"Leck mich im Arsch ("Laßt froh uns sein!") / Laßt uns froh sein!"
(Wolfgang Amadeus Mozart, "Leck mich im Arsch")
Mozart yhdistetään ansioidensa vuoksi musiikilliseen nerouteen. Tämän muistaen on hyvä painaa mieleen myös se, että hän sävelsi vähemmän tunnetun kuusiäänisen kaanonin B-duurissa. Kappale on "Leck mich im Arsch", joka kääntyy likimain muotoon "Nuole minun persettäni". Halukkaat löytävät tästä mestariteoksesta nuotitkin. Tai "partituurin", kuten pikkusormi -ihmiset tekevät ennen kuin tekevät niistä ohjelmanumeron rotaryjen vuosikokoukseen.
Monet ovat totelleet Mozartin käskyä. Siksi kulttuurissa onkin toimijoita, jotka ovat arvioinneissaan kovin nostalgisia : Menneiden ajan tuotokset olivat parempia. Yleisesti ottaen tämä näkyy esimerkiksi taiteen arvostamisen vain taidemuodon mukaan. Eli ooppera on parempaa taidetta kuin sarjakuvat, sisällöstä huolimatta.
Tälläisen snobistisen ylenkatseen lisäksi on muunlaista. Tätä edustaa hyvin esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kommentit "Pöljämediasta ja karkkikulttuurista". Hänestä ennen tarinoissa on ollut ideaa, nyttemmin tissit ja räjähdykset ja erikoistehosteet ovat vallanneet niiden paikan. Tästä on tietysti helppo olla yksimielinen. Suurimpana syynä tähän on tietysti sensuurin väheneminen : Kun ennen ei saanut tehdä, nyt saa ja sitä myös tehdään. Tämä tuo tietysti peliin vanhan taidearvostelun, kritiikin ja taidesensuurin kysymykset : Yleisesti ottaen sensuuripyrinnöissä vaikeaa sanoa rajoitetaanko ilmaisunvapautta vai vaaditaanko jotain ilmaisua.
Tosiasia on että suurin osa massakulttuurista on roskaa. Esimerkiksi "Avatar" on tarinana klisee, tuhat kertaa toistettu ja tylsä. 3D tekee siitä jotain jota jonotetaan. Tiedän ihmisen joka nukahti uusimpaan "Terminator" -elokuvaan....
Takana on tietysti myös muistamisasiat. Harva muistaa huonoja hittejä 1980 -luvulta. Hyvät muistaa. Mozartista muistamme muut kappaleet kuin perseennuolentakappaleet. Tässä kohden historia on selvästi varsin armollinen. Tämä kuitenkin vääristää tarkastelun: Lähihistoriakin tuntuu kauniimmalta kuin se oli. Best hits of 80s kuulostaa ihan kivalta, eikä nykyradiosta tule satunnaisesti avattuna yhtä kivaa settiä. Koska valtaosa on tehty unohdettavaksi. Esimerkiksi "Citizen Kane" on äänestetty maailman parhaimpien elokuvien joukkoon vuodesta toiseen. En ymmärrä miksi.
Yleisesti ottaen näyttääkin enemmänkin siltä että perustarina on ajan saatossa hyvinkin samanlainen. Nykyään sitä voi olla vaikeampi huomata, kun toimintaa on korostettu. Silti ainakin minä löydän lähes televisiosarjasta kuin televisiosarjasta erilaisia varsin klassisia draaman kaaria. Tapahtumat on paketoitu jakson mittaisiin elementteihin, joita yhdistää toisiinsa sekä lyhyemmät muutaman jakson tapahtumaetenemiset, että laajempi ja yleensä varsin hitaasti etenevä alleviivattu tarina. Tarinaa minuuttia kohden voi itse asiassa olla ihan saman verran.
Ajallisesti kenties merkittävin asia on sankariuden käsitteen vahva muuttuminen. Tästä saa vallan hyvän esimerkik katsomalla Sami Koposen sarjakuva -analyysiä "Sankarilla on verta käsissään". Uuden ajan toimija on helposti antisankari, sen sijaan että olisi kiiltokuvamaisesti kuvattu toimija. "synkässä post-apokalyptisessa miljöössä tuhon kohteeksi eivät ole niinkään joutuneet ihmiset tai omaisuus vaan arvot ja sankaruus. Sankarit ovat joko korruptoituneet" ... "tai kuolleet" ... "Aina kun joku näyttää vähänkin sankarilliselta, hän joko osoittautuu korruptoituneeksi tai pääsee hengestään." Tämä ei ole mitään sankaruuden halveksimista, vaan kaiken takana on dekonstruktio.
Dekonstruktio näkyy esimerkiksi siinä missä ennen westernissä oli valkohattuinen hyvis, joka ampui nopeasti ja tarkasti hopeisilla pistooleillaan roistot hengiltä, uuden ajan sankarit joutuvat miettimään tappamisensa oikeutuksen. Veri on käsissään. Tätä kautta vanhan ajan kiiltokuvasankaruus näyttäytyy yksisilmäisyytenä, harkitsemattomuutena. Tarinankerronnallisesti tälläinen ideologinen sankari ei kohtaa kyseenalaistamista, joten hän tarjoaa eskapistisen maailmassa toteutumattoman kuvan, joka vahvistaa ennakkoluuloja. Dekonstruktio ei suinkaan kannusta pahuuteen, vaan pikemminkin pakottaa miettimään sankaruuden puolia moninaisemmin.
Tästä malliesimerkkinä toimii tietysti "Tohtori House", elämässään onneton tohtori joka parantaa keinoja kaihtamatta, ja joka oikeutetaan vain koska hän osaa. Tai "Lifen" vankilassa korruptoitunut ja vapautumisessa äkkirikastunut ZEN -poliisi joka kykenee hymyilemään murtaessaan sormia. Tekee tämän kuulustelukeinona, ja käyttää näin tehdessään itämaisilta mystikoilta lainattuja länsimaallistettuja sanaparsia.1 Hän on henkilö jota motivoi henkilökohtainen kauna ja kosto. Mutta joka kuitenkin ratkaisee rikoksia varsin hyvin, ja joka vaikuttaa muutoin varsin eettiseltä toimijalta, joka tekee asiat niin kuin ne ovat hyviä sen sijasta mitä byrokratia käskisi.
Tässä on olennaisena se, miten viihde on seurannut varsin pitkään esimodernia ajattelutapaa. Nykyisin viihde on modernisoitua. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ennen ihanne oli kuin Jeesus: Tämä kuvattiin virheettömänä ja kaikin puolin erinomaisena. Epäonnistumista ei hyväksytty, ja ihailtava hahmo oli vain sellainen joka onnistui tässä. Nykyisin ihailtava hahmo voidaan hakea samastumisen kautta. Siksi rikospoliisi voi olla perhe -elämässä vaikeuksia kokeva hieman alkoholisoitunut tapaus. Ihminen näkee tämän hyvät pyrinnöt, ja kykenee tuntemaan että itsekin on vaikeuksia kokenut. Tämä voi jopa korostaa ihanteen taistelemista vastaan.
Tätä kautta antisankarin käsite onkin itse asiassa tarjoaakin uuden tien: Sankaruus ei ole automaatio, joka kuuluu tietyille toimijoille. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha. Sankaruus muuttuu tätä kautta normistoa seuraavasta yli -inhimillisestä automaatista itsensä voittamisessa kilvoitteluun.
Tämän suurin este on se, että televisiosarjan tapahtumat nähdään "vanhalla tavalla", esimodernilla "se mikä tarinassa kerrotaan voittajan tekevän on hyvää". Eli kaikki mikä nähdään on "matkittavaa ihailtavaa ja täydellistä". Jos tästä ennakkoluulosta kykenee irrottautumaan, muuttuu valtaosa kuonaisimmastakin massaviihteestäkin välittömästi erisävyiseksi. Ne muuttuvat hienostuneemmaksi kuin vanha alleviivaava julistava esitystapa ja lakkaa olemasta pahuuden ihannointia. Se pakottaa miettimään sankaruuden itse, sen sijaan että sen ottaisi valmiina. Ja jos ei kykene näkemään, omasta typeryydestä ei tarvitse tehdä toisen sisällyksettömyyttä. Se on kuin tekisi omasta tyhmyydestä maailmaa koskevan mysteerin, tosin herjaavamman sävyisen.
1 Charlie Crews itse asiassa seuraa selvästi Alan Wattsin viitoittamaa tietä, ei aitoa itämaista ZEN -linjaa. Sarja itse asiassa sisältää tähän paljon pieniä vihjeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti