Jason Rosenhouse toi esille erään uskovaisen rakentaman omituisen haasteen ateisteille. Ytimessä oli omituinen teoria ateismista. Ateismissa olisi kysymys vallasta ja statuksesta. "A few days ago I asked why not become religious, if it will give you a better life, even if the evidence for religious beliefs is weak? Commenters eagerly declared their love of truth. Today I'll ask: if you give up the benefits of religion, because you love far truth, why not also give up stories, to gain even more far truth? Alas, I expect that few who claim to give up religion because they love truth will also give up stories for the same reason. Why? One obvious explanation: many of you live in subcultures where being religious is low status, but loving stories is high status. Maybe you care a lot less about far truth than you do about status." ; Ytimessä on siis väite siitä että jos ateisti on aidosti ateisti, hän ei voi uskoa epätosiin tarinoihin, joten hän ei voi lainkaan nauttia tarinoista. Uskonto antaa tarinat ja niihin arvon. Se, että ateistit nauttivat kuitenkin tarinoista kuvaisi sitä miten heissä olisi sittenkin sisällä jumalannälkä. ; Ja tietenkin ateisti voisi saada enemmän kun saisi tarinat.
Tämä on niin omituinen lähestymistapa, että se ansaitsee hieman syvempää moitetta. Ei siksi että näkemys olisi uusi tai uniikki. Vaan koska se on erittäin mielikuvitukseton ja samalla onnistuu olemaan hyvin monella tasolla aivan käsittämättömän huono.
Voiko ateisti pelata roolipelejä?
Ensi alkuun olin aivan ihmeissäni. Olen nimittäin "aivan liian tottunut" siihen että roolipeli ja fantasiakirjallisuus on uskovaisten hampaissa. Niitä pidetään pahimmillaan suoraan saatananpalvontana. Mutta onneksi useimmiten lähinnä vaarallisena. Usein varoittelujen henkenä on "todellisuudentajun vääristyminen". Eli se, että fantasiakirjallisuudesta ja roolipelaamisen tarinoista pitäminen jotenkin ajaisi siihen että olisi vaikeampaa sanoa onko jokin tapahtuma totta vai ei. On kenties kuitenkin hyvä huomata, että tästä ennakkoihmetyksestä kannattaa vain jatkaa eteenpäin koska (a) ateistit pelaavat aika useinkin roolipelejä ja (b) valtaosa uskovaisista ei kuitenkaan edusta totaalisesti tätä fantasiabannaamisen ideaa.
Onkin siksi hyvä käsitellä erilaisia näkemyksiä (sekä niitä joissa fantasiaa bashataan että niitä joissa ei). Voidaksemme vastata haasteeseen on vastattava haasteeseen. Ja samalla tulee näytettyä miksi koko haaste on turha ja typerä ja että vastaamisen syynä ei ollut kysymyksen erinomaisuus, vaan pelkästään vastaajan hyvä tahto. On nähty vaivaa ja kulutettu ainutkertaista elämää jotta voitaisiin vastata kysymykseen. Kun kysymys on näin huono, syy voi olla vain ihmisen kunnioittamisessa. Kysyjä nähdään sen arvoiseksi että vastaus kannattaa vääntää. (Kun kysymyksellä ei ole ansioita, pitää ansio saada jostain tai muuten se jäisi vastaamatta.)
Haluatko toden maailmankuvan vai hedonismia?
Ensinnä voitaisiin esittää että jo tuo lähtökohta on omituista uskomiseen uskomista. Nykyään ei ole tietysti hienoa esittää että Jumala todistettaisiin tieteellisesti. Siksi uskon puolustus onkin hyvin usein mennyt sille tasolle että uskomisella saavutetaan jotain. Tässä onkin tarjolla vaihtoehdot "elämä rationaalisesti todisteiden mukaan, elämä totuuden mukaan" ja "hedonistinen ja nautinnollinen elämä". Tämä on nykyajassa erittäin luonteenomaista. Ja kummallista kun muisteaan että uskonnon perinteinen funktio on paheksua kaikenlaista hedonismia. En malta olla huvittumatta siitä että ateismi, joka sentään rakentuu älylliseen ytimeen jossa Jumalaa pidetään huonona teoriana (kenties he tekevät tämän väärin mutta he sentään pyrkivät pitämään empiristisen ja rationaalisen todistamisen ytimessä) jolloin ateisminkritiikkiä tehdään tämän maailmankuvan ehtojen ulkopuolelta. Pohjimmiltaan "mielikuvituksen vuoksi uskomiseen uskominen" on argumentti jossa sanotaan että toisten valitsema rationaalinen elämäntapa on huonoa elämää, sen sijaan että osoitettaisiin että sen perusnäkemys olisi perustellusti todistettu väärässäolevaksi.
