Nykysuomessa ollaan yleisesti melko avoimia. Asioista puhutaan. Kuitenkin on vielä olemassa aiheita, joita yleensä vältetään. Jos minun olisi valittava yksi yleinen ja tärkeä mutta vaiettu tabu, se olisi ehdottomasti kaverin puolisoon ihastuminen. Tämä on nimittäin jotain johtaa yleensä totaaliseen koko asiasta vaikenemiseen. Usein seurauksena on voimakkaita sisäisiä omantunnon kanssa painiskeluja joita ei voi jakaa muiden kanssa. Tämä tekee siitä raskaamman. ~ Yksin asiasta tuleekin paljon raskaampi kuin mitä asia olisi muutoin.
Tämä on tärkeä huomio esimerkiksi siltä kannalta, että monen mielestä homoseksuaaleihin tulisi suhtautua DADT (Don't Ask, Don't Tell) -strategialla. Eli että toisen homoudesta ei kysytä eikä siitä kerrota. Vaikenemispakko on kuitenkin hyvin voimakas ja julma asia. - Sitä voisi suoraan verrata siihen että uskonvakaumuksesta ääneen lausuminen kiellettäisiin totaalisti. (Nythän sitä rajoittavat ns. hyvä tavat mutta totaalikiellossa se ei ole.) Uskontojen kohdalla tämä on huomattu ja siksi uskonnonvapauteen kuuluu ihmisoikeusjulistuksenkin mukaan lupa tunnustaa uskontoa. Se ei siis ole vain jotain joka tapahtuu "kotona neljän seinän sisällä".
Tämänlaiset raskausseikat on osattu ottaa huomioon varmaan aina. Siksi esimerkiksi katolinen kirkko tarjoaakin rippiä, vastaamaan tähän tarpeeseen. Ja jos otetaan avuksi esimerkiksi Hallamaan eksistentialistinen lähestymistapa voidaan sanoa että uskonto tarjoaa mahdollisuuden itsereflektioon ilman yksinäisyydentunnetta. (Olipa Jumala sitten mukana tässä vai ei.) Tämä sopii mukavasti yhteen Pascal Boyerin näkemyksen mukaan jossa uskonto on luonteeltaan sosiaalinen ; Uskomus muuttuu uskonnoksi vasta kun mukaan tulee sosiaalinen elementti ; Palvonnan kohteeksi ja moraalinormien valvojaksi päästään vasta kun kohteelle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Eli johonkin, jossa on kysymys "sosiaalisesti nolosta salaisuudesta", kuten vaikkapa ihastumisesta kaverin puolisoon.
Tällä taas on suora yhteys aikaisemmin kirjoittamaani. Kun kirjoitin uskonnon antropomorfisesta luonteesta tein sen vastareaktiona näkemykseen jonka mukaan kristinusko ei ole antropomorfistinen. Antropomorfismi nähtiin taikauskona josta kristinusko oli kaukana. Tässä perusteluna oli se, että kristinuskon viisaat ovat aina määritelleet Jumalaa esimerkiksi alkusyyn kaltaisin konseptein. Tämän vuoksi antropomorfistinen näkökanta uskontokritiikissä nähtiin epäoleelliseksi ja jopa vääräksi.
Kuitenkin kun katsotaan uskontoa, on selvä huomio että ylläoleva argumentti antoi teologian suurille ajattelijoille auktoriteetin Jumalan ja uskonnon määrittelyssä. Kuitenkin suhde uskontoon voidaan nähdä myös siten että uskovat uskovat jostain syistä ja teologien onnistuminen on sitä, että he onnistuvat ottamaan tästä oleelliset piirteet Jumalamäärittelyynsä. Kun Boyerin lähestymistapa perustuu nimenomaan siihen että tutkitaan uskovaisten psykologiaa, on selvä että sen sosiaalinen luonne kertookin varsin selvästi että klassisen teologian Jumalakäsitteiden ja uskovaisten todella kannattamien kohteiden välillä oleva ero on huikea. Tämä ero voidaan nähdä teologien tappioksi. Kun teologin JUmalamääritelmä eroaa uskon kohteesta, voidaan sanoa että teologi on tehnyt jotain väärin. Toinen vaihtoehto olisi syyttää uskovaisia harhaopista.
Harhaoppisuuskulma tuo asiaan huomiona uuden kulman. Nimittäin uskontohistorian viisaat ovat järestään katolisia. Katolisuuteen kuuluukin oikeaoppisuuden korostaminen. Luterilaiset taas korostavat uskoa, joka on luonteeltaan henkilökohtaisempi. Näin ollen Boyerin ha Hallamaan reagoinnit sopivat paremmin luterilaiseen asenneympäristöön.
Luterilaisessa kulttuurissakin toki vedotaan usein filosofian suurten teologien ajattelukonsepteihin. Mutta niillä on varsin eriskummallinen suhde siihen. On nimittäin niin että uskovaisilta ei tentata näitä argumentteja. Nämä argumentit kiinnostavat vain teologeja ja teologiasta kiinnostuneita jotka edustavat marginaalia uskovaisista. Kuitenkin teologiset määritelmät ovat esillä hyvin usein kun uskova on torppaamassa uskontokritiikkiä.
Jostain syystä henki on se, että uskovaisen usko ei ole uskontoa vaan uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että uskovaisen ei tarvitse opetella teologiaa. Riittää että uskoo, käyttäytyy oikein ja "osaa pari taktista oikeaa mielipidettä abortista ja homoista". Uskova voi olla uskova ja ylpeä älyllisyydestään koska on osa suurta älyllistä kulttuuria, vaikka ei sitä itse ole tentannutkaan. Kuitenkin kun joku on ateisti, uskonnossa ei olekaan kysymys vakaumuksesta, vaan jostain josta on argumentoitava. Ateisti ei voi olla "älyllisesti ylpeä ateisti" ennen kuin hän on torpannut suuren määrän teologista saivartelua. ~ Tämä asenteissa oleva kuilu näkyy erityisen vahvasti luterilaisessa ateismintorppaamisessa, mutta eritoten niissä fundamentalistisissa suuntauksissa joissa nähdään että oma vakaumus ei ole uskontoa vaan uskoa. Niissä kohden on selvää että kun vastaan noustaan, niin onkin yht'äkkiä käsiteltävä dogmeja joiden oikeus tarkistetaan "Raamatusta" omantunnon sijasta.
Katolisessa kulttuurissa dogma on tietysti tärkeä hierarkian ylläpitäjä ja se jäsentää katolisen uskonelämän. Ja tämän vuoksi valtaosa klassisen teologian Jumalamääritteistä onkin katolisten tekemiä. Luterilaisuudessa tässä määrittely-hierarkisoinnissa ei ole äljellä uskonelämän kannalta ratkaisevaa sisältöä.
Teologisella puheella onkin luterilaisessa kulttuurissa likimain vain yksi funktio. Uskontokritiikin häivyttäminen ; Uskonnollinen kieli on siansaksaa luterilaisuudessa vain siksi että voidaan saavuttaa niitä etuja joita Argumentum ad Technobabblella saadaan. Eli vaikeat sanat ja saivartelevat kielet
1: Antavat kuvan älykkyydestä ja uskonelämän totuusvoimasta vaikka umalatodistukset eivät olekaan ainakaan toistaiseksi onnistuneet olemaan tieteellisiä todisteita, sellaisia että ne olisi pakko ottaa tosissaan. Ne vain määrittelevät Jumalan olemassaolevaksi. Hienot sanat tuovat karismaa ja saivartelun vaikeus säikyttää ja hiljentää. Näin työtä ei ikään kuin ole helppo edes aloittaa.
2: Se sitoo kriitikon pitkäksi aikaa käsittelemään asiaa, kun argumentti on ensin opeteltava, sitten se on opeteltava niin hyvin että siinä olevat heikkoudet löytää ja sitten on vielä esilletuomisen krirjoittamistyö.
3: Ja ennen kaikkea teologiakikkailu on red herring -argumentti jolla voidaan siirtää oleellinen uskontokritiikki syrjään. Kun uskontokritiikki suututtaa, on kätevää jos keskustelunaiheen saa kaikesta uskonelämän kannalta oleellisesta syrjään. Uskontokritiikki joka "ohjataan sivuun" käsittelemään uskon kannalta irrelevantteja konsepteja ei enää keskustella siitä mikä on uskonnossa ja uskossa heikkoa ja huonoa, ja kun keskustelu on irrelevantissa ei haittaa vaikka teologisten käsitteiden kritiikki onnistuisikin. Murskaannuttuaankin argumentti ei haittaa, tulos ei vaikuttaisi normaalin uskovan ajattelutapaan mitenkään.
Voidaankin jopa sanoa että teologiapuheen tuominen uskonnottomien vastustamisessa esille on kinaan pakottamista. Tämä taas on sosiaalisen hankaluuden tuottamista. Tämä taas tarkoitaa sitä, että käytännössä uskonnottomuus ilmenee uskontokeskustelussa homojen DADT -asennoitumiseen tai kaverin puolisoon ihastumiseen verrattavissa olevina "noloina tilanteina". Tämän jälkeen jos uskovainen sanoo että uskonnottomien elämä on ikävää, se voi olla jopa mahdollista. Mutta vika ei ole uskonnottomuudessa vaan näissä kiusaajauskovaisissa.
Joku voi tietysti loukkaantua tästä kiusaajaksi kutsumisesta. Mutta kysymys on juuri siitä. Sillä vaikka uskovaiset usein itse määrittelevätkin kiusaamisensa asialliseksi kutsumalla sitä "keskusteluksi", on kohtaaminen yleensä luonteeltaan jollain tavoin yksisuuntaista. Eli uskovainen ei aseta itseään reilusti samaan asemaan kohteensa kanssa. Tämä oikeutus perustuu yleensä ainakin johonkin seuraavista (ellei useampaan):
1: Uskonnottomuus nähdään Jumalavihana. Tällöin on tietysti asiallista puhua uskonnosta. Usko Jumalaanhan on olemassa ja viha on vain liennytettävä. Näin rakennetaan rauhaa.
2: Uskonnottomuus nähdään uskontovihana. Tällöin yritetään manata esiin salaisuuksia. Tätä ei kutsuta nokan toisten asioihin tunkemisena tai sosiaalipornoiluna, vaan auttamisena. Tässä yritetään selittää miten viha kohdistuu vain (a) uskovaiseen joka on vääräoppinen tai (b) uskontoon, konsepteihin jotka eritetään eroon uskosta joka taas on se pääasia. (Kuten tästä blogauksesta lukien voi huomata tämä on hassua koska oikeaoppisuus on dogmaa ja tosiasiassa uskontokysymys on teologian ja muunkin kohdalla nimenomaan uskontoa.)
3: Ihminen nähdään homo religiosus -olentona josta uskonto on automaattisesti kiinnostava ja tärkeä aihe. Tällöin määritellään tilanne kuitenkin sellaiseksi että oletetaan että uskonnoton ei olisi etääntynyt uskosta juuri siksi että koko juttu ei kiinnosta niin pätkääkään. Kun uskonasiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia niistä pitää tietysti puhua eikä erityislupia tarvita kun kaikki ovat kiinnostuneita.
Näissä kaikissa on se yksi perusvika, että ne ovat väärässä. Usea uskonnoton ei välitä uskonnosta. Sitä vain hierotaan heidän naamaansa pakosta. Toki moni uskonnoton on kiinnostunut uskonnosta ja teologiasta. He kuitenkin pyytävät ja tutustuvat itse. Ja sitten osa on sellaisia kuin minä. En pidä uskontoa kiinnostavana enkä teologiaa tärkeänä. Mutta kun kohtaan kiusaajan, en kohtaa häntä ainakaan kunnioituksella. Siksi uskonto muuttuu sosiaalisesti tärkeäksi. (Teologian esilletuominen on ensisijassa kinanrakentamista ja sosiaalisen esteen rakentamista, jonka seurauksena uskonnoton olisi helposti hiljaa. Eli siinä vihonviimeisen viheliäisessä tilassa.) Kun minua lyödään argumentilla, arvioin sen ja kritisoin sitä. Jos argumentit eivät ole tieteellisiä todisteita, pilkkaan niitä koska ne ovat minulle irrelevantteja. Ja koska argumentin esittäjä on pitänyt niitä relevantteina, pilkkaan heidän arviointikyvyttömyyttään. Tällä sosiaalisella rajoitteella on vain yksi funktio. Shut the fuck up! Ja tämä ei ole totaalikielto. Se ei kohtaa automaattisesti kaikkia jotka keskustelevat uskonnosta ja pitävät sitä tärkeänä. Se kothaa automaattisesti niitä jotka yrittävät hieroa sitä minun naamaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti