maanantai 25. marraskuuta 2013

Mitä ihmisten väkivalta (ja sen historia) kertovat ihmisyydestä?

Kun "Assassins Creed 4"-pelissä protagonisti puhuu assassiinien johtajan kanssa, hän ilmaisee huolensa siitä minkälaisee anarkiaan ja väkivaltaan ja kaaokseen maailma muuttuu jos noudatetaan assassiinien periaatetta. "Nothing is true - everything is permitted". Hän nosti esiin kysymyksen, että jos jokainen teko on sallittu, niin miksi ei vain vaikka tapa kaikkia. Assassiinien johtaja kehui sankaria tämän kasvusta ihmisenä. Että kysymys ei ole enää siitä mitä saa palkkioksi, vaan eettisyydestä. Ja sitten hän vastasi vain kryptisesti, että niin. Miksipä ei tappaa?
Niin, miksipä ei, kun sitä on jo koko edeltävä pelillinen tehty ahkerasti?
"Takkirauta" -blogia on moitittu sen negatiivisesta ihmiskuvasta. Hän edustakoot tätä kysymystä. Tämä on ymmärrettävää. Siellä esimerkiksi nostetaan esille se, miten ihmiset ovat keksineet tavan jolla peruna muuttuu trotyyliksi. Tätä mallia tarvitaan, sillä ihminen tarvitsee uskontoa ja konservatiivista asennetta pysyäkseen kurissa ja ollakseen tekemättä pahoja. "Ihmisen kekseliäisyys on rajaton, kun pitää tehdä jotain pahaa lähimmäiselleen."

Eräs tuntemani väkivalta-arkeologi tulee tässä kohden mieleeni välittömästi. Ei pelkästään siksi, miten hän on kertonut miten jostain yksittäisestä kallosta saattaa olla kivasti symmetrisesti siivut siten, että tiedetään että ne on lyöty miekalla koska kirveellä ei saa samanlaista ulottuvuutta. Ja että minkälaista kahdeksikkoa siitä on mahdollisesti vedelty.

Vaan myös siksi, että hän on kuvannut omaa alaansa siten, että ihminen on kekseliäs, mutta yleensä ihminen on vain rajallisen kekseliäs. Sen sijaan rajatonta kekseliäisyyttä ihminen näyttää harrastavan vain kolmessa asiassa (a) miten ihminen voi tappaa toisia ihmisiä (b) miten ihminen voi saada päänsä sekaisin kemiallisesti tai muutoin ja (c) miten erilaisin tavoin hän voi kahlita, hallita ja toteuttaa seksuaalisuuttaan. Ja että kaikki nämä kolme elementtiä jossain määrin liittyvät toisiinsa aina kun puhutaan soturikulttuurista.

Tässä mielessä voisi nähdä, että ihmiset olisivat juurikin Takkiraudan pessimismin - ja allekirjoittaneen kyynisyyden - arvoisia. Kuitenkin edellämainitsemani väkivalta-arkeologia on juuri päinvastaista mieltä. Sillä kun kaivauksia katselee, niissä tuntuu vallitsevan siitä erikoinen tilanne, että väkivalta on aina ollut hirvittävän marginaalista. Eli tämä kekseliäisyys on osa ihmisyyttä, mutta se ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Tämä näkyy itse asiassa miekkailun harrastamisessa hyvin suoraan. Alkeiskurssilaisia ei saa oikein lyömään kunnolla edes käskystä. Asiassa on ihmismielessä hirvittävät jarrut. Ja tosiasiassa tämä ei jää pelkästään harrastetoimintaan. Tunnettu salaisuus on nimittäin se, että valtaosa sotaan lähetetyistä sotilaista ei ammu kohteeseen. Sotilaat ampuvat ilmaan tai eivät ammu ollenkaan. Ja mikä erikoisinta, syynä ei ole pelkuruus.

Käytännössä asia on tiedetty jo USA:n sisällissodasta lähtien. Ja se on kyetty huomioimaan.
1: Kenties tunnetuin keino tähän on sotapropaganda. Yritetään keksiä erilaisia oikeutuksia jolla sota olisi oikein. Täten päädytään usein kansallismieliseen hymistelyyn joka kulminoituu armeijassa nähtävään videoon jossa ensin kuvataan räjähdyksiä ja sotatilaa, ja sitten kysytään miksi tuollainen olisi oikein. Ja sitten nähdään järven liplattelua, pellavapäisiä lapsia kirmaamassa. Ja sitten Juti tuulettaa! Valitettavasti propagandan toimivuus on usein yliarvioitu. Esimerkiksi monet veteraanit ovat kuvanneet miten heitä sodan aikana ärsytti kuunnella isänmaallista patrioottisuusroskaa. Syynä ei ollut isänmaan vihaaminen, vaan se, että ihmiseen tehty suoran käännyttävä propagointi toimii melko huonosti. Ihmiset haluavat kuitenkin ajatella itse. He eivät kenties tee niin, mutta jos rikot illuusion tästä, he eivät suostu tottelemaan. Toki propaganda vaikuttaa hieman.
2: Toinen tapa lähestyä asiaa on ollut vihollisen dehumanisointi. Tämä on vaikeaa koska kohteet eivät ole kypärissä, vaan näyttävät ihmisiltä. Asia vaikeutuu hyökkäyssodissa jossa omat läheiset eivät ole konkreettisesti vaarassa. Joka johtaakin seuraavaan kohtaan.
3: USA:n armeijassa on sen sijaan saatu kehuttavan hyviä tuloksia - niin hyviä että skeptisimmät ehdottavat sen olevan liioittelua - aivan toisella strategialla. Tällöin ei itse asiassa dehumanisoida vihollista vaan isketään suoraan ajatukseen tappamisesta ja murhaamisesta. Ampuminen kuvataan oman hengen puolustamisen sijasta oman taistelutoverin suojaamisena. Eli sotilas ei ammu tappaakseen vaan pitääkseen kaverinsa elossa.

Se, että tämä toimii paremmin kuin itsesuojeluun vetoaminen ja vihollisen demonisointi tai propaganda kertoo kaiken siitä, miten ihminen on itse asiassa usein yllättävän hyvä. Ryhmäpainetta tarvitaan jotta normaali ihminen kykenee niihin tekoihin joihin ihmiskunnan uskotaan vajoavan jos heillä ei ole uskontoa. Vain harva on psykopaatti, joten suojeluvaikutus on yllättävän tarpeeton ; Uskonnolla noin keskimäärin yritetään estää ihmisiä lipumasta tekoihin joita heitä ei saa tekemään edes pakottamalla. Se, että joku tekee johtaa siihen että kaikkia kontrolloidaan, ja suurinta osaa turhaan.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että ihmisen kekseliäisyys on yllättävän rajaton vain muutamassa aihepiirissä. Siitä huolimatta on huomattava, että kysymys "niin, miksipä emme" pitää itsessään sisällään vastauksen. Jos ihminen tekee mitä tahtoo, niin miksi me kaikki koemme väkivallan ahdistavana ja epämiellyttävänä. Siksi, että vapaus ei yleensä ole riski. Kaikkia ihmisiä on turha patologisoida vain siksi että joukossa on ilmiselviä mielipuolia.
Ihmisen omalakisuus on vähän kuin tämä.
Näyttää dumdumluodilta - On paukkupatruuna.

2 kommenttia:

Jklak kirjoitti...

Mietityttää punainen- ja valkoinen terrori.Kumpikaan ei varsinaisesti edistänyt millään tavalla itse sotatoimia. So olikohan niiden tarkoitus tuoda, tai pikemminkin riuhtaista, tavallisia punaisia ja valkoisia lähemmäs hurmoshenkisiä terroria viljeleviä yksikköjensä johtavia marginaaliyksilöitä?

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Tuo on erittäin hyvä kysymys. Siihen vastaaminen vaatisi kannanottoa siihen, mihin en uskalla.

Väkivalta-arkeologin mukan soturikulttuureita tuppaa kuvaamaan se, että se on lyhytaikaisesti menestyksellinen, mutta kulttuuri ei elä pitkään. Sotiminen syö resursseja, innovointia ja kaupankäynnin mukanaan tuomaa ideoiden ja materiaalejen virtaa.

"Tuhannen taalan" kysymys onkin siinä, kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Joko tuhoutuva kulttuuri syö pesämunansa ja soturikulttuuri on seuraus syntyvistä paskoista oloista ; Silloin se on viimeinen mahdollisuus ennen kulttuurin taattua romahtamista.

Tai sitten soturikulttuuri rakennetaan (perversioiden ja päihteiden voimalla) ja tämä johtaa resurssien ylikäyttöön ja "kulttuurin konkurssiin".