maanantai 19. heinäkuuta 2010

Kenen lauluja laulan? Kenen tahtiin marssin?

Olen aina kirjoitellut satalukujen yhteydessä nimen omaan blogaamisesta. Tämä, 1400 tekstiryväs, ei ole tässä kohden poikkeus. Usein olen jollain tavalla korostanut tekstin muotoa : Milloin olen kuvannut blogaamista kirjeenä, ja milloin kolumneina. Tämäkään ei ole poikkeus.

Tällä kertaa avain jutun ymmärtämiseen tulee siitä, että kirjoituksissani usein selitän asioita auki oman elämäni kautta. Tällöin argumentaatio jota joku filosofi on jossain traditiossa esittänyt sävyttyy "minun näköiseksi". Tätä kautta tekstille tulee tietynlainen vaikutelma. Näin ollen tekstini ovat eräällä tavalla sovellettavissa lyyriseksi. Tämä voi tuntua uskomattoman kaukaa haetulta koska lyriikkahan liitetään helposti nimen omaan ja leimallisesti lauluihin. Kuitenkin kyseinen perinne alkoi sanataiteesta, jota sitten alettiin kirjoittamaan muistiin. Lyriikka onkin laajemmin katsoen kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi. - Tämän blogin ollessa kyseessä toivon että "lisäksi", mutta en kiellä "sijaan" tilaakaan..

Toki blogiteksti taipuu vaikeasti runoksi. Paitsi joskus jolloin se on juuri sellainen. Ja usein teksti on sen verran pitkää että sitä on vaikeaa yhdistää runoon. Kuitenkin runot voivat olla hyvinkin pitkiä. Ja postmodernin runouden aikana myös muoto on vapaata - lyriikka voi olla lyriikkaa vaikka ei olisi riimin häntääkään.

Huvin vuoksi ajattelin lähestyä blogaamista olemassaolevien laululyriikoiden kautta. Sellaisten jotka jotenkin olennaiseti tiivistäisivät tunnelmani blogikirjoitusten tekemisestä. Tällöin lyriikka paljastaisi kirjoittamisesta toisiakin puolia. Jolloin oltaisiin lähempänä niitä blogaustekstejä joissa olen esimerkiksi selittänyt blogaamiseni subjektiivisesti valitsemiani ihanteita ja sitä miltä aikaansaannosten määrien tuijottelu oikein tuntuu.

Löysin kaksi kappaletta, joista mielestäni molempia tarvitaan jotta kokonaisuudesta tulisi oikein ymmärretty. Molemmissa käsitellään parisuhteesta luopumista, jossa toinen osapuoli on jollain tavalla kenkku. Mutta niiden kautta voidaan saada olennaisia kohtia myös blogaamiseen, eli tunnelmat siirtyvät aivan toiseen aiheeseen.

Ensimmäinen on Townes van Zandtin melankolinen "Tower song". Ja toinen on Jenni Vartiaisen kenkun humoristinen "Nettiin".

Townes van Zandtin maailmassa sanomatta jääneet asiat kielivät pelosta ja raskaudesta. "So close and yet so far away. / And all the things I'd hoped to say. / Will have to go unsaid today. / Perhaps until tomorrow. / Your fears have built a wall between / our lives and all what loving means. / Will have to go unfelt it seems / and that leaves only sorrow. You built your tower strong and tall. / Can't you see, it's got to fall someday." Tämä kohta kertoo siitä miten sanomattomat asiat ovat läsnä ja voivat olla raskaita kantaa : Pelko pitää hiljaisena, mutta vaikenemisen tornit tulevat sortumaan. Omalta osaltani sanomattimia ja kirjoittamattomia blogauksia on ollut aikamoinen määrä, ja vähenemisestä huolimatta sanomattomuutta tuntuu olevan jäljellä.

Vartiaista tarvitaan koska se tuo mukanaan julkisen mielipiteenkertomisen mukana tuomat haittapuolet: "Koko maailma mua katselee. / Kuvaruudun valoista, yksinäisten taloista. / Sinä munapää et voi ymmärtää! / Ihmiset hauraita, vaikka haureita. / Tietyt asiat on hyvä pitää itsellään. / Pienessä piirissä ei jutut leviä. / Kaupan kassalla myyjä tuijottaa. / Onko nähnyt hän jo jotain enemmän?" Sanotut asiat luovat uudenlaista vääntöä sosiaalisessa maailmassa. Tämä on tietysti syy sille, miksi kaikki Townesin maailmassa olevat pelot eivät ole järjettömiä.

Mitäpä tähän jännitteeseen enää mitään lisäämään. Lyhyestä virsi.

Ei kommentteja: