Selviytyjien logiikkaa

Klassisesti selviytymistaitoja on liitetty vihamielisissä olosuhteissa hengissä pysymiseen. Tällöin puhutaan vaikka Robinson Crusoesta autiolla saarella. Tai siihen, että lentokone putoaa mysteeriselle saarelle. (Sellaiselle jolla ei tiputeta ruokapaketteja taivaasta.)

Tässä kohden sosiaalisuus ja yhteistyö ovat kiinnostavia vaihtoehtoja. Ja molemmissa on puolensa. Esimerkiksi Robinson Crusoen strategia toimi paremmin yksin. Joten oli kenties hänen onnensa että laivan mukana ei uponnut muita. Hän sai haltuunsa kaikki resurssit ja käytti niitä taitavasti. Mitä useampi selviytyjä on, sitä vähemmän näitä perusresursseja on. Robinson Crusoe käytti tätä resurssistoa, työvälineitä ja ravintoylijäämää siihen että rakensi itselleen esimerkiksi vuohiaitauksia. Laivassa ollut ruoka ei säily hirveän kauan. Mutta se on kuitenkin aikaa jota ei tarvitse käyttää metsästykseen joten tämän säästyneen ajan voi käyttää muuhun.

Toinen strategia taas perustuu siihen että ryhmässä resurssien käyttö ja hankinta tehostuvat. Ryhmässä voidaan metsästää, rakentaa parempia suojia. Ja kasvatetaan todennäköisyyttä sille että mukaan on varattu juuri tilanteen vaatimia työvälineitä ja siihen liittyvää tietotaitoa. Sillä ryhmässä jokainen voi olla spesialisti. Ja tällä väistämättä saadaan lisää pelivaraa.

Toisin sanoen jossain tilanteissa kannattaa olla yksin. Esimerkiksi sellaisissa joissa saaliseläimiä on vähän mutta tarjolla on jokin uponneen laivan tapainen arvokas resurssilähde. "Ympäristön kantokyvyn" ylittäminen johtaa enemmistön nälkiintymiseen ja tuottaa käytännössä väkisinkin kuolemia.

Mutta tosiasiassa monelle selviytyminen ei tarkoita tätä. Sillä "Tosi TV" on tuottanut moniakin selviytymisformaatteja. (Kuten "Selviytyjät") Ja niissä on aivan eri logiikka. Sillä siinä missä perinteisessä selviytymisessä sosiaalisuus johtaa siihen että kaikki elävät pidempään, on näissä formaateissa kysymys pudotuspelistä. Ei ole tärkeää selvitä mahdollisimman kauan vaan selvitä putoamatta aivan loppuun asti. Yksi ja vain yksi voittaa. Muut eliminoidaan riippumatta siitä mitä strategioita kilpailijat sitten valitsevatkin.

Tämä on tuonut noihin peleihin erikoisen lisäelementin. Itse asiassa yhteistyöstrategioita on vähemmän mutta tilanne vaatii entistä enemmän sosiaalista juonittelua. Siinä toki ryhmien sisälle syntyy pieniä liittoutumia. Ja nämä ovat kannattavia. Ryhmät takaavat toistensa kanssa lähinnä sitä että sen jäseniä todennäköisesti ei tiputeta. Ja näin tiputukset voidaan keskittää joko avuttomiin "helposti pudotettaviin" joista ei ole hyötyä kilpailuissa tai - ellei peräti useammin - vahvojen pelaajien poisäänestämiseen.

Ryhmää tarvitaan suurimman uhan eliminointiin. Valitettavasti tämän jälkeen ryhmässä kannattaa tehdä "backstabaus" yhtä askelta ennen kuin muut ovat tekemässä sitä itselle. Kun muu tiimi vielä pelaa yhteen, on syytä tiputtaa se vahvin. Karkeasti sanoen haasteena on se, että putoamiseen vaikuttaa usein myös oma miellyttävyys. Ja kotikatsojat ja kanssakilpailijat eivät pidä toveriensa selkäänpuukotuksesta. Jonka vuoksi yksi vahvimmista strategioista keski- ja loppupeleissä ovatkin yksinselviytymisstrategiat joissa ollaan hyvin taitavia. Oma tila kun antaa tilaa näyttää itsen ja omat taidot sen sijaan että on se yksi siitä ryhmästä.

Tästä voisi vetää pienen yhteiskunnallisen analogin.

Nykyään moni puhuu yhteiskunnan pysyvyydestä. Mutta kun tilannetta katsoo, voi huomata että tässä ei tarkoiteta sitä että harjoitettaisiin pitkän tähtäimen selviytymissuunnitelmia. Sen sijaan kilpailukyky on hierakista. Pyritään olemaan "ykkösiä" ja tekemään tätä mahdollisimman nopeasti seuraavassa kvartaalissa. Samoin ajatus jonkinlaisesta "yhtenäiskulttuurista" - olipa tämä sitten amerikkalainen kulutuskulttuuri tai islamilainen teokratiakalifaatti - on vallalla. Kysymys ei siis ole kulttuurien ja kulttuurin selviämisestä vaan pudotuspelistä.

Olen suoraan sanoen hieman äimistynyt miksi tämä strategia vetoaa. Sillä tositv -ajattelu on lyhytjänteistä ja todennäköisesti vähänkin pidemmällä katsantokannalla tuhoisaa.

Voidaan jopa sanoa että ennen tuolla "tositv -ajattelulla" onkin pärjätty. Jos mietitään Englantia joka halusi siirtomaita, voidaan muistaa että se rakensi itsestään valtion jossa "aurinko ei laske". Moni tosin koki että britannia oli samalla paikka "jossa oli aina kolkka jonne aurinko ei paista". Ja nykyään saarivaltio onkin maltillisen kokoinen ja strategialtaan huomattavasti vähemmän invasiivinen.

Ja yhdysvallat. Se ei ole tuottanut siirtomaita vaan on hankkinut maailmanvaltiaan asenteensa sillä, että se on nimenomaan lähinnä estänyt heikompia maita kiipimästä mahdissa sen tasolle. Muut maat ovat sille tärkeitä. Eivät monikulttuurisuuden nimissä, vaan sen vuoksi että tehtaiden halpatyövoima voidaan siirtää säästösyistä ulkomaihin ja pumpata arvon lisääntymisestä kaikki mahdollinen irti omassa maassa ja omaan maahan. Tämän sivutuotteena on monikulttuurinen maapallo jossa on erilaisia alueita. Ei samanarvoisia alueita, mutta tämä moninaisuus on järjestelmä jota USA haluaa hyvinkin paljon tukea. Sen sijaan, että se puhtaasti tuhoaisi kaikki muut maat ja yrittäisi alistaa ne siirtomaikseen.

Tämä on jotain jota Daesh -terroristit eivät ymmärrä. He ovat iloisia invasiiviseta nopeasta leviämisestään. Mutta eivät tiedosta että tämä johtaa todennäköisesti siihen että väärin kokeneet pakenevat maasta tuottamasta heille lisätuloja. (Crackedissa on itseasiassa mielenkiintoinen teksti jonka mukaan ISIS lehdissään ei halua että sen valta-alueilta muslimit muuttaisivat pois. Se menettää paenneiden mukana rahaa. Puhdasta rahaa. Muslimien maastapaon tukeminen on samaa kuin iskisi ISISiä kukkaroon. Ja terroristijärjestölle joka palkkaa ja rekryää keitä tahansa halukkaita kuolleet ovat vain resurssi, jotain jota voidaan surutta uhrata ja tuhlata, kun taas raha on rahaa. Lisää ihmisiä eli taistelijoita riveihin, kun voidaan aina järjestää panemalla. Joka on varsin yleisen mielipiteen mukaan miellyttävää. Raha on sen sijaan niukkaa.) He pelaavat väärää selviytymispeliä.

Muumioituneet sielut

Nikolai Gogolin teoksessa "kuolleet sielut" Tšitšikov käy ostamassa orjia. Maanomistajat pitävät orjia ja näistä osa kuolee. Näiden ilmoittaminen eteenpäin vaatii työtä ja byrokratiaa. Jota kaikki eivät jaksa käydä. Tšitšikov ostaa näitä kuolleita sieluja. Sillä niiden omistusoikeus kulkee paikasta toiseen byrokratialla eikä vaadi esimerkiksi kuolleen maaorjan ruumiin siirtämistä mitenkään. Näin hän saa byrokraattista omaisuutta joka taas antaa hänelle varakkaan maineen. Joka taas tuo mukanaan aitoa rahaa.

Nykyään mitään tälläistä ei tietenkään voi tapahtua. Sen sijaan voi ryhtyä asunnonomistajaksi. Näitä asuntoja voi sitten vuokrata vanhuksille, huumeongelmaisille ja muille. Osa näistä kuolee pois. Osa heistä on sellaisia että heillä ei ole omaisia tai ystäviä. Jonka vuoksi he voivat kuolla ja muumioitua kotiinsa. Kun sosiaalihuolto maksaa heille asumistukea, vuokran saaminen ei lopu. Lisäksi on huomattava että muumioitunut ruumis korkeintaan haisee pahalta vähän aikaa. Muutoin he ovat harmittomia. Eivät valita jos putkitöitä ei tehdä ajoissa. Eivätkä valita monesta muustakaan asiasta. Kun tälläisiä täydellisiä vuokralaisia saa tarpeeksi, tämä takaa hyvät tulot. Joka tas tuo mukanaan aitoa rahaa ja varallisuutta. Jolla voi hankkia itselleen varakkaan maineen.

Taivaan isän hylkäjäiset

Kristinuskossa on usein käytetty vertausta Taivaan Isästä. Tätä käytetään myös argumentinomaisesti. Tällöin henkenä on se, että esitetään että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on jotain oleellisesti samanlaista kuin Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa.

Tämä on siitä hyvä näkökulma, että
1: Usein rakkaus on keskustelussa teemoitettu hyvinkin vahvasti miehen ja naisen väliseksi seksuaalisävyiseksi rakkaudeksi.
2: Lisäksi vanhemman ja lapsen suhdetta voidaan käyttää jossain määrin pehmentämään niitä pomppuja joita pahan ongelma tuo eteen. ; Voidaan esimerkiksi verrata että kun vanhemmat antavat lapselle rokotteen, niin he ajavat lapsen parasta. Vauvapolo kuitenkin ymmärtää vain kivun jonka piikki antaa. Tuska, kärsimys ja kaikkien paras eivät ole sama asia.
3: Jumala voi tietenkin vanhemman tavoin myös käskeä ja komentaa. Tästä tulee mielipahaa, mutta lasta pitää suojella itseltään.

Analogiassa on toki joitain syviä puutteita.
1: Sitä on esimerkiksi vaikeaa liittää helvettioppiin. Kun vanhemmat rankaisevat lapsia, tehtävänä on ohjata tulevaa käytöstä. Menneen teon rankaisun sijasta tärkein kasvatuksellinen elementti on estää huonoa käytöstä. Helvetistä ei kuitenkaan päästä pois.
2: Toisaalta usein vanhemmat yrittävät selittää miksi lasta rangaistaan, aina kun se on mahdollista. Vanhempi-lapsi -vertausta pahan ongelman kohdalla kuitenkin teemoitetaan vain niissä tilanteissa joissa mitään selitystä ei ole eikä tule. Joka heikentää vertauksen tehoa vaikka ei suoraan ristiriidassa sen kanssa olekaan. Jumala on kaikkivaltias joten hän varmasti olisi myös maailman paras selittäjä ja kertoja.
3: Toisaalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen kohdalla uskovaiset korostetavat nimenomaan tervettä vanhemman ja lapsen suhdetta. Käytännössä rankaisevakaan vanhempi ei anna lapselle ymmärtää että hän on yksin ja hylätty. Voidaan jopa sanoa että koska monella ei ole uskonnollisia kokemuksia ja he kokevat olevansa aivan yksin, niin Jumala ei ole ainakaan kovin eettinen olento tai hyvä vanhempi. Joten jos vanhempi-lapsi -vertausta haluaa korostaa olisi hylättävä kasvattaja-vanhemmuus ja otettava vertauksen ytimeen jokin dysfunktionaalisen perheen vanhemmuus.
   3.1: Toki uskovaiset selittävät homo religiosus -ihmiskuvan mukaisesti että he eivät usko ateisteja tai jumalasta irrallisuuden kokemuksia olevankaan. Kaikki yksinäisyys ja katkeruus ilmenee Jumalavihana. Jopa "jos koet olevasi yksin, niin koet olevasi yksin suhteessa mihin" joka viittaa siihen että olisi Jumalaikävä. Tämä toki voi olla jonkinlainen yritys kiemurrella niin että homo religiosus -ihmiskuva ei kumoudu. Mutta tässä prosessissa tulee kuitenkin tuhottua se vanhemmuusvertaus. Koska jos kokee olevansa yksin, on otettava käyttöön dysfunktionaalinen hylättynä lapsena oleminen.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Seuraa!

Koiraihminen tiedotti että hän oli koiransa kanssa ollut lenkillä. Ihmiset olivat juosseet ja koira oli siksi syytä kutsua luokse jotta ei hyörisi jaloissa olento. Oli sitten sanonut koiralle että "Seuraa!" Ohittava juoksija oli sitten suuttunut kun oli ajatellut että joku sekopää usuttaa koiraansa jahtaamaan ohikulkijoita. Että ei ole reilua "Usuttaa koiraa ihmisten perään!" Tämänlainen ajatus on luonteva ainakin taksikuskeille jotka elävät tylsän elämänsä vain odottaen sitä että joku käskisi sen legendaarisen "seuraa tuota autoa".

Minullakin murtui illuusio. Kun minä olen ollut yksinäinen olen mennyt ulos huutamaan että "SEURAA!" ja on oikein parku käynyt yksinäisellä, niin eikö ole aina joku koira tullut. Olen vain luullut että ystävälliset eläimet ymmärtävät ihmismurheita.

Dumpattu

"Helsingin Sanomien" kulttuurisivuilla oli läpikäyty Frankensteinin hirviötä. Se nähdään usein skientismistä varoittelevana ; "Traagisen tarinan, jonka päätteeksi tohtorin luoma hirviö kostaa tiedemiehelle tämän ylimielisyyden. Frankensteinin tarina on niin tunnettu, että sitä voi jo pitää modernina myyttinä luonnontieteen rajoista." Tämä maagisten golemien ja tekoälyllisten tappajarobottien ytimeen asetettu tarina ei kuitenkaan ole koko totuus. Ja itse asiassa tämäkin on enemmänkin jotain joka on saatu aiheesta tehdyistä elokuvista. Kirja on hieman erilainen kuin elokuvat. Juttu lainaa tämän sijasta toisenlaista tulkintaa Merete Mazzarellalta. "Mary Shelley ei edes kutsu Frankensteinin luomusta kirjassaan hirviöksi, vaan Olennoksi. Kun tohtori näkee Olennon, työnsä tuloksen, se iljettää häntä, ja luoja ajaa pois luomuksensa. Olento pakenee ja yrittää löytää paikkansa ihmisten maailmassa. Se ei koskaan löydä sitä. Ihmisille hän on hirviö. Mazzarellan mukaan Olento on kuin hylätty lapsi, joka katkeroituu aikuisten maailmalle. "Enkö minä siis vihaisi niitä jotka kammoksuvat minua?", Olento kysyy. Kun Olento hylätään, hirviö syntyy."

Tulkinta on siitä kiinnostava, että usein kun sanotaan "Frankenstein" mieleen tulee juuri hirviö. Frankenstein on kuitenkin kirjoissa - ja onneksi valtaosassa elokuviakin - hirviön luoja. Tämä tulkinta luo kuitenkin vahvaa tilaa siihen että tosiasiassa tohtori Frankenstein on itse se Frankensteinin hirviö. (Jopa ilman niitä ajatuksia joissa hänen luomansa mekaaninen Olento olisi eräänlaista skitsofreniaa, hänen pimeimpien puoliensa heijastuma.) Tietyllä tavalla voidaan jopa ottaa vain tämä teema keskiöön. Siitä nimittäin saadaan irti lainaus "Samalla, kun kirja seuraa Olennon yritystä olla ihminen, se piirtää tarinan siitä, kuinka tohtori Frankensteinista itsestään tulee hirviö. Ei siksi, että hän olisi ollut tieteen sokaisema, vaan siksi, että hän hylkäsi Olennon. Kuin isä, joka hylkää lapsensa."

Tämän voi irrottaa kirjantulkinnasta ja ottaa tästä ajatuksen. Tämä ilmapiiri voidaan liittää melko hyvin siihen miltä ateisti näyttää ilmeisen monien uskovien silmiin. (Sanoo kirkon virallinen kanta tähän sitten mitä tahansa.) On helppoa nähdä että ateisti olisi hylännyt sielunsa, jotenkin vajaa homo religiosus joka on siksi hirviömäinen. On helppoa nähdä ateisti hirviönä.

Mutta kenties onkin jännittävää ajatella asiaa siltä kannalta että teismi olisi totta. Hyvin moni ateisti ei selkeästi saa mitään kontaktia mihinkään Jumalaan. Moni uskovainen kertoo kuinka heillä on ollut erilaisia vaikeita kausia jolloin Jumala ei ole heidän rukouksiinsa vastannut. Minun silmiini, näin hieman sivusta katsoen, taas näyttää melko ilmiselvältä että suurimmalla osasta ateisteilla ei ole koskaan mitään muuta kokemusta ollutkaan. Osa on yrittänyt, osa ei ole kokenut tätä edes tarpeelliseksi.

Onko tästä teistisestä kulmasta oikein syyttää Jumalan luomusta hirviöksi? Vai olisiko niin että on oikein kutsua hirviöksi sitä joka heittää ihmisiä heiltä lupaa kysymättä maailmaan - ja peräti minkälaiseen maailmaan - ja sitten vain hylkää heidät sinne ilman vastakaikua. Perimmiltään yksikseen.

Kunnes elämä meidät erottaa (hoipertelua holokaustin ajatusvirtaisissa raunioissa)

"There is Auschwitz and so there cannot be God"
(Primo Levi)

Ylläoleva sitaatti on hyvä huomioida jos mietitään holokaustia. Lause on kristillisessä mielessä omituinen. Jossain määrin sitä koskee sama mikä kaikkea pahan ongelmaan liittyvää. Kristinuskossa on paljon erilaisia selityksiä sille miksi holokausti ei sodi Jumalan kaikkihyvyyttä ja kaikkivaltiutta vastaan. Vastauksia siihen miksi tuo lause olisi virheellinen uskonnoille joissa on kaikkihyvä ja kaikkivoipa Jumala on askarruttanut kristittyjä Swinburnesta Craigiin. Mutta samalla kova tarve selitellä asiaa vihjaa että haaste on arka ja kova ja tätämyöten myös relevantti.

Laajemmassa teistisessä mielessä kysymys on erikoinen koska Levi ei oikein määrittele Jumalaa. Joku voi kuvata että Jumala on rakkaus. Ja tällöin voidaan kyllä huomata että pahan ongelman ratkaisijat ovat erikoisia. Sillä Levin lause on ilmiselvä puolitotuus jos "holokausti tarkoittaa että ei ole rakkautta". Siinä on jotain totuutta mutta ei riittävästi. Mutta sitten kun katsoo niitä ihmisiä jotka sanasaivartelevat teologiaa ja määrittelevät hyvyyttä tavalla jossa holokausti on jotain jonka hyvä ja kaikkivaltias Jumala voi tehdä, niin voi huomata että noissa piireissä on hyvin hyvin vaikeaa nähdä rakkautta. Nämä ihmiset määrittelevät mitä vain miksi tahansa heidän uskontonsa sanoo. Ja luulevat että tämä muuttaa maailman. Se muuttaa kuitenkin vain sanat.

Itse elän kuitenkin sellaisessa maailmankuvassa että voin hyvillä mielin hokea sellaisiakin iskulauseita kuin "In Soviet Russia God Created Humans." Mutta minun huomioni menee enemmän siihen suuntaan että lauseessa on kaksi väitettä, joista toinen on käytännössä varmasti totta ja toinekin on aivan validi mahdollisuus. Mutta näiden välissä oleva syy-seuraussuhde ei ole kovin relevantti. Perusteluyhteys non sequiturissa on lisäksi valitettavaneksplisiittisesti ja tämä on kuitenkin aika toiveajattelun makuinen. Kenties jopa egoistinen koska siinä asetelmana on enemmänkin se, että Jumalaa ei ole jos se ei ole minun ja minun viiteryhmäni puolella.

Tosin on ymmärrettävä että pahan ongelma on kristillisyyttä ja minun kantani Jumalan mahdolliseen luonteeseen on yleisluonteisemmin teistinen. Levi on kuitenkin juutalainen. Hän ei puhu mistä tahansa Jumalasta vaan juutalaisten Jumalasta ; Juutalaisen uskon kohdalla lausumassa on paljon sisältöä. Juutalaiset kun näkevät itsensä valittuna kansana. Ja Toora on täynnä tarinoita joissa Jumala astuu väkivaltapoliittiselle sodankäynnin alueelle ja kukistaa Juutalaisten viholliset. Ja tätä on tapahtunut juuri kun juutalaiset ovat olleet epätoivoisissa tilanteissa ja ylivoimaisia vihollisia vastaan. Jolloin on pakko hämmästellä sitä miten juuri heille tapahtui niin hirveitä.

Tosin holokaustin kohdalla itse asiassa toivon että se tarkoittaisi juuri sitä että Jumala on olemassa. Sillä tällöin asiaa voidaan lähestyä "Syytettynä Jumala" ("God on Trial") -elokuvan hengessä. Jossa juutalaiset haastavat Jumalan oikeuteen holokaustiin liittyen. Olemassaolematonta kun ei voi tuomita ja halveksua. Olisi mukavaa olla periaateateisti, sellainen joka uskoisi Jumalaan mutta kiistäisi tämän olemassaolon ihan sen vuoksi että let's face it ; Kun maailmaa, uskontoja, kirkkoja, uskovaisia ja uskovaisten normeja seuraa edes pinnallisesti voi niistä vetää huomioita. Joiden pohjalta on käytännössä eslvää että Hän ei ole palvontamme arvoinen olisi ollut parempi. Että ignoroidaan vaikka periaatteesta.

Holokaustissa juutalaisille kauheinta näyttääkin jossain määrin olleen henkiinjääminen. Kuolleet eivät kärsi, mutta hengissäselviytyneet sitten kärsivät sitäkin suuremmin. Jäljelle on jäänyt yksinäisyyttä ja maailmankuvan romahtamista, jotka ovat raastavia vain niillä jotka ovat selvinneet elossa. Samoin ideologioihin ja uskontoihin luottamus karisee. Kun ideologiat ensin rakentavat holokaustin. Ja sen jälkeen rakkaudelliseen lempeään Jumalaan uskovat kuluttavat pirusti aikaa, kahvia ja tupakkaa sen selittämiseen että tämä holokausti on jotain jota Mahtava ja Hyvä Jumala todella voisi sallia.

Tässä mielessä olen sitä mieltä että E. O. Wilson on jännittävä hahmo. Hän sai vähän aikaa sitten näkyvyyttä lausunnollaan jossa hän korosti että hän ei ole ateisti mutta hän pitää uskontoja vaarallisena. Hän itse asiassa halusi jotain jota uusateistit eivät aja. Nimittäin hän ajatteli että koko uskonto pitäisi raastaa pois. "I'm not an atheist but religion should be eliminated." Osa ateisteista reagoi tähän siten että Wilson tekisi virheen ; "Eli vähän niinkuin muutama sata tuhatta naista Suomessa: "En mä todellakaan ole mikään feministi, mutta kyllä naisten kuuluu saada päättää omasta kehostaan ja saada yhtä paljon palkkaa samasta työstä kuin miesten."" Se ei kuitenkaan tavallaan ole virhe. Wilson menee toki ajatuksissaan mielestäni liian pitkälle, mutta ajatus uskonnon pahuudesta liittyy yhtä väistämättä teismiin kuin ajatus holokaustin olemassolosta johtaisi pakkoateismiin. (Ja samoin feminismissä ongelmana on se, että feminismi ei ole aina samaa kuin tasa-arvo eikä tasa-arvo ole aina samaa kuin feminismi. Ne toki liittyvät usein yhteen, ja osuvat napakasti toisiaan tukemaan kuin ateismi ja uskonnonvastaisuus. Että lausuttu analogia pätee, mutta eri tavalla kuin sanoja on tarkoittanut.)

Yksinäiset pelaajat

Jos ajatellaan mielikuvia joita tietokonepeleihin liittyy, voidaan huomata että olipa kysymys sitten pelulamusta, hipsterihenkisestä pelaajageekistä tai pelaajanörtistä, näitä kaikkia yhdistää se, että heihin liittyvissä stereotypioissa he ovat liian kiireisiä syömään, nukkumaan ja hankkimaan ystäviä. (Mahdollisesti siksi että heidän on syötävä, nukuttava ja hankittava ystäviä "Skyrimissä".)

En tässä nyt puutu siihen että pelien immersiivisyys olisi pakkomielteitä herättävää. Että tietokonepeleihin pitäisi suhtautua hieman kuin alkoholiin. Että pitää korostaa kohtuutta ja muistutettava obsession pahuudesta. Vaan siihen että yksinäisyys liitetään peleihin melko vahvasti.

Nähdäkseni tämä on hyvin omituinen näkemys. Mutta se antaa perspektiiviä. Voidaan sanoa että pelikoneilla pelaaminen oli yksinäistä vähän aikaa. Mutta yllättävän vähän aikaa. Voidaan sanoa että pelikulttuuri on vanhempi kuin pelien yksinäisyyskulttuuri. Ja että tämä yksinäisyyskulttuuri on kadonnut.

Toisessa päässä on ollut aika jolloin pelit olivat erilaisia pelikoneita flipperistä yksinkertaisiin arcade -tyylisiin pelilaitteisiin. Niitä oli kioskien ja huoltoasemien kulmilla. Niissä oli usein jopa highscore -systeemi. Ja listoille nimen saaminen oli jonkinlainen pieni ja omituinen kunnia. Pelejä pelattiin yhdessä ja pelaamisessa saattoi olla jopa yleisöä. Tämä oli sosiaalista.

Sitten pelikonsoleista tuli kotiinostettavia. Ja nurkissa nyhjäämisen kulttuuri alkoi. Tämän kulttuurin lopetti kuitenkin internet ja erilaiset massapelit. MMORPG -peleissä saatetaan hankkia ystäviä. Keskustella vieraiden kanssa ties mistä. Näissäkin kenties nyhjätään kotona alushoususillaan ja pahalta haisten, mutta tämän haisemisen antisosiaalinen puoli on kuitenkin kadonnut. Pelaaminen on nykyään hyvinkin sosiaalista. ;

Pois häiritsemästä, ihminen.

Paitsi tietysti minulla. Minä kun en suostu tunkemaan pelikonsoliani internettiin. Jos siinä on jotain joka tunkee pelaamiseni verkkoon, kytken sen pois. Uusimmissa pelikonsoleissa tämä internettiin kytkeminen tuntuu olevan jonkinlaisena ihanteena ja niiden peleissäkin perusominaisuuksien avaaminen tuntuu vaativan halun avata internet edes vähäksi aikaa. Sen pahempi uusimman sukupolven pelikonsoleille.

Miksi akateeminen älykäs nuori hankkii kissan eikä avioliittoa?

Paavi on tuoreesti kritisoinut perheitä jotka eivät tietoisesti hanki lapsia. Henkenä on se, että nämä perheet eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Paavin mukaan lasten vaihtaminen kissoihin johtaa yksinäisyyteen ja katkeruuteen vanhalla iällä.

Tässä kohden internetkulttuuri on jännittävä. Minun on hyvin vaikeaa nähdä miten Paavin lausuma voisi oikein mitenkään pitää paikkaansa. Modernina aikana kun toistuvasti valitetaan siitä että lapset tapaavat vanhempiaan kerran vuodessa, lähinnä pyytääkseen rahaa. Toisaalta vanhanakin voi hankkia kissan ja se elämä ei ole sen yksinäisempää kuin elämä nuorenakaan. ; Modernina aikana erakoituminenkaan ei ole sellaista kuin ennen. Muistan esimerkiksi miten eräs tiede -lehden foorumilla muutama vuosi sitten aktiivisena toimi tyyppi. (Joka on nyt kyllä kuollut jo.) Hän oli "lievästi sanoen paranoidi erakko" "ilman mainittavaa kodinulkoista sosiaalista elämää". Mutta joka oli kuitenkin aktiivinen sosiaalisesti juuri sellaisella tavalla joka sopii itsellenikin juuri nyt. (Yksinäinen? No way!) Sen sijaan jos hoitaa lapsia 20 vuotta voi olla katkera kun tämä ei ole kiitollinen vaan käy kerran vuodessa kylässä pyytämässä rahaa ja syömässä kaapit tyhjäksi.

Mutta laajemmin katsoen Paavi selvästi reagoi asiaan joka on varsin todellinen.

Avioliitto ja lasten hankinta on muuttunut selvästi harvinaisemmaksi. Etenkin koulutetut naiset hankkivat vain vähän lapsia. Syyksi tähän nähdään ideologisuus ja hedonismi. Eli henkenä on se, että lapseton elämä nähdään mukavana ja vaivattomana. Eli lapsettomuus olisi pinnallisen elämäntavan ja mukavuudenhaluisen kulttuurin sivutuote. Syyksi nähdään esimerkiksi sellaisia asioita että älykäs nainen tietää synnytyksen vaivat ja haluaa välttää niitä. Ja että tyhmät olisivat himojensa vietävissä. Tätä näkemystä heijastaa esimerkiksi Takkirauta.

Dan Arielyn "the upside of irrationality" lähestyy asiaa yllättävästä suunnasta. Hänen mukaansa on paljon syitä joiden vuoksi avioitumsikä ja tätä kautta esimerkiksi syntyvien lasten määrä siirtyy myöhemmäksi. Ideologian sijaan hänen näkemänsä syyt ovat "rakenteellisia" (tai jotain jota vasemmistolainen sanoisi "rakenteelliseksi", Ariely taas ei ole).
* Ariely kuvaa miten romanttisia suhteita akateemisiksi päätyvilläkin ihmisillä on paljon "high schoolissa", mutta tässä ikävaiheessa suhteet eivät yleensä ole vielä kovin pysyviä. Sen jälkeen ihmiset siirtyvät opiskelemaan toisiin kaupunkeihin. Joka johtaa ystävyysklusterien särkymiseen. Ihmiset siirtyvät hajanaisesti erilaisiin paikkoihin. Tämä paitsi katkaisee ystävyyssuhteet jotka voisivat kehittyä romanttisiksi suhteiksi, niin vaikuttaa myös laajemmin. Sillä hyvin usein sopivia ihmisiä kohdataan tehokkaasti nimenomaan ystävien kautta. Ystävien ystävät ovat tehokas tapa tutustua ihmisiin jotka ovat samanhenkisiä. (Tätä taas on hyvin vaikeaa tuottaa millään deittisivustojen algoritmilla, jota Ariely läpikäy pitkästi.)
* Opiskelu on varsin aikaavievää. Aikaa ei jää seurustelulle. Yliopistoelämässä on etenkin USA:ssa kovaa kilpailuhenkisyyttä, joten varaa on yllättävän vähän. Ja jos akateeminen tutkinto onkin bonus avioliittomarkkinoilla, niin siinä vaiheessa kun opinnot ovat kesken se on iso miinus ja haitta.
* Työtehtäviin siirryttäessä tapahtuu toinen sosiaalinen rikkoutuminen. Sillä työntekijöistä kilpaillaan hyvin laajasti, eri osavaltioon siirtymisiäkin voi tapahtua. Tällä on vaikutuksia romanttisten suhteiden pysyvyyteen, niiden rakentumiseen ja sosiaaliseen särkymiseen. Syyt ovat samantapaiset kuin opiskeluun siirryttäessä.
* Tosiasiassa akateemisten ihmisten aloilla, etenkin työuran aluksi, on tehtävä vaikutus työnantajaan. Tämän vaikutus on hyvin samantapainen kuin koulujenkin kohdalla. Paitsi että potkut saa kenties vielä helpommin kuin opintoviiveestä, joten ne ovat vakavampia. Asiaa ei suinkaan auta se, että hyvin monissa paikoissa työpaikkaromanssit nähdään riskinä ja niitä yritetään jopa aktiivisesti jarruttaa erilaisin keinoin.

Lopputulos onkin se, että kyseessä ei ole hedonismi. Vaan se, että koulutetumpi väestö joutuu sitoutumaan asioihin. Jo perheen perustaminen on vaikeaa. Ja lapsi ei todellakaan mahdu tässä kohden kuvioihin ennen kuin ura on jo varsin pitkällä. Siksi jos high schoolissa onnistuukin poikkeuksellisesti hankkimaan ysyvän parisuhteen, niin tästä huolimatta lasten hankintaa pitää varoa koska lapsi vie aikaa. Ja niin kauan kuin vuorokaudessa on vain 24 tuntia, lapsi käytännössä estää opinnot ja uraratkaisut nimenomaan kaikista menestyneimmiltä ja kilpailukykyisimmiltä yksilöiltä.

Se, että pinnallisuus ja hedonismi-smedonismi tulee kuin tykin suusta johtuneekin projektiosta. Se, että lastenhankintaa puolustetaan lähinnä uskonnollisilla ja ideologisilla argumenteilla, ei tarkoita sitä että lapsia ei hankittaisi vain siksi että tässäkin ratkaisussa on kysymys jostain ideologiasta. En ole vielä koskaan törmännyt nuoriin jotka olisivat tietoisesti mukavuudenhalusta yksin. En kuule sinkuilta kehuja siitä että miten nautinnollista elämä on. Deittipalstoille menevät ruksimaan ruutuja. Laittavat näytille itsestään muutaman vuoden vanhoja kuviaan ja laittavat nollan tulotasonsa perään. Kun maailmaa ymmärtää niin huonosti että ainut tapa jäsentää sitä on uskonto, ei pidä ihmetellä jos todellisuus toimiikin ihan toisilla periaatteilla.

Itse asiassa hedonismiselityksessä ja siihen liitetyssä baarikulttuurilla pelottelussa on hyvin vähän järkeä. Sillä baareihin mennään etsimään puolisoa. Mitään muuta nautittavaa niissä ei oikein ole. Itse asiassa on hyvin vaikeaa liittää nautinnollisuutta näihin kulttuureihin oikein mitenkään. Paitsi tietysti jos ei oikeasti ole kokenut koko asiaa, eli moittii kulttuuria sen ulkopuolelta ilman mitään tietoa siitä. (Mikä ei tietysti ole ideologisteille, etenkin kristityille ideologisteille, ole koskaan ollut mikään ongelma.)

---

Kirjoittaja sai äidiltään muutaman viisauden; Kuten (a) ei pidä mennä naimisiin vaan panna vaikka puunkokoa ja (b) ei koskaan hankkia lapsia. Viisaita ohjeita. Se, että ne ovat elämän laatua parantavia on tässä ehdottomasti se kokonaisuuden kruunaava kirsikka.

Yksinäisempi kuin tämä

Steve Earlyn alkuun laittamani kappale kuvastaa sitä, miten country on ruikutusmusiikkia. Country on jossain määrin maineessaan "miehien musiikkia", mutta silti tai juuri siksi yleisen machoilun sijasta ne ovat jonkinlaista "vanhanaikaista emomusiikkia". Hyvin usein toistuva teema on nostalgian lietsominen. Kappaleissa kaivataan jotain menetettyä. Tarinoihin voi laittaa häijyn kulman siitä, että siinä kaivataan jotain jonka arvoa ei ole osattu ymmärtää ennen kuin se on menetetty.

Ja tämä onkin nähdäkseni hyvin suora palautus Sartreen. Hänen maailmaan olemassaolemattomuudelle saatiin merkitys. Ateismissa heitettynä olemisessa ateismi oli jonkinlaista yksinäisyyttä. Ideana oli tietysti se, että olemassaolemattomuudella oli väliä koska ajatus Jumalasta oli saanut jonkinlaisen merkityksen. Tätä eksistentiaalista surumielisyyttä sitten edustaa vaikkapa Timo Hännikäinen. Hän on "Mesikämmen" -blogin haastattelussa kuvannut ateismia raskaaksi.

"Henkilökohtaisesti uskon, ettei historialla ole suuntaa eikä elämällä muuta tarkoitusta kuin ne, jotka yksilöt ja yhteisöt sille antavat. En odota mitään tämän elämän jälkeen, paitsi kenties länsimaisen kulttuurin ja omien ajatusteni säilymistä. En kuitenkaan suosittele tällaista katsomusta kenellekään – se olisi turhaa, sillä kyseessä on pikemminkin sisäsyntyinen kokemus kuin opittu ajattelutapa. Joillakin on kyky uskoa jumaliin, joillakin toisilla ei, ja tämän kohtalon kanssa on elettävä.En lainkaan väheksy uskontoja: se olisi sama kuin väheksyisi ihmislajia, sillä ihminen on jotenkin asetuksellisesti uskonnollinen olento. Elämästä tekee elämisen arvoista tunne kuulumisesta itseään ja pieniä kuvioitaan suurempaan kokonaisuuteen, ja uskonto lienee yleisin tapa saavuttaa tällainen tunne. Harva pärjää ilman uskontoa tai jotakin sen korviketta. Jos nämä lapselliset uusateistit, Richard Dawkins opetuslapsineen, todella käsittäisivät kuinka ankara paikka maailma ilman korkeamman voiman ohjausta on, he juoksisivat hädissään ensimmäisen vastaantulevan new age -gurun syliin."

Minun ei ole vaikeaa ymmärtää tätä. Sillä Hännikäinen on kirjailija. Peräti genrekirjailija. Hän on mestarillinen erityisesti yhdessä asiassa. Ruikuttamisessa. (Ja ei, tämä ei ole moite. Pidän countrymusiikistakin, vaikka se on kieltämättä jossain määrin hävettävää. Samoin pidän Hännikäisen kirjoistakin.)

Eksistentiaaliset ruikuttajat taas ovat tulleet tutuksi myös uskonnollisina versioina. Silloin selitetään miten ateismi on arvotyhjiötä jossa ei ole merkitystä ja sisältöä. Usein he näyttävät puhuvan lähinnä omasta puolestaan. Usein tässä on taustalla ajatus etiikasta. Jossa ateisteille merkityksellinen elämä olisi mahdoton mysteeri. Tässä he usein lähinnä määrittävät että moraalin tulisi olla jotain jonka vain erehtymätön ikuinen ja muuttumaton lähde voisi komentaa. Näissä ydinongelmat tiivistyvät siihen, että (a) argumentit kaatuvat jollain tavalla euthyfronin dilemmaan tai sen varianttiin, kuten vaikka Craigin argumenteissa on käynyt. (b) Moraalin määrittelyehdot kertovat lähinnä että kristinuskon näkökulmasta ateistit eivät voi saavuttaa oikeanlaista etiikkaa eli ateistit ovat harhaoppisia, joka ei ole kiinnostava tai yllättävä tulos. (c) He ohittavat sen että moraali on määritetty ateisteilla ihan eri tavalla, ja esimerkiksi Steven Luperin moraalimalli on sisäisesti koherentti ja se nojaa täysin maallisiin konsepteihin, kuten ihmisten pitkäaikaisiin tavoitteisiin ja siihen että pyrkiminen, yrittäminen ja silloin tällöin onnistuminenkin ovat nimenomaan merkitystä antavia asioita.

Henkenä on se, että jos ei usko Jumalaan, ei ole yksinkertaisesti kokenut elämää. Muistan hetken, kun eräs pohjanmaalainen vanhempi rouva vihjasi että minun uskonnottomuuteni johtuu vain siitä että en ole koskaan ollut kovassa paikassa. Isäni sattui olemaan paikalla ja hänen reaktionsa oli huvittunut. Nainen, joka ei tiennyt minun elämästäni mitään, lähinnä demonstroi tuolla lauseella sen että hän ei tiennyt minun elämästäni mitään. Tämä pohjanmaalainen rouva ymmärsi lopettaa.
1: Kaikki eivät tee niin, moni siirtyy tässä vaiheessa puhumaan siitä miten uskonnottomuus johtuukin "traumatisoitumisesta". Mikä kertoo siitä että tässä lähinnä tuomitaan ja selitys rakennetaan jälkikäteen. Sävy ja syyttäminen on tärkeämpää kuin koherentti argumentaatio. Joten voivat minun puolestani haistaa paskan joka heidän omien aivojensa ja humaaniutensa paikkaa toimittaa. Ja jos heidän keskusteluasenteensa on tuo, niin on ihan käsittämättömän moukkamaista ja ääliömäistä valittaa siitä että joku nyt ylenkatsoo ja on snobistisen epäkohtelias. Mutta en ranttaa tästä nyt tämän enempää tästä.

Oma suhteeni uusateismiin on kuitenkin hyvin etäinen. Olen tietyllä tavalla hyvinkin samassa ruikutuskuplassa kuin Hännikäinen. Uusateistien kohdalla tilanne on hyvin toinen. Harvalla heistä on mitään oleellista taustaa ja tottumusta ; Maallistuneessa kulttuurissa mitään syvää yhteyttä mihinkään uskontoon ei ole ollut. Tällöin Jumalasta luopuminen ei rinnastu siihen että jokin teiniromanssi menee pilalle. Se rinnastuu siihen että joku toisen kaupungin asukas jota et ole koskaan tavannut ei ole koskaan syntynytkään. Siinä ei mitään angstia koeta.

Oma angstini on sitten toisenlaista. Se iskee siihen mitä näissä uskomiseen uskomiseen nojaavissa argumenteissa usein ohitetaan. Nimittäin se, että niissä on yleensä jonkinlainen sisäänrakennettu oletus hedonismin ihanuudesta. Eli helppo tie on oikein tie. Jos elämä ja onnellisuus on vaivatonta, sen täytyy olla se paras. Itse näen että on olemassa sankarillisia teitä ja sitten on olemassa laiskoille puolielämää tavoitteleville luusereille sopivia oikoteitä. (Itse en pysty kulkemaan ensimmäistä mutta en suostu kulkemaan jälkimmäistä. Ja jos minut pakotetaan kulkemaan jälkimmäistä, mieluummin tapan itseni.)

En kuitenkaan koe ruikuttamista oleelliseksi. (Ongelmani on enemmänkin kosto. Ja oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan näiden relaatio ; koston ja oikeudenmukaisuuden suhde on se, että ne eivät ole sama asia.) Sillä tilanteeni on rehellisesti sanoen sen suuntainen että en pahastu näille kaikenmaailman pohjanmaalaisille rouville. Sillä kun joku eksistentiaalinen ruikuttaja tai omia kokemuksiaan rietasteleva uskovainen kertoo minulle elämiensä haasteista, tarinoilla on yleensä yksi sisältö. Tiedostan heidän tuskansa, mutta tajuan että meidän välillämme on syvä kokemuskuilu. Sen voisi tiivistää "Life" -televisiosarjasta nappaamaani lausumaan ; "You think you hit bottom, Rick? You have no idea how far down this goes, do you? You think you're bad, you think you got a demon inside of you? You don't even know what that means!"

Jos joku yksinäisyys Jumalasta olisi ongelma, niin voi voi. Käsitin syvästi joskus 12 -vuotiaana, että minusta ei pidetä. Ollenkaan. Ystäviä ei ole. Perhe on enemmän ongelma jota käsitellään kuin jokin joka tarjoaisi ns. välittämistä.  Itkin asian läpi silloin. Sitten tiedostin että jos nämä ovat totta, tämänlaiset ovat vain olotiloja. Ei tälläisiä tarvitse itkeä. Muuten ei voisi muuta tehdäkään. (Ja sitäpaitsi ei se mitään autakaan. Heikkous houkuttelee esimerkiksi kiusaajia ja uskonnollisen ideologian levittämisestä ihastuneita ihmisiä joille olet kiva väline heidän pyrkimyksilleen.) Ja tämä oli sitä aikaa jota pidin lapsuudessani sinä valoisimpana vaiheena, ajanjaksona jolloin asiat menivät tavallisesti. (Pahin materiaali tuli vasta myöhemmin.)
1: Toki tästä seuraa ns. mielenterveydellisiä epävakaustiloja. Mutta nähdäkseni kukaan joka ei ole vakavasti harkinnut ja yrittänyt itsemurhaa ei ole riittävästi tutustunut aiheeseen. Tätä hetkeä ennen voi vielä pitää jotain valheellista illuusiota siitä että asiat menevät joka tapauksessa hyvin. Ja että jokin Jumala ei koettele yli oman tarpeen. Tämä varsin kova askel tarvitaan. Sitä ennen on vain ruikuttamista ja ideologista optimismia joka ei perustu maailmaan vaan utopiaan jota voidaan ylläpitää oman sattumalta onnekkaan elämänhistorian vuoksi.

Nostalgiaitkuiset countrymuusikot ja eksistentiaaliset ruikuttajat ovat vasta pudonneet pohjalle. He eivät ole tiedostaneet, että pohja putoaa pois ja että sen alla on vielä pirun paljon tilaa. Jossain vaiheessa tämä kasvaa ymmärrykseksi siitä miten paljon joka tapauksessa on vielä pudottavaa. Kiipeäminen ylös ja menetyksien haikailu katoavat. Siinä vaiheessa ruikuttaminen muuttuu tietoisuudeksi siitä mitä kaikkea menetettävää vielä on. Sen jälkeen joku hiton jumalasuhde tuntuu mitättömältä pikkuroskalta. (Kuten suurin osa ihmisistäkin. Ihmisistä joiden suurin epäesteettinen aktio on se, että he eivät ole tehneet itsemurhaa jo useita vuosia sitten.)

Nähdäkseni vasta tällä tasolla elämällä on itseisarvo. Ainakaan millään muulla sitä ei enää voi oikeuttaa tai välineellistää. Sitä ennen ihmiset leikkivät ehtoleikkiä. Tässä kohden vastaan tuleekin Schopenhauer, joka mainitsi tylsyydestä sen, että jos ihmisen elämä olisi itsessään arvokasta, ei tylsyyden kokemusta olisi. Asetamme kuitenkin elämällemme toiveita ja ehtoja. Eksistentiaaliset ruikuttajat elävät hedonistis-välineellistetyssä ehtomaailmassa jossa elämällä ei ole itseisarvoa, merkitys siihen kun syntyy vain ehdoin.
1: Schopenhauer nähdäkseni tulkitsi tylsyyden osittain väärin ; Maailma on niin suuri paikka, että sieltä kyllä löytyy kiinnostavia ja innostaviakin asioita niin paljon että vaikka koko elämän kuluttaisi niiden kanssa, niin näkisi vain alle promillen kaikesta. Tai vielä vähemmän. Tylsyys johtuu siitä missä ja keiden kanssa tosiasiassa joutuu viettämään aikansa. Olemassaolon rikkaus ei merkitse, se mihin omassa elämässään törmää merkitsee. Kuitenkin Schopenhauer muistuttaa että jos asetamme minkään ehdon merkitykselle. Eli jos vaikka sanoo "mielekäs elämä onnustuu vain uskossa, jokaisella on syväänvedetty tarve Jumalasuhteeseen" niin tosiasiassa väittää että ihmisen elämällä ei ole itseisarvo vaan vain välinearvo.
2: Ja rehellisesti sanoen tässä vaiheessa ei heittäydy ensimmäisen new age -mystokon syliin vaan käsittää miten aidosti ja syvästi pahaa ja epäesteettistä työtä tämä tekee elääkseen. Eksploitaatio, sosiaalipornottelu, juorujen kuuntelu ja valheellisen toivon antaminen ilman että oikeasti korjaisi asiaan liittyviä aitoja tiloja ovat syvää julmuutta. Tämän tietää jokainen jolle on annettu väärää toivoa ja jotka ovat tätä menettäneet riittävän monta kertaa. (Halu tehdä itsemurha on mittari siitä että on riittävästi. Tätä tasoa ylempänä ovat lähinnä saakelin onnekkaita paskiaisia.)

Eräässä mielessä jos jouksuhaudoissa ei ole ateisteja, se on argumentti juoksuhautoja vastaan. Jossain mielessä se kertoo myös siitä että monet uskonnottomat eivät tarvitse mitään kuoppia joihin kaivautua kyyristelemään kuolemanpelossa kuin jotkut pikku pelkurit. Ehkä jos kristityt nousisivat sieltä poteroista ja avaisivat silmänsä, he voisivat nähdä kaduilla ihmisiä ja asioita jotka muuttaisivat heidän mielensä..

Yksi(n)

"Language... has created the word 'loneliness' to express the pain of being alone. And it has created the word 'solitude' to express the glory of being alone."
(Paul Tillich)

Yhteiskuntamme suosii sosiaalisuutta. Facebookiin keräytyy valtavia määriä ystäviä. Blogeille ja muille kanaville tehdään materiaalia odottaen lukijoita ja kommentteja. Verkostoituminen on dynaamista ja siinä piilee menestyksen ydin.

Yksinäisyyttä sen sijaan pidetään hieman huonona asiana. Siihen liitetään sellaisia ajatuksia kuin "syrjäytyminen". Kenties siksi yksinasuvalle ei parisuhteessa olevalle ihmiselle on pitänyt luoda uusi käsite, sinkku. Se korostaa että ollaan yksin mutta ei yksinäisiä. Jaottelu on tarpeen, kuten Paul Tillich nostaa esiin. Vanhahtavassa kulttuurissa, tai siinä jota vielä itsekin noudatan, erotettiin vielä "erakot" "syrjäytyneistä". Sinkkuudessa on vielä jonkinlaista jäämää tämän tyyppisestä ajattelusta.

Yksinäisyydessä on myös rauhaa. Mutta se voi olla myös ongelma. Ja silloin päästään niihin teemoihin joita alustin aikanani kirjoittaessani japanilaisessa kulttuurissa kotiin eristäytyvistä hikikomoreista. Suomessa puhuttaisiin helposti "luusereista". Ja tämäntyylinen ajatus johtaa nörttiytymiseen, joka taas liitetään huonoon ja vähäiseen sosiaalisuuteen. Nörttistereotypia muuttuukin helposti syrjäytyneisyyden, luuseriuden ja antisosiaalisuuden kulminaatiopisteeksi. Paitsi tietysti silloin kun se kuvataan coolina. (Mitä tapahtuu usein.)

Itse asiassa voidaan nähdä että kaiken sosiaalisuuspuheen takana on kuitenkin jännittävä ilmiö. Ilmiö jonka ääripäässä hikikomori on. Faith Popcorn (se on hänen nimensä) kehittänyt käsitteen cocooning kuvaamaan elämäntapaa jossa vietetään yhä enemmän ja enemmän aikaa kotona. (Tätä ei pidä sekoittaa käsitteeseen cockooning, vaikka niitä voikin harrastaa samanaikaisesti.) Siinä jopa työ tehdään etätyönä kotoa ja kaupassakin asioidaan sähköisesti. Tämäntyylinen elämäntapa on nousussa.

Voisi kenties ajatella että kulttuurimme valehtelisi, kun se korostaa sosiaalisuutta mutta samalla yleistää kotona olemista. Ajatusta voi tukea sillä, että esimerkiksi "tutustuu" muutamaan ihmiseen. Tuntuu aivan järkevältä että yhdessäolo ainakaan kaikkien ihmisten ei ole välttämättä kovin mukava asia. Kenties sosiaalisuus verkottuvassa maailmassa onkin hyötymistä. (Ja facebookkavereitakin tarvitaan vain sen vuoksi että niissä peleissä niiden avulla saa lisää bittimuskeleita.)

Osa puhuu jopa ystävyyden inflaatiosta. (Tunnustan, minäkin puhun joskus tästä.) Että ennen ystävyys merkitsi sanana jotain, mutta nyt määrä korvaa laadun ja sanaa käytetään varsin joustavasti. Laadun ja määrän suhteen voi tiivistää siihen, mitä eräs pieni poika sanoi. Kun hänen käskettiin mennä ulos leikkimään ja etsimään uusia ystäviä, hän sanoi että häntä ei huvita, hänellä on jo riittävästi ystäviä. (Kolme.) Häneen on helppo samastua.

Kenties ne kuitenkin ruokkivat toisiaan. Dunbarin mukaan ihmisen aivoissa on rakenteellisia rajoitteita. Emme ole kaikkikykyisiä ja kaikkivoipia, ja siksi esimerkiksi on olemassa raja jonka jälkeen emme enää voi tuntea ihmisiä. Dunbarin luku on kaikkien arvioiden mukaan melko pieni, ja esimerkiksi pelkästään kerrostaloni raput pitävät sisällään enemmän asuntoja kuin mikä Dunbarin luvun suurin arvio on. Ja esimerkiksi facebookystävieni määrä on ylittänyt pienimmät arviot. Kyllä sitä siinä vaiheessa osaa arvostaa yksinäisyyttä.

Moraalisesta mökkihöperöitymisestä ~ yhteishyvä, yhteisöpaha

Kävin Pohjanmaalla. Joulukonsertissa. Keskitasoisesti hengellisessä konsertissa joka pidettiin kirkossa. Itse asiassa astetta enemmän - olin myymässä käsiohjelmia, ihan ilman palkkaa. Eikä tämä ollut mikään ongelma.

Projekti oli paikkakunnan mittakaavaan nähden melko massiivinen. Se oli kuitenkin tehty paikallisin tekijöin ja voimin. Harjoitustuntejen, valmistelun, syömisen ja puuroilun vaatima työmäärä oli yhteenlaskettuna melko suuri. Pitkän konsertin tyylinen "ilmaan rakennettu katedraali" on käytännössä aina yhteistyöprojekti. Minusta oli ihan mukavaa olla kohtuu vanhassa rakennuksessa, joissa on muun muassa Piae Cantionesin keskiaikaisia lauluja.

Moni saattaa olla yllättynyt tästä positiivisuudesta. Mielestäni tämä on kuitenkin se voima joka saadaan kysymällä. Jos ilmaistyö olisi velvollisuus, käsky ja komento - tai kysymykseksi naamioitu retorinen kysymys joka on illokuutioiltaan käsky -  jossa lopputulos on ilmiselvyys, ilmapiiri ja lausuntoni asiasta olisi hyvin erilainen.

Äärimmäisen eihengellisenä ihmisenä kirkko on kulttuurihistoriaa. Ja tässä mielessä en pidä vaikkapa siitä että vanhaa kirkkoa pitäisi käydä polttelemassa tai tuhoamassa. Kirkkorakennukset edustavat usein aikakautensa ja alueensa käsityötaidon huippua ja niillä on tätä kautta arvo. Samoin en lähtisi polttelemaan historiallisesti arvokkaita jeesustelulaulujen nuotteja vain "väärän ideologian" vuoksi.

Nähdäkseni tässä kohden onkin hyvin oleellinen yhteiskunnallinen juopa. Kun uskovaiset puhuvat uskonnollisesta toiminnasta, heillä on varmasti sellainen ajatus että eivät he siellä kirkossa ketään ateistejakaan pure. Että on loukkaavaa jäädä pois. Se nähdään epäsosiaalisuutena. Ja tämä on varmasti mukana siinä kun uskovaiset korostavat miten joku vanhemman polven ateisti oli kriittisesti kirkossa mukana laulamassa ja että tämä on se osa mihin ateistin pitäisi jotenkin mennä. Että mukana tutustumassa. Toisaalta taas mukaan velvoittamista pidetään hyvästä syystä pakottamisena.

Syy on se, että yhteisö, yhteisöllisyys, sosiaalisuus ja mukankuuluminen ovat itse asiassa hyvinkin erilaisia asioita.

Tämäntapaista puolta voidaan ymmärtää vaikka Michel de Montaignen avulla. Hänhän kiinnitti huomiota siihen, miten monissa kulttuureissa sen kulttuurin käytänteet ovat normaalin standardit. Ja että näistä lisäksi tästä normaalista tulee normi. Tavallisesta tavasta hoitaa asioita tulee hyvä. Montaigne näki tämän keinotekoisena. Hän ei toki uskonut että ihmissyöjien kulttuuri olisi vain erilaista kulttuuria, mutta hänellä oli kuitenkin selvästi esillä se, että monesti alueen kulttuurin tapa on vain mielivaltainen sääntö.

Normatiivisen normaalin naurettavuus näkyy vaikka siitä miten Aurinkokuninkaan hovissa ranskassa kaikki käyttäytyminen oli tarkoin etikettien muokkaamaa. Tämä toki taisteli elämän banaaliutta ja noloja sosiaalisia ristiriitoja vastaan, mutta se johti joustamattomaan rituaalikäyttäytymiseen jota on hyvin vaikeaa nähdä samana kuin aito eettisyys.

Voidaankin sanoa, että kulttuurinen arvo ja se, että on jokin yhteisö joka tekee jotain ei tarkoita sitä että mukaan tuleva välttämättä saisi siitä sosiaalisuutta. Jos tilanne päin vastoin korostaa "kuka ei kuulu joukkoon" -henkeä, se ei ole oikea ratkaisu. Jos yhteisö pakkomukaanotetuttaa, kyseessä on valta jossa se mahdollinen kulttuurinen arvo on pelinappula jota itse asiassa uhrataan ja yritetään tuhota tässä velvoittamisprojektissa. Voidaan jopa sanoa, että jos arvostaa yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta ja sitä minkälaisia arvoja ja kulttuuria uskonto levittää, kannattaa tukea sitä että nämä ovat kunnioitettavia. Jos arvokkaiden asioiden arvoa käyttää tuhon masinointiin, voidaan sanoa että tämä velvoittaja on se perimmäinen ja suurin kulttuurinvihollinen.

Samoin individualismi tai introverttiys ei tarkoita samaa kuin yksinäisyys.

Asiaa mutkistaa sekin, että individualismi, itsellisyys ja introvertismi leimataan nekin helposti sosiaalisen vastakohdaksi. Ja sitten lopputulokseksi saadaan se, että nämä tarkoittaisivat yksinäisyyttä. Siksi individualistiset opit koetaan helposti vaarallisina. Ne kun tuhoaisivat sosiaalisuuden korostamalla yksilöä.

Kuitenkin kun mietimme sitä että yhteisö ei ole sosiaalisuuden kanssa sama asia, voidaan huomata sekin, että individualismi ei ole sosiaalisuuden vastakohta, yksinäisyys on.

Siksi moni introvertti ihminen on hyvinkin moraalinen. He eivät vain halua olla äänessä tai ihmisten keskuudessa. Voidaan jopa sanoa, että ilman yksilöitä ei ole moraalia. Ja että yksilön uhraava utilitarismi voi helposti mutatoitua uhraamaan yksilöitä yhteisön edestä varsinkin radikaalisti. Sillä utilitaristinen malli pitää sisällään vaihtoehtoja joissa vaikkapa viaton ja syytön ihminen uhrataan yhteisön tarpeiden edestä.
1: Utilitaristinen maailma on tällöin kuin satujen kaupunki jossa neitsytneidon uhraaminen lohikäärmeelle on ratkaisu. Ja että se ei ole pelkuruutta vaan eettistä kokonaisuuden silmälläpitoa ja yhteisön säilymisen korostamista. Prinssi taas uhkaa järjestelmää ja vaarantaa koko sopimuksen. Jos prinssi ei onnistukaan surmaamaan lohikäärmettä, lohikäärme ei ehkä tyydykään syömään prinssiä ja neitoa pulassa, vaan saattaa kostoksi hyökätä kaupunkiin.

Sisareni näki, että moraali on sosiaalista. Se tulee perimmiltään siitä että kun tekee jotain, on siitä vastuussa jollekulle muulle. Ilman tätä seurausmaailmaa ihminen on oman etiikkansa mitta. Ja tällöin saattaa käydä niin, että hänestä tulee paha tai kieroutunut. Tätä tilaa voisi kutsua parhaimmillaan jonkinlaiseksi moraaliseksi mökkihöperyydeksi.

Tässä muodossa se on kohtuullisen lähellä Aaron Jamesin kusipäisyysmallia. Siinähän ytimessä on se, että kun tarkoitus pyhittää keinot, ihminen käyttäytyy helposti ikävästi. Näin pahaa eivät tee ne ihmiset jotka eivät välittäisi mistään mitään, vaan nimenomaan ne ihmiset jotka ovat moraalisesti närkästyneitä ja jotka katsovat oikeudekseen tehdä asioita joita haluavat. Pahanteko voi tarjota hauskuutta itselle tai rangaistusta väärintekijöille. Tämä malli sopii hyvin kuvaamaan myös jengejä, jotka ovat näennäisesti yhteisö mutta jotka ovat perimmiltään antisosiaalisia. Jengissä on monta ihmistä jotka ovat keskenään yksin niin, että he ovat moraalisesti mökkihöpertyneet ja oikein urakalla.

Erottautuminen, eriytyminen ja yhteys

Jerry Seinfeldillä on sketsi joka käsittelee urheilujoukkueiden kannattajia. Hän huomautti, että urheilujoukkue on itse asiassa hyvin muuttuva konsepti. Urheilijat vaihtavat joukkueesta toiseen, ja joukkueet voivat jopa vaihtaa kaupunkia. Ja jos oman joukkueen rakastettu pelaaja siirtyy toiseen joukkueeseen, tätä aletaan vihaamaan vaikka tämä on sama henkilö ja ihminen. Pohjimmiltaan vain yksi asia pysyy samana ; Pelipaita. Ihmiset haluavat että heidän pelipaitansa voittavat toisen joukkueen pelipaidat.

Urheilujoukkueiden fanittamisessa ei siis olisi kovin paljoa mitään järkeä. Mutta tämä tietysti sopii urheilun muuhunkin henkeen. Sehän koostuu täysin keinotekoisesta ja absurdista merkityksestä. Ihmiset ovat päättäneet melko mielivaltaisia sääntöjä joilla tehdään melko mitättömiä asioita ja tästä tehdään urheilulaji joka sitten symbolisoituu elämää suuremmaksi. Pelipaidan rakastaminen sopii tähän maailmaan jossa juhlitaan sitä että "meidän joukkue voitti" vaikka tosiasiassa joukkue voitti ja toiset vaan katsoivat.

Sitä voisi sanoa että Seinfeld puhui identiteetistä. Se kulminoituu yleensä tarkemmassa tarkastelussa jonkinlaisiksi yksittäisiksi piirteiksi, jotka paljastuvat yleensä yllättävän pinnallisiksi. Kuitenkin näkisin että asiaa voidaan miettiä sen vastakohdan, yksinäisyyden, kautta. Tätä voidaan lähestyä maantieteellisen kliseen avulla. Usein yksinäistä tai itsellistä ihmistä verrataan saareen.

Heideggerin maailmassa ihminen elää aina yhteiselossa. Ihminen joka on elossa aina kysymys kanssamaailmasta (Mitwelt). Hänestä yksinäisyys voi vaivata vain ihmistä joka ymmärtää samanlaisuutensa suhteessa toiseen ihmiseen. Hän kuvasi tätä irtiolemisen kautta. Toisten kohtelu kuin he eivät eksistoisi on merkityksellistä vasta kun tajutaan että nämä ovat tietoisia yksiköitä. Näin ollen (a) saaret eivät tunne yksinäisyyttä eikä (b) kukaan ihminen koe yksinäisyyttä suhteessa saareen. Vasta kun tiedostat ajatuksen siitä että kohde on tietoinen, ja koet itsekin olevasi tietoinen, voit olla etäällä tässä. Lopputuloksena toinen esiintyy kuin hän ei eksistoisi, ja juuri tämä puute tekee kokemuksesta eriyttävän. Näin ollen toisen kanssa oleminen (Mitdasein) rappeutuu epävarsinaiseksi keskenään olemiseksi (Uneigentlichkeit).

Tämä iskee tietysti vahvasti Heideggerin vastustamaa Descartesin ajattelutapaa vastaan. Descartes kun yritti tehdä puhtaasta ja eriytetystä subjektista ytimen. Toiset ihmiset olivat skeptisen epäilyn alla ja sielusta oli tehty olio. Heidegger näki että tämä korosti lähinnä minäkeskeisyyttä ja sen vetovoima perustui egoistisiin taipumuksiimme. Heideggeristä emme projisoi itseämme muihin ihmisiin ja koemme ulkoisen maailman itsemme ulkonaolevaksi. Ja miltei mikään ei ole puhtaasti pelkkä itsensä. Ihmisen kokemusmaailmassa jopa irrallinen kirja voi paljastua merkittäväksi koska kirja voi olla esimerkiksi lahja toiselta ihmiseltä ja näin tämä heijastelee muitakin suhteita kuin pelkästään itseään.

Heidegger vastusti myös oman itsen erikoislaatuisena näkemisen jos se ilmeni erilaisuudentavoitteluna. Sillä hänestä Rousseaun amour-propre oli hänestä huono tapa elää. Se kun johti paitsi piirteiden havaitsemiseen, niin myös vertailuun. Sitä ollaan erilaisia tai samanlaisia kuin toiset ihmiset. Ja tämä johtaa pyrkimyksiin joko olla samanlainen, parempi, huonompi tai vain erilainen. Ihminen joka vertaa itseään "kehen tahansa ihmisiin" (Das Man) muuttaa elämän epävarsinaiseksi emmekä enää ole "yhdessä vaan keskenämme".

Itse näkisin, että ihminen ei ole saari, vaan pahempi kuin saari. Sillä nähdäkseni ihmiset yrittävät paitsi elää toistensa kanssa, niin he myös yrittävät elää jollain tavalla merkityksellistä elämää. Ja tässä Jerry Seinfeld on oleellinen. Vaikka hän on koomikko eikä filosofi - tai kenties juuri sen vuoksi - hän näytti että ihmiset kiinnittävät huomiota pinnallisiin piirteisiin. Ja oikeasti ihminen ei tarvitse Jumalaa elääkseen merkityksellistä elämää - siihen riittää jalkapallo.

Nähdäkseni Descartes oli tavallaan oikeassa. Toisen ihmisen syvin ydin on salattu. Heidegger oli oikeassa siinä että ihminen ei tunne projisoivansa omia mielikuviaan toisesta ihmisiin kun hän on heidän kanssaan. Mutta tosiasiassa tälläinen projektio tapahtuu käytännössä väistämättä. Ihmiset ovat kasa attribuutteja. Ja jostain syystä meille on vain opetettu että nämä asiat ovat "pinnallisia". Kaikki ihmisen merkityksellisyyttä koskevat analyysit rappeutuvat tämän perusoletuksen vuoksi pinnallisiksi. ; Sillä tässä kohden meillä on ongelma ; Emme oikeasti voi tehdä sitä mitä kristityt mainostavat. Eli "vihaamme syntiä mutta rakastamme syntistä". Sillä syntisyys ja ennen kaikkea vakaumus on heillekin vähän kuin pelipaita. Ensin ihminen on dissattu, mutta jos hän kääntyy kristityksi hän on heti kaveri jonka uskonratkaisua kehutaan positiivisesti ja vuolaasti. Sama ihminen sai buuaukset edellisellä viikolla. Kysymys on täsmälleen samasta kuin siinä, mitä käy kun suosikkijoukkueen pelaaja vaihtaa joukkuetta.

Ihmisen ydin on kenties mysteeri ja erillään ihmisten ominaisuuksista ja piirteistä, mutta kaikki kanssakäyminen jonka voimme tehdä toisten kanssa tapahtuu niiden kautta. Muuta keinoa ei ole. Päättelemme toisen toiminnasta hänen persoonallisuustyyppimme ja projisoimme mielikuviamme ja päättelemme havaintojen ja oman itsen projisoinnin ja muista ihmisistä ihmisten kanssa kanssakäydessä saatujen aistimus-kokemusten kautta saatujen kautta yhteenvedon joka on kätevä nimitys. Vaikkapa se, että joku on "kusipää". Tämä on tietysti samanaikaisesti syvin tuntemuksemme että jonkinlainen kokemus-järkeily-omasta itsestä projisoinnin summan kautta syntynyt analyysi.

Kaikki mitä voimme käsittellä ja käsittää toisessa ihmisessä ovat attribuutteja. Tunteemme ovat suhteessa näihin, koska muutoin tunteillamme ei olisi kohdetta. Ja kun yritämme karsia toisen ihmisen ulos näistä olemme ongelmissa. Ajaudumme vanhaan empiristejä vaivaavaan paradoksiin joka koskee appelsiineja. He miettivät että kun appelsiinista poistetaan väri, maku, paino ja itse asiassa kaikki vuorovaikutus ominaisuudet, niin mitä on se appelsiinius näiden kaikkien ominaisuuksien takana. Hyvin suosittu ratkaisu ongelmaan on sen toteaminen mielettömäksi. Ei ole mitään ideamaailmassa killivää appelsiinin ideaa. Kun poistat ominaisuudet, poistat väistämättä itse appelsiiniuden. (Ominaisuuksia ei tosin edes voi poistaa ilman niiden taustavoimien poistamista, koska ne aikaansaavat vuorovaikutukset. Mitä on appelsiini ilman heikkoa voimaa ja ainetta?)

Lisäksi ihmiset tarvitsevat vertailua - nimen omaan eriyttäviä identiteettejä - kokekseen itsensä yksilöiksi että kuuluakseen johonkin tiettyyn joukkoon. Ja tämä johtaa aina "pinnallisuuteen" jollain tasolla. Tämä näkökulma voi itse asiassa johtaa siihen että esteitäkin on monenlaisia. Tämän hetkinen maailma tuntuu keskittyvän ns. vihapuheeseen. Siinä joku toinen ihminen kuin sinä "eriytyy saarelle" ja polttaa sillat. Hän ei hyväksy jotain toisen ihmisen ominaisuutta. On kuitenkin olemassa toinen tapa ajautua erilleen. Se on sitä että toinen rakentaa sillan ja kutsuu yli, mutta mennäksesi sen yli joutuisit myymään itsesi. Nähdäkseni vasta tämä on kunnollista yksinäisyyden tunnetta. Edellinen on vain vihattuna olemista. Sitä että ei voi tulla ja tehdä vaikka toiset sallivat, kenties jopa pyytävät.

Kuinka kauniisti asiat hajoavatkaan palasiksi.

Uskontokritiikin oikeutusten kysyminen on tavallaan omituista. Pääasiassa siksi, että ensin esitetään että asia on yleisinhimillinen ja tärkeä ja siihen pitää ottaa kantaa. Ja sitten kun ottaa, ollaan pettyneitä. Pääsääntönä kun pitäisi olla se, että jos kysyy kysymyksen tai pitää kulmaa oleellisena, ei pidä valittaa jos ei kestä vastausta.

Kuitenkin kyseessä on myös määräkysymys. Esimerkiksi tässä blogissa käsitellään kaikenlaisia juttuja. Mutta uskonnolla on selkeä yliedustus. Kun tänään tutustuin keskiaikaisiin näkemyksiin, en voinut muuta kuin ihmetellä sitä miten sen ajan filosofia oli vähän kuin sci-fi -kirjallisuutta. Usein aikaa syytetään dogmaattisuudesta, mutta näyttää pikemminkin siltä että silloin oltiin filosofisia tavalla joka muistuttaa enemmän fantasiakirjallisuuden tekemistä kuin rationaalista argumentointia. Teologialla ja fantasialla onkin tältä osin hieman historiallissta yhteyttä.

Tästä esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa 1200 -luvulla alkaneet mietinnät ulkoavaruuden elämästä. Kysymyksenä oli, että jos ulkoavaruudessa on elämää, onko heillä siellä erilliset Golgatat ja Betlehemit vai riittäisikö "Maapallon Nasaretin Arkan" pelastusvoima myös heihin. Samoin eläinten sielua koskevat pohdinnat ovat olleet tärkeitä. 1400 -luvun puolivälissä esimerkiksi Guillarme de Vorilong mietti mitä tehdä eläimillä jotka osoittavat toimissaan älyllisiä merkkejä. Teologit debatoivat paljonkin siitä mikä vaistonvaraisen eläinviisauden ja sielullisen viisauden ero. (Yllättäen kanta oli yleensä se, että eläimillä ei ole sielua. Descartes piti eläinten tuskanhuutoja analogisina ääniin joita mekaaniset koneet päästävät mennessään rikki.)

Näitä pohtiessa kristitty alleviivaa helposti dogmaattisuuden puutetta, avomielisyyttä, luovuutta. Näitä pohtiessa itselleni tuli kuitenkin vahva fiilis siitä että miksi vaivautua tämmöisistä. Teologiset mietinnät kun eivät näissä kysymyksissä ole itse asiassa aikojen saatossa mitenkään ratkenneet. Samat kysymykset ja näkökannat säilyvät. ~ Itselleni huvitusta tulee lähinnä siitä että sitä ollaan oltu valmiita miettimään vieraita planeettoja ja niiden asukkaiden sieluja, kun taas vierailla mantereilla vieraillessaan kristityt ovat kyseenalaistaneet avomielisesti alkuasukkaiden ihmisyyden ja sielullisuuden. (Näistä on tietysti ollut mielipidekirjoa myös suvaitsevampaan suuntaan. Mutta julma kohtelu ihmetyttää ja järkyttää kontrastina siihen miten avomielisesti sitä voitiin olla johonkin abstraktiin toiseuteen.)

Kun asenne on tämä, tuntuu haaskaukselta tuhlata aikaansa valtaosaan tämän blogin asioihin. Kuitenkin olen motivoitunut. Tämä on kiinnostava kysymys. Sillä tässä muodossa se ei ole sananvapauskysymys, vaan priorisointikysymys. Keskustelunaiheena ei siis ole uskontokritiikin oikeutus, vaan se että miksi pidän kaikesta huolimatta aihetta jonain josta tulee toistuvasti kirjoittaa.

Tämä voi huvittaa koska kantani on, että tämä aihe on periaatteessa vain sosiaalisesti tärkeä. Ja en ole kovin sosiaalinen ihminen. ; Yksi tärkeä syy onkin tietysti nähtävissä juuri tätä kautta. En ole sosiaalinen ja tämä on sosiaaliseti elämään tungettu asia. Tässä minun tapani ratkaista konfliktit on olennainen osa. Tapanani ei ole koskaan lyödä ensin, mutta tuppaan poikkeuksetta varmistamaan sitä että tasan tarkkaan lyön viimeiseksi. Tällä idealla lopetan vasta sitten kun en kuule tästä ilmiöstä, eikä se tunkeudu elinpiiriini mitenkään. (Good luck with that.) Eli jos joku taho - olipa tämä sitten vaikkapa omenakärpästen vastustusyhdistys joka ei näin muuten kenties herättäisi erityisiä tunteita suuntaan tai toiseen - rupeaa leikkimään elämääni käännytyslappuineen, niin otan tämän aiheen sitten esille.

Muitakin selityksiä on. Ne taas perustuvat jollain tavalla toiseuteen. Perusongelmani on se, että ihmiset eivät ymmärrä minua. Ja tässä lähestytään itse asiassa perustilaani.
* Tässä ei ole kysymys syrjinnästä tai samastumiskokemuksesta. En ole tyytymätön siitä että ihmiset eivät ole samaa mieltä kanssani. En ole tyytymätön edes siihen, että ihmiset eivät samastu juttuihini. Tämä olisi sosiaalista. Toiseuteni on totaalisen epäsosiaalista. Ja se on yksinkertaisesti se, että kun sanon lauseita, on aivan selvää että monesti ihmiset eivät todellakaan ymmärrä mitä tämä lause edes tarkoittaa.
* Kysymys ei ole edes "typeryydestä", eli oletuksesta siitä että argumenttini olisivat kompleksisuudeltaan yli hilseen meneviä, ja jossa muiden argumenttien analyysikyky antaisi isoimmat rajoitteet. Vaan siitä että viestin välittämisessä itsessään on suuria ongelmia.
+ Elämän tiellä kohtaa tietysti joskus "kiusaamisia" ja "pölvästejä", mutta tämä ei ole se syvin päätila. Se ei ole kokemuksena jokapäiväistä ja kokoaikaista.

Olen siksi hyvin turhautunut kahdesta virheargumenttityypistä : Olkiukottamisesta eli siitä että argumentit väärintulkitaan, eli minun väitetään sanovan oleellisesti muuta kuin sanon. Että red herringistä jossa keskustelu siirretään syrjään aiheesta, koska tämä vihjaa siitä että kenties sanomiseni aiherajaustakaan ei ole ymmärretty.

Tämä ymmärtämättömyys on ollut perustilana suunnilleen niin kauan kuin kykenen muistamaan. Se ei sinällään ole murheen lähde, koska se on olotila. Maailma vain on sellainen. On asioita jotka kuuluvat selvästi Muiden Ihmisten Elämään. Se ei ole kiusaamista joten se ei ole eettinen kysymys. Tila on sitten ollut sellainen että olen hakenut sille lähinnä selitystä Pääsääntönä on ollut se, että olen hakenut tälle selitystä kahta kautta (a) ihmiset ovat yleensä pöljiä (b) minussa on jokin isompi vika, mielellään psykologinen sellainen. Näiden yhdistelmä on johtanut siiehn että sekä ihmiskuvani että minäkuvani on rakentunut.

Ja rehellisyyden nimissä olen arrogantti, mutta en niin arrogantti että en tajuaisi että jos vastassa on teoria jossa vikaa on aina muissa tai itsessäni, että en ottaisi itseeni. Minäkuvani onkin rakentunut sen oivalluksen varaan mikä pitäisi monille sarja-avioitujillekin tulla mieleen. Eli se, että jos yksi avioliitto menee pieleen voi vielä johtua huonosta valinnasta. Mutta jos monta avioliittoa kariutuu, ja muiden kanssa on aina ongelmia, on selvää että vika on itsessä, ja todennäköisemmin se ei ole se itselle lempeämpi "huono maku puolisonvalinnassa", vaan oman luonteen mahdottomuus.

Arkielämässä olen jo tässä kohden heittänyt hanskat tiskiin. Vältän asiakeskusteluja ja korostan vitsailua. Blogeaminen on tässä kohden tärkeää. Kirjoittaminen on riittävän hidas metodi. Ja teksti on formaattina "riittävän antisosiaalinen" ollakseen miellyttävä. Hidas ja kliininen sopivat tarkoitusperiini ja tavoitteisiini.

Tässä kohden teologialla on tärkeä osa. Sillä vaikka olenkin vieraantunut sen näkemyksistä, se on kuitenkin se tausta -ajattelutapa on jotain johon olen aikanani kasvanut. Siitä on tullut siinä määrin tuttu ja ajatteluani ohjaavaa, että se on ikään kuin luonteva keino lähteä hakemaan yhteyttä, se antaa sellaisia ensivaikutelmia että se ikään kuin lupaa enemmän. Näin ollen kun minä tutustun kristilliseen aineistoon mukana ei ole itse pelkkää maailman jakoa "meihin" ja "muihin". Kysymys on siitä että uskontoteema on sellainen että se on minulle "muita" joka on melkein "meitä".
1: Uskonnonopetus ei siis suinkaan kasvata ymmärrystä, vaan pikemminkin ajaa ihmisiä tämänlaiseen helvettiin. Monikulttuurinen maailma ei siitä hyödy, eikä se aja erilaisuuden ymmärtämistä ; Uskonnonopetuksen ainut kunnollinen puolustus onkin siinä että se pitää vastarintaisia uskonnottomien virran tasaisena. Ja se, että jos koulussa uskontoa ei opeteta uskonnontunnilla, niin uskovaiset yrittävät ujuttaa sitä biologiantunneille.

"House MD" kuvaa tähän sopivaa tilannetta (6. tuotantokausi) jaksossa "Private Lives" ; Siinä House, paatunut ateisti, tutustuu biologiseen isäänsä, unitaaripappiin, lukemalla tämän saarnoja. Teksti on jotain joka muutoin voisi olla pelottavaa koska se on sellaista uppoutumista irrationaaliseksi kokemaan, että se on suunnilleen jotain jota voisi odottaa jos House saanut psykoottisen episodin. Wilson löytää sille kuitenkin hyväksyttävän motiivin joka ei ole "sillai pöpi"; "Because you're not ordinary, House. You're way out there on the fringe somewhere. I'm your best friend and half the time I don't understand you. You're alone, and you've been alone your whole life. When you read that book, you were hoping that somewhere, underneath all that talk of god, there would be a way of thinking - a mind - that you could recognize. You wanted what we all want." ... "To look across the gulf, and know there's someone else like you." Ongelmanani onkin oikeastaan vain se, että minulle asia jää tutustumisen jälkeen tyhjäksi. Eli käy juuri kuten Houselle, joka ei lopulta saa saarnoista mitään, koska sen Jumalahöpötyksen takaa ei löydy muuta kun lisää sitä jumalahöpötystä.

Tää johtaa sihen että "antisosiaaliset piirteet" ovat enemmänkin selvitä tästä tilanteesta. Yhteisöllisyys on ikään kuin rajattu ; Perusyritys joka tuntuu olevan on se, että jotta minua ymmärrettäisiin minun pitäisi ensin heittää minuuteni pois, ajatella kristittyjen Oikteita Mielipiteitä, tai ei oikeastaan edes näitä vaan ennen kaikkea Oikeiden Konseptien kautta niin että esimerkiksi keskiaikaiset mietteet avaruusolioista ja eläinten sieluista olisivat muka jotenkin relevantteja kysymyksiä in first place ja että niiden vastaaminen teologian käyttämin keinoin olisi juuri se oikea tapa lähestyä asiaa. En taivu tähän. Se, että voin ymmärtää kristittyjä mutta se, että he eivät voi ymmärtää minua ei ole kiinnostava huomio jos perusongelma on se, että ihmiset eivät ymmärrä minua. Haluni tulla ymmärretyksi ei edes johdu siitä että haluan olla samanlainen kuin muut.
1: En voi olla kummastakaan oikeastaan enempää eri mielinen. Esimerkiksi SETI tarkastelee avaruusolentoasiaa järkiperäisemmin ja paremmin, ja scifikirjallisuus tarjoaa miellyttävämpiä skenaarioita joissa on kysymys jostain muustakin kuin pelkästä Jeesustelusta.

Näin ollen lopputulos on se, että katson kuinka asiat hajoavat kauniisti kappaleiksi. Koska tämä turhauttaa, en voi kiistää nauttivani prosessista. Hajoaminen kun on minun silmissäni pieni kosto kaikille niille jotka ovat pitäneet esille nostamaani juttua niin arvokkaana ja fiksuna, että se olisi yrittämisen arvoista, ja että sieltä löytyisi joko viisautta tai edes kokemusta siitä että jonkun mieli toimisi samalla tavalla tai että joku olisi erimielisyydestään huolimatta samalla aallonpituudella. Kun ensivaikutelma pettää ja käteen jää aina onttous tai epälogiikka, sitä osaa nauttia siitä bang-crash-boomista joita asioiden hajoaminen antaa. Ja kyllä jne asiat hajoavat palasiksi aika kauniisti. Tämä antaa voimia jatkaa samaa prosessia seuraavana päivänä.

Sillä yritykset ja epäonnistumiset on helppo sietää kun samaan pakettiin tarjotaan keino purkaa turhauma. Uskontokysymyksissä on helppo lyödä takaisin, kostaa siitä että toinen on taas jälleen kerran haaskannut aikaasi. Riskit ovat tässä mielessä pienemmät kuin monessa muussa vähemmän poleemisessa aiheessa.

Onko Joulu vaientava ja lannistava sananvapaudenrikkomisjuhla?

Joulua voidaan ehdottomasti pitää ihmisten ilmaisun muotona. Siihen kuuluu monenlaista joululauluista lahjojen jakamiseen. Kuitenkin joulu on yksineläville tunnetusti vaikea juhla. Koska joulussa perhe, sosiaalisuus ja yhdessäolo ovat toistuvia teemoja, yksilelävät ovat eräällä tavalla jouluna tavallistakin enemmän yksin. Eksistentialistisesti sanoen ; Joulu on aikaa, jolloin jonkun paikallaolon puute on alleviivattua.

Joulua voidaankin pitää normatiivisena juhlana johon liittyy (a) kaupallinen intressi (b) "oikean elämäntavan" ja tähän liittyvän arvomaailman syöttö yhteiskunnalta (c) mukana on jopa uskonnollinen teema joka korostaa että joulu on nimenomaan kristillinen juhla ja jota silti pidetään yhteiskunnan asiana joka määrää kaikkien loma-ajat.

Joulua korostetaan ja sen viettäminen aletaan jouluvalmisteluilla, jotka alkavat jo lokakuun puolella ; Kuudennes ellei peräti viidennes vuodesta menee joulun läsnäoloon. Joulu lisäksi lannistaa yksinäisiä ja niitä jotka eivät suostu elämään tähän tapaan. Jos ei lähetä joulukortteja tai joululahjoja, tätä paheksutaan. Ja jos on yksin vasten tahtoaan, yksinäisyys korostuu ja joulu esittääkin heille vain kysymyksen siitä että "kuka ei kuulu joukkon"? Joulu siis ajaa normatiiviseen yhteen elämänmuotoon ja rajoittaa muita elämäntapoja, pitäen niitä halveksuen pinnallisina, itsekkäinä. Tai vielä pahemmin ; Kohdistamalla sääliä niihin jotka eivät elä "oikein". ~ Joulu on siis toki itsessään ilmaisu, mutta voidaan sanoa että se on vaientava ilmaisu. Ja jokainen sensuristinen voima ilmaiseekin aina vaientamisen jotenkin. Valtapyrintö ei muutoin voisi levitäkään. Näin ollen sananvapaus ei koskisi joulua.

Ajatus siitä että joulu olisi sananvapauden rikkomista voi tuntua ihmeelliseltä. Mutta filosofia on ihmeellistä. Ja ihmiset ovat vielä filosofiaakin ihmeellisempiä. Ylläolevan logiikan kaltainen ajatusrakenne on nimittäin toistuva kun käsitellään pornografiaa. Kuuluisa feministi Catherine MacKinnon on nimittäin esittänyt että pornografia ei ole ilmaisuvapauden piirissä, koska se vaientaa.

MacKinnonin ajatus lähtee siitä aivan järkevästä lähtökohdasta, että ihmisten puhe vaikuttaa maailmassa jotenkin. Sana on abstraktio joka voi olla deskriptiivistä, kuvaileavaa. Mutta se myös kertoo siitä millaista maailman pitäisi olla. Lisäksi se pitää sisällään tulevaisuutta ; Esimerkiksi lupaus on väitelause tulevaisuudesta. Se ei ole teknisesti ottaen deskriptiivistä, koska lupauksia voidaan pettää ja tulevaisuus on auki. Mutta sillä on kuitenkin yhteys.
1: Näin ollen esimerkiksi jos lupaan huumediilerille että jos hän hommaa minulle 9 kiloa huumeita, niin hän saa tästä rahaa. (En tiedä katukauppahintoja, mutta enemmän katutietoiset voivat mielessään kuvitella tähän jonkun sopivan summan joka tekisi kaupasta amfetamiinin hankkijalle kiinnostavan tarjouksen.) Jos olen tehnyt tämän, ja tämä voidaan toteennäyttää, on selvää että minun olisi turha saivarrella oikeudessa siitä, että en edes aikoisi maksaa tuotteesta. Että ajattelin että tehkööt vaikka "lumiukon" siitä "lumestaan".

Lupaus on aktio. Toisaalta myös vaientaminen on aktio, joka usein toteutuu sanallisesti. MacKinnonin mukaan pornografia onkin vaientava aktio. ; Jos joku sanoo että "älä kävele nurmikolla", "tupakointi kielletty", "lopeta julistaminen" tai "kerettiläiset on poltettava roviolla" on kyseessä sanallinen teko jolla ajetaan lannistamista. On selvää että osa kielloista on perusteltuja, mutta osa ei. Ne kaikki ovat silti itseilmaisevia aktioita. Sensurismi ei kuitenkaan ole sananvapautta tai ilmaisunvapautta.

MacKinnon ottaa tässä esille sen, että pornografiaa ei yleensä levitetä sillä että se olisi eettistä vaan sillä että se on ilmaisua ja siksi lain pitäisi sananvapauden nimissä antaa sille tilaa. MacKinnonista tämä argumentti ei toimi koska vaikka pornografia on itsessään fiktiota ja ilmaisua, siihen kuitenkin liittyy naista halventava aktio. MacKinnonista nainen alistetaan pornografiassa aina, koska heidät kuvataan miestä halvempina ja pelkästään halun kohteina.

Laajemmin argumentti muotoutuukin versioon jossa pornografinen ilmaisu ilmenee heteroseksuaalisella areenalla. Pornografia jo ilmetessään alentaa naista koska se saastaa naisille ominaisimpia piirteitä ja ominaisuuksia. Lisäksi pornografian tekeminen on väite siitä että tämä on luvallista ja tätä kautta se on aina yritys tehdä naisten halveksunnasta legitiimiä. Naisen osa pornografiassa on rajattu ja tietynlainen, joten se marginalisoi ja rajoittaa naisten itseilmaisua. Ja näin ollen pornografia on sensuristinen aktio. Olennaista on se, että tälle sensuurille ei ole järkevää syytä ja perustetta, eli naisilla olisi hyväksyttävää ja oikein harjoittaa ilmaisua jota porno ei salli. Eli sensurismi määritetään ilmaisuksi ja tätä pidetään itseisarvona. Sananvapauden idea halveksitaan sananvapauden nimissä. ~ MacKinnon ei siis selitä että porno aikaansaisi katsojissa latistavaa reagointia. Vaan että pornografia itsessään on latistavaa reagointia. Porno on sensuristinen aktio riippumatta katsojan reagoinneista.

MacKinnonin argumentaatio on tietysti pääasiassa poliittista. Siinä on kuitenkin selkeästi tavoiteltu filosofista argumentatiivista otetta aiheeseen. Ongelmaksi muodostuukin lähinnä se, että MacKinnonin perustelut siitä miten pornografia rajoittaa ilmaisua jäävät lähinnä poleemisuudeksi.

Voidaan esimerkiksi sanoa että pornografian tavoitteena naisten halventaminen ei ole tärkeää, vaan se on määritelmällisesti katsojan kiihottamiseen pyrkimistä. Valtaosa miehistä taas ei kiihotu naisten halventamisesta. Lisäksi katsojat, silloinkin kun pornossa on tälläinen halventava tavoite, voivat huomata sen ; Katsoja ei siis väistämättä ole passiivinen kohde jota media aivopesee ~ Itse asiassa monenlainen sensuristinen propagandakin sallitaan siksi, että vaikka moni pitää niiden tavoitteita pahoina ja väärinä, luotetaan kuitenkin katsojien omaan valinnanvapauteen ja luotetaan että he eivät kohkaa. Tämä ei toki tuhoa koko argumenttia vaan enemmänkin kontekstoi sen ; Tämän huomion jälkeen voidaan sanoa että silloin kun halventaminen on selkeää, voidaan tämänlainen pornografia kieltää. Tämä ei tarkoita koko pornogenreä, vaan tarjoaa lähinnä hyvän kulman kieltää osa pornografiasta.

Toisaalta pornon rajoittuneisuus voidaan nähdä enemmänkin tekijöiden mielikuvituksettomuudeksi kuin pornon välttämättömäksi attribuutiksi ; Onhan hollywoodelokuvissakin monesti surkea kaavamainen ja toistuva idea, jota toistetaan ja toisinnetaan. Tämä on rajoittunutta ilmaisua ja itse asiassa rakentaa katsojille oletuksia siitä mitä tulevissa elokuvissa on. Tätä pidetään kuitenkin mielikuvituksettomuutena ja massakulttuurin typeryytenä, eikä elokuvagenren itsensä sensuristisuudesta. Paskakin klisee -elokuva on ilmaisua, eikä sitä voida pitää sensuristisena vain siksi että se on kaavamainen.

Lisäksi tietynlaisuus kerto lähinnä että porno on vähän kuten muutkin genret. "Kaavan vanki". Yhden genren kieltäminen on sensuristinen aktio, joten itse asiassa MacKinnonin oma argumentti voidaan nähdä sensuristisena aktiona joka tehdään ilmaisunvapauden korostamisen nimissä. MacKinnonin argumentaation ongelmaksi voidaan asettaa "yhtä poleeminen vastapuoli" joka kertoo että MacKinnon itse syyttää pornografiaa jostain jota se ei ilmiönä väistämättä ole. Että MacKinnon itse asiassa halveksii seksiä - ja etenkin miesten spermaa - saasteena. (Koska muutoin naisen kasvoille laukeaminen ei ole häpäisevää ja saastuttavaa ; Miehille sperma voi olla arvostettavaa, eikä sitä saa verrata räkään tai ulosteisiin. Ulos laitettu siemen on tietysti katsojan stimulointia mutta voidaan nähdä myös miehen vastuunottona, naista ei haluta saattaa raskaaksi. Ja tätä listausta voi mielikuvituksekas jatkaa vastapoleemisuuksin.) Ja lisäksi hän näkee että jaettu videoitu yhdyntä ei ole oman onnenhetken jakamista sosiaalisesti, vaan jotain joka automaattisesti olisi naista, mutta ei miestä, halveksivaa.

Joulupukki joulupunastelee.
Hän ei irstaile, koska se on kaunista.

Joten, ennen kuin lukija aivan punastuu, voidaan siirtyä pornosta samantapaiseen argumentaatioon joulun kohdalla. Ja sanoa että opimme pornosta sen, että joulu itsessään on ilmaisua. Eikä sitä voida pitää pohjimmiltaan tai väistämättä sensuristisena aktiona. Jeesuslaulut ja joulukirkot eivät siksi itsessään ole ateistejen tai uskonnottomien kiusaamista. Kenties joissain yksittäisissä tilanteissa on näin. Mutta ne on tuomittava yksittäistapauksina, marginaali-ilmiöinä. Eikä tätä asennetta saa laventaa koko jouluun.

Yhteinen kiva on toisilta pois vain jos yksinäinen ei ole yksinäisyyteensä tyytyväinen. Tämä on yksinäisen ongelma, ei jokin josta yhteisö on vastuussa. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, on hyvä keino yrittää muuttaa sitä. Valittaminen asiasta on kenties jopa itsessään sensuristinen aktio jolla pilataan yhteisöllisten keskenään kokemaa iloa, iloa johon heillä on lupa. Siksi on kenties rakentavinta yrittää muuttaa ensin itseään ja vasta sitten muita. Olennaista tässä on se, että joulussa ei ole kovinkaan selkeästi kysymys osallistuttamisesta, jossa yksinäinen pakotettaisiin lahjanjakopiiriin ja joululaulujen laulamiseen. Yksinäiset ovat enemmänkin pettyneitä siihen että heillä ei ole tätä sosiaalisuutta ja jotka siksi haluavat viedä ilon muiltakin pois.

Kerro kerro kuvastin (ken on maassa kauhehin)

Nykysuomessa ollaan yleisesti melko avoimia. Asioista puhutaan. Kuitenkin on vielä olemassa aiheita, joita yleensä vältetään. Jos minun olisi valittava yksi yleinen ja tärkeä mutta vaiettu tabu, se olisi ehdottomasti kaverin puolisoon ihastuminen. Tämä on nimittäin jotain johtaa yleensä totaaliseen koko asiasta vaikenemiseen. Usein seurauksena on voimakkaita sisäisiä omantunnon kanssa painiskeluja joita ei voi jakaa muiden kanssa. Tämä tekee siitä raskaamman. ~ Yksin asiasta tuleekin paljon raskaampi kuin mitä asia olisi muutoin.

Tämä on tärkeä huomio esimerkiksi siltä kannalta, että monen mielestä homoseksuaaleihin tulisi suhtautua DADT (Don't Ask, Don't Tell) -strategialla. Eli että toisen homoudesta ei kysytä eikä siitä kerrota. Vaikenemispakko on kuitenkin hyvin voimakas ja julma asia. - Sitä voisi suoraan verrata siihen että uskonvakaumuksesta ääneen lausuminen kiellettäisiin totaalisti. (Nythän sitä rajoittavat ns. hyvä tavat mutta totaalikiellossa se ei ole.) Uskontojen kohdalla tämä on huomattu ja siksi uskonnonvapauteen kuuluu ihmisoikeusjulistuksenkin mukaan lupa tunnustaa uskontoa. Se ei siis ole vain jotain joka tapahtuu "kotona neljän seinän sisällä".

Tämänlaiset raskausseikat on osattu ottaa huomioon varmaan aina. Siksi esimerkiksi katolinen kirkko tarjoaakin rippiä, vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos otetaan avuksi esimerkiksi Hallamaan eksistentialistinen lähestymistapa voidaan sanoa että uskonto tarjoaa mahdollisuuden itsereflektioon ilman yksinäisyydentunnetta. (Olipa Jumala sitten mukana tässä vai ei.) Tämä sopii mukavasti yhteen Pascal Boyerin näkemyksen mukaan jossa uskonto on luonteeltaan sosiaalinen ; Uskomus muuttuu uskonnoksi vasta kun mukaan tulee sosiaalinen elementti ; Palvonnan kohteeksi ja moraalinormien valvojaksi päästään vasta kun kohteelle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Eli johonkin, jossa on kysymys "sosiaalisesti nolosta salaisuudesta", kuten vaikkapa ihastumisesta kaverin puolisoon.

Tällä taas on suora yhteys aikaisemmin kirjoittamaani. Kun kirjoitin uskonnon antropomorfisesta luonteesta tein sen vastareaktiona näkemykseen jonka mukaan kristinusko ei ole antropomorfistinen. Antropomorfismi nähtiin taikauskona josta kristinusko oli kaukana. Tässä perusteluna oli se, että kristinuskon viisaat ovat aina määritelleet Jumalaa esimerkiksi alkusyyn kaltaisin konseptein. Tämän vuoksi antropomorfistinen näkökanta uskontokritiikissä nähtiin epäoleelliseksi ja jopa vääräksi.

Kuitenkin kun katsotaan uskontoa, on selvä huomio että ylläoleva argumentti antoi teologian suurille ajattelijoille auktoriteetin Jumalan ja uskonnon määrittelyssä. Kuitenkin suhde uskontoon voidaan nähdä myös siten että uskovat uskovat jostain syistä ja teologien onnistuminen on sitä, että he onnistuvat ottamaan tästä oleelliset piirteet Jumalamäärittelyynsä. Kun Boyerin lähestymistapa perustuu nimenomaan siihen että tutkitaan uskovaisten psykologiaa, on selvä että sen sosiaalinen luonne kertookin varsin selvästi että klassisen teologian Jumalakäsitteiden ja uskovaisten todella kannattamien kohteiden välillä oleva ero on huikea. Tämä ero voidaan nähdä teologien tappioksi. Kun teologin JUmalamääritelmä eroaa uskon kohteesta, voidaan sanoa että teologi on tehnyt jotain väärin. Toinen vaihtoehto olisi syyttää uskovaisia harhaopista.

Harhaoppisuuskulma tuo asiaan huomiona uuden kulman. Nimittäin uskontohistorian viisaat ovat järestään katolisia. Katolisuuteen kuuluukin oikeaoppisuuden korostaminen. Luterilaiset taas korostavat uskoa, joka on luonteeltaan henkilökohtaisempi. Näin ollen Boyerin ha Hallamaan reagoinnit sopivat paremmin luterilaiseen asenneympäristöön.

Luterilaisessa kulttuurissakin toki vedotaan usein filosofian suurten teologien ajattelukonsepteihin. Mutta niillä on varsin eriskummallinen suhde siihen. On nimittäin niin että uskovaisilta ei tentata näitä argumentteja. Nämä argumentit kiinnostavat vain teologeja ja teologiasta kiinnostuneita jotka edustavat marginaalia uskovaisista. Kuitenkin teologiset määritelmät ovat esillä hyvin usein kun uskova on torppaamassa uskontokritiikkiä.

Jostain syystä henki on se, että uskovaisen usko ei ole uskontoa vaan uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaisen ei tarvitse opetella teologiaa. Riittää että uskoo, käyttäytyy oikein ja "osaa pari taktista oikeaa mielipidettä abortista ja homoista". Uskova voi olla uskova ja ylpeä älyllisyydestään koska on osa suurta älyllistä kulttuuria, vaikka ei sitä itse ole tentannutkaan. Kuitenkin kun joku on ateisti, uskonnossa ei olekaan kysymys vakaumuksesta, vaan jostain josta on argumentoitava. Ateisti ei voi olla "älyllisesti ylpeä ateisti" ennen kuin hän on torpannut suuren määrän teologista saivartelua. ~ Tämä asenteissa oleva kuilu näkyy erityisen vahvasti luterilaisessa ateismintorppaamisessa, mutta eritoten niissä fundamentalistisissa suuntauksissa joissa nähdään että oma vakaumus ei ole uskontoa vaan uskoa. Niissä kohden on selvää että kun vastaan noustaan, niin onkin yht'äkkiä käsiteltävä dogmeja joiden oikeus tarkistetaan "Raamatusta" omantunnon sijasta.

Katolisessa kulttuurissa dogma on tietysti tärkeä hierarkian ylläpitäjä ja se jäsentää katolisen uskonelämän. Ja tämän vuoksi valtaosa klassisen teologian Jumalamääritteistä onkin katolisten tekemiä. Luterilaisuudessa tässä määrittely-hierarkisoinnissa ei ole äljellä uskonelämän kannalta ratkaisevaa sisältöä.

Teologisella puheella onkin luterilaisessa kulttuurissa likimain vain yksi funktio. Uskontokritiikin häivyttäminen ; Uskonnollinen kieli on siansaksaa luterilaisuudessa vain siksi että voidaan saavuttaa niitä etuja joita Argumentum ad Technobabblella saadaan. Eli vaikeat sanat ja saivartelevat kielet
1: Antavat kuvan älykkyydestä ja uskonelämän totuusvoimasta vaikka umalatodistukset eivät olekaan ainakaan toistaiseksi onnistuneet olemaan tieteellisiä todisteita, sellaisia että ne olisi pakko ottaa tosissaan. Ne vain määrittelevät Jumalan olemassaolevaksi. Hienot sanat tuovat karismaa ja saivartelun vaikeus säikyttää ja hiljentää. Näin työtä ei ikään kuin ole helppo edes aloittaa.
2: Se sitoo kriitikon pitkäksi aikaa käsittelemään asiaa, kun argumentti on ensin opeteltava, sitten se on opeteltava niin hyvin että siinä olevat heikkoudet löytää ja sitten on vielä esilletuomisen krirjoittamistyö.
3: Ja ennen kaikkea teologiakikkailu on red herring -argumentti jolla voidaan siirtää oleellinen uskontokritiikki syrjään. Kun uskontokritiikki suututtaa, on kätevää jos keskustelunaiheen saa kaikesta uskonelämän kannalta oleellisesta syrjään. Uskontokritiikki joka "ohjataan sivuun" käsittelemään uskon kannalta irrelevantteja konsepteja ei enää keskustella siitä mikä on uskonnossa ja uskossa heikkoa ja huonoa, ja kun keskustelu on irrelevantissa ei haittaa vaikka teologisten käsitteiden kritiikki onnistuisikin. Murskaannuttuaankin argumentti ei haittaa, tulos ei vaikuttaisi normaalin uskovan ajattelutapaan mitenkään.

Voidaankin jopa sanoa että teologiapuheen tuominen uskonnottomien vastustamisessa esille on kinaan pakottamista. Tämä taas on sosiaalisen hankaluuden tuottamista. Tämä taas tarkoitaa sitä, että käytännössä uskonnottomuus ilmenee uskontokeskustelussa homojen DADT -asennoitumiseen tai kaverin puolisoon ihastumiseen verrattavissa olevina "noloina tilanteina". Tämän jälkeen jos uskovainen sanoo että uskonnottomien elämä on ikävää, se voi olla jopa mahdollista. Mutta vika ei ole uskonnottomuudessa vaan näissä kiusaajauskovaisissa.

Joku voi tietysti loukkaantua tästä kiusaajaksi kutsumisesta. Mutta kysymys on juuri siitä. Sillä vaikka uskovaiset usein itse määrittelevätkin kiusaamisensa asialliseksi kutsumalla sitä "keskusteluksi", on kohtaaminen yleensä luonteeltaan jollain tavoin yksisuuntaista. Eli uskovainen ei aseta itseään reilusti samaan asemaan kohteensa kanssa. Tämä oikeutus perustuu yleensä ainakin johonkin seuraavista (ellei useampaan):
1: Uskonnottomuus nähdään Jumalavihana. Tällöin on tietysti asiallista puhua uskonnosta. Usko Jumalaanhan on olemassa ja viha on vain liennytettävä. Näin rakennetaan rauhaa.
2: Uskonnottomuus nähdään uskontovihana. Tällöin yritetään manata esiin salaisuuksia. Tätä ei kutsuta nokan toisten asioihin tunkemisena tai sosiaalipornoiluna, vaan auttamisena. Tässä yritetään selittää miten viha kohdistuu vain (a) uskovaiseen joka on vääräoppinen tai (b) uskontoon, konsepteihin jotka eritetään eroon uskosta joka taas on se pääasia. (Kuten tästä blogauksesta lukien voi huomata tämä on hassua koska oikeaoppisuus on dogmaa ja tosiasiassa uskontokysymys on teologian ja muunkin kohdalla nimenomaan uskontoa.)
3: Ihminen nähdään homo religiosus -olentona josta uskonto on automaattisesti kiinnostava ja tärkeä aihe. Tällöin määritellään tilanne kuitenkin sellaiseksi että oletetaan että uskonnoton ei olisi etääntynyt uskosta juuri siksi että koko juttu ei kiinnosta niin pätkääkään. Kun uskonasiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia niistä pitää tietysti puhua eikä erityislupia tarvita kun kaikki ovat kiinnostuneita.

Näissä kaikissa on se yksi perusvika, että ne ovat väärässä. Usea uskonnoton ei välitä uskonnosta. Sitä vain hierotaan heidän naamaansa pakosta. Toki moni uskonnoton on kiinnostunut uskonnosta ja teologiasta. He kuitenkin pyytävät ja tutustuvat itse. Ja sitten osa on sellaisia kuin minä. En pidä uskontoa kiinnostavana enkä teologiaa tärkeänä. Mutta kun kohtaan kiusaajan, en kohtaa häntä ainakaan kunnioituksella. Siksi uskonto muuttuu sosiaalisesti tärkeäksi. (Teologian esilletuominen on ensisijassa kinanrakentamista ja sosiaalisen esteen rakentamista, jonka seurauksena uskonnoton olisi helposti hiljaa. Eli siinä vihonviimeisen viheliäisessä tilassa.) Kun minua lyödään argumentilla, arvioin sen ja kritisoin sitä. Jos argumentit eivät ole tieteellisiä todisteita, pilkkaan niitä koska ne ovat minulle irrelevantteja. Ja koska argumentin esittäjä on pitänyt niitä relevantteina, pilkkaan heidän arviointikyvyttömyyttään. Tällä sosiaalisella rajoitteella on vain yksi funktio. Shut the fuck up! Ja tämä ei ole totaalikielto. Se ei kohtaa automaattisesti kaikkia jotka keskustelevat uskonnosta ja pitävät sitä tärkeänä. Se kothaa automaattisesti niitä jotka yrittävät hieroa sitä minun naamaani.