lauantai 31. heinäkuuta 2010

Some works are not evil - They just show evil.

Taiteessa sensuurilla on aikojen saatossa ollut valtavan suuri rooli. Erilaisia pahoja vaikutteita on haluttu karsia, koska ne on nähty haitallisiksi. Sensuuria on harjoitettu esimerkiksi Platonin monikielisten soitinten turmelevasta vaikutuksesta lähtien.
1: Sensuuri perustellaan käytännössä aina sillä että jotain tahoa suojellaan joltakin. Rajanveto ei ole tietysti helppo asia. Ääripäinä on mainittava Jasper Pääkkösen vaihto -oppilaana kohtaama USA:lainen perhe, joka sensuroi ulkonaliikkumisen ja muiden "varsin ymmärrettävien juttujen" lisäksi myös "Simpsonien" katsomisen koska niissä oli vääriä arvoja.

Esimerkiksi Francisco de Goya herätti keskustelua esimerkiksi sen vuoksi koska hän maalasi alastoman naisen. Toki hän taipui sensuristien edessä vain puoliksi, ja maalasi täsmälleen samanlaisen maalauksen jossa oli sama asetelma ja malli, mutta jossa vaatteet olivat päällä. Toki Goyan maalaukset herättivät muutenkin keskustelua, koska ne esittivät raakoja ja groteskeja aiheita : Esimerkiksi "Los desastres de la Guerra" -sarja käsittelee sodan kauhuja realistisesti.
1: Kuitenkin seksi oli julkisessa keskustelussa moraalille pahempi ja haitallisempi asia kuin väkivalta, eikä Goya joutunut maalaamaan koristeltuja versioita väkivaltakuvastostaan.

Sotaahan on esitetty usein. Mutta kun taisteluun kuvataan kiiltäviä uniformuja ja verettömästi kaatuvia ruumiita, sota näkyy ihanteellisena ja jopa kauniin runollisena asiana. Tälläisen sensuuroiminen ei tule helposti mieleen. Katsoja ei koe tuskaa koska kuvassa ei ole mitään joka toisi tunneyhteyden ja assosiaatioita tuskaan. Goyan kuvat sen sijaan ovat aika rankaa tavaraa, ja vastemielisyyden tunne on katsojalle selviö.
1: Kyseessä on hieman sama ilmiö, jonka Dan Ariely esittää "Predictably Irrational" -kirjassaan. Hän nosti esiin hoitajien tavan nykäistä kääreet ja laastarit nopeasti. Selitykseksi annetaan se, että nykäisy tuottaa vähemmän kipua kuin hitaampi nyhtäminen. Ariely oli itse palanut pahasti ja kiinnostunut aiheesta. Niinpä hän teki asiasta tutkimusta. Selvisi että hidas nyhtäminen tuottaa vähemmän tuskaa potilaille. Nopea nykiminen tuntui tiedon jälkeenkin paremmalta monelle hoitajalle, koska nopeus vähentää hoitajan omaa tuskaa. Hoitajatkin ovat tuntevia olentoja ja hidas kääreiden nyhtäminen pitkittää heidän omaa epämukavuuden tunnettaan.

Ongelmana tässä painottumisessa on se, että sotaa ihannoivaa ei osata vastustaa yhtä paljon kuin sellaista joka näyttää väkivallan ja sodan sellaisena kuin se on. Siksi seikkailuelokuviin joissa väkivalta näytetään koomisena annetaan matalat ikärajat, koska niitä ei pidetä nuorille haitallisina. Kuitenkaan todellista väkivaltaa ei tee mieli matkia ja ihannoida, ja karun näköinen väkivalta voi katsomiskokemuksena olla niin vastemielinen että sitä ei hevin lähde matkimaan.

Sensuurin ja ihmien tunteiden mukana onkin kaksinainen ongelma. Kun mietitään haitallisuutta, olisi osattava katsoa ovatko työt pahuuteen kannustavia vai näyttävätkö ne vain pahaa.

Pikkumustaa miehille.

Väkivaltaa käsitellään usein pelkkänä aktiivisena aggressiona. Kuitenkin väkivalta ilmiönä on paljon kompleksisempi asia. Se johtuu joistakin asioista, kuten vinoilusta tai rikollisuudestsa. Ja sen seuraukset voivat olla henkisestä pelästymisestä kipuun, vammautumisiin ja kuolemaan asti.

Moni väkivaltaa harjoittava tekee sitä aggressiivisesti testosteronipuuskassa miettimättä miten paljon elämää yksi katutappelu voi muuttaa. Jokaisessa pienessäkin katutappelussa on potentiaalia. Se voi levitä - kuten esimerkiksi Linnanmäellä tapahtui. Pieni jonossa tapahtunut riita levisi joukkotappeluksi : "joukkokahakkaan osallistui poliisin eilisen arvion mukaan jopa 150 maahanmuuttajataustaista nuorta. Kukaan ei tiettävästi loukkaantunut vakavasti. Pennasen mukaan poliisilla on käsitys, että Linnanmäen kahakan osapuolina olisi ollut kaksi etnistä ryhmää, ja jonossa etuilu olisi saattanut laukaista yhteenoton."

Tämän tajuaminen muuttaa vahvasti esimerkiksi itsepuolustuksen sävyä : Voittaja ei ole se joka saisi eniten pisteitä ja osumia, vaan se joka kävelee tilanteesta omin jaloin kaikkien osiensa kanssa - ja joka selviää asiaan liittyvästä juridiikasta. Ja silti : joskus väkivalta on väistämätöntä. Tällöin artiivinenkin väkivalta voi olla perusteltua. Syy ja mitoitus vain on oltava mukana vahvasti.

Tätä kokonaisuutta käsittelee melko hyvin Lawrence Kanen, Kris Wilderin ja John Finchin kirja "The Little Black Book of Violence: What Every Young Man Needs to Know About Fighting." Kirja on kohdistettu nuorille miehille aivan siitä syystä, että tämän ikäiset ja sukupuoliset ovat ne jotka useiten (1) tekevät väkivaltaa (2) joutuvat väkivallan kohteeksi.

Kirjan väkivallan käsittely alkaa siitä miten väkivaltaa voi välttää. Asioita käydään seuran vaikutuksesta ja reittien valinnan tärkeyteen asti. Väärille ihmisille ei kannata vinoilla tai käyttäytyä huomiotaherättävästi tai muuten väärin. Tämä onkin hyvä yksityiskohta, joka nostaa esiin sen, miten monella tavalla väkivallan kohtaaminen johtuu omista valinnoista. Tämä kohta voi tuntua vapauden kahlitsemiselta, jossa aggressiivinen voittaa. Mutta tärkein idea on siinä että ihminen kävelee kaikki jäsenensä kunnossa kun hän on väkivallan tapahtuessa jossain muualla.

Toinen kohta käsittelee aggressiivista kohtaamista. Siinä neuvotaan esimerkiksi sitä että juopuneiden kanssa ei kannata riidellä. Tässä mainitaan myös että humaltuneen hakkaaminen ei tuota hyviä tuloksia, vaan parempi tapa on väistellä ja horjuttaa tämän tasapainoa. Syy on se, että humalainen ei tunne kipua samalla tavalla kuin selvänä, mutta hänen tasapainonsa on sen sijaan keskiverroin muutenkin heikompi.

Kolmas osa taas käsittelee sitä, miten annetaan ensiapua. Ja muistutetaan siitä että väkivaltaan liittyy psykologinen valta joka tapahtuu pääasiassa väkivallan jälkeen. Tätä traumaakin on käsiteltävä. Itsetunto ja luottamus ihmisiin voi väkivallan vuoksi laskea pahastikin, eikä tätä ole syytä ohittaa olankohautuksella. Myös se, miten poliisin kanssa on toimittava on nostettu esiin. Väkivalta päättyykin lakitupaan asti, mikä muistuttaa suomalaisellekin siitä että väkivallasta on helposti juridisiakin seurauksia.

Yleisesti ottaen kirja tuo hieman vaihtelua perinteisiin itsepuolustusoppaisiin : Moni itsepuolustuskirja joka on tarkoitettu arkiväkivallasta selviämiseen - eli ei ole jonkin ensisijassa kilpailuun tai salitoimintaan sidotun lajin esittelyä - ovat pohjasävyltään aktiiviseen väkivaltatilanteeseen keskittyviä ja niitä on maustettu aimo annoksella pahistelua ja macho bullshittiä. - Etenkin naisille suunnatut ovat sisällöltään melko julmia ohjeita aktiiviseen väkivallasta selviämiseen voimakeinoin. Tässä mielessä kirja tuo esiin sen, mitä väkivaltaa tekevän tai kohtaavab olisi oikesti osattava ja tajuttava.
1: Kirjassa tosin mainitaan että nainen on lakituvassa vahvoilla suhteessa mieheen. Siksi miehen ei kannata lyödä naista ennen kuin tällä on ase. Kirjan mukaan sukupuolikysymyksen kohdalla se kuka on tehnyt mitäkin punnitaan hyvin naista tukevasti. Tämä itse asiassa voi osaltaan selittää sen, miksi naisten "street self defence" on hyvin väkivaltaista : Yksi syy on toki siinä että jos nainen on keskimäärin fyysisesti heikompi, on hänen tasoitettava tilannetta käyttämällä julmempia keinoja. Mutta kun lisänä on se, että juridisia ongelmia tulee epätodennäköisemmin, se myös kannustaa käyttämään vahvemmin ja julmemmin väkivaltaa. Onhan jopa Suomessa feministejä joista on ilmiselvää että naiselle kuulu uhristatus - eli diskurssissa jossa on nainen ja mies tappelemassa mies on tekijä ja nainen uhri - ja tämän avulla on haettu oikeutusta naisten aseistamiselle.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Tieteen hyöty ja muu arvo.

"Maailmankaikkeutta etsimässä" -blogi mietti kysymystä tieteen oikeuttamisasioista. "Kysymys kuuluu: miksi yhteiskunnan pitäisi rahoittaa tutkimusta niistä esoteerisen tuntuisista aiheista, joihin hiukkasfyysikot ja kosmologit käyttävät aikansa?" Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys, koska siinä on mukana monenlaisia vastauksia.

Osa voisi viitata siihen että alueelta saadaan paljon tutkimusta, eli uusia löytöjä rahaa vastaan on saatavilla. Joku voisi viitata epämääräisempään "kiinnostavuuteen", eli aihe on vain niin messevä että siihen olisi syytä laittaa rahaa. Kolmas selittää vaikka siitä miten tiede tuottaa uusia tulevaisuuden keksintöjä.

Blogissa oikeutuskysymyksiin asetetaan pohjaksi älyllisyys. Tässä uusien keksintöjen syntyä ei kiistetä, vaan tätä pidetään jotenkin "alhaisena" motiivina. Ajatus siitä että fysiikka olisi arvokasta vain välineenä, eli tieteen arvo olisi vain siinä montako tehdasta ja konetta se tuottaa, on kirjoittajalle hyvin vieras : Se, että maa kiertää aurinkoa ei ole suoraan kovinkaan monen innovaation tuottaja. Sen tieteellinen arvo on kuitenkin jollain tavalla "suunnaton", tai ainakaan sitä on vaikeaa pitää arvottomana.

Älyllisyys, hyöty, tiedonsaanti, uteliaisuus... Perusteluja on monta. Minä hyväksyn niistä suurimman osan. Tiede uteliaisuuden vuoksi on hyvä aivan kuten tiede pelkän hyödyn vuoksi on sekin perusteltua. Jotenkin kuitenkin tuntuu että totuus löytyy hikipediasta: "Nykyään tieteessäTM tutkitaan kaikenlaista, oli siitä hyötyä tai ei. Mutta toisaalta, eihän mikään estä sitä, että tiedettäTM vain hauskuuden vuoksi. Hyödyllä tiedettäTM on vaikeaa perustella, sillä esimerkiksi tähtitieteestä ei ollut hyötyä muulla alalla kuin tähtien tiirailussa. Ei se maapallolaista hyödytä tietää kvasaarien toimintaperiaatetta tai Jupiterin kuiden ratoja ja massoja. Jogurtin hinta pysyy samana vaikka tähtitieteilijätTM löytävät vielä yhden eksoplaneetan. Eli siinä sitä vain kokonainen tieteenalaTM on olemassa pelkästään ihmisen turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi ja kosmisten kysymysten ratkaisemiseksi. (Ja hienostuneempi fysiikkakin kykenee lähinnä teoretisoimaan vanhoja fysiikan teorioita paremmin sellaisia, suorastaan vandaalismielisiä kysymyksiä, kuten "Kuinka suurella nopeudella on ajettava punaisia liikennevaloja päin jotta ne näyttäisivät vihreää?".) Mutta toisaalta; Vaikka kissanpoika, ruusu, tai Wikipedia eivät ole hyödyllisiä, on niillä olemassaolon oikeus. Näin on tietysti tieteilläkinTM, vaikka veronmaksajasta tuntuukin joskus ikävältä maksaa 4 C vuodessa avaruustutkimukseen - sillähän saisi jo yhden oluen!"

Siinähän se suunnilleen on. Riemu ja raivo. Tieteentekijä on teoreettisissa asioissa epävarmassa tilanteessa. Menneisyyden tulos ei takaa tulevaisuuden tuloksia. Mutta kuitenkin sitä on hieman kuten omistautuneimmat miekkailunopettajat, joille rahan ansaitsemisen sijasta tärkeintä on se, että oppilaat mahdollistavat oman täysipäiväisen omistautumisen asialle.

Ajoissa lopettamisesta.

Elokuvissa toiminta tiivistyy yhteen pätkään. Enemmistö lyhimmistä minisarjoista ovat helposti pidempiä kuin mikä tahansa elokuva. Televisiosarjassa onkin hyvin usein lyhyempiä "elokuvamaisia" jaksoja, jotka tiivistävät yhden kokonaisuuden, jossa juoni on pääkiinnostuksen kohteena. Lisäksi on parin jakson mittaisia kaaria joiden sisältöä ei alleviivata juuri yhtään. Ja sitten on laajempi pääjuoni, joka etenee hitaasti ja joka nousee sarjaa seuraavalle esiin varsin helposti.

Televisiosarjoilla on toisin sanoen monenlaisia rakenteita. Hyvä sarjan jakso ja hyvä sarjan rakenne voivat olla eri asioita.

Televisiosarjat myös loppuvat. Tämä lopetus on minusta hyvin tärkeä asia. Moni muu ei näe asiaa samalla tavalla. Mutta minulle sarjan lopetustapa on hyvin tärkeä. Se ikään kuin tekee kokonaisuudesta kompaktin paketin. Tai jättää tekemättä. Korostaakseni lopetuksen tärkeyttä, nostan esimerkin kautta esiin sarjoja joista muuten pidän. Niiden lopetuksista sen sijaan pidän hyvinkin eri määrän.

"Firefly" -sarja päättyi tuotannollisista syistä kesken. Viimeinen jakso on toki kaunis, mutta kokonaisuus jäi hyvin auki. Sarja ei ikään kuin loppunut ja kaikille jäi selväksi että sarja jäi kesken. Kaikki jakson hahmojen keskinäiset suhteet jäivät auki, kaaret avattiin mutta ne eivät sarjan aikana pääseet kunnolla edes siivilleen. Tämän vuoksi ei liene ihme, että tästä tehtiinkin elokuva ja sarjakuva jotka jatkoivat juonenkehittelyä sarjan tapahtumien ulkopuolelle.

"Salaiset Kansiot" taas teki toisen ääripään. Se tavallaan jatkui liian pitkään. Viimeiset kaksi tuotantokautta olivatkin jo ikään kuin eräänlaisia yritelmiä tehdä samalle pohjalle toinen sarja. Itse asiassa sarja olisi voitu rakenteellisesti päättää täydellisesti. Jos tuotantokausi 4 olisi jäänyt viimeiseksi, olisi sarja päättynyt jaksoon "Gethsemane", joka pitää sisällään Mulderin kuoleman. Seuraavan tuotantokauden alussa kuolema puretaan Scullyn tekemäksi lavastukseksi. Mutta ilman tätä koko sarja olisi ollut kuvaus siitä miten miehen oma pakkomielle syö miehen, ja kuinka totuuden etsiminen johtaa siihen että valheet nielevät ja päihittävät totaalisesti. Toki sarjassa oli tämän jälkeen montakin mainiota jaksoa. Mutta taustajuonen kaarteita ei olisi missään muussa vaiheessa lopettaa niin että koko sarja olisi ollut "koherentti paketti". Tarina olisi ollut myös sen verran voimakas, että nyt 9 tuotantokauden loppuun tehty lopetus ei vain saavuttanut samanlaista voimaa. Vaikka se olikin perussävyltään optimistinen verrattuna siihen versioon johon minä olisin halunnut stopin.

Yllä olevat ovat epätäydellisiä lopetuksia. Se voisi olla ALF, mutta tuossa sarjassa ei ollut kovin väkevää taustajuonta, joten sen lopetus oli lähinnä hyvin yhteensopiva sarjan alun kanssa, jossa kerrottiin olennaiset taustatiedot joilla sarja sitten vain pelleili ilman suurempaa pääjuonenkehittelyä.

Täydellisesti loppuva sarja on "Life". Se päättyi (onnellisesti) toisen tuotantokauden loppuun. -Eivätkä sen tuotantokaudet edes ole kovin isoja. Sen tapa käsitellä ensimmäisessä tuotantokaudessa "murhakaari" ja ottaa "lavastuskaari" toisen tuotantokauden aikana esiin ja ratkaisuun. Tämä oli juonen kannalta erinomaisesti tiivistetty. Kumpikin tuotantokausi on ehyt. Ja toinen tuotantokausi lopettaa ilmassa olleet asiat olennaisesti. Toiminta sopii kaikkiin hahmoihin. Toki sarja lopetettiin pikakelauksella, mutta tämä näkyy lähinnä kiireenä toisen tuotantokauden pääjuonen kehittämisessä. Luultavasti sarjasta olisi voinut tehdä muutaman jakson pidemmän, jos tätä liikaa tiiviyttä olisi päästy purkamaan.

Mutta televisiosarjat toimivat rahoituksen ehdoilla. Itse asiassa jokaien yllä olevan kohdalla lopetuksesta on jollain tavalla määrännyt tuotantoyhtiö. Jos tuotantoyhtiö olisi rahoittanut Lifeä vaikka kymmenen tuotantokauden ajan, olisi sarjaa taatusti tehty. Ja minä valittelisin sitä miten sarjaa oli venytetty. Moni on minun tavoin pitänyt "Lifestä", ja he ovat perustaneet erityisiä kerhoja jotka haluavat sarjan jatkuvan. Heille se on "save life". Minulle sarjan jatkuminen olisi katastrofi. Sitä olisi pakko seurata. Mutta silti kiroaisi sitä miten se hieno lopetus olisi mennyt piloille.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Lupa epäonnistua.

Tämän vuoden Windsorin "Realities of Steel" -luento keskittyi työntekoon. Hän iski myyttiin jonka mukaan olisi jotain syntymälahjakkaita miekkamiehiä, joilla olisi erityiskyvyt. Tämä myyttihän on yleinen, se on yleinen kung fu -elokuvissa, tietokonepeleissä ja muissa vastaavissa tarinoissa.

Windsor korosti sitä, että työtunnit ratkaisevat. 10 000 tuntia vaaditaan mestaritasoiselle toiminnalle. Hän viittasi esimerkiksi pianisteille tehtyihin tutkimuksiin joissa oli havaittu että huonoimmissa ei ollut ainuttakaan jotka olisivat harjoitelleet 10 000 tuntia. Ja aivan eliittiparhaimmissa ei ollut ainuttakaan joka ei olisi harjoitellut tätä.

Toki tässä oli iso lista "heikentäviä asiantiloja":
1: Työtunnit ovat keskittynyttä työntekoa. Siksi esimerkiksi ylirasituksen alla puurrettu työtunti ei vastaa "kunnon työtuntia". Keskittyminen on heikompaa, ja tämä huonontaa oppimisen laatua.
2: Myös passiivinen tekeminen on vain vähän opettavaa. Lisäksi väärät opetustavat voivat haitata tietä - kun harjoittelua pitää keskittää virheiden paikkaamiseen edistymisen sijasta. ~ Siksi pelkkä matematiikan pänttäyttäminen lapsellekaan ei riitä. Lapsi olisi saatava keskittymään tähän.
3: Osalla on myös vääränlainen ruumiinrakenne vaikkapa kovan tason akrobaatiksi. Vamma voi estää jonkin asian oppimisen tyystin välttävää tasoa korkeammalla tasolla.
4: Osalla ei ole onnea ja hän ei saa opettajaa oikeassa tilanteessa ja hänestä tulee jotain muuta.
5: Yhteiskunnassa ei ole resursseja asialle: Köyhissä maissa tai keskiajalla ei lapsi helpposti pääse opettelemaan ohjelmointia. Hänestä ei tule Bill Gatesia, vaikka hän olisikin itse Gates joka olisi lapsena jotenkin mystisesti siirtynyt tähän toiseen elämään.
6: Elämäntilanne mahdollistaa monia asioita. Esimerkiksi jos hankkii lapsen, ei helposti voi sitoa 10 tuntia vuorokaudesta jonkun asian harjoitteluun.

Eli kokonaisuutena on "lahjakkuus", joka liittyy synnynnäisiin ominaisuuksiin joka määrää enemmän "ylärajan". Lisäksi vaaditaan moukan tuuria, jossa ympäristö mahdollistaa toimen. Mukana on myös elämäntapavalintoja, jotka voivat sulkea ovet harjoittelulta. Ja sitten on työntekoa jota voidaan tehdä innostuneisuuden voimin tai hampaat irvessä väkisin.
1: Innostus on mutkikas asia hyvänä olemisen kanssa ; Tämä ei ole täysin ulkona siitä että osa on aluksi parempia: On helppoa innostua asiasta jossa on parempi kuin muut. "Ensimmäisen alkeiskurssinsa paras" on rehellisesti sanoen aloittaessaan melkoisen huono miekkailija. Ja moni kyllästyy jos muut alkavat saavuttamaan. Itse asiassa "alkeiskurssin huonoin" voi motivoitua kun hän "ohittaa" muita : Siksi kun ylärajat tulevat vastaan ei tarvita mitään erityistä karsintamekanismia. Ihmiset joko lopettavat itse kun eivät kehity, tai sitten he harrastavat sitä ilman ammattilaistoiveita.

Kuitenkin usko erikoislahjakkaisiin "luonnostaan erityisosaajiin" on vahva. Etenkin itsepuolustuksen kohdalla se tuntuu olevan vahva. Yksi syy tässä on tietysti se, että lahjakkuus antaa ikään kuin sankarin, erikoislaatuisen kohteen jota ihailla. Toisaalta lahjakkuus rinnastuu myös lahjattomuuteen - tätä kautta se joka ei ole yhtään hyvä voi lohduttaa itseään sillä että vika ei ole hänessä. Jos voi syyttää geenejään, voi sysätä syyn vanhemmilleen.

Hyvä, Paha ja Ruma analogia.

"In every instance where the complexity-specifcation criterion attributes design and where the underlying causal story is known (i.e., where we are not just dealing with circumstantial evidence, but where, as it were, the video camera is running and any putative designer would be caught red-handed), it turns out design actually is present; therefore, design actually is present whenever the complexity-specifcation criterion attributes design."
(William Dembski, "Specified Complexicity")


Analogioita käytetään argumentoinnin apuvälineenä melko usein. On hyödyllistä rinnastaa samanlaisia asioita yhteen, se auttaa joko ilmiöiden luonteen selittämisessä. Tai ymmärtämisessä.

On hyvä muistaa että jos analogia ei ole virheellinen ja ruvetaan tekemään arvauksia, on kyseessä aina heikko puolustus. Analogia on enemmän viite kuin todiste. Analogiapäätelmä on siis tavallaan ennuste jossa siitä että A ja B ovat analogisia piirteiden A, B ja C kohdalla ja kun B:llä on piirre X, johtaisi se arvaamaan että A:llakin on piirre X. Siksi ei olekaan ihme että usein analogioista on hyötyä kun kehitellään ajatuksia ; Tässä kohden on hyvä jos piirre X voidaan testata myös A:lta, jolloin arvaukselle saadaan empiirinen vahvistus. (Mutta analogiaa ei enää tarvita tuossa kohdassa.)

Joskus analogiat ovat huonoja. Tällöin niissä rinnastetaan asioita tavalla jotka eivät ole hyviä: Eiverrannolliset asiat rinnastetaan yhteen. Tässä on kaksi päätyyppiä:
1: Assosiaation kautta rinnastaminen. Tällöin esitetään että siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen assosiaatio X tarkoittaisi se, että ne ovat analogisia keskenään. Mielleyhtymä ei kuitenkaan yleensä ole hyvä lähestymistapa. Se, että molemmista tulee mieleen sama asia ei tarkoita että ne olisivat ominaisuuksiltaan olennaisesti rinnastettavia.
2: Toinen tapahtuu metaforan kautta. Tällöin se, että A:lla on metafora B. Ja metaforan subjekti B on premissi C:lle johtaisi siihen että jos A pitää paikkaansa niin se tarkoittaa sitä että olisi syytä olettaa C.
3: Kolmannessa analogia levitetään ympärilleen : Siitä että A:lla ja B:llä on yhteinen kvaliteetti X & B:llä ja C:llä on yhteinen kvaliteetti Y tarkoittaisi sitä että A ja C olisivat keskenään analogisia.

David Hume ei pitänyt Paleyn analogiapohjaisesta argumentista jolla yritettiin - ja yritetään nykyäänkin - todistaa Jumalaa. "Dialogues Concerning Natural Religion" (Julkaistu vuonna 1779 - kolme vuotta Humen kuoleman jälkeen). Humesta se, että löytää yhteisiä piirteitä ei ole vakuuttavaa jos ei ole induktiivista ketjua jolla Suunnittelija liitetään piirteeseen. Vaikka piirteitä olisi useita, se ei siltikään olisi riittävää. Onhan löydettävissä epäanalogioitakin. William Dembski on esittänyt tälle vastaväitteenä, että jos jossain on analogia, täällä täytyy olla myös epäanalogia, muutenhan ei olisi samanlaisuutta vaan kaksi identtisesti samaa asiaa. Joten miten voisimme päätellä että organismi on tehty sillä että tiedämme että kello on tehty? Hän on esittänyt tähän kannanottonsa kirjansa "The Design Revolution" luvussa "Hume, Reid, and Signs of Intelligence".

Dembskin logiikka on seuraava : Sanotaan että meillä on kaksi ilmiötä. A ja B. Ne jakavat yhteisen piirteen p. Näin ollen p(A) ja p(B). Tämän lisäksi on piirre q siten että tiedämme että q(A). Emme sen sijaan tiedä onko q(B) totta. Miten voisimme päätellä että q(B)? Dembskin mielestä voimme päätellä näin jos tilanne on niin että p(X) => q(X) kaikilla tiedetyillä X:illä.

Dembskin argumentoinnissa on mielenkiintoinen tilanne : Se selvästi olettaa mitä on tarkoitettu oletettavaksi koska B täytyy tietää. Tämä on helpohkoa näyttää.
P1: Kellot on tehty.
P2: Kelloilla ja organismeilla on yhdessä toimivia osia ja monia muita piirteitä ...
P3: Emme tiedä varmasti yhtään tahoa joka esittäisi yhdessä toimivia osia etc. ilman että ne olisivat Suunniteltuja.
C: Eli organismitkin on suunniteltu.

Ongelma on itse asiassa P3:n kohdalla, jota kautta se siirtyy johtopäätökseen C. Sillä viimeisen premissin P3 sisällön pitäisi olla näin: P3: Täällä ei ole tunnettua tahoa jossa jokin esittäisi yhdessä toimivia osia ... ilman että ne olisivat suunniteltuja tai orgaanisia. Täydennys pitää tehdä, sillä P2 sisältää oletuksen siitä että organismit sisältävät yhdessä toimivia tahoja. Ja me emme tiedä ovatko organismit suunniteltuja vai eivät. Koko kysymys jota tässä ollaan ratkaisemassa johtuu juuri siitä että emme tiedä tätä ennalta.

Voi olla oikein väittää että kellojen ja ihmisten tekemien objektien kohdalla, mutta emme voi vain laajentaa sitä eteenpäin niihin asioihin, jotka ovat monilta piirteiltään hyvin erilaisia.
1: Tämä on itse asiassa kreationistien kannalta erikoinen tilanne. Sillä heille sekä analogia että epäanalogia ovat todisteita Suunnittelusta. Esimerkiksi se, että ihminen tekee jotain joka näyttää samantapaiselta kertoo heistä älyn merkeistä, analogian kautta. Mutta jos ihminen ei kykene tekemään esimerkiksi silmää, tämä on vahva epäanalogia, mutta tämäkin nähdään todisteena Jumalan kaikkikykyisyydestä. Itse asiassa jokainen kreationisti osaa luetella valtavia määriä epäanalogioita.

Ilman tätä voisimme vain tehdä päätelmiä ilman että asioita tutkitaan. Analogia itse asiassa sanookin lähinnä että organismit voivat olla suunniteltuja, mutta tämä ei ole samaa kuin päättely että ne myös ovat sitä : Loikka "voi ollasta" "kyllään" vaatii sen, että premissiksi piilotetaan johtopäätös, joka taas on kehäpäättelyä. Tämä ei ole välttämättä helppoa huomata. Mutta yritän selventää : Jos argumentti siitä että yhdessä toimivat osat ja muut vastaavat piirteet tiivistetään sanaan "kompleksi", on argumentti seuraavanlainen:

P1: (x) (kello(x) > tehty(x))
P2: (x) (kello(x) > kompleksi(x)) ja (x) (organismi(x) > kompleksi(x)).
P3: - (Ex) (tunnettu(x) ^ kompleksi (x) ^ -tehty(x)).
C: organismi(x) > tehty(x).

Tuosta voi olla selvempää huomata, että logiikka ei toimi kunnolla. Organismien kompleksisuus tiedetään varmasti, mutta ei tiedetä onko se suunniteltu vai ei. Kornia kyllä, kun annettuna ehtona on se että yksikään eisuunniteltu asia olisi kompleksi, ja kiistan alla selvitettävänä on kysymys, ovatko eliöt älyllistä alkuperää vai eivät, joudutaan lopputulos joka tapauksessa olettamaan ; Jos olet sitä mieltä että eliöt ovat suunniteltuja, ne eivät riko ennustetta. Mutta jos katsot että eliöt ovat luonnollisesti syntyneet, se tuhoaa vaatimuksen. Tältä kannalta argumentti ei sano oikeastaan mitään.
1: Itse asiassa, koko jutussa on järkeä vasta kun sitä pehmennetään "ei tiedetä" -kohdalla. Vaatimuksena on siis se, että tarkastellaan kohteita joiden syntyhistoria on tuntematon. Tätä kautta on selvää että päättely on rakenteeltaan Aukkojen Jumala. Siinä on yritetty keksiä miten "ei tiedä" saataisiin muotoon "ei ole" ilman että tätä huomattaisiin helposti.

Argumentin takana on isompi ongelma. Kun tutkitaan piirteitä, on analogisuudelle useita selitystapoja, monia vaihtoehtoja. Usein niitä käytetään siten että ne nivotaan tilannekohtaisesti, eli todistusaineisto punnitsee erot : Esimerkiksi yhteisiä piirteitä voi syntyä useaa kautta. Esimerkiksi ihmiset ovat lainanneet luonnosta useita yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi tarranauhat on keksitty ohdakkeista. Siksi ei ole ihme, jos samanlaisia piirteitä löytyy. Samoin luonnonvakiot asettavat tiettyjä rajoja. Esimerkiksi Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirja esittelee niitä rakenteita joiden on täytyttävä, jotta jokin kappale - kuten silta tai eläimen selkäranka - pysyy kasassa romahtamatta. Siksi ei ole ihme että juuri tämänlaisia piirteitä löytyy sekä silloista että selkärangoista - ja samalla selittyy konvergentti evoluutiokin, jossa eri eliöryhmät jakavat samanlaisia piirteitä, samoja asioita tehdään erilaisella perimällä. Toisin sanoen analogisuus voi johtua monesta syystä.

Dembski tietää tämän ja hän yrittääkin vahvistaa analogiaa viittaamalla spesifiin kompleksisuuteen (CSI). Siinä tätä vaihtoehtoa yritetään kiertää sillä että tässä on eliminoitu luontovaihtoehdot. Dembskin ongelmana tässä on se, että kyseessä on väite. Hänen tapansa käsitellä CSI -informaatiota on varsin erikoinen.
1: Sen tarkka ruotiminen veisi tämän jutun sivupolulle, mutta asiasta kiinnostuneet lukevat tietysti Shallitin ja Elsberryn CSI -kritiikin, josta selviää varsin vahvasti että Dembskin ongelmana on se, että hän hakee eri tilanteissa tuen näkemykselleen aivan erilaisien päättelyketjujen kautta ; Se, miten kompleksi spesifi informaatio tunnistetaan, on hyvin erilaista, systeemiä vaihdetaan aina sen mukaan mikä antaa hänen haluamansa lopputulokset. Hän käyttää eri tapoja jotka johtavat keskenään jopa päinvastaisiin tuloksiin. Tämä tarkoittaa sitä että Dembski viittaa enemmän yhteiseen assosiaatioon kuin mihinkään selvään ja yksiselitteiseen piirteeseen.

Dembskin argumentointitapaa voidaan kritisoida myös toisella tavalla. Koska harva nielee yllä olevaa, on otettava toinen asia. Dembski pitää päätelmäänsä vahvana. Sitä ei esitetä saivarteluna, vaan artumenttina joka todistaa Suunnittelun tavalla joka olisi pakko ottaa huomioon myös niiden joista eliöt ovat luonnollisia objekteja - esimerkiksi ateististen evoluution kannattajien - muuten heitä pilkataan maailmankuvaansa jämähtämisestä. Seuraava seuraa hänen logiikkaansa täysin. Tiivistän seuraavan ominaisuuslistan: atomeista koostuva, massan omaava etc. sanaksi "aineellinen". Saadaan seuraava päättelyketju:
P1: ihmiset = ainellinen
P2: ihmiset ja älykäs toimija = "Suunnittelija".
P3: Emme tiedä, että olisi jotain joka olisi "Suunnittelija" ilman että se olisi aineellinen.
C: Älykäs toimija = aineellinen

Samalla keinoin voimme tietenkin todistaa myös sen, että "Raamattu" on ihmisten kirjoittama, koska kaikki kirjat joiden syntyihistorian tiedämme, ovat ihmisten kirjoittamia. Emmekä tiedä yhtään kirjaa joka ei olisi ihmsten tekemä.

Alkuperä on tätä kautta selvä. Epäilen että tässä vaiheessa moni uskovainenkin alkaa huomaamaan aukkoja päättelyketjussa. Aikaisempi tekninen höpinä olisi ennen tätä heistä vain virheilyä. Tässä vaiheessa hekin tuntuvat tajuavan että Dembskin tapa käyttää analogiaa ei ole mitenkään "lopullinen". Paitsi silloin, kun se sopii heidän uskonnollisiin käsityksiinsä, jolloin se on voittamaton.

Eikä siinä vielä kaikki.

Dembski yksinkertaisesti asettaa vastaselityksille todella kovat vaatimukset. Itse asiassa koko hänen argumentaationsa voidaan nähdä kaavana "on olemassa erilaisia selitystapoja, toisille asetetaan mahdottoman kovat vaatimukset ja toiset päästetään kevyellä ilman empiiristä näyttöä, jolloin voimme päätellä että kevyellä päästetty on Totta." Koska kun hän puhuu eliöiden mutkikkuudesta, hän vaatii tarkkaan tiedettyä. - Kuten huomasimme, vaikka Raamattu olisi Jumalan säkenöittämä, on vaatimus niin kova että uskovainen ei kykenisi tätä uskottavasti täyttämään. Täsmälleen sama tapahtuu niiden kohdalla jotka luottavat evoluutioon : Heille asetettu ehto on teoreettisesti mahdoton tai vähintään käytännössä mahdoton toteuttaa. Asettamalla näin kovia vaatimuksia Dembski voi aina aloittaa "emme tiedä miten voisi syntyä joten on kompleksi" ja ja missä tahansa vastatilanteessa sanoa "not good enough"
1: Jos joku vaikkapa lähtisi etsimään tapoja tuottaa CSI:tä luonnollisesti, olisi ongelmana se, että jokainen vastaesimerkki on tulkittavissa "suunnittelua löytyi uskomattomasta paikasta"/"Havaitsematon äly vaikutti koejärjestelyssä". Tai sitten "väite älyllisestä alkuperästä heikkeni vahvasti". Itse asiassa juuri tästä on kysymys eliön perimän mutkikkuuden kohdalla.

Julmasti voisi karkeistaa että Dembskin vaatimustaso on niin kova, että käytännössä hän tekee Aukkojen Jumalaansa varten tilaa sille että "on hyvin perusteltua uskoa" tarkoittaa samaa kuin "emme tiedä".

Valitettavasti tämä vaatimustaso on niin kova, että älyn havaitseminen itse ei täytä sen ehtoja. Dembski yrittää tarkkana poikana kiertää toisten hänelle asettamat kovan vaatimuksen ongelmat viittaamalla Thomas Reidin Hume -kritiikkiin.

Reid nimittäin muistutti että Humelle tieto on tutkimuksen jälkeistä. Reid muistuttaa että emme suoraan havaitse älykkyyttä, vaan sen aikaansaannoksia. Reid miettii sitä, että jos havaitsemme älyä tiedon jälkeen, miten ihmeessä voimme havaita älyn ensimmäisen kerran. Humen vaatimuksilla ja ajatustasolla tämä ei onnistu. "No man ever saw wisdom, and if he does not from the marks of it, he can form no conclusions respecting anything of his fellow creature. How should I know that any of this audience have understanding? It is only by the effects of it on their conduct and behavior, and this leads me to suppose that such behavior proceeds only from understanding. But says Hume, unless you know it by experience, you know nothing of it. If this is the case, I never could know it at all. Hence it appears that whoever maintains that there is no force in the argument from final causes , denies the existence of any intelligent being but himself. He has the same evidence for wisdom and intelligence in God as in a father or brother or a friend. He infers it in both from its effects and these effects he discovers in the one as well as the other .... From marks of wisdom and intelligence in effects, a wise and intelligent cause may be inferred." Reid siis esitti että emme näe älyllisyyttä suoraan, vaan ainoastaan merkkejä siitä. Eli nähdessämme kellon oletamme kellontekijän - emmekä toisin päin. Meidän ei tarvitse siksi nähdä kun kelloa tehdään ja voimme olettaa kellontekijän.
1: Tätä voisi kritisoida siitä että itse asiassa äly on jotain joka liitetään ihmisiin. Jos yksikään ihminen ei ole tehnyt kelloa, kellot eivät ole ihmisten tekemiä emmekä liitä niihin automaattisesti tekijää. Tällöin kello vertautuu ikään kuin eläinten jälkiin ; Joko olemme (1) itse nähneet kun jänis jättää jäljen tai (2) joku luottamamme taho on nähnyt kun jänis jättää jäljen ja kirjoittanut tästä vaikkapa jäljestysoppaaseen, voimme siksi yleistää ja nähdessämme jäniksen jäljen päättelemme jäniksen. (Ja nähdessämme jäniksen emme voi päätellä jäniksen jälkeä, ennen kuin näemme jäniksen liikkeessä..)

Mutta olkaamme reiluja ja sanokaamme että tämä on hyvä. Tämän tapainen tunnistaminen on historiallisesti tarkastellen melko heikkoa : Esimerkiksi Kepler väitti että kuun suuret kraaterit olivat kuun asukkaiden tekemiä, koska isosta määrästä pieniä kraatereita ei sattumalta synny suurempia. Suuret impaktit olivat kuussa mahdollisia koska kuulla ei ollut ilmakehää.

Dembski itse asiassa pyrkii ratkaisemaan tämänlaiset "Keplerin ongelmat" ; Dembski itse korostaa sitä että analogia -argumentaation sijasta keskitytäänkin isomorfiaan. Dembskin ongelmana on se, että "tehty" ei voi tarkoittaa ominaisuusjoukkoa että koko luokan nimeä samanaikaisesti. Hän kuitenkin käyttää sitä juuri näin. CSI on ominaisuus jota kartoitetaan. Ja se on samalla isomorfisten luokan nimi.

Toki tämä on erikoista argumentaatiota, koska tavallaan keskustelun alla on se, ovatko eliöt ja koneet oleellisesti samanlaisia. Olettamalla tämä yhteys on siksi tietty pohjamaku. Ja tämä pohjamaku ei ole siinä että kaikille annettaisiin "yhtä reilu mahdollisuus". Toisia vaihtoehtoja pidetään jo alkuoletusten kohdalla oikeampana kuin toisia. Mutta unohdetaan tämä ja leikitään mukana.

Tilannetta voidaan kuvata helposti sillä, että kelloja rinnastetaan eliöihin. ; Isomofria on bijektiivistä: Kaksi systeemiä ovat isomorfisia jos ainut ero niiden välillä on terminologinen. Koska kellot on tehty, täytyy tehdyn viitata johonkin joka on myös organismeissa. Tämä antaa luvan siirtää "tehty" -sanan kellosta eliöön. Mutta kun virta kulkee kahteen suuntaan seuraa tästä sekin, että organismien itsereplikoituvuus voidaan siirtää kellojen suuntaan. Ja kellot eivät itsereplikoidu. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miksi kellosta siirrettävä piire olisi yhtään parempi? Tätä voi perustella vain sillä että varmasti tiedämme että itsereplikoituvuus on huono, kun toisesta emme tiedä. "Emme tiedä joten voi" ei ole kovin sitova argumentti, kenekään ei ns. ole "pakko ostaa" tälläistä argumenttia. Näin ollen Dembski joutuisi poistamaan "tehdyn" kellon ominaisuuksien joukosta. ("Tehty" on joko luokan nimi tai luokan sisällä oleva piirre/ominaisuus.)

Ja vaikka suunnitteluntunnistus olisikin isomorfismiin enemmän kuin analogiaan, auki jää se kuinka voisimme huomata jos tunnistuksessa on virhe? Jopa luonnossa oleva taipumus havaita toistuvuutta voi epäonnistua. Mimicry toimii luonnossa juuri sen takia että saalistajien hahmontunnistus ei ole täydellistä vaan epäonnistuu. Tätä voi verrata taksonomiaan. Voisimme kuvitella että kaikki kalat jakavat ominaisuuden "evä". Ja että yhdenkään eievällisen ei tiedetä olevan kala. Tästä syntyy luokkamääritelmä jossa evä tarkoittaa samaa kuin kala. Jos tätä pidetään lukkoon lyötynä luokittelutilanteena, käy niin että jos jossain on evätön kala tai kala ilman evää, tätä ei huomata. Kalan määritelmä on tätä kautta muuttunut siitä miten sitä tavallisesti käytetään - ja esimerkiksi delfiinit jotka muuten määrittyisivät nisäkkäiksi ovatkin kaloja koska niillä on evät. Näin ollen sama käy Dembskinkin kohdalla. Tämä tarkoittaa yhtä asiaa: Sitä että meillä ei ole tietoa siitä, vastaako "tehty" yhtään samaa kuin mitä se normaalissa kielenkäytössä tarkoittaa. Esimerkiksi kaikki ajatukset rakentajasta, tietoisuudesta ilmiön takana ja muut vastaavat ovat vain arkikielen assosiaatioita. Kun piirre ja luokka yhdistetään Dembskin mallilla, emme oikeasti tiedä tästä asiasta. Moni voisi jopa sanoa että koko "design" sana on tämän vuoksi harhaanjohtava. Emme tiedä missä määrin jos ollenkaan siihen liittyvät asiat koskevat tätä Dembskin versiota. Se vain luokittelee, emmekä osaa sanoa tuleeko "delfiinistä kala" ja milloin. Meillä ei ole keinoa erottaa näitä "delfiinikaloja" muista. Emme voi tietää milloin teemme virheen.
1: Koska virheentunnistukselle ei ole tilaa, on Dembskin CSI - etenkin sen etsimisen ristiriitaisuudet huomioon ottaen - enemmänkin väite jostain mutkikkaasta suorasta havaitsemisesta. On aivan uskottavaa väittää että kyseessä on uskonnollisen mielen synnyttämistä assosiaatioita, joista on tehty tosiasian tilan havaitsemista. Tällä kikalla mikä tahansa ennakkoluulo ja mutu kääntyy vaivattomasti havainnoiksi ja todeksi.

Kun joku tarkasteltava kohde on spesifisti kompleksinen, kappaleella on pieni todennäköisyys syntyä sattumalta (osa kompleksi) mutta silti täyttää piirteen joka on riippumaton siitä tiedosta joka meillä on kappaleen kausaalisesta historiasta (osa spesifi). Tätä ei voi mitenkään erottaa siitä että vain hypätään johtopäätökseen. Jos meillä on kappale jonka kausaalinen historia on jotain jota emme tiedä mutta se näyttää joltain jota me tiedämme joten sen täytyy olla jotain jonka tiedämme.

Aukkojen Jumala -päättelytavassa vikana onkin juuri tämä ; Ensin sanotaan että "emme tiedä" mutta siteen sen jälkeen sanotaankin että "tiedämme".

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Jalan leveys.

Kun katsotaan erilaisten itsepuolustuslajien harjoittajia, on hyvä katsoa miten leveästi he astuvat. Tässä on karkeasti kolme pääluokkaa:
1: Nyrkkeilyssä jalat ovat melko kapealla. Syynä on se, että tämä tarjoaa nopeaa väistelyä ; Pieni pinta -ala nostaa painopistettä ja on huono horjutuksissa, mutta toisaalta tässä astuessa ei tarvitse siirtää isoa määrää painoa ympäriinsä. Nyrkkeilyssä toisia ei työnnetä tai heitellä, vaan lyödään.
2: Monessa käytännön itsepuolustukseen keskittyneessä lajissa jalat ovat kohtuu leveällä. Syynä on se, että se tarjoaa kohtuulliset määrät liikkuvuutta että vakautta. Tämä on hyvä jos vastassa voi olla hyvin monenlaisia asioita.
3: Painissa jalat ovat hyvin leveällä. Tämä tarjoaa matalan painopisteen ja suuren tukipinta -alan. Tästä on hyötyä jos on oltava vakaa tai nostettava isoja painoja. Tai jos pohja on liukas. Painissa ei väistellä, vaan väännetään.

Tämä kolmijako on varsin toimiva perussääntö, joka sopii useisiin itsepuolustuslajeihin. Liikkuvuus tarjoaa väistelyä ja leveä asento vahvan tasapainon. Se, miksi kirjoitin asiasta, on se että keksin tähän vahvan poikkeuksen: Capo Ferron rapiirissa. Hänen kirjansa on täynnä leveitä haara -asentoja ja eteenpäin kurottuvuuksia. Syynä on se, että pistomiekassa ulottuvuus on tärkeää. Kyky yltää kaukana olevaan viholliseen on ytimessä. Siksi Ferro voi väistellä yläruumiillaan kuin nyrkkeilijä ja tehdä jaloillaan syöksyjä kuin olisi painija.
1: Tätä kautta mukaan tulee tietysti se, miksi minä en juurikaan tällä tyylillä leiki : Se on harjaantumattomalle tuskallista (fyysisesti) tehdä. Jo pelkkä asento on hyvin raskas. "Rapier is pain."

Jumala taiteena.

"I am certain of nothing but the holiness of the heart's affections and the truth of imagination - what the imagination seizes as beauty must be truth - whether it existed before or not."
(John Keats)


Tuomas Akvinolainen ja monet muut teologit olivat korostaneet järjen ja logiikan käyttöä uskonnon oikeuttamisessa. Tätä kautta erilaiset logiikkapohjaiset Jumalatodistukset näyttelivät tärkeää roolia. Kristinuskon rationaalisuutta korostettiin.

Sitten tuli vuosisata, jolloin perusteluihin ilmestyi jumalattomuutta : Asioita selitettiin sujuvasti ilman Jumalaa. Filosofian puolesta läytyi Ludwig Feuerbachista Friedrich Nietzscheen. Tieteen puolella ilmestyi Charles Darwinia ja Sigmund Freudia. Yhteiskuntaa käsiteltiin Karl Marxin voimin. Nämä kaikki selittivät asioita joiden käsittely oli aikaisemmin kuulunut teologien omaan alueeseen ja he esittivät erilaiset näkemykset. Sellaiset joita monien oli vaikeaa yhdistää Jumalaan. Tätä kautta löytyi intoa ateismiin.

Uskonnon puolella tämä synnytti reaktioita. Kaikkia yllä mainittuja intouduttiin esimerkiksi kritisoimaan. Kuitenkin yksi näkemys on - ainakin minun blogissa - jäänyt melko vähälle.

Romanttinen linjaus nimittäin astui vastustamaan rationalismia ja tiedeintoilua yleisemminkin. Se korosti tunnetta järjen yli. Romantikot olivat pohjasävyltään samanlaisia kuin mystikot. Heillä näkökulma oli kuitenkin astetta lähempänä taiteita, kuin puhdasta mystistä kokemusta. He korostivat intuition ja kuvitteellisen arvoa. He olivat runoilijoita ja novellisteja enemmän kuin askeetikkoja tai muita mystikoita. Uskonto perusteltiin sillä että sen avulla saatiin kaunista ja koska uskonto vaati mielikuvitusta. Ei sillä että se olisi ehdoton Totuus.
1: Rationaalisuuden luopumiselle haettiin syitä. Osa niistä oli jopa omalla tavallaan rationaalisia. Esimerkiksi runoilija William Blake korosti sitä että ihminen oli täysin langennut. Näin ollen hän oli erehtyväinen. Hän voi olla järkevä millään tasolla vasta huomattuaan tämän puutteen - eli sen että hänen järkensä oli erheeseen altista. Perisynti oli tätä kautta tärkeä symboli sille että ihmisten ajatuksenjuoksu ei ole kovin kummaista. Blake sotikin valistuksen henkeä vastaan. Ja hän toisaalta moitti myös kristittyjen suosimia näkemyksiä, koska siinä oli normeja joilla ihminen eristettiin heidän tunteistaan ja ihmisyydestään.
2: Toki tämä ei ollut "ihan tiukkaa". Esimerkiksi Schliermacher haki synteesiä jossa oli järkeä ja tunnetta. Hänestä tunne oli tärkeää, mutta ei vienyt loppuun asti. Hän korosti sitä että uskonto oli tunne joka viittasi itsensä ulkopuolelle. Tästä syntyy asenne jossa henkilö kokee toimivansa suhteessa johonkin joka ei ole hän itse.

Kenties kiinnostava tähän linjaan laitettava on Schopenhauer. Sillä hänessä ei ole sitä "pörröisyyttä", jota romantiikkaan ja tunteisiin keskittyminen tavallisesti tuo. Schopenhauer oli äksy pessimisti ja hänen filosofiansa oli lähes yhtä äksyä ja pessimististä kuin hän itse. Samanaikaisesti hän oli vahvasti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden perään. Hänestä niissä oli hienoa se, että niissä korostetaan maailman illuusionomaisuutta - eikä Jumalakaan ei ollut konkreettinen tai ainakaan kovin merkitsevä. Taide ja musiikki tarjosivat oikein käytettynä keinon saavuttaa sisäinen rauha.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kivi-Paperi-Sakset -strategiaopas.

Kivi-Paperi-Sakset on lasten leikki, joka on pohjimmiltaan arvontapeli. On kolme vaihtoehtoa, ja jokainen niistä voittaa yhden ja häviää toiselle ja menee itsensä kanssa tasan. Tätä kautta jokainen on yhtä vahva ja hyvä. Tämä tarkoittaa sitä, että kysymys on arvonnasta jossa parempionninen voittaa.

Näin voidaan ajatella, jos tilanne tulkitaan siten että toiminta on erillistä eikä ehdollista. Eli pelurit voivat vapaasti pelata kiven, paperin tai sakset riippumatta siitä mitä tämä on pelannut ennen. Kuitenkaan ihmiset eivät välttämättä pelaa kivi-paperi-saksea satunnaisesti. Ihminen on itse asiassa yllättävän huono generoimaan satunnaisuutta edes silloin kun hän yrittää tätä. Satunnaisuutta tarkoituksella hakeva ihminen nimittäin vaihtaa "useammin kuin tilastot sanoisivat". Tätä kautta toiminnassa on säännönmukaisuus ; Ja jos onnistuu tunnistamaan tämän, voi parantaa voittomahdollisuuksiaan. Jossain tapauksissa voi täysin tietää mitä toinen tekee. Mutta pienikin painottuminen antaa vastustajalle tarttumatilaa, joka todennäköistää sitä että painottaja häviää hieman. Ongelmana tässä on tietysti se, että toisen kanssa on pelattava paljon jotta voi tietää mitä juuri hän tekee tavallista useammin.

Yllä oleva oli tietysti johdanto mutkikkaampaan asiaan. Ihmisten käyttäytymisen ennustamiseen. Less Wrong -blogissa mietitään miten tilastotiedettä voidaan käyttää tässä apuna. Siinä käsitellään Jo-Ellan Dimitriuksen ja Mark C. Mazzarellan kirjaa "Reading People: How to Understand People and Predict Their Behavior - Anytime, Anyplace".

Dimitrius ja Mazzarella korostavat Bayesilaista lähestymistä. Asioilla nähdään todennäköisyys, koska kaikki tieto ei ole saatavilla. Siksi ei ole ihme että kirjassa panostetaan datan keräämiseen : Tietoa tarkastellaan katsomalla selviä piirteitä ja katsomalla sopivatko muut asiat sen kanssa yhteen. Sitten katsotaan ääripäitä ja jakaumia. Katsotaan tapahtuuko jokin asia usein vai onko se harvinainen poikkeama. On hyvä tarkastella myös tapahtumia niin että ne ovat liitettynä ympäristöön. Ja valita tärkeitä asioita: "If I peg someone as either very compassionate or unusually cold and harsh, I already know more about them and how they are likely to behave than their age, educational background, employment, physical appearance and sex combined could ever tell me."

"Less Wrong":issa huomataan, että asiaan liittyy stereotyyppinen ajattelu: Vaihtoehtoja ei käytännössä voida miettiä, vaan keskitytään odotuksiin.

Pienellä määrällä tietoa ihminen päättyy helposti arvaamaan liiallisesti ; Korvakoru miehellä voi kertoa kapinallisuudesta, tai sitten hänen kulttuurissaan kaikki pitävät korvakoruja jolloin se onkin mukautumista. Ja osa päätelmistä on helppoja toiseen suuntaan ja vaikeita toiseen: Sotilailla on usein lyhyt tukka, joten on fiksua arvata että jos joku on sotilas, tällä on lyhyt tukka. Mutta jos nähdään joku jolla on lyhyt tukka, on monia syitä joista vain yksi on "on sotilas".

Lisätieto voi tietysti tarkentaa näkemystä, mutta tässä on oltava tarkkana koska ihminen helpoti kiinnittää huomiota vain siihen mitä hän olettaa. Jos tätä ei tehdä, syntyy vahvistusharha, jossa aineisto tuntuu vahvistavan ennakkokäsitystä vaikka se olisikin sitä vastaan. Nämä vaihtoehtoiset näkemykset olisi jotenkin otettava huomioon, jotta informaatio tekisi sitä mitä sen kuuluu tehdä, eli tarkentaisi tietojamme. valinta "pysyvän ominaisuuden" ja "poikkeuksen" välillä on voitava tehdä oikein.

Mielenkiintoisena mietintänä aiheesta on se, että Bayesilainen on kaikesta huolimatta tälläisessä käytännön sovelluksessa, koska "A good Bayesian still needs to imagine all the explanations that might be elevated by the evidence." Kaikkien vaihtoehtojen läpikäyminen on yleensä kova vaatimus. Tämän vuoksi vajavaisuus ja puutteellisuus on ikään kuin "pakko sietää".

Tämä tuo mieleen sen, että eihän se Kivi-Paperi-Saksetkaan ole selityksestäni huolimatta kovin vahvasti mikään taitopeli - koska pelaajan taidon lisääntyessä hän tietysti oppii olemaan yllättävä, jolloin kahden taitavan pelaajan kohdatessa tuuri korostuu. Vaikka kyseinen peli onkin yksinkertainen toiminnan tilanne, on sen ennustaminen tarkasti hyvin hyvin vaikeaa. - Parhaimmillaan kikoissa kyse onkin kyse siitä että opitaan arvaamaan hieman vähemmän väärin : Ennustamisen laatuun liitetään liian helposti turhan kovia odotuksia.

OODA vähän. Nopeus tauottomuutena.

Miekkailussa nopeus on hyvin tärkeä asia. Tämä tuntuu ensiymmärryksenä helpolta: Iskun nopeus liitetään siihen kauan yhdessä iskussa kuluu aikaa. Tai kuinka monta iskua saa tehtyä minuutissa. Nopeus sekoittuu tätä kautta helposti hosumiseen. Toki nopeus liittyy vahvasti siihen millä nopeudella lihaksistossa on kykyä siirtää miekanterä paikasta A paikkaan B.

Tämä muistuttaa kuitenkin lähinnä skientologian perustaja Hubbardin näkemystä toiminnasta. Hänestä toiminta jakautui aloittamiseen, tekemiseen ja lopettamiseen. Kuitenkin tekemistä kannattaa lähestyä hieman hienovaraisemmin : Toiminta voidaan jakaa neljään osaan: Observation-Orientation-Decision-Action. Havaitseminen, orientoituminen, päätöksenteko ja toiminta. Tätä kautta toiminta on järjellistä ja keskittynyttä toimintaa.
1: Yleisesti ottaen tämä on hidasta. Esimerkiksi ihminen voi miettiä lyömistä, nähdä toisessa paikan ja empiä iskeekö siihen ja iskeä nopeasti ja jäädä tämän jälkeen pysähtyä miettimään. Tässä on monta taukoa. Taukoja tulee ja kertyy yllättävän helposti.
2: Myös tekniikan puutteet tuovat taukoja, esimerkiksi jos lyö niin että tasapaino heikkenee, on tästä palattava hyvään asentoon, joka hidastaa toimintaa. Nopeati ja kovaa lyöminen itse asiassa lisää tätä vaikutusta, joten nopeuteen keskittyminen ja sen intuitiivinen hakeminen itse asiassa hidastaa toimintaa.

Rajoittava tekijä on yllättävän harvoin se, jaksaako lihaksisto heilua eteen ja taaksepäin. Sen sijaan mentaaliset toiminnot vaikuttavat olennaisesti. Se, miten nopeasti käsi liikkuu on usein vain pieni elementti vaikuttamassa.

Nopeus voidaan liittää myös hienostuneempiin asioihin. Sillä pelkkä reaktioihin luottaminen harvoin johtaa maksimaaliseen nopeuteen. Strateginen ajattelu mahdollistaa sen, että saat toisen toimimaan kuten haluat, jolloin jo ennalta tiedät mitä toinen tekee ja voit valmistautua varsinaiseen toimintaan. Näin reagointiaikaa ei tarvita. Myös "pelisilmä", eli taito nähdä toisen liikkeistä ennalta mitä tämä aikoo, tarjoaa ennakointimahdollisuuden. Tämä nopeuttaa OODA -ketjua kovasti.
1: Tosin tässäkin tarvitaan reagointia. Toinen voi toimia yllättävästi, jolloin on voitava turvautua reaktioihin. On selvää että reagoiminen johtuu yllätyksestä ja on epäluotettavampi ja hitaampi kuin ennakoiva toiminta.

Nopeus on siis sitä että analysoi tilanteen ja päättää yksityiskohdat jotka toteutetaan juuri kun toimintaa tehdään. Ja sitten ei jähmetytä, vaan toimitaan. Harjoittelemalla tämä nopeutuu.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Kuinka lennetään putoamalla maata kohti osumatta siihen.

Olen aiemmin kirjoittanut jonkin verran Einsteinin oivalluksista. Erityinen suhteellisuusteoria oli tärkeä, koska se sovitti paradoksin ; sähködynamiikka ja Newtonin liikelakien väliset ristiriitaisuudet oikoutuivat. Kun kaksi vahvaa teoriaa ovat keskenään ristiriitaisia, on kyseessä paradoksi, jonka Einstein ratkaisi siten että kummastakaan teoriasta ei tarvinnut luopua.

Einstein kehitti myös yleisen suhteellisuusteorian - Theory of General Relativity : Teoria joka paradoksaalisesti ei sisällä mitään kenraaleista (General) eikä sukulaisista (Relatives) - joka oli laajempi kuin erityinen suhteellisuusteoria. Tässä hän keskittyi miettimään painovoimaa. Tässä Einstein ei keskittynyt ristiriitojen paikkaamiseen. Syynä oli se, että kappaleilla oli tavallaan "kaksi massaa". Kappaleella oli massan hitaus ja vetovoima joka käsitteli massojen välistä vuorovaikutusta ; Ja massan hitaus oli suoraan yhteydessä vetovoiman suuruuteen. Tälle yhteydelle ei tiedetty syytä. Einstein tavallaan tiivisti "kaksi yhteen".
1: Einsteinin kiinnostus aiheeseen voi kuitenkin olla "paradoksikeskeistä", koska hänen suppea suhteellisuusteoriansa ei sopinut yhteen vahvasti koetellun teorian, Newtonin painovoimalain, kanssa. Newtonin ideassa kaukovaikutus oli välitön, kun Einsteinin mielestä mikään signaali, häiriö tai muutos ei voi kulkea valoa nopeammin.

Einsteinin ratkaisu, keskittyminen ekvivalenssiperiaatteeseen, poisti tämän ongelman ; Ekvivalenssiperiaate tarkoittaa sitä että gravitaation aiheuttama voima ei eroa kiihtyvässä liikkeessä koetusta näennäisvoimasta ; Eli painovoiman ja tasaisesti kiihtyvän liikkeen vaikutuksia ei voida erottaa tosistaan kokeelisella testillä jos tarkastelussa rajoitutaan pieneen aika-avaruuden osaan. Erot saadaan selville vasta kun tarkastellaan hyvin laajasti, jolloin tarkastelu sidotaan johonkin toiseen kohteeseen/ toisiin kohteisiin, johon suhteessa muutokset tapahtuvat suhteessa näihin.

Eli takana oli ajatus, jota voidaan kuvailla esimerkiksi seuraavalla ajatusleikillä : Jos ihminen on avaruudessa kiihdyttävässä hississä, kiihtyvyys johtaa siihen että henkilö kulkee "kohti lattiaa". Tämä näyttää vetovoimalta. Samoin jos hissi lähtee vapaaseen pudotukseen, ihmiset leijuvat. Näin hississä on savolaisen vitsin tila, jossa se pudotus ei haittaa, vaan se äkkipysäys ; Jos hississä ei ole ikkunoita (kuten niissä yleensä ei ole) on mahdotonta erottaa johtuuko vetovoima kiihtyvyydestä vai massasta. Toki leijuminenkin on järkevää vain hissin mittakaavassa : Ulkopuolinen tarkastelija katsoisi että henkilö ja hissi kiitävät kiihtyvää nopeutta kohti maata. Hississä olevan leijunta johtuu siitä että hän tarkastelee itseään suhteessa hissiin. Syynä on siis tarkastelunäkökulma.

Tämä oivallus on ollut tärkeä ainakin mustien aukkojen kohdalla.

Laplace oli kehittänyt teoreettisena idean mustista aukoista : "Exposition du système du Monde" sisälsi varhaisissa versioissa mietintöjä kappaleesta joka on niin painava, että valo ei pääse pakoon sen pinnalta.
Idean takana oli pakonopeuden tutkiminen ajatuskokeenomaisesti. Nimittäin huomattiin, että jos tykillä ammutaan kovaa, saadaan lähtönopeus suureksi. Kun maan vetovoima vetää kappaletta kohti itseään, syntyy pitkä rata. Jollain nopeudella maan vetovoima vetää kappaleen maahan hyvin lähellä ampumapaikkaa, koska rata yltää miltei maailman ympäri.

Jossain vaiheessa nopeus on juuri sellainen että kappale jää kiertoradalle, kuten tehdään vaikkapa satelliittien kanssa. Tai kuun. Tätä kautta tulee kenties arkiajattelunkin kautta ymmärrettäväksi Newtonin erikoinen oivallus jossa omenan putoaminen maata kohti johtuu täsmälleen samasta asiasta, kuin se joka pitää kuun kiertoradalla. Nopeutensa vuoksi kuu putoaa koko ajan maata kohti törmäämättä siihen ikinä: Se on kiertoradalla.

Tätä kovempi vauhti vapauttaa kappaleen kiertoradalta, ja kappale pääsee pakoon painovoimakentästä. Laplace mietiskeli sitä, että jos kappaleen massa kasvaa, vaaditaan kova pakonopeus. Jossain vaiheessa kappale yksinkertaisesti painaa niin paljon, että valon nopeuden tarjoama pakonopeus ei riitä painovoimasta pois pääsemiseen, jolloin kappaleen pinnalta lähtenyt valo palaa takaisin. (Mitä yritän selventää vieressä olevalla karkeasti raapustetulla kuvalla, jossa samasta paikasta ammutaan eri nopeudella kiitävä kappale, joka voi olla vaikkapa tykinkuula.)

Toki idea oli teoreettinen varsin pitkään. Einsteinin tärkeät kokeet auringonpimennyksen kohdalla todistivat että valo taipuu massan vaikutuksesta. Tämä oli tärkeää, koska periaatteessa voisi olla niinkin että valo ei toimisi samaan tapaan kuin tykinkuulat. Mustilla aukoilla toiminnan kannalta olennaista on se, että valolla on nopeus ja pakonopeus. Mustilla aukoilla mukaan tulee tapahtumahorisontti : Sen takaa ei saada tietoa kohteesta, koska valo ei pääse pakoon. Onkin luonnollista että rajapinnan kohdalla pakonopeus on sama kuin valon nopeus
1: On tärkeää huomata, että tämä on eri asia kuin mustan aukon pinta, koska mustan aukon massa on keskittynyt singulariteettiin. Tämä on tapahtumahorisontin sisällä, sitä pienempi. Tapahtumahorisontin rajan määrää kappaleen massasta johtuva painovoima, joka pienenee kauempana massasta. Nuppineulanpään kokoinen singulariteetti voi aikaansaada paljon itseään suuremman tapahtumahorisontin.

Toki yleinen suhteellisuusteoria tuo mukanaan erikoisuuksiakin. Tässä tärkeässä roolissa on aikadilataatio. Kun kappale nopeutuu, sen aika hidastuu. Aika muuttuu tätä kautta tarkastelijapainotteiseksi. Ei ole mitään universaalia aikaa, joka tikuttaa kaikkialla samalla tavalla. Näin esimerkiksi kaksi hypertarkkaa kelloa joita lennätetään eri korkeuksilla ja eri nopeuksilla näyttävät laskeutuessaan hieman eri aikaa. Tätä on itse asiassa kokeellisesti testattukin, ja esimerkiksi satelliittipaikannuksessa ajan muuttumiset on otettava huomioon jotta systeemit toimisivat.

Sama tapahtuu suurten massojen lähellä. Mustissa aukoissakin on tämän vuoksi ajan hidastumista samaan tapaan kuin mitä maan pinnallakin. Siksi mustaan aukkoon ajautuminen näyttää olennaisesti erilaiselta, katsotaanko tilannetta normaalista avaruudesta sivummalta, vai ollaanko kohde joka kulkee mustaan aukkoon. Turvassa asiaa seuraava näkee miten mustaan aukkoon vajoava kappale näyttää kulkevan yhä hitaammin kohti mustaa aukkoa. Kappale muuttuu myös punasävyisemmäksi punasiirtymän vuoksi. Se muuttuu myös himmeämmäksi. Mustaan aukkoon vajoava taas näkee itsensä venyvänä, ja kaukana oleva ulkopuolinen maailma näyttää kulkevan "nopeutuvalla pikakelauksella". Toisen hidastuminen on toisen nopeutumista.
1: Vähän kuin roolipelien loitsu haste, jossa hahmon nopeuttaminen antaa ulkopuolisten kannalta enemmän toimintoja, hasten itsensä saanut taas kokee vanhenevansa, hän ei koe nopeutuvansa vaan hidastavansa ulkopuolista maailmaa.
Otsikko viittaa tietysti Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" -"trilogiassa" (maailman ainoassa viisiosaisessa sellaisessa) esittämään ohjeeseen lentämisestä. Kyseessä on siis simppeli tiedevitsi.

Materialismin peili on materialismi.

Materialismi on sana, jolla korostetaan usein rahan haluamista. Se liitetään ahneuteen ja hedonismiin.

Toisessa mielessä se liittyy aineellisuuteen : Asiat liittyvät aineeseen, kemiallisiin reaktioihin ja niin edes päin. Materialismi tässä mielessä liittyy realismin perinteeseen. Maailmasta haetaan ymmärrystä konkreettisten kappaleiden tarkastelun kautta. Aineellinen korostetaan henkisen sijaan arvokkaimmaksi todisteen tarjoaksi.
1: Tämä ajatus on merkittävä tieteessä ja empirismissä. Realismi oli eräänlainen lisähyppy rationalismin tapaan katsoa maailmaa. Esimerkiksi filosofit tekivät ahkerasti monenkin laisia aineetonta maailmaa koskevia väitteitä, mutta näitä ei testattu sen kummemmin. Realistille tämä ei riitä. Hän vaatii lisäksi jotain konkreettista. Voidaankin sanoa että vaikka realismi käyttää järkeä apuvälineenään, se perustuu pelkän järjen epäilyyn. Mieli ei ole kaikkivoipainen ja voimme keksiä erikoisia mutta epätosia selityksiä. Koettelu asettaa näille näkemyksille haasteen, johon ihminen ei voi vaikuttaa.

Tätä kautta onkin hauskaa huomata, että Karl Marx oli materialisti, koska hän yritti selvittää yhteiskunnan rakenteita konkreettisten kappaleiden, kuten tuotantovälineiden, kautta. Samoin Freud oli materialisti, koska hän yritti selvittää ihmisen mielen vetoamatta yliluonnolliseen sieluun.

Tästä onkin helpohko huomata, että sanan "materialismi" merkitys on oleellisesti muuttunut matkalla Marxin ja Freudin kynästä siihen "poliittisesti vasemmalle kallellaan olevaan" toimijoihin, jotka kovasti vastustavat ahnehtijoita ja kutsuvat heitä materialisteiksi. Tämä sanan sisällön radikaali muuttuminen voi vaikeuttaa ihmisten ymmärtämistä. Tai huvittaa.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Pieni sekoelma: Roolipelisessio seksuaalisuuden vääristymänä.

Roolipelaajat ovat usein nuoria miehiä. Toki moni nainenkin pelaa pelejä. Ja valtaosa pelaajistakin on yllättävänkin vanhoja. Kuitenkin enemmistö on melkoisen nuoria ja melkoisen miehiä. Roolipelaajat ovat usein yllättävänkin kaavoihinsa kangistuneita. Usein pelin täytyy sopia tiettyyn kaavaan, koska pelinjohtaja haluaa että pelaajat tulisivat uudestaan. Siksi peleillä on tietty rakenne.

Mutta kun samaa asiaa lähestyy 40 valvomistunnin jälkeen, syntyy tietysti jotain muuta. Syntyy jotain joka maistuu "Taru Sormusten Herrasta" -tyylin "sormi vilahtaa-sormukseen" -symboliikalta ; Joltain jossa ei fallisia torneja puutu. Tämä aikaansaannos syntyi miltei spontaanisti jatketussa valvetilassa.

Olen siihen ylpeä. Ja häpeän sitä. Ja kuten tapani juuri tälläisten asioiden kanssa on : Laitan sen kaikkien äimisteltäväksi.

Lähtökohta on yksinkertainen ja erittäin stereotyyppinen. Teinipojat eivät vaan (o)saa seksuaalisuuteensa liittyviä asioita, kavahtavat niitä ja projisoivat toiminnan johonkin muuhun. - Olen ylimaallisen joustavuuteni vuoksi valmis stereotypiasyytteiden vyöryessä sanomaan että sijaistoimintojen sijasta kysymys voisi olla sublimoinnista, jossa alhainen halu muutetaan sankarillisesti taiteeksi. (An I am not at all biaset to say that. Köh.)

Perinteisessä pelisessiossa pelaajahahmot aseistautuvat. Välineenä on maskuliinisiä pitkiä fallisia esineitä. Tämä korostaa sitä, että teinipojat kokevat varustautuvansa. Ja tämä miekka on hyvin tärkeä ja rakas. Siitä toivotaan mahdollisimman suurta. Sillä täytyy saada aikaan paljon (damagea).

Kun pelaajat sitten menevät luolastoon, on muistettava että luolat on perinteisesti nähty naiseuteen viittaavina vulvasymbolina. Toisin sanoen pelaajahahmot haluavat tunkeutua naiseen. Sävy on maskuliinisen korostava, koska onkaloihin tunkeudutaan väkivaltaisesti taistellen, miekat kalisten. Usein tämä nähdään jopa jonkinlaisena ulkoisesti annettuna vaatimuksena, tehtävänä (guest). Tämä korostaa sitä miten seksuaalisuutta korostava kulttuuri koetaan peräti velvollisuutena - joskin usein haluttuna velvollisuutena, tehtäväähän usein käydään erikseen etsimässä vaikkapa kylänvanhimmalta tai tavernasta.

Vastustajat sen sijaan näyttäytyvät maskuliinisina hahmoina. Voidaan tulkita että kyseessä on Oidipuskompleksi, jossa on mielikuva käskyjä ja normeja määräävästä käskevästä isästä - kenties suojelemassa ensimmäistä halujen kohdetta, äitiä, lapsen halulta valloittaa tätä, ja kielto tähän vain siirtyy koskemaan kaikkia muitakin halujen kohteita - täytyy päihittää jotta luolastossa voidaan käydä. Toisaalta tilanne vastustajan kohdalla voi olla niinkin että tämä taisteltava maskuliinisuus on taistelua omaa sisäistä himokasta miehisyyttä vastaan - hirviöthän ovat usein esimerkiksi eläimellisen petomaisia örkkejä. Näin korostetaan hillittömyyden haittoja, joiden seurauksena seksi ei joko toimi ollenkaan tai jonka seurauksena on ennenaikainen siemensyöksy. Tätä miehistä purkautumisen halua vastaan on taisteltava, koska muutoin luolasto jää koluamatta eikä nainen saa orgasmia.

Toisin sanoen roolipelaajat pelaavat roolipelejä koska he ovat siveitä, epävarmoja ja kohteliaan ja kiltin hyvätapaisia. Sellaisia jotka peräti miettivät naisen tarpeita seksin aikana. Sellaisia jotka projisoivat seksuaalisuutensa kokonaan muihin asioihin.

Hyvinhän tässä käy. Käyhän?

Kulutin viikonlopun "Ropecon" -tapahtumassa. Sen aivan lopussa käväisin Hannu Kauppilan pitämässä "Se elää - Hulluja tiedemiehiä todessa ja fiktiossa." Se esitteli rinnakkain kirjallisuudessa esiintyneitä hulluja tiedemiehiä. Ja samalla se esitti rinnalla kirjan kirjoittamisaikoihin vaikuttaneita todellisia ihmisiä. Tämä kirjoitelma on tälle eräänlainen offtopic -rynnistys, mukana on sekalaista asiaa aiheen tiimoilta. Esimerkit on kuitenkin. En oikein tiedä minkälainen tämänlainen "luentomuistiinpanoilla leikkiminen" on luokitelmana..

Vanhimmat hullut tiedemiehet eivät itse asiassa olleet tiedemiehiä. Alkemisteista ja okkulteisteista on kerrottu vanhastaan juuri samanlaisia tarinoita. Tuttu on esimerkiksi "Faust", joka manaa demonisia voimia ja saa valtavasti tietoa. Tämä opettaa että liika uteliaisuus on paha asia. Uteliaisuuden kautta tunne -elämä viekotteli pahoille teille, tarjosi välineen jolla paha pääsi livahtamaan sisään. Tarina oli varoitustarina, jossa muistutettiin että kyseessä oli vääräuskoisuuteen houkuttelevasta näkemyksestä. Myöhempinä aikoina tiedemiehet astuivat luonnollisesti kuvaan.
1: Toki siirtymä ei ollut suuri tai selvä : Esimerkiksi Shelleyn "Frankenstein - uusi Prometheus" tarjoaa varsin mutkikkaan kuvan hirviön taustalle : Frankenstein tutustuu nuorena demonisiin voimiin ja yrittää harjoittaa niitä. Hän epäonnistuu yrityksissään. Myöhemmin hän menee opiskelemaan epämääräisesti "luonnontieteitä" ja hänelle opetetaan ensimmäisenä että hänen tähän asti opiskelemansa on roskaa. On epäselvää syntyykö hirviö Frankensteinin mystisistä taidoista, vai onko hirviö hänen teknillisten saavutustensa seuraus. Vai onko kyseessä synteesi, jossa molemmat tiedot ovat tärkeitä. Frankenstein pettyy hirviöönsä koska tämä on ruma ja hylkää tämän. Hirviö on älykäs ja oppii monia hienoja asioita, mutta tätä ei hyväksytä. Syntyy kostonhimoa, joka kääntyy Frankensteinin vastakostoon. Kaiken kaikkiaan "ei käy hyvin".

Vanhemmissa tarinoissa on hyvin usein mukana intohimo, uteliaisuus, halu oppia tieteitä. Asioihin haetaan usein selvityksiä hullun tiedemiehien tunne -elämän vääristymästä. Syynä on esimerkiksi perheongelma. Kuitenkin ignoraation luonne nousi esiin.

Tässä vanha tunteen viekotus ja hairahduttava voima korvataan varoituksena siitä että hullu tiedemies ei oikestaan elä tunteillaan : Uusikin tarina on varoitustarina. Kun tiedeoptimismissa oli positiiviset unelmat, käy helposti niin että ongelmia tulee esiin. Jos tiedettä tehdään vain siksi että voidaan, voi tulla inhottavia seurauksia. Mielenkiintoista kyllä, hullu tiedemieskin vanheni. Siinä missä Frankenstein on kirjassa "nuoruuden innossa" korostetaan tunnetta, on tätä korostettu jopa tekemällä hullusta tiedemiehestä vanhempia, se korostaa emotionaalista vakautta kohkaamisen sijaan. Uudemmissa tarinoissa ikä tuokin mukanaan ehkä uskottavuutta sitä kautta että vanhalla on takanaan elämänkokemusta ja enemmän aikaa tehdä tieteellistä työtä.
1: Näin esimerkiksi Wellsin "Tohtori Moreaun Saaressa" oleva hullu professori tekee ihmisten ja eläinten hybridejä julmasti leikkelemällä niitä elävältä ja liittämällä paloja yhteen. Kirjassa hän aivan suoraan kertoo että hän ei välitä moraalista ja siihen liittyvistä asioista pätkääkään. Häntä kiinnostaa vain tietää. Lopputulokset vain ajautuvat epäkiinnostavina maailmaan ja tekevät yhteiskuntiakin. Hänelle moraali on vain jäsenneltyä ja sanoilla ilmaistua tunne -elämää, joten ihminen joka miettii niitä näyttäytyy hänelle eläimeltä ; Moralisti seuraa eläimellisten vaistojen rynnistystä ja vain erittelee ne ääneen tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin, mikä ei ollut kiinnostavaa.

Hullut tiedemiehet liitettiin myös valtaan. Tällöinkin kyseessä oli varoitustarina. Mutta nyt ei valiteltu (1) epäonnistumisesta mikä on aina riskinä kun rynnistetään innolla tutkimaan tuntematonta eikä (2) epätoivottavia sivuseurauksia jotka syntyvät tiedon saamisen tuloksena. Sen sijaan ajateltiin että tieteen ongelma on se, että se toimii. Varoitustarinat liitettiin valtaan. Hullu tiedemies ohjaa valtakoneistoa, ja kun hänellä on tieteen mahti, on hän hyvin mahtava ja mahdollisesti vaarallinen olento. Koska kyseessä on tiedemiehen tahto, on luonnollista että tunteita korostetaan. Hullu tiedemies ei ole enää (1) kylmä taikka (2) innokas, vaan pakkomielteisen raivohullu. Tähän miltei väistämättä liittyy jonkinlainen "yhteiskuntakriittisyys" ja yhteiskuntaeettiset kannanotot.
1: "Metropolis" -elokuvassa kuvataan yhteiskuntaa jossa on ylellisyydessä eläviä suunnittelijoita ja raatavia orjia. Siinä Tohtori Rotwang rakentaa itselleen mekaanisen naisen korvikkeeksi naiselle, jota hän ei saa - ja jonka taakse orjat rakentavat yhteyttä.

Supersankarisarjakuvissa hullu tiedemies on suosittu hahmo - ja varsin taitava ja kaikkivoipa. Yleensä ottaen tiede toimii. Mutta enää hän ei tee mitään yhtä asiaa. Yleensä tiedemies oli keskittynyt yhteen asiaan : Taidoilla tehtiin jotain tietynlaista. Kaupallisissa sarjakuvissa toisto ei toimi: Se olisi tylsää eikä sarjakuva ei mene sillä kaupaksi. Siksi hullu tiedemies keksii eri kerta eri keinon - ja vanhat keksinnöt unohdetaan, paitsi jos niistä tehdään symbioosi muiden pieleen menneiden keksintöjen kanssa, jolloin saadaan mutkikkaita asioita. Tiedemiehellä on usein motiivina maailmanvaltaan pääseminen.

Kuitenkin hyvin pitkälti tähän asti hullu tiedemies oli kuitenkin tyypillisesti ollut aina mies. Tunteellinen tai tunteeton mies. Vallassa tai valtaan tahtova tai yhteiskunnallisesta statuksesta täysin välittämätön mies. Kenties tieteenteko liitettiin pelkästään miehiin, jolloin tässä korostetaan naisen kyvyttömyyteen tehdä tiedettä. Ja kenties modernina aikana tasa -arvokeskustelukin vaikutti : Naisen pyrkimistä kohti tavoitetta, sosiaalista korkeaa asemaa ja/tai muuta unelmaa kohden ei ollut "sallittujen kritisoitavien listalla". ; Sovinisti_patriarkat eivät halunneet hullua tiedenaista koska nainen ei vaan osaa ja feministit huomaisivat välittömästi ja vihaisesti että hullu tiedenainen näyttää naisen pyrinnöt negatiivisessa valossa. Nykyisinkään hulluja tiedenaisia löytää vähän, mutta lähinnä internetin puolelta.

Skientistinä en kuitenkaan malttaisi olla jatkamatta vielä hieman pidemmälle. Aiheeseen, joka jätettiin Kauppilan puolelta näyttämättä - luultavasti siksi että conin teemana oli kauhu. Sillä minä aion lisätä mukaan komediaa. Kauppilan esittämien tiedemiesten hulluus liittyi jotenkin epäeettisyyteen - Jopa muutoin harmittoman Teslan kohdalla kuolemansäteet ja muut tuhoasetarinat joita hän esitti keksineensä. Jos jäätäisiin kauhun maailmaan, tiedemiehen hulluus olisi samaa kuin pahuus. Toki tälläinen medikalisoitu yhteys tehdään.
1: Mutta haluaisin kuitenkin että hullu tiedemies nähtäisiin laajemmin. Mengelen rinnalle saataisiin vähän Feynmania. Ilman tätä ulottuvuutta "hullu tiedemies" näyttäytyy stereotyyppisenä ad hominemin makuisten tieteestä varoittavien tarinoiden sisältönä.

Kirjallisuus - ja elokuvamaailmakin - ehdottomasti laajentaa. Hullu tiedemies voi olla - ja varsin usein onkin - eksentrinen hahmo. Eräänlainen taiteilijatyyppi. Useinhan elokuvissa on hullu tiedemies, joka on ottanut sankarin koomisen apurin paikan. Tämä myös selittää yhden ongelman joka näissä koomisissa hahmoissa on ollut mukana: Usein on vaikeaa tajuta miksi sankari sallii koomisen sivuhahmon toilailut. Tämä on koko ajan vaarassa, ja tätä joutuu usein jopa pelastamaan vaikeuksista. Hahmo on joko ärsyttävä, jolloin tämän ajaisi mielellään pois. Tai miellyttävä hyväntahtoinen mutta itsensä turhaan vaarantava, jonka laittaisi eristykseen. Hullu tiedemies on sentään hyödyllinen sankarille.
1: Esimerkiksi "Paluu Tulevaisuuteen" -elokuvasarjassa hahmolla on tärkeä rooli. Hän on selvästi hullu ja selvästi hän ei ole epäeettinen. Hän vain chillaa iisisti ja trollaa villisti.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

Taikauskolla terapiaa.

Usein ennustamiseen liitetään paranormaalit selitykset. Eli esimerkiksi horoskoopit olisivat kosmista yliluonnollista järjestystä ja tähdet määräisivät elämästämme. Samoin tarot -kortit kertoisivat tosiasioita ihmisistä koska korttejen symboleissa on kyky hankkia tämä tieto maailmankaikkeudesta.

Tällöin ennustuksiin ja luokituksiin uskomisen takana nähdään tälläiset selitykset. Näin ollen on oikein puhua taikauskosta ja pseudotieteellisyydestä. Mutta on mielenkiintoista etsiä jotain hyvääkin näistä taikauskoista.

Aloitan työn hyppäämällä lyhyesti akupunktiooon. Vaihtoehtohoidoissa akupunktio liitetään kehon energiavirtoihin. Suomen lääkäreiden akupunktioyhdistys sen sijaan viittaa paljon epämääräisempään versioon : Neuloja ei laiteta tiettyihin pisteisiin. Ja hoitoa käytetään kiputiloihin. Sen tehonkin katsotaan saavan vaikutuksensa samasta, mitä käy kun vaikkapa lyö nyrkin seinään : Muut kiputilat jäävät tiedostamatta uuden ärsykkeen vuoksi. Neulat vain tuottavat vähemmän vahinkoa.
1: Tässä mielessä minä olen tavallaan toistuvasti "akupunktioterapiassa ilman piikkejä". Sen jälkeen kun aloitin käsien kovettamisharjoittelun jalkani ei ole ollut kipeänä. Nyrkkien lyöminen säkkiin aikaansaa saman aktivoitumisen.

Tämä uusi näkemys ei kuitenkaan mitenkään tue vaihtoehtohoitajien näkemystä ; Akupunktion sisältö vaihtuu. Tämä ei toki ole ainutlaatuista. Ja yllättävän usein samoilla termeillä on eri sisältöjä eri konteksteissa. Näiden sekoittaminen keskenään on ekvivokaatio. Eli jos (ja kun) vaihtoehtohoitoakupunktion kohdalla lainataan lääkäreiden akupunktion saman näköistä sanaa ja pidetään sitä samana kuin omaa, syntyy virhepäätelmä.

Samaan tapaan asiat ovat mutkikkaita myös horoskooppejen ja muiden vastaavien kohdalla. Tarot ja horoskoopit voidaan "mutkan kautta" nähdä perusteltuina apuvälineinä. Silloin niissä on järkeä - mutta ne eivät mitenkään tue perinteisiä näkemyksiä, vaan pikemminkin sanovat että "tässä termissä on järkeä vasta kun perinteisestä määrittelystä luovutaan ja sisältö vaihdetaan uuteen".

Tarot ja horoskoopit voidaan nimittäin nähdä assosiaatioiden tuottamisvälineenä, jota voidaan käyttää oman elämän ja itsen tutkimisessa.

Tällöin temppu tavallaan toimisi juuri sen kautta, joka tekee esimerkiksi horoskooppien taikaominaisuudet epäuskottaviksi. Toiminnan nimittäin takaa Forer -efekti ; Ihminen yksinkertaisesti hyväksyy persoonallisuutensa kuvauksena heppoisin perustein. Kuvaus joka on epämääräinen tulkitaan siten että se sopii itseen ja muut tulkinnat unohdetaan ja tulos näyttää tarkalta. Näin moniselitteinen ja hyvin yleispätevä lausuma tuntuu juuri itseen sopivalta. Näin tarotistunnossa saataisiinkin monimerkityksellisiä, symbolisia ja epämääräisiä tulkintoja joille asiakas sitten rakentaisi merkityksen ja sisällön mielessään. Tämä tarkoittaa sitä että tarot ja horoskoopit innostaisivat itsetutkiskeluun. Oikea tulkinta on oikea, ei siksi että taivaankappaleiden asennot tuottavat sen, vaan siksi että ihminen valitsee sopivan ja itseensä sopivan tulkinnan ja mietiskelee tätä.

Tälläisellä on taatusti ainakin terapeuttista arvoa, tai sitten kyseessä on taiteellinen inspiraatio ja luomistila. Tämä on minusta ihan sopiva perustelu vaikkapa käyttää horoskooppeja elämän suuntauksen apuna.

Ongelmaksi tässä kohdassa tulee kuitenkin se, että "tarotin terapeuttinen arvo" helposti sidotaan tarinaan. Eli Tarotille saadaan käyttötapa, - se että tämä toimii jollain tavalla tietyssä kontekstissa - antaa jotenkin luvan uskoa myös niihin taikauskoisiin tarinoihin joissa tarotissa on maagisia kykyjä. Tätä oikeutusta ei kuitenkaan tapahdu.

Esitetty toimintatapa horoskoopille ei vahvista tähtien taikaa.

Hyötyuskominen

Yksi hyvin erikoinen mutta laajalle levinnyt tapa suhtautua uskontoon on uskomiseen uskominen. Tämä hakee oikeutusta uskontojen olemassaololle, mutta ei tee sitä perinteiseen tapaan Jumalatodistusten kautta : Tässä lähestymistavassa ei ole teoriaa Jumalasta, eikä tutkita miten Jumala olisi todistetusti olemassa. Sen sijaan uskonnosta haetaan muuta hyötyä, sellaisia asioita jotka ovat tosia riippumatta siitä onko Jumala "todella olemassa" vai ei. Ei siis selitetä miksi uskon kohde on totta, vaan selitetään mitä hyötyä uskonnosta on. Tämä hyötyajattelu lähentää uskonnon samankaltaisuutta markkinatalouden kanssa.

Tässä on kolme päälinjausta.
1: Ensimmäinen näkee uskonnon poliittisesti tärkeänä ; Yhteiskunta pysyy pystyssä vain uskontojen tuoman normiston kautta. Muuten pelätään kaaosta. Tämänlainen argumentaatio on ollut varsin kauan suosittua. Esimerkiksi Hobbes puolusti tämänlaisella ajattelulla kuninkaanvaltaa : Hänestä ihmisen luonnontila oli sotaa kaikkien kanssa. Heikoin voi tappaa vahvimman yllättämällä tämän takaa päin, joten kukaan ei ole turvassa. Hänestä kuningas piti yhteiskunnan kaukana tästä tilasta.
___1.1: Suomalainen ateistiblogi onkin kuvannut tätä argumenttia selittämällä miten uskovaisten usko on sidottu siihen että yhteiskunnassa on paljon julmia psykopaatteja jotka pysyvät kurissa uskonnon voimin. Tämä tarkoitta asitä että muut kuin nämä psykopaatit ovat uskoltaan irrelevantteja. Uskon hyöty yhteisölle tulee vain näiden psykopaattejen uskosta. Muiden uskolla ei silloin ole "niin väliä".
___1.2: Tämä selitys on siitä outo, että kristinuskon suosio ja hyväksyntä ei itse asiassa tule itse uskonnosta. Sen sijaan yhteiskunnan menestys johtuu siihen liittyvistä asioista. Usko itsessään - et. Jumalan olemassaolo ja muut vastaavat - eivät ole tässä perustelussa kristinuskon levinneisyyden ja suosion syynä. Jos kristinuskoon liittyvät asiat tuovat valtiolle toimivuutta, ja toimivat valtiot "valloittavat maailmaa" joko aseilla tai ilman, on selvää miksi maailmassa on paljon kristittyjä. Ei siksi että kyseessä olisi Tosi uskonto. Vaan koska se on ollut liitoksissa johonkin aidosti hyödylliseen. Liitoksissa taas on yleensä se ongelma, että ne voidaan irrottaa. Näin ollen esimerkiksi kristinuskon arvot voidaan laittaa lainsäädäntöön ja heittää jumalanpalvelustoiminta viemäriin ja saadaan silti täsmälleen sama hyöty yhteiskunnalle. Itse asiassa monet kristityt muistuttavatkin miten Suomen laki on vahvasti kristillinen laki, ja mahdollisesti todistavat miten nämä ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Suomen Laki voi täten tiivistää uskonnottoman normijoukon, jossa ei ole personifioitua Luojaa eikä muuta uskonnollista materiaalia. Vakiintuneiden konnotaatioiden mukaan arvoilla ei ole persoonallisuutta kun taas Jumala nähdään jonkinlaisena (arkikonnotaatioissa jopa parrakas) "Älykäs Suunnittelija".
2: Toinen korostaa miten kristinusko on tieteen kehitykselle tärkeä. Miten suuret tiedemiehet ovat olleet kristittyjä. Tätä kautta kristinuskosta on hyötyä koska sen maailmankuva kannustaa tieteen tekemiseen, toisin kuin vaikkapa mystiikka jossa maanpäällinen nähdään illuusiona.
___2.1: Tämä selitys on siitä erikoinen, että kristillisenä aikana tiede ei ole suinkaan aina mennyt eteenpäin. Kristillisellä ajalla oli myös "tieteen takapakin" aika. Yleisesti ottaen kun jollekin asialle hankitaan selitystä, katsotaan mitkä asiat ovat muuttuneet. (Karkeasto: Jos A ilmestyy ja alkaa tapahtumaan B:tä, se on vihje siitä että A voisi liittyä B:hen.) Tässä muutosta yritetään liittää johonkin joka on pysynyt koko ajan samana. Tämä selitys ei kuitenkaan ole täysin huono koska kristinusko ei ole ollut mikään pysyvä järjestelmä. Tätä kautta keskusteluun tulee mikä kristinuskossa muuttui tuona aikana. Tosin tällöin nämä muutospiirteet nousevat tärkeiksi, ei se osa (uskovaisuus, hengellisyys, kristillisyys, Raamatun kunnioitus...) jotka olivat pysyneet samana. Kun katsotaan muuttuneita asioita, saadaan palasia jotka liittyvät kristillisiin tulkintoihin.
3: Uskonto parantaa elämänlaatua. Kun uskonto esimerkiksi suojelee kuolemanpelolta, se vähentää pelkoa elämän aikana. Jos uskonto on epätotta, ei kuollut joudu kohtaamaan väärässäoloaan. Väärä toivokin on elämässä ollut aidon tuntuista.
___3.1: Minun on hyvin vaikeaa uskoa tätä. Moni on luopunut uskonnosta juuri siksi että se ei ole tuonut tätä luvattua. Vaan on tarjonnut syyllisyyttä. Uskonto esitetään usein - jopa ateistien parissa - yksiniittisesti "henkiseksi viihteeksi". Mutta aina se ei ole uskovalle niin yksinkertaista. Count Up -blogi esimerkiksi muistutti siitä miten ajatukset, sanat ja laiminlyönnit voivat joskus painaa, mikä tarkoittaa sitä että armon kokemus uskovalle ei ole aina mitään helposti saatavaa viihdettä.

Yleisesti ottaen en oikein tiedä, miten tälläiseen pitäisi suhtautua. Sillä tässä uskontoa perustellaan hyötyyn vedoten totuuden sijasta. Uskomisesta luopuminen joka toisi yhteiskunnan tuhon on itsessään argumenttivirhe. ; Jos tuholla pelotellaan, on kyseessä Argumentum ad metum, jossa pelotellaan seurauksella jotta totuusarvo unohtuisi. Ja jos yhteys on aito ja todistettu, on kyseessä Argumentum ad consequentiam, jossa epämiellyttävä seuraus ohjaa uskomaan että asia olisi epätosi. Moni nielee nämä argumenttivirheet koukkuineen vaikka maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu epämiellyttäviä asioita kautta aikojen.

Minua taas ei juurikaan kiinnosta "mitä minä saan". Haikailen enemmän sitä utooppista tietämistä ja todistamista. En sido agnostismiani siihen miten asiat ovat toivottavia ja mukavia. Yllättävän moni fiksukin ihminen sen sijaan sitoo uskonsa juuri näihin. Tämä pistää miettimään ainakin ihmisen itsekkyyden ja toiveajattelun rajoja. Kaukana ovat.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Kaksi keihästä.

Päädyin keskustelemaan laillisista aseista. Lähtökohtana oli keskiajan aseidenkantorajoitteet. Osassa paikoissa keihäät olivat kiellettyjä, joten ihmiset kantoivat pitkiä sauvoja joiden päässä oli tylppä metallikuori (shod). Tämä vertautui nykymaailman kävelykeppiin.

Tämä on osoitus siitä, miten ihmiset kiertävät aserajoituksia. Joku yksinkertaisesti ennemmin tai vielä ennemmin keksii kantaa juuri sellaista asetta joka on juuri ja juuri laillinen. Tämä johti tietysti nykypäivään.

Kävelykeppi voisi olla ensin mieleen tuleva, helppo, ratkaisu kun mietittäisiin mikä on metallilla vahvistetun sauvan nykyversio. Mutta kuten useat helpot ratkaisut, se on väärä. Oikea tapa vaatii sitä, että kykenee katsomaan "esineiden ohi". MacGyverin tapaan on vain nähtävä funktiot ja vaikutukset, ja muistaa että esineen "eksakti käyttötarkoitus" on yllättävän usein "mielivaltaisesti sovittu": Vain yksi funktio opetetaan ihmisille, ja tämä rajoittaa heidän näkemystään niin että he eivät keksi muita käyttötapoja samalle esineelle.

Kun tämän jälkeen katsoo pihalle, näkee siellä sauvakävelijöitä. Heillä on käsissään kaksi pitkää sauvaa. Nämä ovat ohuita, kevyitä ja niillä on pitkä ulottuvuus. Niiden kärjessä on käytännössä aina metallivahvistus. Varsi voi olla hötöistä muovia joka ei toimi aseena, mutta myös lujia, kuten puisia ja alumiinisia, versioita on liikenteessä. Ihmiset saavat pitää näitä käsissään ja kuljeskella ympäriinsä ilman mitään ongelmia.

Kuitenkin kun katsotaan esimerkiksi mitä käy jos minä menen ostamaan vesuria kaupasta. Se kääritään paperiin. Vaikka jos lyön vesurilla joka on paperissa, teen pahaa jälkeä. Tätä ei saa kantaa kädensijasta, vaan sitä on kannettava esimerkiksi muovikassissa. Tästä opimme että peitetty ja ei kädessä kannettava nähdään sosiaalisesti hyväksyttävämpänä tapana kantaa potentiaalisesti vaarallisia aseita.

Kuitenkaan minä en saa kantaa edes tylsytettyä pistomiekkaa, harjoittelurapieria, vyöllä huotrassa. Siksi mieleeni tulikin hommata kaksi tylsytettyä rapieria. Kun kannan niitä käyttövalmiina kädessä ja muistan tökkiä maahan joka askeleella, voin aina väittää että kyseessä ovat kävelysauvat joissa on erikoinen kädensija. Sellainen, joka tukee miekkamiesidentiteettiäni.

Luulen kuitenkin "jotenkin", että tästä joutuisi jonkinlaisiin vaikeuksiin.

Markkinatalouden Isän kädestä - ja jokainen saa itkeä?

"Hän on läsnä päivän työssä / rohkaisten ja auttaen. / Valvoo pimeimmässä yössä, / Hän on Isä jokaisen. / Taivaan Isän lähellä / jokainen on tärkeä."
(Virsi 503)

Ilkka Pyysiäinen kirjoitti jutun markkinatalouden ja Jumalauskon samankaltaisista piirteistä. Esille tulee esimerkiksi Harwey Coxin näkemykset joissa yhteys on siinä, että:
1: markkinataloudessa ajatellaan olevan näkymätön käsi, joka ajaa kohti suotuisaa tilaa. Ja Jumalauskossa sama tehtävä nähdään Jumalalle.
2: Molemmissa vaaditaan sitoutumista näkemykseen että paras todella saavutetaan : Markkinatalous kutsuu sitä luottamukseksi. Epäluottamus romauttaa pörssin, aikaansaa inflaation. Uskonnossa tätä sanotaan uskoksi, ja siitä luopuminen johtaa kadotukseen.

Tutuksi tulee myös Robert Nelson joka esittää että markkinataloudessa kilpailua rajoitetaan : Nämä eivät tule markkinasysteemistä vaan yhteiskunta antaa rajoja, jotka on esitetty uskonnonomaisella kielellä. Uskonto tai muut arvot tuovat rajat markkinavoimille. Uskonnolle nähdään arvoa "liekana".

"Markkinamekanismi ja uskonto toimivat todellakin uskon varassa. Tulevaa ennustetaan merkeistä luottaen niiden kykyyn ilmaista, mitä on tulossa. Ei siis ihme, että markkinoita on verrattu Jumalan näkymättömään käteen. Molemmat säätelevät niihin uskovien tekojen seurauksia. Usko mahdollistaa tulevaisuuden ennustamisen ja siten yhteistoiminnan."

Lopuksi Pyysiäinen esittää että uskonto ilman maallisia asioita ei toimi, samoin kuin ei pelkkä usko markkinoihin ilman arvoja ei toimi.

Itselle tässä heräsi mieleen "vanhat unohdetut uskonnot". Rajat tulevat laista. Lakia taas muokataan ihmisten voimin. Kansakunta on vahvempi kuin mikään valtauskonto. : Moni uskonto on maailmanhistorian aikana kadonnut vaikka se olisi ollutkin suosittu. Esimerkiksi egyptin "faaraoajan" jumalat ovat menettäneet mahtinsa. Kulttuurievoluution kannattajien mukaan tämä johtuu siitä, että jos ihminen näkee jonkin uskonnon vieraana, hän hylkää sen jos miellyttävämpi ja haluttavampi on tarjolla. Näin ollen uskonntojen rajoitteet ovatkin kansan mielen mukaisia rajoitteita. Muunlaisia uskontoja voidaan kehittää, mutta ne eivät menesty koska juuri kukaan ei valmiiksi kannata sen kaltaisia näkemyksiä.

Tämä näyttäisi siltä että lajinmukainen käytös ohjaisi uskontoja että markkinavoimia. Kontrolli olisi ihmisen lajin luontaisissa käyttäytymistavoissa : Se on etologinen ilmiö. Tätä kautta voisi ymmärtää esimerkiksi sen, miksi muinaisuskonnoissa on ollut - paitsi tekoja joita ei nykyään voisi kuvitella, kuten lasten uhraamisia - myös asioita jotka ovat kaikille ihmisille tyypillisiä. Ihmislaji ja ihmisten yhdessäeläminen on historialtaan vanhempi kuin yksikään tämän hetken maailmanuskonto. ; Kuitenkin myös markkinat tunnetusti muokkaavat haluja. Mainostaminen on paitsi informointia siitä mistä saa haluttavaa, myös uusien halujen herättämistä. Sama koskee tietysti uskontojakin.

Kaiken kaikkiaan Pyysiäisen juttu herätti mietteitä siitä miten markkinataloutta usein pidetään kylmänä, kovana ja julmana. Ja uskontoja lämpimänä, pehmeänä ja hellänä. Kenties näitä termejä voikin viskoa puolelta toiselle kuin tehosekoittimessa.
1: Markkinatalouteen luottavat taas näkevät sen sekä yksilön tarpeiden täyttäjänä että yhteisen hyvän, utiliteetin, maksimointina. Ihmisen itsekkyys hyötyy ja samalla koko yhteiskunta pärjää. Uskovaiset näkevät uskonnon yhteiskuntaa ylläpitävänä voimana, joka maksimoi yksilön saaman palkkion tarjoamalla esimerkiksi tuonpuoleista ihanaa elämää, ja joka pitää yhteiskunnan pystyssä. Kummankaan kannattajat eivät aseta "yksilön tarpeita" ristiriitaan "ryhmän tarpeiden" kanssa. Päin vastoin, järjestelmän katsotaan auttavan molempia.
2: Kriitikot näkevät markkinataloudessa samanlaisia piirteitä, kuin uskonnottomat näkevät uskonnoissa. Se on mekaaninen, kova ja julma. Se on ihmisen ulkopuolinen joka murskaa erimielisen rattaisiinsa.

Mielestäni ajatus siitä että markkinatalous olisi ideologiatonta, arvotonta, asettuu tätä kautta mielenkiintoisesti kyseenalaiseksi. Uskonnon eettisyyden kyseenalaistaminen voidaan tietysti tehdä samalla tavalla. Mutta sen kyseenalaistaminen tällä tavoin ei ole yhtä kiinnostavaa, koska tätä on tehty "jo pitkän kaavan kautta", ehkä syystäkin. Mielestäni ajatus siitä että markkinatalous on likimain sama kuin uskonto ilman personifioitua Jumalaa on varsin vinha.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Trained Loser.

Miekkailukoulullamme oli vähän aikaa sitten viikon mittainen intensiiviseminaari "Fiore Extravaganza", jossa oli osallistujia ulkomaita myöten. En osallistunut viikkoon itse, koska kahdesta hyvästä - aika ja raha - ei kumpaakaan ollut resurssoitavaksi asti. (Joskin normituntien aikaan kohtasin muun muassa näitä ulkomaisia vieraita.) Tämä ei tietenkään estänyt minua kyselemästä vähemmän intensiivisesti siellä olleita asioita.

Tämän vuoden aiheena oli "the Player".

Yksi iso, tärkeä ja epäintuitiivinen, teema oli se, että Fiore dei Liberin taistelumanuaaleissa myös hävinneellä oli tärkeä rooli. Kun itsepuolustuskirjaa lähtee lukamaan katsoo helposti vastustajaa vain jonain joka kuolee. Kiinnostus on siinä joka tekee tekniikan, koska hän tekee asiat "oikein". Pienellä miettimisellä selviää että pistetty, viilletty, heitelty ja murjottu on tärkeä. Ilman tätä häviäjää Fioren tyyli näyttää helposti torju mitä tulee ja iske takaisin -järjestelmältä. Mutta häviäjään keskittyminen näyttää miten aloite voidaan voittaa, ja miten fiksulla strategialla saadaan huonokin tilanne korjattua paremmaksi. Häviäjä myös opettaa kohtaamaan häviötä niin että hävitään mahdollisimman vähän.

Olipa itsepuolustus-, kamppailu-, tai kaksintaisteluharjoittelu sitten minkä laista tahansa, on selvää että häviämisen oppiminen on tärkeää : Sitä on opittava kaatumaan jotta voi ottaa osaa harjoituksiin jossa treenataan tekniikoita joissa kaadutaan. Ja toisaalta yhteenkään itsepuolustukseen tai sen lähimaille ei kannata laittaa esimerkkitoimijaksi vastustajaa, joka on typerä ja joka tekee typeriä ja epäuskottavia virheitä. Vastustajan on oltava fiksu ja realistinen, jotta sen päihittämisessä olisi otettava mahdollisimman paljon huomioon - eli että mitään taitoa ylipäätään tarvitsee.

Lisäksi varovainen "turvallisuusvyöhykkeellä" oleminen johtaa epäoppimiseen. Jos harjoittelet vain tilanteita joissa et voi hävitä, et opi : Ihminen oppii virheistäänkin. Siksi hyvässä oppimisessa toinen on suunnilleen samaa tasoa jolloin harjoittelussa joutuu panostamaan kaikkensa - tai sitten opettaja on paljon kyvykkäämpi kuin oppilas. Kummassakin tässä on mukana se, että oppija häviää. Jos et häviä, et luultavasti yritä mitään sellaista josta voisit jotain oppia.

Joka ei virheitä tee, ei tavallisesti tee yhtään mitään muutakaan. Tästä päästään toiseen hauskaan elämääni sisältöä antavaan asiaan : Trollaamiseen.

Eilen nimittäin pidin trollaamispäivän, jolloin pyrin trollaamaan tarkoituksellisesti. Olin jostain syystä huvittunut. Strategianani oli yksinkertaisesti se, että heitin huvin vuoksi hämmentäviä juttuja. Voisin sanoa että "I was a distractor. Manifestation of obfuscatory cloud. Master of semi_logicality. Scholar of pseudointellectuel antiunderstanding. Someone could say "troll". I am someone (ergo). But I hope I managed to put people to think something. And if not, at least I crack some totally crappy jokes."

Trollaamisessahan on tietysti oltava "jokin idea". Tässä minun tapauksessa teemana oli ravistelu. Sitä nimittäin helposti lokeroituu. Sitä on vain oma potero, josta tulee luutunut päähänpinttymä. Tätä kautta poikkeava argumentointitapa rikkoo rutiinit: Se on sekä lukijalle että kirjoittajalle yllättävää. Antaessaan itselleen luvan trollata, heittää myös rohkeammin erilaisia kokeellisia argumentteja joita ei vakavalla mielellä kehtaisi esittää kun ne eivät olisi riittävän hioutuneita. Trollaaja sitten saa näihin vastauksia jotka voivat näyttää siinä olevia yllättäviä asioita. Ideana on se, että puolileikillinen juttu voidaan harmittoman helposti hylätä tai ottaa myöhempään käyttöön hiottuna, eikä trollaajan psyyke rasitu "kun asia ei ollut niin iso". Näistä pienistä virroista kuitenkin syntyy jokia.

Ja silloin tällöin huvittava sekoileminen piristää jos on takana pitkä putki totista vääntämistä. Tai ylpeiästi ja avoimesti tehtyä trollailun tunnustamista kommentoiva sanoi "it's good to get it out of your system every once in a while." Kunhan varoo että tilasta ei tule pysyvä.

Tosiasia on tietysti myös se, että trollatessa heittää huonomaa argumentaatiota kuin muulloin. Siksi onkin ehdottoman oleellista miten trollaa : Kokeelliset argumentit opettavat uusia asioita: Joko opit mikä "testipallossa" on hyvin tai sitten mikä on huonosti - ja molemmilla huomioilla voi olla hedelmällistä kehitystä jos sitä hioo vaivalla ja tarkasti. Ja lisäksi on hyvä jos trollaus irrottaa omasta laatikostaan niin että osaa sitten jatkossakin "vilkaista miltä siellä ulkopuolella oikein näyttää".

Ja kun ottaa nokkiinsa väittelyssä, oppii kenties muistamaan mitä on olla altavastaajana ja tämä mahdollisesti opettaa jotain inhimillisyydestä silloin kun itse on niskan päällä. Trollaamisessa itsensä nöyryyttäminen on teemallisesti vahvasti läsnä. Etenkin jos sen tekee avoimesti.

Kaiken kaikkiaan trollaus voi olla surkea toimintatapa, mutta siitä saa etuja jos sen tekee oikein. Trollauksen on oltava humoristista, mielellään siinä täytyy olla seassa vitsejä tai muuta joka tekee sen lukemisesta myös lukemisen arvoista. Trollaamisen ei tule olla ajan tuhlaamista, omasi tai lukijan.

Muutenkin trollaaminen on tehtävä rakastavasti ; Jos on jotain mieltä ja asiassa on vastapuoli, ei hyvä trolli tee sarkastisen myrkkynsäsävyttämää olkiukkoa vastustajasta. Tämä ei mitenkään ravistele kenenkään ennakkonäkemyksiä, eikä opeta uutta vaan luuduttaa entisestään vanhaa.

Trollaamiseen on suhtauduttava aivan yhtä antaumuksella kuin miekkailumanuaalejen häviäjän rooliin. Eli ei siksi että voisi tulevaisuudessa trollata tai hävitä enemmän.