Kommunistit keskittyivät siihen että maailma on luokkaretki. Ja työläistä sorretaan. Tässä keskiössä oli vallankumous. Vasemmisto on aina hieman suhteessa tähän ajattelutapaan. Toisaalta vasemmistolaiset ovat perinteisesti suosineet myös psykoanalyysiä.
Näiden yhdistäminen tuntuu vaikealta. Sillä kun psykoanalyysin tarpeessa olevaa vituttaa, hän menee terapiaan jossa ei muuteta maailmaa vaan sitä, miten maailmaan suhtaudutaan. Vallankumous sen sijaan keskittyy siihen että kun vituttaa täytyy systeemissä, ulkopuolisessa maailmassa, olla vikaa ja se täytyy korjata.
Ainut vallankumouksellinen asia psykoanalyysissä on se, että sen perustaja Freud oli uskonnonvastainen kun yhteiskunta siihen aikaan muuten oli uskontomyönteinen. Uskonnon ja psykoanalyysin synteesejä, joissa on tiettyä kauneuttakin, on tuotu esiin. Tosin jokainen esiintuotu asia ole ollut (edes) kaunis. ja niitä lukiessa tulee väistämättä mieleen Marxin puheet siitä miten uskonto on ooppiumia, joka pitää kansan rauhallisena. Sillä uskonto saa ihmiset synnintuntoon, säätämään päätään, silloinkin kun vika on todellisuudessa.
Useinhan ihmiset valitsevat näkemyksensä siten että se pönkittää taustalla olevia asioita. Esimerkiksi vapauttamista ja systeemiä vastaan taistelua korostavien luulisi korostavan tyyliä jossa asioita ei pidetä jonain "omana asiana" joka lähtee asiasta eristyneessä huonetilassa keskustelemalla joka muuttaa omia näkemyksiä eikä todellisuutta.
Toki olen pitänyt tätä ihmisten taipumusta hieman hassuna, jopa typeränä. Mutta nyt kun selvästi kohtasin jotain joka ei tältä näytä, olen niin hämmästynyt että en edes osaa olla vasemmistolaisten puolesta ylpeä. Sen sijaan mieleen hyppää pahat sanat : "Ristiriita", "epäkoherentti"...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti