Panu Raatikainen bloggasi siitä miten filosofialle viimeaikainen julkisuus ei ole ollut hyvää julkisuutta. Hän muistelee niitä aikoja jolloin "Suomalainen Filosofia" oli ylpeydenaihe. "Filosofiassa on pidetty Nobel-palkinnon vertaisena saavutuksena oman osan saamista Library of Living Philosophers -sarjassa. Tähän pieneen joukkoon on mm. Russellin, Sartren, Popperin ja Gadamerin ohella mahtunut kaksikin suomalaisfilosofia, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Jälkimmäinen on myös saanut Ruotsin Tiedeakatemian myöntämän filosofian Schock-palkinnon." Arvostus on ollut suurta. Sittemmin tilanne on muuttunut. "Suomalaisen filosofian julkisuuskuvaa hallitsevat nyt erilaiset itse itsensä (tai toinen toisensa) huippufilosofeiksi julistaneet julkkisfilosofit, joille tärkeintä tuntuu olevan julkisuuden valokeilassa paistattelu, läheiset välit poliittisen ja taloudelliseen eliittiin - ja siinä sivussa tietysti muhkean tilipussin varmistaminen itselle. Hidas ja työläs akateeminen filosofian tutkimus ja sellaisen julkaiseminen ei heitä jaksa kiinnostaa. He päinvastoin halventavat sitä toistuvasti julkisuudessa merkityksettömänä ”lillukanvarsien” tutkimisena. Nämä julkisuudessa viihtyvät filosofiset helppoheikit vertaavat itseään mielellään länsimaisen filosofian perustajahahmoon Sokrateeseen. On totta, että myöskään Sokrates ei panostanut julkaisujen kirjoittamiseen – hänhän ei tiettävästi itse kirjoittanut mitään - vaan konkreettiseen filosofian harjoittamiseen keskustelemalla ihmisten keskuudessa. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin sitten loppuvatkin." Himasen palkkiokohun jälkeisessä filosofiakentässä ei ole tosiaan arvostusta riittänyt. Ja tämä on ymmärrettävää.
Itse katson tämän heijastuneen kulttuuriin jossa olen itse kasvanut. Populaarifilosofian puolella mieleeni on jäänyt Ilkka Niiniluoto, älyllisesti arvostettavana ihmisenä ja filosofina. Toki minun nuoruudessani oli myös Esa Saarinen. Häntäkin pidän kunnioitettavana hahmona, vaikka hän edustaakin mainitsemiani filosofeja selkeämmin Raatikaisen moittimaa linjamaa. Enkä väitä, että nuoruuteni oli hörhöydestä vapaata. Meillä Järvenpäässä kohkattiin paikallisista UFO -havainnoista viikkotolkukka. Ja Juhan af Grahn ja Rauni-Leena Luukanen-Kilde näkyivät televisiossa. (Joka oli siihen aikaan isompi juttu kun kanavia oli vähemmän eikä ollut internettiä haaskaamassa kaduntallaajien elämää.)
Allekirjoitankin Raatikaisen ajatuksen siitä että filosofia kaipaisi ryhtiliikettä. Tosin ihmettelen, että olisko kysymys kuitenkin enemmän (a) filosofian julkisuuskuvan kiillottamisesta ja (b) medianäkyvyyskontrollista kuin varsinaisen filosofian laadun parannustarpeesta. ; Ongelmahan ei minusta ole se, että tehty filosofia olisi aina paskaa. Vaan se, että aivan kuten Luukanen-Kilde ja af Grahn saivat näkyvyyttä nuoruudessani, on heidän paikkansa näkyvyydessä saanut onnellisuushöpötys. (Ei, kaikki onnellisuusfilosofia ei ole roskaa. Mutta medianäkyvyyttä saanut onnellisuusfilosofia on.) On sääli(ttävää), että filosofian julkisuuskuva on heilahtanut positivismihypetyksestä positiivisuushypetykseksi. Ironista on, että filosofia on muuntunut Sokrateen paarmuudesta sofistiseksi valtakoneiston naamarinkirkastukseksi. Luulisi, että viisauden rakastaminen olisi jotain paljon arvokkaampaa.
Toinen surullinen piirre on se, että vaikka ongelma tiedostetaan, ihmiset usein ehdottavat korjaukseksi entistä pahempaa filosofian mädättämistä. Moni nimittäin ei koe että Himasen ongelma on populismi ja vallan nuoleskelu. He kokevat että Himasen ongelma on norsunluutornius ja he haluavat arkijärjenmukaisuutta. Nähdäkseni hyvä filosofia voi olla arkijärjenmukaisuutta, mutta se ei ole sitä välttämättä tai väistämättä. Ja tämänlaisen vaatiminen on nähdäkseni vain sitä että henkilö vaatii että vallankäyttäjien sijaan nuoleskeltaisiinkin muita ihmisiä - usein "kansalaisten" taakse nojautuu itse asiassa lausuja itse ja vielä useammin hänen maailmankuvansa viiteryhmä ja (ala)kulttuurinsa.
Toki itsekin näen että akateeminen filosofointi ja intelligentsia on itse asiassa snobbailua. "Perinne on tunnettava" ja sama ajatus on huono jos siinä ei ole sitaatteja ja viittauksia kuuluisiin filosofeihin. Tässä mielessä "hermitti" -blogin dialogi akateemisen filosofin ja korpifilosofin välillä on kuvaava. "Filosofi sanoi korpifilosofille, että sano nyt joku hyvä sitaatti! Korpifilosofi siihen sanoi, että paskat sitaateista kun tuotan ne itse! Filosofi sanoi puolestaan siihen, että ei sivistynyt ihminen puhu räävittömiä. Korpifilosofi ihmetteli sitä ja sanoi sitten, että sosiaalinen vuorovaikutus on ihmisyyden perusta! Ja tähän filosofi sanoi, että erinomainen ajatus, mutta väärin ajateltu!" Valitettavasti se paljastaa vain yhden kulman asiaan. Ja todellisuus vaatii väkisin useamman ulottuvuuden. Tässä nimittäin ero korpifilosofin ja akateemisen filosofin välille latistuu retoriseksi.
Hyvän ja huonon filosofian ero ei perimmiltään latistu sanamuotoilujen tasolle. Ryhtiliike ei ole populismia. Näiden tasojen sekoittuminen kertoo valitettavasti omaa kieltään siitä miksi nuoruudessani af Grahn sai mediatilaa. Ja miksi nykyään jokainen pseudotiede myy itseään Sokraattisena toisinajatteluna joka vastustaa norsunluutorniutta. Se, että ei tee tutkimusta vaan vetoaa ihmisten uskontoihin, uskomuksiin ja maailmankuviin, on helppoa. Todellinen filosofia ja viisaus. Se taas on vaikeaa. Siksi Sokrateskin tunnusti, että hän tiesi vain sen, että ei tiennyt mitään. Hän oli paarmana paljastamassa tämän piirteen muissakin. Tätä on aivan mahdotonta löytää onnellisuushöpötyksestä joka omituisella tasolla onnistuu luomaan sanamagiaa. Sanamagia yhdistää arkijärjen käsityskyvyn ylittävän jargonin saivarteluksi, joka tukee arkijärjen käsityskyvyn mukaisia uskomuksia. Niin että kuulija ei ymmärrä mitään vaan vaikuttuu hienoista sanoista ja saa mystisen kokemuksen jossa asiat on hienoja vaikka (oikeastaan kun) niistä ei mitään ymmärräkään. Tai parhaimmillaan teksti ymmärretään, ja ollaan vaikuttuneita siitä miten se tukee sitä mikä on jo tiedetty valmiiksi jolloin siitä ei pohjimiltaan opita yhtään mitään. Filosofia joka ei kasvata viisautta tuskin on mitään kovin hyvää filosofiaa.
Siksi minusta on hauskaa lainata Raatikaisen blogaukseen tullutta Marko Gröönroosin kommenttia filosofian hyödystä panos-hyötysuhteen kautta. "Onneksi filosofit ovat erittäin tehokkaita. Fyysikot tarvitsevat tutkimuspapereita kirjoittaakseen kynän, paperia, roskakorin ja miljoonia maksavia tutkimuslaitteita. Matemaatikotkin ovat paljon fyysikoita halvempia, he kun tarvitsevat vain kynän, paperia ja roskakorin. Filosofit ovat kuitenkin kustannustehokkaimpia, koska he tarvitsevat vain kynän ja paperia." Tässä suhteessa onnellisuusfilosofit ovat kalliita, koska he vaativat kalliita konsulttipalkkioita ja muita palkkioita. Kaltaiseni korpifilosofit ovat sen sijaan hyvin edullisia - He eivät nimittäin tarvitse kuin roskakorin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti