellinen elämä voisi olla vaikeaa. ;  Tämän lopputuloksena he katosivat että on OK pistää minut esirukouksen alle. Konkreettiseksi rituaallikohteeksi. Että minulle on kiva puhua uskonnosta. Vaikeneminen nähtiin pinnallisuutena.
     2.2: Mannermaisen filosofian käyneet teologit esittivät minulle päin naamaa, että uskonto on niin yleisinhimillinen aihe,m että jokaisella ihmisellä olisi velvollisuus miettiä niitä kysymyksiä ja myös sosiaalinen velvollisuus ottaa kantaa aiheeseen. Tämä oli aikaa ENNEN uskontokeskustelun polarisoitumista. Se oli aikaa ennen Dawkinsin Jumalharhaa. Sittemmin ajat ovat muuttuneet vittumaisemmiksi. Lähes joka päivä saa lukea kolumneja siitä miten uskonnottomuus, skeptismi ja ateismi ovat ikään kuin lähtökohtaisesti epäkohteliaita ja että ne hylkäävät oleellisen osan ihmisyyttä. Olen hyvin pahastunut siitä että tämänlaista ali-ihmiseksi latistamista tehdään. Se on sitä latistamista josta Nietzschen yli-ihmiskuvaa aina syytetään, mutta joka näyttää osuvan paremmin hyvän ja pahan tällä puolen talsiviin teisteihin uskontoinstituutioineen, väkivaltakoneineen ja onnellisuusväitteineen jotka he ovat suojanneet väittämällä peruskysymyksiä sekä ihmiskunnan kannalta tärkeimmiksi ja suurimmiksi kysymyksiksi ETTÄ samanaikaisesti Jumalaa ei voida todistaa tai falsifioida. Mutta kyllä ne ateistit ja uskontokriitikot ovat silti ehdottomasti ilkeitä ja typeriä ihmisiä. Kun moraalikin on uskonnottomalle jotenkin vähemmän mysteeri kuin uskovaisille. (Vaikka se on kaikilla ihan yhtä hakusessa.) Nykyään uskontokeskustelu on pahentunut. Kreationistien vähentymisen on korvannut vihaisten epä-älyllisiä ja vittuilevia keinoja soveltavien uskovaisten määrän lisääntyminen.

Mutta ei. Minäkään en itse asiassa ihmettele että uskovaisissa on älykkäitä ihmisiä. "Ihmisen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen, voi olla vaikea ymmärtää miksi hyvin älykkäätkin ihmiset uskovat jumaliin ja kuuluvat uskonnollisiin ryhmittymiin. Mutta älykkyys ei sulje uskonnollisuutta pois, sillä älykkyys, rationaalinen ajattelu ei ole millään tavalla uskonnon este - ellei ihminen omalla toiminnallaan priorisoi rationaalisuutta uskonnollisen ajattelun yläpuolelle." Sen sijaan ihmettelen, että uskovaiset jotenkin korostavat että uskonto on rationaalinen - tai kristinuskon puolella ateismia vastaan - Alister McGrathin terminologiassa "make sense" koska niin moni rationaalinen ihminen uskoo siihen. Omassa maailmassani ihmiset ovat tyhmiä ja ristiriitaisia. Nikola Teslan mielenterveyden puute ei todista että hänen tieteelliset ansionsa katoaisivat. Ja toisaalta Teslan tieteellinen nerous ei millään tavalla todista että hänen skitsofreniansa on mielenterveyttä.
1: Minulle Ihminen on kaikkea. Ja tällä on oleellinen suhde esimerkiksi näkemyksissäni mielenterveyteen. Samasta syystä järkevien ihmisten uskonnollisuus - tai sen puoleen ateistien suuremmiksi tilastollisesti osoitetut älykkyysosamäärätkään - eivät ole kiinnostavaa tai relevanttia materiaalia. Ne ovat jonkinlaista ad hominem -pohjaista argumentaatiota jossa yksilöiden ominaisuudet rinnastetaan asioihin. Jos järjellä olisi jotain aitoa tekemistä asian kanssa, se järki löytäisi ne todisteet emmekä enää tarvitsisi järkevyyttä auktoriteettina. (Ja ne, toisin kuin herjaaminen ja haukkuminen, eivät kuulu rationaaliseen keskusteluun. Herjaaminen ei kuulu kohteliaaseen keskusteluun, mutta itse olen uskontokeskustelun kohdalla hylännyt tämän mahdollisena.) Ja he ovat kunnioitettavia siinä mielessä missä (a) tunnustavat että ovat typeriä (b) yrittävät korjata sen tai elävät absurdiudessa (c) eivätkä nojaa typeryyksiin innolla väittäen niitä järkevien ihmisten jutuksi. Olen jo vuosia hokenut siitä, että jos Jumalatodistukset eivät onnistu ja tunnustaa että usko on vain omaa absurdia typerehtimistä, niin ei minulla ole mitään intoa haukkua tätä.
2: Näin ollen näen valtavan syvän asenne-eron agnostismin ja uskovaisuuden - ja mikä olennaisinta, jopa uskon - välillä. Systomykoosi on toki oleellisesti oikeilla linjoilla esittäessään että "agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä." mutta hän ei tajua, että esimerkiksi minun agnostismini perustuu falsifioituvaan agnostismiin. Eli siihen että jos joku tuo esiin argumentin jolla voi joko todistaa tai kumota Jumalan, niin otan sen vakavasti. ~  Itse asiassa vielä enemmän. Agnostismini koskee tasan tarkkaan omaa tietoani joka koskee ihmiskunnan tämänhetkistä filosofian tasoa. Agnostismi joka väittäisi tietävänsä että Jumala olisi ehdottomasti tietämisen ulkopuolella pitäisi itsessään ehdotonta tietoa Jumalasta. Ja tämä paradoksi johtaisi ikuiseen ristiriitaan. Tämä on nähdäkseni vakava NoMa -ajatusmaailman kumous. NoMa ei ole "puhtaana ja ehdottomana" mikään rationaalisen ihmisen uskomus vaan ristiriitainen ajatus. Skientisti tunnustaa että hän ei tiedä kaikkea. Mutta hän ei halaa tietämättömyyttä ja killitä sitä. Hän ei sido identiteettiään mihinkään yksittäiseen kysymykseen tai asiaan vain siksi että jos kaikkea ei voi todistaa niin tähän yhteen asiaan hän saisi uskoa kuitenkin. (Paitsi jos tämä yksi asia on se, että hän on olemassa koska hän ajattelee - luultavasti huonosti ja Descart -klisein, mutta kuitenkin.) Minun ja NoMa -uskon välillä ei systomykoosin mukaan ole eroa. Minä näen siinä loogisen ristiriidan kokoisen eron. Se on filosofille miltei elämän ja kuoleman kysymys. (Tai jos kysymys on jonkun muun kuin itsen kuolemasta, niin kenties jopa suurempi. Riippuu varmasti filosofista tämä.)

Uskallankin sanoa että Pascalin vaaka, uskon hyödyt, ylikorostuvat nykymaailmassa. Ateistit puhuvat Totuudesta ja uskovaiset Hyödystä. Ateisteilla ei ole ainakaan toistaiseksi ja tietääkseni oikein rahkeita muuhun kuin "triviaaleihin jumaliin" - ja tästä seuraa korkeintaan se, että kenties maailmassa ei ole yhtään  mahdollista uskontoa, joka on irrelevantti Jumalan olemassaolon eli ateismin pääkysymyksen kanssa. Uskovaiset taas ovat yllättävän haluttomia tarttumaan siihen että hyöty on eettinen ja yhteiskunnallinen konsepti joka voidaan altistaa vakavalle keskustelulle. Ja että tämä keskustelu osoittaa hyvin monen uskonsuuntauksen olevan nimenomaan antihyödyllinen. Ja että meillä on tämä tieto jo nyt käsissämme.

Uskonnolla on kuitenkin tärkein valta-asema. Sillä se on ikään kuin määritellyt uskon ja uskonnon ja ateistit joutuvat näin ikään kuin pakotettuna uskovaisten pelikentälle. Asiaa pahentaa se, että uskonnollistettuja aiheita on vain lähes kaikki. Pääsyy siihen miksi osaan teologisia seikkoja on se, että olen generalisti. Ja uskontoa tungetaan kaikkiin asioihin. Generalisti kohtaa sitä kaikkialla. Ja ulkopuolelle ei saa jättäytyä koska siinä vaiheessa sinut määritellään pinnalliseksi ääliöksi. Ja miten väärässä tämä määrittely onkaan! Minä olen vain ääliö!