Kepalikonstit

Päädyin eilen hieman purkautumaan Ahorinnan "logiikasta". Olisin varmasti jättänyt asian sikseen, mutta Ahorinta oli sitten mennyt venkoilemaan sellaisella tavalla, joka johtaa astetta syvempään analyysiin.

Tämän päivän "Ilta-Sanomissa" oli mainittu seuraava asia "Ahorinnan mukaan hänen ja saatananpalvonnasta väitöskirjansa tehneen Hjelmin näkemykset ovat niin erilaiset, että niistä ei kannata alkaa väitellä. - Tunnen hänet, ja hän tuntee minut. Meidän lähestymistapamme ovat erilaiset. Minun lähestymistapani on ihminen, ja muilla on toisenlaiset lähtökohdat. - Haluan pitäytyä ihan eläkeläisenä tässä asiassa. Olen apua yrittänyt antaa, ja se ei käynyt oikein hyvin, Ahorinta sanoo."

Puolustusta tarvittiin koska Hjelm oli huomauttanut että saatananpalvontaa ei voida nähdä siinä missä Ahorinta sitä sanoo olevan. Hjelm on myös aiheesta tehnyt tutkija kun Ahorinta taas on itseoppinut nuorisotyöntekijä. Hjelm myös muistuttaa että vaikka Hyvinkään paloittelusurmankin kohdalla saatananpalvonta nousi esille, sen osuutta ei silloinkaan saatu näytettyä toteen ja että saatananpalvontaan liitettävissä olevia murhia ei tältä osin kotomaassamme tunneta. Ja että saatananpalvonta onkin käsitteenä myytti johon liittyy lietsovia puheita. "Satanic Panic" -kirjakin tuli mainittua.

Lausunto onkin sitten kaikelta muuta kuin "sosiologiselta tarpeelta ja nurkkaanajamistilanteen kannalta" katsoen todella omituinen ; Pääasia on se, että Ahorinta on toiminut aivan itse poliisin asiantuntijana. Tässä tilanteessa ei voida venkoilla ulos vastuusta kritiikin koittaessa. Oikeisjärjestelmämme luotettavuus perustuu nimenomaan siihen että ei voida vaihtaa "sosiaalista statusta" siten että kun pyydetään kannanottoa ollaan "asiantuntija" ja kritiikin koittaessa ollaan sitten vain "ihan eläkeläinen". - Toki tämänlainen statuskikkailu toimii varsin hyvin ja on uskovaisten parissa erittäin suosittua ; Klassinen asetelmahan on se että julistaja näkee että uskonnonvapaus tarkoittaa (a) lupaa sanoa uskonnollisen vakaumuksen syvät tunteet ääneen ja (b) suojelee uskovaista kaikelta erimielisyydeltä koska pyhien asioiden kanssa erimielisyys on pilkkaa. Kokoonpano on se, että uskovainen antaa itselleen uskonnonvapauden nimissä oikeuden hakata ja bashata kaikkien muiden mielipiteet samanaikaisesti kuin hän itse pitää itseään suojattuna. En siksi anna tälle kohdalle kuin syvän halveksuntani. En jaksa edes ihmetellä, koska Ahorinnan yleinen käyttäytyminen tuntien tämä on enemmän kuin odotettavaa.;

Valta ilman vastuuta ei kuitenkaan sovi oikeusjärjestelmäämme. Ja tämän pitäisi olla Ahorinnallekin ilmiselvää. Eli jos hän asettautuu asiantuntijaksi antamaan lausuntoja, on selvää että häneen on voitava kohdistaa kritiikkiä. Väistely ei siis auta, vaan on lähinnä oire siitä minkälainen asennemaailma Ahorinnalla - ja rehellisesti sanoen fundamentalistijengillä laajemminkin - on käytössä. ; Lisäksi tuossa Ahorinnan lausumassa onkin itse asiassa takana monta valaisevaa yksityiskohtaa, jota kautta juttua voidaan lähestyä. Lausunto on nimittäin "oikeaoppisen kielenkäytön" läpitunkemaa. Toisin sanoen sen takaa voidaan nähdä tiettyjä asioita ja kannanottoja.

Maailmankuva-smaailmankuva.

On hyvä lähteä "maailmankuvallisuudesta". Ahorinta puolustautuu käyttämällä uskovaisten parissa nykyisin muodikasta "eri premissit" -puolustusta. Tämä on tietysti todella huono lähestymistapa koska jos puhutaan vaikkapa siitä onko tietty tribaalitatuointi todella saatananpalvojien käyttöön vakioitunut vuohenpää vai ei ei ole mikään "mielipidekysymys". Ahorinnan metodi "ihmisestä" on lisäksi riittävän ympäripyöreä ja esoteerinen. Sen luonne ei olekaan esitellä päättelyjärjestelmää ja metodia, vaan lähinnä värittää kielenkäyttö
1: Herännäispiireissä käytössä on "elävä usko" joka on määritelty muuksi kuin kirjanoppineisuudeksi. He jopa yrittävät selittää että heidän kohdallaan ei ole kysymys mistään dogmaattisuudesta tai uskonnosta vaan uskosta. Kuitenkin tämä näkemys osoittautuu fuulaksi välittömästi jos olet erimielinen vaikkapa homoseksuaalisuudesta. Silloin nostetaan esille "Raamattu" josta lainataan lauseita. Tämä paljastaa että sydämen vakaumys merkitsee jos ja vain jos on oikeat mielipiteet. Kysymys ei siis ole mistään dogmattomuudesta. Ahorinta käyttää tietysti mielellään tämänlaista kieltä.
2: Tämänlainen luokittelu antaa kuvan että Ahorinta olisi humaani ja ihmisläheinen ja toiset taas päinvastoin eivät. Tätä kautta rakennetaan voimakas mielikuva sanomatta mitään suoraan ja määrittelemättä mitään kovinkaan kummoisesti. Näin ei saada aikaan "asiavirhettä" josta narahtaa. Tämä tarjoaa siis maksimaalisen kikkailun ja vallan minimaalisella vastuulla.

Karkeasti ottaen nykymaailmassa mennään niin että uskovainen satuilee jotain ja jos tätä ei kritisoida, hän katsoo voittaneensa. Jos kritiikkiä esitetään, uskovainen etsii siitä virheitä. Jos niitä löytyy, on vastustaja huono ja uskovainen voittanut. Ja jos kritiikistä ei löydy virheitä, uskovainen lopettaa tyystin keskustelun esimekriksi näkemysten tieteellisestä tasosta (korrelaatioista, syy-yhteyksistä ja muusta) ja vetoaa että hänen premissinsä ja metodinsa ovat erilaiset. Jolloin hän on jälleen voittanut, kunhan vain voi määrittää ensin itsensä "inhimilliseksi" tai "kokonaisvaltaiseksi" ja syyttää vastustajaa "omaan metodiin tuijottavaksi naturalistiksi" tai muuksi vastaavaksi. Pääsääntö meneekin niin että jos uskovainen sanoo puolellakaan tavulla "maailmankuva" hän de facto tunnustaa hävinneensä totaalisesti koska prosessin laadukkaammilla tasoilla ei ilmiselvästi ole mitään tarjottavaa.

Ahorinnan metodi.

Ylläolevat ovat kuitenkin "tavallaan alaviitteitä" sillä Ahorinnalla on metodi. Se paljastuu esimerkiksi hänen kirjastaan "Saatananpalvonnan monet kasvot". Tätä kirjaa voi lähestyä helposti vaikkapa Jouni Vilkan kautta. Hän on nimittäin huomannut että:
1: Ahorinta ei kykene nousemaan auktoritaarisesta anekdotaalisesta asenteesta "Ahorinta antaa "asiantuntijana" ymmärtää, että hän haluaa vain levittää "totuudenmukaista ja kiihkotonta tietoa" (esim. s. 126), mutta paljastaa kyllä korttinsa paradoksaalisessa virkkeessä jo kirjan alussa, kirjoittaessaan että "Aihetta on lähestyttävä jalat tukevasti maassa, mieluummin lujasti kiinnittyneenä Raamatun totuuteen" (s. 9). Todisteita väitteilleen Ahorinta ei katso tarpeelliseksi esittää ja "tapauskertomusten" henkilöidenkin tiedot on salattu, joten joudumme vain luottamaan "asiantuntijan" sanaan."
2: Teos ei ole maailmankuvariippumaton (vaikka kuten edellä selviää esittääkin itsensä objektiivisena) "Kirja ei todellakaan ole akateeminen, tieteellinen tutkimus, vaan paremminkin (kiihko-) uskovaisten kristittyjen vallantavoittelupropagandaa. Lähdeluetteloa ei ole, ainoastaan lista, jossa suositellaan kristillistä propagandakirjallisuutta aiheesta. Onkohan kirjoittaja muuta edes lukenut?"
3: Metodi perustuu ominaisuuskokoelmiin. "Ahorinta käyttää määritellessään niin monia erilaisia ryhmiä ja yksilötyyppejä, sekä erilaisia "merkkejä" saatananpalvonnasta (jälkimmäisen kohdalla hän kyllä varoittelee liian herkästä luokittelusta), että hänen aikaansaamaansa "siivilään" kyllä tarttuu "saatananpalvoja" tai parikin… Ahorinta ei hetkeäkään usko, että asiasta voisi kysyä henkilöltä itseltään ja että tämä voisi myös vastata totuuden mukaisesti. Kirjan perusteella esimerkiksi minut voisi ilmeisesti leimata saatananpalvojaksi."
4: Saatananpalvojuus ei ole määritelty sosiologisesti vaan oikeaoppisuuden kautta "kunnon kristittynä Ahorinta ymmärtää "saatananpalvonnaksi" kaiken uskonnollisen (tai yleisemmin: taikauskoisen) toiminnan, joka ei ole hänen uskonsa mukaista. (Itse asiassa uskovaisen ei tarvitse tyytyä pelkästään muiden taikauskoisten syyttelyyn: myös minun on väitetty palvovan Saatanaa, koska olen ateisti - Saatanahan haluaa, että emme palvo Jumalaa…) Asiantuntijana esiintyvä Ahorinta väittää, että kaikenlainen okkultismi, uus-pakanallisuus yms. ainakin johtaa saatananpalvontaan (ellei jo sellaisenaan sitä ole). Mikäli hän ei halua naurettavasti väittää, että kaikki "väärät" uskonnot ja uskomukset sitä jo ovat, hänen täytyisi selittää esimerkiksi, miksi ja miten vaikkapa spiritismin harrastaminen johtaa saatananpalvontaan."

Tässä metodinvalinnassa on kolme hyvin tunnettua ongelmaa.
1: Selkein on kenties se, että emme voi tarkistaa tarinoiden totuudellisuutta. Emme voi tarkistaa mitä on tapahtunut milloinkin. Tämä on oleellista jos tapauksia yritetään tulkita jollain muulla tavalla. Silloin voitaisiin kiinnittää huomiota eri yksityiskohtiin jotka nyt ovat vain jääneet pois, unohdettu tai peräti tarkoituksella jätetty pois. Näin esimerkiksi cherry pickginin rooli tapahtumakuvauksessa jää ongelmalliseksi ; Tapahtumakuvauksetkin voivat olla sinänsä tosia mutta vain sirpaleita kokonaisuudesta ja että niiden kautta syntyy vääristynyt kuva kokonaisuudesta.
2: Ongelmana on usein "hammastahnaefekti". Eli jos jokin asia on yleinen tietyssä viiteryhmässä, siitä päätellään helposti omituisia yhteyksiä. Esimerkiksi jos surmaajan luota löytyy hammastahnaa, ymmärtää jokainen että tällä ei ole oikein mitään tekemistä murhaamisen kanssa. Hammastahnan käyttäminen ei tee murhaajaa eikä asioilla ole edes syy-yhteyttä. Tämä on huomattavaa, koska Ahorinta kuvailee useita nuorten parissa olleita muoti-ilmiöitä. ; Nykynuoret esimerkiksi pelaavat tietokonepelejä ja kuuntelevat rockmusiikkia. Näin nuoren surmaajan luota löytyy niitä, mutta ei siksi että nämä asiat lietsoisivat jotain vaan ihan sen vuoksi että niitä yhdistää tekijän ikä.
3: Ahorinnan kokemukset perustuvat pakosti hyvin pieneen otosmäärään. Näin voi syntyä helposti virheitä. Tilastolliseen ajatteluun kykenevät tuntevat tämän. Lisämutkaa tuottaa se, että "kaveripiiri" ja "omat henkilökohtaiset kokemukset" eivät suinkaan ole mitään satunnaisesti valittuja vaan niitä yhdistää vaikkapa paikkakunta ja "miljoona muuta elementtiä" ; .
4: Kenties pahin ongelma on kuitenkin siinä että nuorisotyö on ollut taatusti kaksisuuntaista. Ahorinta ei siis ole vain seurannut nuoria, vaan on jutellut ja antanut esimerkiksi Jeesuslausuntoja.

Kokonaisuus on mokaisempi kuin  osiensa summa.

Nämä efektit johtavat sitten tiettyihin virheisiin.
1: Tulkinnassa on ongelmana juurikin se, että Ahorinta on varmasti kohdannut angstisia nuoria. Näiden ongelmat ovat olleet todellisia. Niiden yhteydessä Ahorinta on sitten nähnyt muita merkkejä jotka ovat olleet sen ajan nuorisomuodille tyypillisiä. Ne ovat olleet jonkun alakulttuurin piirteitä. Ahorinta on sitten nähnyt että "angsti+uusi piirre" ja tämä on sitten johtanut päätelmään asioiden yhteydestä. Ja näin näistä piirteistä on tullut "saatananpalvojien symboleja" ja "niihin liittyviä merkkejä". Yhteydet on ollut helppo nähdä jos on jo valmiiksi hengellisesti motivoitunut ja lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta joissa on väitetty näitä samoja virheitä. Nyt omat havainnot "sopivat lähteisiin". Mutta yhdistävä tekijä on edelleen aikuiselle ja konservatiiviselle uskovalle vieras nuorisokulttuuri ja ikään liittyvät piirteet. Tämänlainen Ahorinnan käyttämä rakenne itse asiassa muodostaakin kehäpäätelmäisen luonteen.; Lopulta saatananpalvontakäsitettä käsitellään selittämään näitä erikoisia piirteitä joita nuorisokulttuurissa esiintyy ja samalla niillä voidaan haluta selittää rikoksia joita on aina ollut yhteiskunnassa ja joiden käsitteleminen on aina ollut vaikeaa. Ja kuitenkin nämä käsitteet ovat ne jotka ovat määritelleet saatananpalvonnan, jolloin päätelmä on "ontto", se vain antaa "subjektiivisen kokemuksen ymmärryksestä ja hallinnasta". Tieteen ja logiikan kannalta on kuitenkin niin että päätelty lopputulos on premisseissä. Tämä ei ole enää maailmankuvallisuutta vaan idiotiaa.
2: Saatananpalvojien toimien kartoittamiseen keskittyneen "Mesikämmen" -blogin lausunnossa Ahorinta nähdään lietsojana. "Poliisi kuunteli satujasi ja jotkut nuoret saivat saatanallapelottelustasi erittäin käypää polttoainetta teiniangstinsa ei ehkä kovin rakentavaan käsittelyyn. Paradoksaalisesti näytti siltä, että teit parhaasi sen uhkakuvan luomisen ja ylläpitämisen eteen, mitä niin sanoit vastustavasi. Onnistuit siinä jo tuolloin 90-luvulla varsin hyvin." Kun uskovainen on värittänyt kokemukset hengellisellä perusvireellä, hän helposti ehdottaa ja keskustelee siihen liittyvistä asioista. Näin angstissa oleva nuori saa kokemuksen siitä että hänen tuskansa merkitsee jotain ja liittyy johonkin. Näin käykin helposti niin että vaikka neuvoja kauhistelee ja varoittelee, niin hän itse asiassa ehdottaa miten tuskan voisi liittää johonkin maailmankatsomuksellisesti merkittävään. Ei ole ihme jos tästä ei synny imitointia ja näiden piirteiden tavoittelua. Tämä taas ei enää ole idiotiaa vaan sitä että "jos ilmiötä ei ole, se rakennetaan".

Tämäntapainen tulkinta+lietsomis -kokonaisuus ei ole kovinkaan vieras. Itse asiassa vastaava metodi, sama prosessointitapa hieman eri koristeilla vain, löytyy vaihtoehtohoitojen maailmasta, homeopatiasta. Sielläkin sitä myydään "ihmisläheisenä" jossa hoidetaan ihmistä eikä oiretta. Homeopatiassahan ytimessä on se, että ihmiset ovat piirrekokonaisuus, jolloin ei tarjota lääkettä nuhaan vaan voidaan ottaa huomioon sairastuneen taipumus nukkua pylly pystyssä vasemmalla kyljellään tai mieltymystään pukeutua punaiseen. Näin saadaan aikaan "yksilökuva" joka sitten liitetään homeopatian maailmankuvallisiin luokituksiin. - Vlitettavasti tämänlainen on vain karmeaa pseudotiedettä. Eikä se muutu yhtään laadukkaammaksi jos sitä harjoittaa Ahorinta joka vain vaihtaa New Agen energiavärähtelymaailmankuvan kristilliseen hyvän ja pahan väliseen kamppailuun. (Prosessointimetodi joka on perustelussa sitä kovinta ydintä ratkaisee, ja ne eivät tässä muutu vaan ne koristelut.)

Homeopatiavertaus on hyvä siltäkin kannalta, että se näyttää mistä on kysymys kun Ahorinta puolustautuu Hjelmin korrelaatioihin, syy-yhteyksiin ja vastaaviin sosiologisiin piirteisiin ja todisteisiin rakentuvaa määritelmää vastaan. Kun Ahorinta huomauttaa että hänen määritelmänsä on erilainen, nousee esille vakava ongelma. Ahorinta on nimittäin asiantuntijana oikeudessa jossa saatananpalvonnallisuudella katsotaan olevan väliä. Kysymys on tällöin se, onko murhassa uskonnollis-ritualistinen rooli. Tämä on tosiasiantila jota selvitetään. Ahorinnan tapa luokitella (Kuten Vilkka huomautti) "kristillisyyttä tai saatananpalvontaa" -luokilla siten että esimerkiksi ateismi selkeästi sopii saatananpalvonnaksi, kysymys on kuitenkin merkitykseltään aivan erilainen. Oikeusjärjestelmä jossa "vääräoppisuus" olisi jokin huolestuttava piirre joka pitäisi ottaa huomioon ei olisi kovin positiivinen asia. Siksi on selvää että Ahorinta ei voi kikkailla mistään "eri maailmankuvista" kovinkaan suurella toimintasäteellä. Onkin selvää että tämä puolustus johtuu siitä että Ahorinta joutuu vetoamaan eri metodiinsa koska se on ollut se tapa jolla hän on prosessoinut murhaan liittyvän aineiston. Sen mukaantuominen kuitenkin irrelevantisoi hänen merkityksensä. Koska koko hänen käsittelemänsä sana "saatananpalvonta" ei oikeastaan juuri mitenkään liity siihen "saatananpalvonnan" määritelmään jolla olisi juridisesti murhan selvittämisen kannalta merkitystä. (Kun puhutaan oikeusjärjestelmästä pitäisi olla aivan selvää että on puhuttava korrelaaatioista, syyseurauksista ja sosiologisista ryhmistä. Siitä onko piirre X relevantti sen kanssa onko hän tehnyt murhan vai ei. Jos Ahorinta ei tajua tätä, sen huonompi hänen "asiantuntijuudelleen".) Oikeudessa lääketieteellisiä lausuntoja antava ei voi puolustautua tieteellistä lääketiedettä vastaan selittämällä eri määritelmistä. Tai voi, mutta se on helvetin irrationaalista ja typerää. (Esimerkiksi on oleellista onko tatuointi todella vuohenpää joka otetaan tietyssä tarkoituksessa vai onko niin että Ahorinnan kristillisyyteen tatuoimiskulttuuri ei sovi ja että hän esittää yhden mahdollisen tavan katsoa abstraktia kuviota ja että tämän mukaan se kenties ehkä voisi olla vuohenpää tai jotain muuta, riippuen katsojan maailmankuvasta ja tulkinnan subjektioista ja maailmankuvallisuuksista.)

Valtaa valtaa enemmän valtaa.

Tässä kohden on olennaista huomata että Ahorinta ei ole yksin. Hän liittyy hengelliseen tahoon jonka laajuudesta saa käsityksen esimerkiksi katsomalla Ahorinnan kirjoissa suosituksina olevan aineiston. Kysymys ei siis ole mistään "yksilöstä" ja "heidän ylilyönneistään". Tämä sopii esimerkiksi Suomessa tuttuun Leo Melleriin. Hän kirjoitti esimerkiksi 1986 nasevan kirjan nimellä "Rock". Siinä hän tuomitsee kasarirockin saatanalliseksi. Erikoista on että hän suosittelee varsin dramaattisia keinoja jos vaikkapa omalta lapselta löytyy rockmusiikkia ; Ei riitä että levyt takavarikoidaan tai tuhotaan. Meller toivoo että tuhoaminen tehdään siten että ensin otetaan yhteyttä muihin. Eli saadaan uskonyhteisö mukaan tuhoamaan lapsen musiikkia. On selvää että tämä toimii tehokkaana vallankäyttönä jossa piirteestä tehdään väkisin "huolestuttava".

Tätä tapahtuu toki muissakin uskontokunnissa. On kenties helppoa ottaa esille Jehovan Todistajien tupakanpolttokäytänne. Tupakointi on toki monista inhottava piirre. Mutta harva pitää sitä hengellisesti vaarallisena. Jehovan Todistajien parissa tupakka on kuitenkin juuri tätä. Tupakoinnista seuraa ensin nuhteluja ja lopulta jopa tupakoijan erottaminen yhteisöstä. On selvää että tällä käytöksellä tupakka - joka muutoin olisi "hengellisesti neutraali" - uskonnollistettaisiin. Näin on selvää että jos joku Jehovan Todistaja tupakoi, hän tekee selvän sosiologisen valtapeliaktion kyseistä järjestelmää vastaan. Tämä ei kuitenkaan johdu tupakasta vaan kyseisestä yhteisöstä. (Yhteisön sisällä se ei vain näytä tältä koska asiat on määritelty valtapyrintöä tukemaan.) Ja jos tupakka tuntuu paheiselta, on hyvä ottaa esille verensiirrot ja verilettujen syöminen joita vastaan samaiset Jehovan Todistajat rakentavat vastustusta ja "hengellisiä merkityksiä".

Meller ja Ahorinta ovat siis selkeästi rakentaneet uskovaisyhteisöön linkkejä jotka käsittelevät esimerkiksi rockmusiikkia, tribaalitatuointeja tai roolipelejä. Jos olet näissä piireissä ja sinulla on kapinahenkeä niin paljon että olet valmis tekemään tämänlaisia itsessään irrelevantteja ja pieniä asioita, on selvää että sinulla on taustallasi "muitakin juttuja". Toki tämä yhteys ei sitten toimi ollenkaan näiden viiteryhmien ulkopuolella koska yhteys ei ole "autenttinen" vaan "väkisin väännetty".

Ja asia ei oikeasti ole jäänyt minnekään "menneisyyteen". Esimerkiksi tuoreehko (2002) gradu paljastaa että asenteellisuus ei ole kuollut. Sieltä löytyy esimerkiksi lausuntoja musiikkiin ja roolipeleihin liittyen. Tässä on keinona ollut se, että on haastateltu ihmisiä ja näiden mielipiteestä on sitten ikään kuin saatu fakta. Se, että joku on sanonut jotain ja on jotain mieltä on muuttunut joksikin muuksi kuin maailmankuvalliseksi ennakkoluuloksi. Silmiinpistävintä on se, että mukana on varsin omituisia lausuntoja. Esimerkiksi roolipeleistä erikseen muistetaan mainita että "On roolipeliryhmiä joissa ollaan saatananpalvojia. Vaikka se onkin vain roolissa saatananpalvojina olemista, he ihan livenä tekevät näitä juttuja ja pikkuhiljaa jäävät siihen koukkuun." Ja pian muistetaan toppuutella että "Täytyy ottaa huomioon että roolipelit itsessään eivät välttämättä ole vaarallisia. Myös seurakunnissa on käytetty roolipeliä opetusmenetelmänä. Vaarallisia niistä tekee muun muassa se kuka on pelinjohtajana. Pelinjohtajalla on erittäin suuri valta ja hän voi käyttää sitä myös väärin hyväkseen." Tämä mainittu asia on toki itsessään todellinen huomio. Mutta se tavallaan vesittää koko roolipelien erikseenmainitsemisen.

Voidaanhan sitä uskontojenkin kohdalla mainita sellainen tosiasia että on olemassa uskonnollisia lahkoja, kultteja ja muita järjestelmiä joissa on kysymys henkisestä väkivallasta. Ja että uskonnoissa käsitellään tuonpuoleisuutta, elämää, pelastusta ja hyvän elämän konsepteja jotka tarjoavat papeille ja muille johtajille suuren vallan. Ja että tämä valta voi peräti houkutella johtoon ihmisiä jotka ovat narsisteja jotka saavat asiasta kicksejä. Ja että tämä lupaus houkuttaa helposti ihmisiä jotka ovat elämän päähänpotkimia raukkoja joilla ei ole oikein mitään rahkeita puolustautua näitä narsistijohtajia vastaan. Ja toppuutella perään että uskonto on myös hyvä asia.

Lausunto on itsessään tosi, mutta kun se lausutaan ääneen on pakko ihmetellä että miksi asia sitten pitää ylipäätään nostaa esiin jos puhutaan pelkästään lahkokäsitteen kohdalla. Jos roolipelejä on monenlaisia, niin miksi asia pitäisi erikseen nostaa esille? Se on sama kuin jos uskontojen pelkkään haitallisuuteen uskova uusateistinpaskiainen pitäisi uskontoa pelkästään terrorismina ja henkistä pahoinpitelyä harjoittavana lahkolaisuutena suojelisi näkemystään ad hoc sillä että kaikki hyvää tekevät uskonnot tekevät tätä vain suojatakseen mainettaan. Tai että tämä olisi poikkeus. Tämänlainen luenta syntyy helposti jos on Ahorinnan tai Mellerin kannattamien näkemysten piirissä.

Muistan itsekin 1990 -luvun loppupuolelta sen, miten ihmsiet tulkitsivat juuri siten että "kritiikki on huomioitu" kun on mainittu etä kaikki ei ole vaarallista. Eivätkä he pitäneet tätä minään syytä lopettaa turhaa syyttelyä koska mainittu on vain "marginaalista". Itse asiassa kyseisen gradun laatu on sen verran "omintakeinen" (eikä sekään muuten oikein näytä lentävän anekdotaalisen tason ulkopuolelle), että voidaan kysyä myös vakavasti sitä että onko tämänlaisten lausuntojen erikseenmaininta vain keino vastata ad hoc niihin moitteisiin joita esimerkiksi Ahorinta on saanut kun on huomattu että saatananpalvonta ei olekaan roolipelien kuvaavin ominaisuus. Nyt saadaan pitää peikko sopivan epämääräisesti nimetty "jotkut roolipelit" ja ohittaa kritiikki.

Kirkko ja kaunanki.

Jäljellejäävä ongelma onkin sitten se, että luterilainen ei helposti pidä tämänlaisia liikehdintöjä oleellisena. Olenkin huomannut että yleisin reagointitapa on
1: Joko kiistää koko ilmiö. Tällöin se, että sosiologian tuntemus tuntee saatanapaniikin ja roolipelivainojen kaltaiset ideologiset muoti-ilmiöt näyttää tietysti omituiselta. On suoraan sanoen omituista vaatia lähteitä tämänlaisesta varsin ilmiselvästä asiasta samalla kun esitetään että olisi jotain asiantuntemusta nuorisotyöhön. Miten ihminen voisi olla osaava ja luotettavfa jos hän  ei näe ja tiedä mitä ympärillä tapahtuu? On lisäksi suoraan sanoen omituista esimerkiksi vaatia lähteistystä kokemuksiin. Useinhan lähde on julistajan - jos hänenkään - tiedossa. Uhri on sen sijaan kuuntelija joka kuuntelee referaattia jossa lähdettä ei suinkaan muisteta välttämättä edes mainita. Asian muu esilletuominen taas johtaa helposti "sana vastaan sana" -tilanteisiin. Se, että kokemuksen kokenneen kokemus kielletään viekin uskottavuuden järjestöltä. On yksinkertaisesti väärin jos uskovainen ohittaa toisen kokemat asiat automaattisesti vain menemällä siilipuolustukseen jos ideologiassa ja sen parissa onkin jotain joka ei näyttäisi kivalta lehtien otsikoissa. Kun ihminen tietää mitä on kokenut ja mitä hänelle on sanottu ja tehty, denialismi tarkoittaa sitä että tämä sanoo byebye koko kyseiselle uskonnolle. Asia huomioiden tästä tulisi helposti hänen silmissään vain ja ainoastaan "yksilöiden tai ääritahojen sekoilua jota valtaosa pitää sekoiluna". Tuetta jättäminen ei ole siis oikeasti fiksu teko.
2: Tekoja vähätellään eli niitä kutsutaan marginaalisiksi. Kokijalle tämä on kuitenkin elämää. En ole kuullut että auto-onnettomuuteen joutuneita kohdeltaisiin niin että kokemuksen rajuus kiellettäisiin ja sanottaisiin että kokemus olisi merkityksetön ja sisällyksetön vain siksi että auto-onnettomuudet ovat melko harvinaisia.

Valitetavasti se asiallinen suhtautuminen on ollut harvinaista. Asiasta ei ole kuultu ja kuulemisesta seuraa epäily. Lähteidenvaatiminen on tietysti jotain jota voin tehdä, mutta sama ei koske valtaosaa ihmisiä. (Koska minulla ei ole muuta elämää kuin tonkia tälläisiä.) Ja kuulemisesta seuraa marginalisointi koska ei haluta ottaa vastuuta jostain mitä ei ole tehty.

(Fail Hitler) - tää on sitä nykyaikaa, juippi!

Nyt, tällä hetkellä Ahorinnan purkaus kuitenkin näyttää herättävän lähinnä huvittuneisuutta. Menneiden aikojen torventoitotuksien sijasta tarjolla onkin rotan tavoin venkoilua ja vastuustapakenemista kun se, mitä kohdattiinkin olikin tohtorismiesten kritiikki joka paistatteli jopa iltapäivälehtien tapaisissa "ruohonjuuritason karvaperserahvaan" lehdissä. Ja netin kommentit täyttyivät tavallistenkin ihmisten naureskelusta. Tuki jäi tältä osin hyvin vähäiseksi. Internet on siis tehnyt maailmasta selvästi paremman paikan. Meller ja Ahorinta olivat aikaisemmin jopa merkittäviä uskonnollisen vallan käyttäjiä jotka oikeuttivat toimensa määrittelemällä oman ideologian omannavantuijotuksen kautta niin, että he "pelastivat" ihmisiä. He lietsoivat epävarmuutta uutta nuorisomuotia kohtaan joka sopii toki konservatiiviselle pysyvyyttä kaipaavalle suuhun. Nykyään uuden tuleminen on sitten jo arkipäiväistynyt ja ihmiset osaavat kyllä kontekstoida asiat.
1: Paitsi ne joilla on into dogmaattiseen maailmankuvaan vääristää järjen totaalisesti, esimerkiksi sen vuoksi että "pelastus" on sen verran ihana asia että ei voida tunnustaa missään määrin että se oma uskonto ja dogma onkin epätotta. Kun samalla pitäisi heittää epäilystä siihenkin että tästä riekkumisesta tulisi palkinto ja rapsutusta tuonpuoleisessa. On nimittäin niin että jos on Mellerin kaltainen riekkuja joka sitten paljastuu ontoksi, niin on vaikeaa tunnustaa että oikeudenmukainen Jumala antaisi tästä kuumaa hiilihankoa perseeseen Helvetissä.

Siksi kokemukseni eivät suinkaan ole nyt olleen "traumoja aukirepivää" vaan "vapauttavaa ja voimaannuttavaa". On aina mukavaa nähdä miten ennen vallassa olleet kuninkaat ovat paljastuneet narreiksi sellaisissa mittasuhteissa että vakavasti otettavat ihmiset kertovat että heille ja heidän kannattajilleen nauravat naurismaan aidatkin. Kenties kariseva luottamukseni poliisiin ja oikeuslaitokseemme oli tämän voimaantumisen arvoista.