Uhkauksia ja lupauksia

""Hyvä herra Mayhew. Voitte soittaa kenelle vain haluatte. Minua vain inhottaa ajatella, että me muka uhkailisimme teitä. Herra Vandemar ja minä emme uhkaile ketään, vai mitä, Vandemar?"
"Ai ette vai? Mitä helvettiä te sitten teette?"
"Me lupailemme", sanoi Croup rahinan, kaiun ja sihinän halki, "Ja me tiedämme, missä te asutte.""
(Neil Gaiman, "Neverwhere - Maanalainen Lontoo", sivu 63)

Valtio on jotain jota on tavalisesti perusteltu. Yleisin perustelu vetoaa ihmisen luontaiseen pahuuteen ja kaaokseen joka tarvitsee kontrollia. Esimerkiksi Hobbes näki että ihmiskunta oli luonnontilassaan varsin karu, kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa ; Jopa vahvin mies joutuu nukkumaan ja tässä on periaatteessa heikolle mainio hetki tappaa tämä. Kun luonnontila oli tämänlaista taistelua, tarvittiin valtiota. Hobbesin mukaan paras hallinto oli autoritaarista, hän kannatti kuninkaanvaltaa.

Tästä ajatuksesta kehittyi ajatus yhteiskuntasopimuksesta. Tämä on terminä mielenkiintoinen koska se viittaa vastavuoroisuuteen. Itse asiassa yhteiskuntasopimusnäkemyksessä onkin hyvin tavallista, että kansalaisille korostetaan sen sopimuspuolta. Kansalainen nähdään sopimuksen osapuolena. Tässä mielessä rakentuu deontologinen (velvollisuuseettinen) näkemys jossa hyvä kansalaisuus on tekemänsä lupauksen pitämistä.

Kuitenkin on varsin harvinaista että kansalainen on oikeasti luvannut yhtään mitään. Yhteiskuntasopimus on yleisesti ottaen nimenomaan yksisuuntainen. Ja kuninkaanvallan aikana, Hobbesin ihanteessa, tilanne oli korostetusti sellainen että ihmisten oli vaikeaa muuttaa pois synnyinalueelleen. Näin ollen valta oli yhteiskunnassa ja hyvä kansalaisuus oli määritelty ylhäältä päin. Ja tätä autoritaarisuutta ei suinkaan ole lopetettu edes demokratian aikana. Deontologinen yhteiskuntasopimusteoria vain peittää tämän puhumalla sopimuksesta ja lupaamisesta.

Näin vaikka maassamme on demokratia ja kansalaisille on annettu paljon vapauksia, on kuitenkin niin että olemme autoritaarisesti systeemissä. Yhteiskuntasopimushan määrittelee ylhäältä käsin esimerkiksi sen, että alistumme vaalien tulokseen. Näin ollen demokraattinen yhteiskunta antaa ylhäältä paljon hyviä asioita, lupia esimerkiksi osallistua lainsäädäntöön. Kuitenkin laki komentaa kaikkia. Ja nykyäänkin syntymäpaikka, ei mikään henkilökohtaisesti tehty lupaus, on se joka sitoo tavallisen ihmisen sopimukseen. Ja maasta pois muuttaminen on yllättävän rajoitettua, esimerkiksi kaikilla ei ole varakkuutta tämänlaisiin temppuihin. Tässä mielessä olemme edelleen autoritaarisessa yhteiskuntasopimuksessa.

Tilannetta voidaankin kuvata niin että valtio on autoritaarinen mahti jossa on komentajan itsensä lisäksi jonkinlainen valtakoneisto, esimerkiksi maksettuja kätyreitä jotka vahtivat silloin kun hän nukkuu. Tämä johtaja ei uhkaile vaan lupailee. Määrittelee käsitteitä kuten sen, että hänen yöllä puukottamisensa on rikos josta tulee rangaistus. Kostosta tämän rangaistuksen erottaa vain se, että koston tekijällä on suurempi valtakoneisto takana. Muut ovat alamaisia ja jos he yrittävät kostaa yöpuukottajan kuolemaa, he eivät ole edes kostajia, koska kostossa on oikeutuksen sävy, vaan rikollisia.

Lisäksi lupaukseen viittaamisen näkemyksen ongelmana on myös se, että yleensä lupaamisen tärkeys perustellaan. Tämä on ymmärrettävää -jokuhan voisi muutoin oikeutetusti sanoa että miksi pitäisi välittää kaikista lupauksista. Tässä on yleensä perusteluna se, että lupaaminen luo pysyvyyttä ja että siinä mahdollistuvat monet yhteistyöstä saatavat hyödyt jotka ovat kiistattomia. Näiden kohdalla tilanne on kuitenkin tyypillisesti - käytännössä väistämättä - sellaisia että niillä voidaan oikeuttaa koko yhteiskuntasopimus ilman mitään lupaamisia. Näissä tapauksissa koko kansalaisen tekemään lupaukseen viittaaminen on vain ylimääräinen mutka. (Joka kenties kuitenkin tekee sävyn henkilökohtaisemmaksi ja on siksi "kätevä kikka" hallita massoja jotka eivät välttämättä välitä logiikasta ja perustelujen soveltamisista vaan joiden oikeudentunto on enemmän "intuitiivista".)

Oikeasti tilanne ei kuitenkaan ole näin paha.

Sillä ylläoleva katsoo vain "aktiivista valtakoneistoa". Kuitenkin kansalaisilla on aivan käsittämättömän paljon valtaa kun otetaan huomioon se, että vallanpitäjät ovat yhä nykyäänkin vallassa vain koska olemme päättäneet että emme tapa heitä, kaappaa heidän perheitään, soluta heidän sotilasjoukkojaan soluttautujilla ja niin edespäin. Näin ollen valtiojärjestys on sellainen että pohjimmiltaan annamme heidän pitää asemansa. Perimmäinen valta ja vastuu on tätä kautta tavallisilla kansalaisilla. Hobbesin kauhistelema "luonnontila" ei ole kadonnut yhteiskuntajärjestyksen myötä. Näemme täällä ruohonjuuritasollakin sen, että haluamme yhteiskunnan mieluummin kuin sen vaihtoehdon. Elämme siis "riittävän hyvässä yhteiskunnassa" jossa ei olla niin epätoivoisia että ei olla valmiita hyökkäämään valtaapitäviä vastaan.

Tämä on tietysti oleellinen huomio myös sitä kautta, että yhteiskunnassamme asioista määrää myös - ellei peräti etenkin - kaupalliset puolet. Usein ihmiset kauhistelevat suuryhtiöiden valtaa. Mutta tosiasiassa esimerkiksi sellainen talousjyrä kuin McDonald's joutui taipumaan boikottikampanjan myötä. Taustalla oli hullun lehmän taudin pelossa tapahtuneet käsittelyt. Monet lihanvalmistajat olivat haluttomia. He perustelivat että muutos oli niin kallis että koko lihantuotanto olisi lopetettava. McDonalds joutui laskeneen myyntinsä vuoksi muuttamaan laatustandardejaan ja tämän vuoksi lihankäsittelylaitokset joutuivat muuttamaan prosessejaan. Ja kuten huomata saattoi muutos ei ollut "liian kallis". Sen sijaan "liian kallista" olisi ollut jättää McDonald'sin kaltainen rahajyrä pois asiakaslistoilta. Ilman ruohonjuuritason boikotteja tätä ei tietysti olisi tapahtunut.

Tämä on "rauhallista anarkiaa" joka muistuttaa että yhteiskunta ja suuret ovat vallassa jos ja vain jos ja koska annamme niiden olla. Pohjimmainen valta on yhä Hobbesin raa-assa luonnontilassa. Tästä poikkeaminen tapahtuu vain ja ainoastaan massojen luvalla. Tässä mielessä olemme tehneet nimenomaan kaksisuuntaisen sopimuksen. Voidaan puhua lupauksesta.

Ja tässä kontekstissa on järkevää sekin, että lupausmutka tehdään. Se, että lupaamisen tärkeyttä perustellaan yhteiskuntajärjestyksellä on tässä vaiheessa argumentti jossa viitataan siihen että kansalaiset antavat luvan hallitsijalle. Lupa käyttää valtaa ja hallita ei ole automaattinen, vaan siihen haetaan oikeutus. Hyötynäkemykset ja vastaavat ovat tällöin se jolla vallankäyttäjä suotuttelee kansalaisia antamaan hänelle vallan. Nämä vetoamiset ovat lupauksen ehtoja. Antamalla vallan kansalainen sitoutuu ja sitouttaa sopimukseen.

Eikä tämä lupaus nojaa mihinkään kultaiseen tahtoon jossa lupaus itsessään on Pyhä ja Rikkumaton. Se olisikin hieman yli-ihanteellista. Lupauksen pysyminen varmistetaan sillä, että jos lupaus rikotaan riittävän röyhkeästi puolin ja toisin, on enemmän kuin todennäköistä että sille rikkojalle käy hyvin huonosti. Tämän takaa se, että Hobbesin maailma on nykyäänkin raskas. Teoriassa se, että joku saa päähänsä tappaa suunnilleen kenet tahansa voi johtaa siihen että hän myös onnistuu. 9/11 -terroristit näkee mitä kourallinen miehiä voi saada aikaan mattoveitsellä ja lentokoneella joka ei ole edes heidän.