Ja koska status voidaan mainita yhtenä nautinnonhakuisen elämän osasena, ja koska statuskiipiminen on jo nostettu esille ateistejen kohdalle ja negatiivisena asiana, on luontevaa jatkaa tästä eteenpäin ; Haasteessa ei huomata että USA:ssa, jossa esittäjä elää, statusta saa juuri kaikkea muuta kautta kuin ateismista. Ateistit ovat siellä tutkimusten mukaan peräti halveksituin ja vähiten luotettu ihmisryhmä. Tämä muistuttaakin että tässä on elämäntapakysymys ; Totuus ei ole suosittua koska sitä pidetään tylsänä ja kylmänä. Sen sijaan uskonto on suosittua ja sen kautta saa korkeaa statusta. Näin koko statuskiipiminen itse asiassa ampuu esittäjää itseään jalkaan. Jos statuskiipiminen ei ole relevanttia, hän haaskaa lukijan (minun) aikaa tyhjänhauhamiseen ilman päätä ja häntää. Jos se taas on relevanttia, sen pahempi hänelle itselleen.
Ateisti ; Oletko valehtelija vai ali-ihminen?
Ei itse asiassa ole kovinkaan vaikeaa huomata että koko "mielikuvitushaaste" on varsin omituinen ad hominem -argumentti joka voidaan nähdä kahdessa vaiheessa. Haastaja ei nimittäin tajua että jos puhutaan ihmisistä, voidaan ihmisiin soveltaa yleistä induktiota. Hän vaatii että ateistit joutuisivat oikeuttamaan itselleen tunteet. Kuitenkin kun tajutaan että ihminen ei todellakaan määrity ideologiansa kautta, vaan on itse asiassa biologinen olento jolla on uskomuksia, on selvää että tunteet ja ajattelukyky ja esimerkiksi näkökyky ovat nimenomaan sitä "rautaa" (vai pitäisikö sanoa "lihaa"). Ei ateistejen tarvitse erikseen puoustaa että heillä olisi tunteet. Heillä on täsmälleen samat biologiset ja neurologiset rakenteet kuin muillakin.
Jos ateistilta löytyy vaikka peilineuroneja samaan tapaan kuin muiltakin, on selvää että he reagoivat toisten ihmisten liikkeisiin samalla tavalla kuin muutkin. Heillä siis on sympatian, empatian ja samastumisen kyky siinä missä muutkin. Haasteen antaja maalaakin siksi itsensä nurkkaan. Hänen täytyisi selittää että miksi ateisteilla ei olisi mielikuvitusta eikä voisi olla mielikuvitusta.
Kun tämän tiedostaa, ei ole vaikeaa huomata että hän rakentaa ideologisella ihmeellisellä omintakeisella oman maailmankuvansa kautta rakennellen määritelmän mielikuvitukselle, ja määrittelee tätä kautta ihmiset joko luokkaan "aidosti ateisti ja elää laihaa elämää koska ei kykene tuntemaan aidosti" ja "teeskentelee ateistia koska jumalannälkä ilmenee fantasiasta nauttimisen kautta." Tässä ongelmana onkin se, että kun käytetään maailmankuvallisia lähestymistapoja, ateistit olisi määriteltävä ateistien kriteereillä. Näin ollen haastajalla ei ole valtaa tehdä sitä päätelmää mitä hän tekee. Vaihtoehtona on ottaa objektiivinen taso, mutta silloin pamahdetaan siihen jo esillenostamaani biologiseen ja fysiologiseen puoleen ja koko argumentaatio romahtaa. Eli jos asiaa lähstytään objektiivisesti tai maailmankuvallisesti johtaa siihen että "mielikuvitushaaste" romahtaa epäloogisuuteensa. (Tapa on vain tilanteissa erilainen.)
Haaste onkin siksi omituinen kysymys on yhtä huono kuin kysymys "Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?" johon sitten vaaditaan "kyllä vai ei" -vastaus. Kysyjä määrittelee uteluissaan pelikentän "kruuna - minä voitan, klaava - sinä häviät" -tasolle. Tämänlaiset kysymykset kertovatkin lähinnä kysyjän halveksivasta asenteesta ja innosta hakata "vääräuskoisia" hakkaamisen riemun vuoksi.
Valheen ikkuna, totuuden ikkuna.
Jason Rosenhouse nostaa esiin sen että on oikeastaan vaikeaa nähdä mikä yhteys on siinä että rakastaa totuutta ja rakastaa fiktiota samanaikaisesti. "I don't see the connection between loving truth and not reading fiction." Kun yhteys nähdään rakennetaan usein omituinen yhteys jossa fiktio määrittyy joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti valheeksi. Eli jos rakastaa totuutta ei voi rakastaa epätotuutta. ~ Kuitenkin jokainen elokuvissa käynyt tai lapsilleen satuja lukenut tietää että eläytyminen tarinaan on eri asia kuin se, että luulee tarinan olevan totisinta totta. (Jos esittää väitelauseen X ja perään "tämä lause epätosi" ei tarvitse luopua totuudesta tai lauseen X lausumisesta vaikka ei lauseeseen X uskoisikaan.) Itse asiassa mielikuvituksen määritelmäksi voidaankin asettaa se, että se eroaa psykoosista siten että psykootikko ei erota totuutta ja mielikuvitusta toisistaan kun taas fantasiassa ero on selvä. Näin ollen ateismi näyttäytyykin peräti terveen järjen satamana jossa vältetään skitsofreenisuus.
Ylläolevaa fiktion määrittely valheeksi näyttää entistä omituisemmalta jos se yhdistetään klassiseen kristilliseen suhtautumiseen fantasiakirjallisuuteen, tarinoihin ja vaikkapa Jeesuksen vertauksiin. Niissä puhutaan usein siitä miten tarina on "ikkuna totuuteen". Puhutaan vaikkapa mahdollisista maailmoista ja niiden käsittelystä. Näin fiktio ei itse asiassa määrity valheeksi. Esiin nousee esimerkiksi C. S. Lewis, jonka maailmankuvassa fantasiakirjallisuus on puhetta toisesta maailmasta jota voidaan tehdä vain sen ainoan tietämämme toisen maailman, Jumalan maailman, kautta. ~ Jos näkemys olisi tämä, niin silloin ateisti voisi todellakin rakastaa fiktiota, koska rakastaessaan totuutta hän luonnollisesti rakastaa ikkunaa totuuteen.
Tosin fiktion määrittely totuuteen näyttää kristityille hankalalta. Oteaan esimerkiksi C.S. Lewis. Hänen kirjoituksensa ovat fantasiakirjallisuudelle merkittäviä lähinnä siksi että hän oli ensimmäisiä. Lewisin "Narnia" -kirjat eivät onnistu nousemaan allegoriatasoa syvemmille tasoille. Eikä hänen "Paholaisen kirjeopistonsakaan" onnistu kohoamaan alleviivaavaa dogmaattisuutta paremmaksi, sitä mainostetaan nykykristittyjen parissa "käänteisenä" ja "epäsovinnaisena" mutta juuri vahvemmin yksisilmäistä ja alleviivattua kuvausta saa kuitenkin etsiä. Kristillinen fantasianäkemys onkin hyvin rajoittunutta ; Lewisin kristillisen fantasian teoria ei yksinkertaisesti pidä sisällään muuta tarinankerronnallisuuden elementistöä kuin dogmaattisen vakaumuksen yhdistettynä allegoriatyökaluun.
Suoraan sanoen fantasia onkin siitä ongelmallista, että fantasiakirjallisuudessa valtaosa kirjoista jää joko "random-encountereiksi" eli kokoelmaksi satunnaisia korkeintaan aasinsilloilla perustelluiksi kohtaamisiksi tai sitten ne jäävät dogmanjulistamiseksi. Ja tässä on vaihtoehtoina useimmiten kristillinen tai New Age -dogma. Ja olipa dogma kristillinen tai New Age -henkinen, tiivistyykin laittoman usein latteudeksi, sitä kuvaa varsin hyvin "Hikikirjaston" "takakansiantologia" -artikkelin fantasiakirjan takakannen parodia (johon tiivistyy lajityypin pahimmat kliseet) ; "Michael Rollington (s. 1990) on Lontoon ylemmän keskiluokkaisnuorison keskuudesta 13-vuotiaana esikoisteoksensa Aarnikotkain merkin voimin tuolille noussut brittiläisen fantasian nuori lupaus, jonka uusin tuotos Mustien unten metsä ei varmasti petä ketään, joka sitä edeltävistä sadastakahdeksastakymmenennestäkuismonennesta teoksesta on sattunut pitämään. Luvassa on täsmälleen samanlaista mustavalkoista vastakkainasettelua, laiminlyötyä logiikkaa, kaksiulotteista hahmonkuvausta, arvattavaa juonenkulkua ja päälleliimattua romantiikkaa, jota sarjalta on aiemminkin osattu odottaa. Rollingtonin Lohikäärmeen silmä-sarja ei siis osoita hiipumisen merkkiä ja aarnimetsät tullaan vastakin hakkaamaan tusinaviihteen raaka-aineeksi.." ; Julma totuus onkin se, että fantasiassa - ja myös roolipeleissä - on ongelmana se, että niitä usein pidetään mielikuvituksellisina, ja roolipelaajia kuvittelutaitoisina mielikuvituksekkaina ihmisinä. Mutta valtaosa peleistä ja pelaajista ovat varsin mielikuvituksettomia. Roolipelit vastaavat monilla kliseen tarpeeseen. Näiden kohdalla Umberto Eco on nähdäkseni oikeassa selittäessään miten juurettomat tarvitsevat klisettä, pysyvää symbolia ; Keskiaikafantasiat rakentavat menneisyyden jossa ihmiselle on rooli ja sija. (USA:ssa valkoihoisten juurettomuus on selvä, he ovat valloittajina maassa. Suomessa juurettomuutta aikaansaa esimerkiksi kaupunkilaisuus jossa ollaan etäännytty perheestä ja lapsuuskodista ja ollaan esimerkiksi eri kaupungeissa ja kaupunkilainen elämänmuoto on kaiken kaikkiaan varsin jäsentymätöntä maassamme.)
En toki väitä että allegoria olisi auttamattomasti väärin tai huono. Mutta vain siihen jääminen on väärin ja huono. Työkalupakkaa pitää saada monipuolisemmaksi tai sorrutaan mielikuvituksettomuuteen ja kliseeseen. Tämä on merkittävää koska "kristillinen Lewis -henkinen fantasiateoria" jämähtää vain tähän tasoon.
Fiktio on hauskaa.
Tosiasiassa valtaosa fiktiosta ei ole "epätotta tai totta". Ne ovat eskapistista viihdettä. Tässä näkemyksessä mytologia toimii enemmänkin kuin hyvä kirjallisuus ; Tarinan merkitys ja opetus eivät riipu siitä ovatko tapahtumat todellisia. Itse asiassa tarinan sisällön tapahtuminen ei välttämättä edes tarkoita että asian pitäisi päättyä niin. (Epäeettinen tarina voi herättää käsityksen tarinan epäeettisyyteen ja tämä arvio lukijan on aina tehtävä itse.)
Fiktio ja mielikuvituksen käyttäminen on aivan kuten muutkin taiteen luokat. Ne luovat vaihtoehtoja. Ne antavat luvan kuvitella "vaihtoehtoisia maailmoja" ja jopa "epätosia maailmoja". Uskonnolla taas on usein tapana esittää dogmeja joille ei saisi miettiä vaihtoehtoja. Uskonnollinen totuus ja tosimaailman totuus ovat sama asia. Uskovaiset eivät Raamattua lukiessaan ole kovinkaan perinteisesti esittäneet esittävänsä tarinoita, vaan tosiasioita. Itse asiassa esimerkiksi Humen kautta voidaan muistaa, että etenkin kristinuskon kaltaiset monoteismit ovat olleet hyvin suvaitsemattomia erilaisten tarinoiden kanssa. Vääränlaisissa tarinoissa ei ole haluttu nähdä Pyhyyttä. Polyteismissä erilaiset tarinat ovat tietysti saaneet Pyhyyden leiman helpommin. Mutta jostain syystä tämä vääränlaisen fiktiovastaisuus ei olekaan sitten vasta -argumentti kristillisyydelle vaikka juuri tähän fiktion kautta tukea hakevan puolustuksen pitäisi mennä.
Ja itse asiassa näitä taipumuksia ei tarvitse jättää filosofiselle tasolle, koska esimerkiksi Tapio Kangasniemellä on selvästi suhtautuminen fantasiakirjallisuuteen joka nimenomaan määrittelee dogman kautta. Hyvä fantasia opettaa - hieman samaan tapaan kuin aiemmin esille nostetun Lewisin hengessä - oikeaoppisuuden allegoriana. Jos tarina ei sovi kristinuskoon, se nimenomaan eksyttää totuudesta. (Koska fantasia on samanaikaisesti potentiaalinen ikkuna totuuteen ja potentiaalinen ikkuna valheeseen. Ja vain totuudenmukaiset tarinat ovat hyviä, muut vierottavat totuudentajusta. On paljon kristittyjä joille tarina ja mielikuvitus ovat hyviä jos ja vain jos ne eivät ole "oikeastaan kristitylle ollenkaan mielikuvitusta" vaan kristillisyyden mukaisen todellisuuden kuvausta sellaisenaan...
Alun haasteessa esillenostetut uskomiseen uskomiseen nojaavat mielikuvitusta korostavat liberaaliteologiset näkemykset ovat pikemminkin uusi muotioikku. Ja on jopa nähtävissä että niihin vetoamisen suosio johtuu siitä että uskontojen kertomuksia nimenomaan ei ole onnistuttu osoitettamaan tosiksi, siis fiktiviisistä tarinoista poikkeaviksi. Ja lisäksi fiktiiviset tarinat ovat nykyaikana suosittuja ja kannatettuja ja fiktiolla jopa tienaa paljon, joten on luontevaa että statuskiipijät haluavat vedota tämänlaisiin piirteisiin.
Hauskin törmäämäni "oikeaoppinen ei vaarallista, vääräoppinen on" -henkinen fantasia -aiheen selitys on ollut se, että ateisti ajautuu skitsofreniaan koska ihmisillä on Jumalan antama etiikka. Ja siksi ateisti joutuu ikään kuin arvioimaan omia toimiaan ulkopuolelta. Joka määriteltiin kahdeksi eri henkilöksi jakautumisena. Samasta syystä lausunnon esittäjä koki että fantasia ja roolipelit ovat turmelevia koska niissä tähän skitsofreenisyyteen ajettiin. Kristitty sen sijaan voi etäännyttää arvioivan puolen Jumalaksi ja tässä ei ole skitsofreenisyyttä. Eli kun ihminen kuvittelee näkymättömän taikamiehen ja pitää tätä eri ihmisenä kuin itse on, niin se ei ole ollenkaan skitsofreenistä. Itse asiassa tämän "mielen teorian" henki on sellainen että se tavallaan tiivistää kaikki ne ongelmat joita tämä Rosenhousenin esilletuoma haaste pitää sisällään. Se ei tosin ole liberaaliteologinen vaan vanhoillinen. Tästä voidaan huomata, että ateisminvastainen teologia ei näissä kysymyksissä oikeastaan edisty yhtään mihinkään. Se junnaa paikallaan edistymättä, mitään luomatta.
On hupaisaa huomata miten ihminen joka vetoaa mielikuvitukseen ei osaa itse käyttää sellaista. Vaatii syvää mielikuvitusta keksiä vielä vähemmän innovatiivinen lähestymiskulma ateismiin. Koska hänellä ei ole mitään kristillistä mielikuvitusta, hänen kannattaisi mitä pikimmin sellainen keksiä. (Osa kristityistä on sellaisen keksinyt ja he soveltavatkin sitä ahkerasti.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti