"Hänellä on viisi tapaa käsitellä engrammia: hän voi hyökätä engrammin ja sen ulkopuolisen maailman vastineen kimppuun; hän voi paeta sitä ja sen vastinetta; hän voi välttää sitä ja sen vastinetta; hän voi jättää sen ja sen ulkopuolisen maailman vastineen huomiotta; tai hän voi antaa sille periksi."(L. Ron Hubbard, "Dianetiikka - tieteen kehitys", "Kuudes luku - Näytelmän Konna" ; "Mustan Pantterin Mekanismi")
Muutamaa vuotta nuorempana heittelin jonkin verran veitsiä. En toki heittänyt toisia ihmisiä kohti, vaan maalina oli pahvilevyjä. Yhdessä vaiheessa maalitauluna oli myös saamani tappouhkauslappu. Se oli tärkeä symbolinen ulkoinen rituaali, joka vapautti minut emotionaalisesti, joskin mieltäni kiehtoi silloin kuten nytkin se, että kyseessä oli avoin ulkona tehty julkinen performanssi joka oli samalla jonkinlainen viesti ainakin toistaiseksi vieläkin tuntemattomaksi jääneelle lähettäjälle.
Se eroaa tikanheitosta siten, että osumisen lisäksi mukana on toinen vaikeuttava tekijä: Pyörimisliike. Siksi etäisyyden arviointi ja heittotavan sovitus siihen ovat paljon vaikeampia. Tämän vuoksi vakiopaikassa viivoitettu tila on suhteellisen helppo oppia - ja uudessa paikassa heittely on helposti vaikeampaa.
Tämänlaisen harrastuksen aloittaminen on eräässä mielessä hyvin järjetöntä. Veitsenheitto kun ei ole itsepuolustuksellisesti ollenkaan kätevä:
1: Se on tehoton, koska liikkeen vauhdin lisäksi takana ei ole juurikaan massaa. Siksi se on yleensä liitoksissa siihen että toista varoitetaan, pakotetaan reagoimaan eli sidotaan toisen toimintaa väistämiseen, jolloin sitä ei käytetä muuhun. (Joka tarkoittaa sitä että sen on oltava sidoksissa johonkin muuhun itsepuolustustaitoon, sen sijaan että sitä tehdään sen itsensä vuoksi.)
2: Se on vaikea oppia. Jos joku rynnistää kohti, on kohde liikkuva. Etäisyyden muuttuessa on oikein päin perille saaminen todella vaikeaa.
3: Käytännössä sovellettavaa tilannetta ei tule helposti edes vastaan. Jos joku yllättäen rynnistää päin, et helposti ehdi reagoida ajoissa voidaksesi heittää (saati että kannat sitä). Ja usein etäisyys on niin pieni, että toinen kykenee lyömään joten ei ole isosti järkeä heittää.
Ja veitsenheitto ei juurikaan kasvata lihasvoimaa tai ketteryyttä tai muuta vastaavaa.
Minulle heittely oli puhtaasti rentouttavaa puuhaa. Sen arvo oli juuri siinä, että en voinut perustella sitä milläään muulla asialla. Turhuus oli taidon keskeisin arvo. Laji oli kuitenkin taustasymboliikaltaan riittävän aggressiivinen, ja näin käytin runsasta kaunaenergiaani rakentavasti: En muhinut ressentimentissäni ja treenannut jotain tappotaitoa sovellettavaksi, vaan sublimoin sen taitoon joka on lähempänä (sirkus)taidetta kuin listimistä.
Tärkeintä on taide, veitsenheitto sopii kaikenlaisiin symbolisiin kannanottoihin. Ja kuten kaikki taide, se on tavallaan valtapeliä : Taide ei välttämättä ole totta, mutta se kuitenkin voi muuttaa maailmaa. Samoin veitsenheitossa heiton kohde sisältää voimakkaan viestin : Heittäjä on tätä kautta kenties latistava "Suppressiivinen Persoona" aivan samaan tapaan kuin sotaa vastustava taiteilija voi olla ideologisesti vahvasti ja alhaisen kiintyneesti jotain mieltä että vihaa sotaa ja sotilaita sydämensä pohjasta. Taide voi tällöin syntyä likaisesta kaunasta ja vihasta mutta edustaa kuitenkin jonkinlaista ylevämpää ja jalompaa etiikkaa ; Olennaista tulkitsijan kannalta on katsoa onko kritiikin kohde oikein valittu ja sovittaa teoksen tulkinta - sekä sen, miten teoksen antaa vaikuttaa itseensä - tähän kontekstiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti