"I am certain of nothing but the holiness of the heart's affections and the truth of imagination - what the imagination seizes as beauty must be truth - whether it existed before or not."(John Keats)
Tuomas Akvinolainen ja monet muut teologit olivat korostaneet järjen ja logiikan käyttöä uskonnon oikeuttamisessa. Tätä kautta erilaiset logiikkapohjaiset Jumalatodistukset näyttelivät tärkeää roolia. Kristinuskon rationaalisuutta korostettiin.
Sitten tuli vuosisata, jolloin perusteluihin ilmestyi jumalattomuutta : Asioita selitettiin sujuvasti ilman Jumalaa. Filosofian puolesta läytyi Ludwig Feuerbachista Friedrich Nietzscheen. Tieteen puolella ilmestyi Charles Darwinia ja Sigmund Freudia. Yhteiskuntaa käsiteltiin Karl Marxin voimin. Nämä kaikki selittivät asioita joiden käsittely oli aikaisemmin kuulunut teologien omaan alueeseen ja he esittivät erilaiset näkemykset. Sellaiset joita monien oli vaikeaa yhdistää Jumalaan. Tätä kautta löytyi intoa ateismiin.
Uskonnon puolella tämä synnytti reaktioita. Kaikkia yllä mainittuja intouduttiin esimerkiksi kritisoimaan. Kuitenkin yksi näkemys on - ainakin minun blogissa - jäänyt melko vähälle.
Romanttinen linjaus nimittäin astui vastustamaan rationalismia ja tiedeintoilua yleisemminkin. Se korosti tunnetta järjen yli. Romantikot olivat pohjasävyltään samanlaisia kuin mystikot. Heillä näkökulma oli kuitenkin astetta lähempänä taiteita, kuin puhdasta mystistä kokemusta. He korostivat intuition ja kuvitteellisen arvoa. He olivat runoilijoita ja novellisteja enemmän kuin askeetikkoja tai muita mystikoita. Uskonto perusteltiin sillä että sen avulla saatiin kaunista ja koska uskonto vaati mielikuvitusta. Ei sillä että se olisi ehdoton Totuus.
1: Rationaalisuuden luopumiselle haettiin syitä. Osa niistä oli jopa omalla tavallaan rationaalisia. Esimerkiksi runoilija William Blake korosti sitä että ihminen oli täysin langennut. Näin ollen hän oli erehtyväinen. Hän voi olla järkevä millään tasolla vasta huomattuaan tämän puutteen - eli sen että hänen järkensä oli erheeseen altista. Perisynti oli tätä kautta tärkeä symboli sille että ihmisten ajatuksenjuoksu ei ole kovin kummaista. Blake sotikin valistuksen henkeä vastaan. Ja hän toisaalta moitti myös kristittyjen suosimia näkemyksiä, koska siinä oli normeja joilla ihminen eristettiin heidän tunteistaan ja ihmisyydestään.
2: Toki tämä ei ollut "ihan tiukkaa". Esimerkiksi Schliermacher haki synteesiä jossa oli järkeä ja tunnetta. Hänestä tunne oli tärkeää, mutta ei vienyt loppuun asti. Hän korosti sitä että uskonto oli tunne joka viittasi itsensä ulkopuolelle. Tästä syntyy asenne jossa henkilö kokee toimivansa suhteessa johonkin joka ei ole hän itse.
Kenties kiinnostava tähän linjaan laitettava on Schopenhauer. Sillä hänessä ei ole sitä "pörröisyyttä", jota romantiikkaan ja tunteisiin keskittyminen tavallisesti tuo. Schopenhauer oli äksy pessimisti ja hänen filosofiansa oli lähes yhtä äksyä ja pessimististä kuin hän itse. Samanaikaisesti hän oli vahvasti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden perään. Hänestä niissä oli hienoa se, että niissä korostetaan maailman illuusionomaisuutta - eikä Jumalakaan ei ollut konkreettinen tai ainakaan kovin merkitsevä. Taide ja musiikki tarjosivat oikein käytettynä keinon saavuttaa sisäinen rauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti