"Kneel before me. I said kneel! Is not this simpler? Is this not your natural state? It's the unspoken truth of humanity that you crave subjugation. The bright lure of freedom diminishes your life's joy in a mad scramble for power. For identity. You were made to be ruled. In the end, you will always kneel."
("Avengers")
Siinä missä fantasiakirjallisuudella on oikeistolainen ja kenties jopa kristillinen maine (sii silloin kun sitä ei syytetä saatananpalvonnaksi), on sci-fi, tieteisfantasia vähintään vastaavalla tasolla vasemmistolaisen ja jopa kommunistisen ajattelun mieleen. On ymmärrettävää että vasemmistolainen ajattelu noudattaa utopiakäsitystä jossa vaihtoehtoiset yhteiskunnat ja niiden kritiikki ovat tärkeitä. Fantasiamaailma tarjoaa tilaa luoda erilaisia utopioita ja dystopioita. Tieteisfantasiasta saa näin väritettyä varsin helposti yhteiskunnallisiksi.
Näiden genrejen välimaastoon sijoittuva supersankarikuvasto sitten onkin omituisempi asia. Supersarjakuvat etenkin alkuaikoinaan tarjosivat utooppisen sankarin. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin vasemmistolaisen ajattelun mukaista utopiaa, vaan sankarit olivat ihanteellisia sellaisella tavalla joka vetosi patrioottiseen Amerikkaan. Esimerkiksi "Teräsmies" ja "Kapteeni Amerikka" ovatkin vahvasti utooppisia hahmoja, mutta he edustavat arvoiltaan kapitalistista yhteiskuntaa ja niiden koko rooli oikeutetaan sillä että he tukevat yhteiskuntaa. Lisäksi sankarien kaupallisuus oli ärsyttävää.
Kuitenkin varsin pian sarjakuvasankarit saivat antisankarin piirteitä. Jopa niinkin varhainen sarjakuvahahmo kuin "Batman" painii hyvin voimakkaasti pimeän puolensa, kostonhimonsa, kanssa. "Hulkilla" on selkeä vihaongelma. Ja jopa kepeäksi ja humoristiseksi kuvattavissa oelva "Iron Man" on valtavan narsistinen. Kenties tämän kautta sarjakuvat saivat jopa liberaalihippien harrastelun maineen niissä joista tarinoiden pitäisi olla Kasvattavia ja Hyviä Arvoja ajavia. Mutta sitten toisaalta nämä hahmot eivät enää olleet utooppisia eivätkä vedonneet vasemmistolaiseen ja liberaaliin ajatteluun kuuluvasta yleisinhimillisyydestä. Tämä antisankarius oli ilmeisesti sen verran vakavaa että edes sarjakuvien ennen korostetumman kaupallisen luonteen marginalisoituminen ei vaikuttanut. - Tai sitten vaihtoehtoisesti "He Manin" kaltaiset puhtaasti kaupalliset oheistuotteiden myymiseen keskittyneet laitokset levittivät imagoaan koko alakulttuuriin.
Sarjakuvat alkoivatkin edustamaan hyvin tehokkaasti väliinputoajakulttuuria. Nörttejä. Etenkin ne antisankarilliset supersankarit ovat nörttikulttuurissa erittäin suosittuja.
Olinkin siksi hieman huvittunut kun ennen "Avengers" -elokuvaan menemistäni lueskelin "Voima" -lehteä. Siinä oli juttu otsikolla "Kielletty aikuisilta". Se esittää suoraan että "Sarjakuvalehti oli silloin uusi tuote, joka leimautui lasten tavaraksi. Useimmat supersankarit kuoriutuivat sosiaalisesti syrjityistä nörteistä: Teräsmies on rillipäinen nahjus Clark Kent. Batmanin julkisivuna on sentään ökykartanossa asuva porho Bruce Wayne. Unelmat surkimusten salaisista voimista vetosivat ennen kaikkea keskenkasvuisiin poikiin." ... "Supersankarit olisivat näivettyneet hengiltä sarjakuvakauppojen ja fanipoikien slummiinsa, ellei elokuvateknologian kehitys olisi nostanut niitä valkokankaille." Huvitus johtuu ennen kaikkea siitä että on luontevaa että vasemmistolaisuus vastustaa kaikkea kaupallista.
Mutta en silti oikein pidä siitä ajatuksesta että esityksen luonne ja genre määrittelisi sen onko se hyvää vai huonoa. Supersankaruusteemassa on paljon sellaista joka itse asiassa on sellaista että sen pitäisi vähintään viehättää vasemmistolaista mieltä. Voima -lehden kirjoittaja osoittaa lausunnossaan sen että supersankarigenren olennainen ulottuvuus (ainakin se ulottuvuus joka itseäni niissä viehättää) on jäänyt häneltä huomaamatta ; "Supersankarit ovat näivettäneet elokuvat lapsellisiksi fantasioiksi. Vakavan sisällön tarjoamista jopa pelätään. Vuoden 2008 Batman-versio Yön ritari lienee paras supersankarielokuva. Se tarjoilee terävän allegorian, jossa Yhdysvallat on seonnut supervalta. Haastattelussa ohjaaja Christopher Nolan kuitenkin kielsi halunneensa sanoa elokuvalla mitään poliittista." Nolanin Batmanit ovat nimittäin erittäin fiksuja elokuvia. Tämä huomautus näyttää pikemminkin siltä että arvostelijalla on hyvin lukkiutunut näkemys ja vaatimus ; Laadukas on vain ja ainoastaan poliittista. Kuitenkin supersankarit ovat usein kannanottoja joita voidaan soveltaa sekä yksilötasolla että poliittisella tasolla. Niiden skaala on tätä kautta paljon laajempi.
"I thought I didn't qualify. I was considered, what was it ...volatile, self-centred, and I don't play well with others."
("Avengers")
Supersankaritematiikan koko ydin on siinä että se tekee yleensä yksilöille sen mitä sci-fi tekee yleensä yhteiskunnille. Supersankariteema eroaa myös oikeistolaisesta fantasiasta sillä että maailma ei enää ole keskiössä. Nolanin Batman -elokuvasarja esimerkiksi käsittelee koko elokuvasarjansa aikana esimerkiksi sellaisia teemoja kuin yksilö ja identiteetti, valta ja vastuu sekä kontrolloimisen ja kaaoksen suhdetta. Nämä ovat sitten elokuvassa liitoksissa yhteiskuntaan. "Voiman" lukija näkee siksi helposti valtarakenteen ja sen kritiikin ja yhdistää sen pienessä mielessään siihen ainoaan osaan johon hän osaa asian liittää. Ja näin valtakritiikistä "noin yleisemmin ja individualistisemmin" tulee yht'äkkiä nimenomaan ja vain Amerikkalaisuuden allegorian käsittelyä. - Ja sitten jos tämän tulkinnan kieltää omaksi tarkoituksekseen, esimerkiksi siksi että se on d'ah niin pinnallinen ja suppea, niin siitä päätellään että elokuva "ei uskalla olla poliittinen" eikä itse asiassa edes ole ollenkaan järkevä vaan pelkkää lapsille tarjottavaa huttua.
Supersankarigenret ovat sankaritarinoita joissa on yleensä jonkinlainen vigilante Robin Hood -henki. Esimerkiksi tässä elokuvassa "Avengers" ei toki ole aivan hirvittävää syvyyttä. Mutta senkin elokuvan ytimessä on se, että se ei suinkaan suhtaudu kauhistuttavan positiivisesti siihen Amerikkaan jota siinä esiintyvät supersankarit esittävät. Elokuvan koko henki on siinä että hyvin erilaiset hahmot eivät tule toimeen ja lisäksi koko Nick Furyn jengi epäilyttää heitä syvästi. Ensimmäinen puolisko elokuvassa meneekin siihen että sankarit sooloilevat ja esimerkiksi hakkeroivat työnantajaansa, vakoilevat tämän toimia ja jopa hyveellinen kiiltokuvapoju Kapteeni Amerikka murtautuu kellareihin penkomaan totuutta. - Loppupuolella porukka sentään liimautuu yhteen. Mutta esimerkiksi USA:n sotilasjoukot esitetään erittäin negatiivisessa valossa. Armeijan rooliksi jää se, että se yrittää uhrata Manhattanin siviilit ja sitä puolustavat supersankarit ampumalla Asgardista hyökkääviä Lokin joukkoja ydinohjuksella koska he eivät luota supersankareihin. Elokuvassa on siksi kysymys yksilöiden taistelusta. Etenkin antisankaruutta korostavissa supersankareissa onkin hyvin yleistä teema joka korostaa nimenomaan tämänlaista vallankumouksellista henkeä. On yksilö joka pelastaa yksilöitä ja kaupunkeja siksi että yhteiskunta ei osaa.
Nörttihuomautus taas on sinällään hieman ikävä. Sillä se heijastaa yleisiä vasemmistolaisia suhtautumisia nörttikulttuuriin. Kommunistille nörtti on aina aivan liian teknokraatti ollakseen "kunnolla uskottava tai luotettava". Nörtti saa oikeuksia vähemmistöstatuksensa kautta ja sen kautta että nörtteihin suhtaudutaan rassukoina. Kuitenkin etenkin tämä rassukkakulma tuo nurkan takaa - etenkin feministisen katsantotavan mukaan supersankareiden miehisen imagon vuoksi nurkan takaa ammutun - halveksunnan. Kuitenkin juuri se, että supersankari ja pelastja nousee pienestä, heikosta ja halveksutusta pitäisi olla jotain joka viehättää kommunistia. Nörtin pienuuden pitäisi olla nimenomaan arvokas. ; Sarjakuva voidaan nähdä kapinahengen lietsontana kun vallankumouksellisuus nähdään hyväksyttävänä. Jos sarjakuva vetoaa nörttimiesten frustraatioiohin ja elämässä vastaan tuleviin pettymyksiin, sen pitäisi olla päin vastoin jotain jolle vasemmistolainen hurraa.
"-"Big man in a suit of armour. Take that off, what are you?"
-"Genius, billionaire, playboy, philanthropist."
-"I know guys with none of that worth ten of you.""
("Avengers")
Ja sitten toisaalta juuri tämä voidaan nähdä myös varsin perinteisen punaniskajenkkiläisen konservatiivin yleistä asennetta:
1: Onhan kristillisessä fantasiakirjallisuudessa tyypillinen maajussihahmosta maailmanpelastajaksi -kulma. Tämä voidaan nähdä fantasiana jossa maajussi on korvattu kaupunkilaisella versiollaan. Maamiestä rassukampi on vain teknokraattinörtti. Koska fantasiakirjallisuus on tätä kautta helposti Jeesushahmon rakentamista, on selvää että kommunisti voi nähdä että tarinat itse asiassa rauentavat vihaiset nörttimiehet ruususen uneen. ; Jos uskonto on ooppiumia kansalle, on supersankaritarinat nukahtamispillereitä kodin pettyneille pikkuneurootikoille. Näin tarinat vetoavat aitoon frustraatioon mutta aktiivisen utopianrakenttamisen sijasta ne tarjovatkin passiivista todellisuuspakoa, eskapismia.
2: Toisaalta "Iron Manin" ja "Batmanin" kaltaset miljardöörihahmot ovat jotain jotka edustavat - jopa Wahlroosmaisessa tasossa - yhteiskuntateorioita joiden ydin on jossain filantrokapitalismin suunnassa. Ajatuksena on siis se, että nämä sankarit tekevät mitä tekevät juuri siksi että ovat sikarikkaita ja voivat tehdä näitä asioita. Näin ollen tuloerojen kasvattamisen hyvä puoli Gothamissa on ainakin se, että yhteiskunnassa on mustahuppuinen pelastaja. Kommunisti - ja vähän vähemmän vasemmistolainenkin - voi helposti huomata että kenties Gothamin ongelmana on jo lähtökohtaisesti ne valtavat tuloerot. Ne tuovat kaupunkiin Mafiaa ja muita pahantekijöitä. Tuloerot jotka rakentavat Batmanin ovat kenties juuri ne syyt jotka ovat tehneet kaupungista helvetin joka tarvitsee pelastajaa in first place. (Siitä huolimatta, tosimaailman batmanien ja iron manien puute herättää ehdotuksia siitä miksi Nalle Wahlroos voisi käyttää vapaa-aikaansa rakentavammin. Minä en siis todellakaan ehdota Kaurismäkeläisittän vitsailemalla siitä että 99% Occupy Wall street -ongelma ratkeaisi 1% tuhoamisella. En myöskään heittele heille ajatussiemeniä Bill Hicksin tapaan, tarkalleen ottaen ideaa siitä että itsemurha olisi heille ideana mitä kannattavimmin. On paljon kätevämpää ja rakentavampaa jos he vahingossa menehtyvät huppsuissa trikoopuvuissa heikkoja ja köyhiä ammattirikollisilta pelastaessaan.)
3: Supersankarien kapinallisluonne on hyvin Robin Hoodmaista. Ja Robin Hood on toki nähtävänä esikommunistina. Mutta se vetoaa hahmona vahvasti myös oikeistolaiseen elämäntapaan ja mindsettiin ; Kunnon Amerikkalainen patriootti kun rakastaa maataan (ja etenkin maan symboleja jopa niin innokkaasti että tuntuu että he rakastavat enemmän USA:n lippua kuin sitä mitä se edustaa ja symbolisoi) epäilee hallitusta. Oikeuden omiin käsiinsä ottava lynkkaaja on hahmona myös hyvin konservatiivinen.
Kenties nämä ylläolevat kohdat - yhdistettynä siihen että supersankarit ovat tällä hetkellä muotia ja kaupallisuudelle hyvin tuottoisia - on se, joka vihastuttaa Voiman kirjoittajaa. Ja tässä mielessä alkupuolen vihaisempi suhtautuminen kenties ansaitsee hieman liennytystä. Mutta ei täysin. Supersankarigenre on oikeisto-vasenmistolaisuudessaan nimenomaan "vahvassa välitilassa". Kysymys niiden kohdalla on yleensä siitä minkälainen tarina niillä kerrotaan ja se miten ne halutaan lukea. Etenkin antisankarihahmoja käyttävä supersankarigenre sopii hyvin huonosti alleviivattujen kannanottojen tekemiseen koska antisankarius tarkoittaa aina virheellisyyden siementä. Lukija joutuu siksi aivan itse miettimään mitkä asiat sankarin toiminnassa hän hyväksyy ja mitkä hylkää. Ja tämä, hyvät ystävät, sopii hyvin huonosti sekä oikeistolaiseen että vasenmistolaiseen pirtaan. Supersankarit ovat aina paitsi ennustettavia, myös yllättäviä ja hieman ennalta-arvaamattomia. Nörttikulttuuri taas on riittävän sekaisin ja sellaisella omituisella passiivisella tavalla anarkistinen, että siihen supersankarit sopivat kuin silmälappu Nick Furyn silmään.
"You put those people together, you can't expect what's going to happen."
("Avengers")
Otsiko viittaa tietysti "Avengerseihin" ja "Watchmeniin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti