"How do you pick up the threads of an old life? How do you go on, when in your heart you begin to understand there is no going back. There are some things that time cannot mend. Some hurts that go too deep. That have taken hold."
("Lord of The Rings: Return of the King"[movie])
Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" on kirja joka on helppo nähdä klassisen sankaruuden kautta. Sellaisen, jossa panssarit kiiltävät minun makuuni pari astetta liikaa. Sellaiseen jossa sankarit tekevät uroteot ja sitten palaavat kotiin ja kaikki on hyvin. Tässä perinteisessä kuvassa sankari toki ottaa riskin. Mutta tätä riskiin liittyvää uhrautumista lievennetään äärimmäisen paljon. Sankarin annetaan ammentaa voimaa tärkeistä asioista jotka voivat olla mahtipontisia kuten maa tai maanläheisiä kuin kesän mansikat. Ja nämä voimat laitetaan vaakaan pahaa vastaan joten riski ei tavallaan ole reaalinen vaan on pelkkää heittäytymistä näiden "elämää suurempien voimien armoille". Näin perinteinen sankari ei häviä. Riski on tätä kautta oleellisesti vain "mahdollisuus". Tätä voitokkaan sankarin sankarimallia voisi kutsua optimistiseksi sankariksi.
Kuitenkin Tolkienin kirja päättyy loppujen lopuksi varsin pessimistisesti. Tämä ajatus lienee jäänyt monille vieraaksi. Sillä esimerkiksi huippusuosituksi tulleiden Peter Jacksonin elokuvaversioiden sitaateissa lainataan netissä toistuvasti niitä mahtipontisia puheita. Mutta elokuvasarjan kenties kaunein yksittäinen lainaus (sattumalta se jonka laitoin tuohon alkuun) on sellainen, että sen joutuu käytännössä tarkistamaan elokuvan käsikirjoitusskripteistä tai napata sen suoraan elokuvasta. Sillä ihmiset eivät pidä tämänlaisista asioista. Ne eivät edusta heille sankaruteen todellisuudessa väistämättä liittyvää osiota, vaan jotain kauheaa pessimismiä joka sotii koko heidän maailmankuvaansa vastaan. (Mikä ei estä heitä katsomasta elokuvaa.)
Klassinen elokuva olisi kenties lopettanut kaiken siihen useista ihastuttavaan mutta mahtipontisen juhlalliseen lauseeseen "You bow to no one!" ; Mutta näin ei tehdä ja trilogian viimeisen osan loppupuoli (niin kirjana kuin elokuvana) jatkaa vielä. Klassisen häiventämisen sijasta se käsittelee sitä miten sankari käsittelee asioita sitten kun aktio on ohi. Tolkien taas korosti tässä nimenomaan sitä, miten kokemukset ovat keränneet traumoja jotka eivät parane ikinä. Kirjan ytimessä sankaruus onkin uhrautumista jossa uhraukselta ei voida estää. Sankari ei ota vakavaa uhrauksen riskiä, vaan heittäytyy siitä huolimatta että uhrauksiin joutuminen on aivan varma. Juuri tämä tekee uhrautumisesta aidon ja sankaruudesta syvän.
Tolkien, joka oli itse omakohtaisesti kokenut sota -ajan, on rakentanut tätä kautta syvemmän sankaruuskuvan. Sellaisen joka sopii melko huonosti siihen patrioottien näkemään ideaaliin. Sellaiseen jossa arvokkaaksi nähdyt asiat ovat voimavara sankaritekoihin, ja että niiden hyvien asioiden arvo korostuu sodassa ja sodan jälkeen voitaisiin palata näihin hyviin asioihin kokemuksien kasvattamana. Tolkienin maailmassa uhraus onkin syvempi juuri siksi, että sankari luopuu itse näistä arvokkaaksi näkemistään asioista. Pelastaa jotain johon ei enää itse pääse osalliseksi.
Tässä mielessä selviäminen hengissä sankarina onkin Tolkienin maailmassa jopa hieman antiklimaattista. Selviäminen ja onnellisuus ovat selkeästi toisistaan erillisiä konsepteja.
Kun esimerkiksi tuonpuoleisesta puhutaan kauniisti taistelun alla, se ei vaikuta niin pahalta vaihtoehdolta. Sen sijaan hengissäselvinnyt näyttää olevan juhlanaiheena lähinnä symboli muille. Sankarin vastaanotto ei olekaan enää sankaria vaan muita ihmisiä varten. Sankari edustaa ideaalia josta hänellä ei enää ole osaa. Eikä pelkästään siksi että voittamalla vaikeus sankaruuden varsinainen funktio on kadonnut. Vaan siksi että teot joiden tekemisessä sankaruus realisoituu myös muuttavat kokijaansa. Näin jäljelle jää vain tyhjä kuori, symboli muille. Kliimaksi on tarkoitettu pelastetuille. Sankarille loppu on vain haipumista tai muualle painumista.
Tällä on tietysti vaikutusta myös normaalielämän puolella. Esimerkiksi talvisota on symboli ja nostalgian aihe monille. Juuri heille jotka eivät itse ole tätä kyseistä sotaa käyneet ; Kuitenkin on varsin irvokasta juhlia sotaa. Näin nimenomaan sotaveteraanien käsite onkin muuttunut omituiseksi abstraktioksi jota kunnioitetaan symbolina mutta josta samalla tehdään keppihevonen ties mihin.
Mutta voi asiaa nähdä muutakin kautta. Ainakin omana armeija -aikanani minulla oli uskontosuhteeseen juuri sellainen vaihe, joka kuvastaa sitä tunnetta jonka kaltaista Frodo esittää alkuun laittamassani sitaatissa. Ajattelin että uskonto olisi tärkeä - jopa välttämätön - asia onnellisuudelle. Mutta että se tie ei enää ollut yrittämisestä huolimatta minulle enää mahdollinen. Se oli niitä aikoja kun uskontoteema oli sen hetkisestä "mielen pakottamasta ateismista" huolimatta iso asia. (Nykyäänhän se on minulle lähinnä yhteiskunnallisesti merkittävä vallankäyttäjä ja muuten merkityksetön.)
Tähän aikaan minulla oli myös hetki jota voi kutsua minun "melkein sukua julkkikselle" -tilanteeksi.
Olin nimittäin kontaktissa Jipun kanssa. (Hän on henkilö jolla on tunnetusti terve suhtautuminen internetkeskusteluihin. Eli hän ei käy niissä ollenkaan. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin.) Silloin hän ei tietysti ollut mikään julkkis ollenkaan. Emmekä tunteneet toisiamme juurikaan - itse asiassa kontaktimme oli sen verran pinnallista että vasta luettuani tuoreen City -lehden haastattelun selvisi että kyseessä oli oikeasti sama henkilö eikä vain joku joka pitää samaa lempinimeä. Hän jäi mieleen erittäin omituisena henkilönä joka kuitenkin suhtautui minuun varsin ystävällisesti, hän jopa kehui avomielisyyttäni vaikka erimielisyys maailmankuva -asioissa olikin erityisen suuri ja vahva ; Rehellisesti sanoen Jippu oli "hurahtanut" ja minä "höyrähtänyt". (Sittemmin näyttää siltä että olemme kulkeneet pitkän matkan toisiamme kohti. Jippu näyttää nykyisin "miltei uskontokriittiseltä" kun katsotaan järjestelmää ja ideologiaa. Minä taas olen lieventynyt siinä vakaumuspuolessa.) Keskustelimme pääasiassa uskomisen vaikeudesta ja helppoudesta. Minusta se oli vaikeaa, Jipusta se oli helppoa ja luonnollista. Jotain jota ei tarvitse edes yrittää.
Molemmat olimme kuitenkin ihmisiä jotka elivät selvästi kriisiensä kautta tai kriiseissään. Jipulla oli kummallinen taito osata tehdä asioista vaikeita. Minä taas olen muuten vain vaikea ja sen vuoksi vaikeuksissa.Tämä on huono asenne, johon näen Jipulla olevan hyvin rakentavan asenteen. : ""Tuijotin taulua, jossa on Jeesus Getsemanessa matkalla ristille. Tuijotin sitä taulua ja mietin, että nyt mä olen tullut yksinäisyyteen, johon mun elämä tulee johtamaan, jollen mä opi arvostamaan niitä asioita, jotka mulla on." Siitä oli hankala nousta. Konkreettisesti. "Jossain vaiheessa tajusin, että vittu. Mä en oo matkalla ristille vaan Alepaan." Sitten syötiin."
Sankarin elämä jää toiminnan jälkeen tyhjäksi jos hän ei kykene muuttumaan tavalliseksi ihmiseksi. Ja oikeastaan muilta kannoilta asioilla ei ole hänelle mitään väliä. Sankari ilman kykyä palata ihmiseksi on "rauhan aikana" itselleen vain turha ja onneton.
Otsikko löytyy Aragornin sanomana. Se kääntyy kokolailla muotoon "En pidä mitään itselläni".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti