"Mythopoeia" nosti esiin Tapio Kangasniemen "Magia lastenkirjallisuudessa" -kirjan. Tekstissä on paljon samaa kuin mitä itse kirjoitin aiemmin. Oli mielenkiintoista huomata, että vaikka kirjoittaja olisi kristittykin, kirja nähdään silti hyvin samalla tavalla kuin mitä kaltaiseni uskonnosta etääntynyt sen näkee.
Esimerkiksi Kangasniemen teesi siitä että hyvä fantasia sekoittaa arkea ja fantasiaa kun taas hyvä fantasia on erilliseen maailmaan sijoittuvaa saa samantapaista kohtelua - tosin "Mythopoeiassa" huomataan että kristittyhen apologeetikkojen arvostaman Lewisin "Narnian" tapa ottaa fantasiaelementtejä ja laittaa niitä arjen yhteyteen oli jotain jota minulle ei tullut mieleen vaikka se onkin hyvin oleellista. Narnia pitäisi nimittäin Kangasniemen logiikalla tulkita vaaralliseksi todellisuudentajua hajottavaksi viihteeksi. Tämä kirja kuitenkin mitä ilmeisimmin saisi armon ja luokituksen "terveeksi viihteeksi", mikä kertoo että koko "arjessa vai erillisessä maailmassa" oleva fantasiaelementti on irrelevanttia.
1: Tämä ei rehellisesti sanoen ihmetytä minua. Tavallisesti kristillinen keskustelugenre pitää sisällään nimen omaan fantasiakertomuksia arjesta ; Kristityt julistajat kuvaavat näitä esimerkiksi ihmeparanemiskertomuksina tai tuonpuoleisessavieralilukokemuksina. Näiden ei katsota kuvaavan sitä miten näiden ihmisten todellisuudentaju on järkkynyt - kuten minulle, jolle aina kunnolla todistamatta jääviä epäuskottavia tarinoita latelevat tyypit vain tunustavat minulle olevansa huonoja valehtelijoita - vaan sen katsotaan olevan vain todiste siitä miten usko vaikuttaa heidän elämässään.
___1.1: Käsittääkseni fantasia onkin riski vain niille jotka tajuavat miten arjessa olevat fantasiakertomukset muistuttavat niitä satuiluja joita uskovaiset kertovat. Jos todistamistaakka on vain uskossa, "Harry Potter" on täsmälleen yhtä tieteellinen ja varma totuus kuin monet aivan uskomattomista sepustuksista joita minä olen saanut kuulla.
Kaiken kaikkiaan ; En voi kun hyväksyä "Mythopoeian" tulkinnan kirjan sanomasta "Ainoa sallittu tarina on kristillinen evankeliumi. Se on Kangasniemen analyysin hyvän tarinan mittapuu. Kaikenlainen "okkultismin" teemojen käsittely tai käyttö on automaattisesti väärin, ellei näkökulma ole korostetusti kristinuskon ideologiaa myötäilevä."
Tärkeintä on kuitenkin se, että ilmiö ei jää irralleen, vaan se otetaan osaksi laajempaa ilmiötä.
Mythopoieia liittää fantasiakirjapelon luontevasti roolipelivainoihin - joita kirjoittajakin kertoo kokeneensa. Asiasta tiedostuminen on mielestäni tärkeää, koska olen ihan oikeasti kohdannut ihmetystä tässä aiheessa. Esimerkiksi "Count Up" -blogia pitävä, ammatti -ihminen, ihmetteli koko asiaa. "Ihan oikeasti. Minäkään en tiedä, mistä ja kenestä puhut. Joku on ilmeisesti lyönyt yli, mutta yleiseen tietoisuuteen nuo jutut eivät ole tulleet. Itse olin luennoimassa/alustamassa Thaimaan taustalta henkiuskomuksista yhdessä suomalaisen asiantuntijan kanssa tuohon aikaan ainakin kerran ammattikorkeakoulussa koulun pyynnöstä, (ei DIAKissa) ja siellä ainakin kovasti asiasta keskusteltiin, joten ihan ilmasta tuollainen keskustelu ei siihen aikaan tullut. Roolipelejä ei silloin mainittu kuin amerikkalaisena kuriositeettinä."
Voisi kenties olla vaikeaa sanoa onko tämänlainen tietämättömyyttä vai koko ilmiön kyseenalaistamista ; Ihmettely voi kertoa siitä että tunnustaa että ilmiö on tuntematon, tai että ei usko että koko juttua on tapahtunutkaan, eli epäilee syytöksen olevan keksittyä. Mutta mielestäni se näyttää miten roolipelivastustus on kuitenkin selvästi virrannut ympäriinsä ilman että moni kirkossa ammatikseen toimiva on huomannut että mitä heidän ympärillään oikein tapahtuu. Monesti tässä kohden pitää ikään kuin aina aluksi todistaa koko ilmiö tapahtuneeksi, mikä on tavallaan asiallista (ei saa syyttää tyhjästä), tavallaan turhauttavaa (perustelua joutuu tekemään eikä se oikein koskaan etene, eli sitä perustelee työläästi ja asia jää siihen), ja tavallaan raskasta (kun asiaa joutuu aina tekemään, ja tietää sen turhuuden).
Kun huomataan että kysymys ei ole irrallisista asioista, on helppoa huomata miten joissain asioissa alkaa olemaan ymmärrystä. Asiat, jotka muutoin näyttävät irrationaalisilta osuvat tämän jälkeen kohdalleen. Yleistämisen kautta voidaan huomata, että apologetiikat iskevät hampaansa yleensä hyvin populaareihin teoksiin. Aiemmin ihmettelinkin sitä, miten roolipeleissäkin keskityttiin "D&D":hen eikä "Call of Chuthulhuun". Sama ihmetys voisi koskea "Harry Potteria", koska itse asiassa tätä paljon rankempaa fantasiaa on helpohkoa löytää vaikkapa kirjastoista. Paheellisuus ei selvästi ole yhtä tärkeä asia, kuin suosio.
Tämä populaarikulttuurivastentahtoisuus on selitettävissä apologetiikan sisäisellä logiikalla. Tästä löytyy mielestäni varsin osuva analyysi Mythopoeian kommenttien puolelta Eero Tuoviselta. Hän korostaa että suhtautuminen on ikään kuin kaksisuuntainen peili "Koska apologetiikka ottaa a priori lähtökohdakseen, että kristinuskon pitää olla ratkaisevan merkityksellistä maailmankaikkeudelle, niin tällöin on täysin validi looginen päätelmä todeta, että ne osat maailmaa jotka eivät kristinuskoa tarvitse ovat kristinuskolle merkityksettömiä; siltä osin kuin ne tuntuvat tekevän kristinuskon tarpeettomaksi, ovat ne jopa sielunvihollisen juonia." Lähtökohta onkin se, että kristillisyys on tärkeää, ja muu arvotetaan sen kautta. Epäkristillisyys on humpuukia ja hapatusta, ja jopa vaarallista. Näin kulttuurikin saa arvostusta lähinnä sitä kautta onko se kristillistä vai ei. "kun kirkolla oli dominantti asema kulttuurielämässä, oli kirkko kulttuurimyönteinen, ja kun kirkolla oli dominantti asema valtiossa, oli kirkko valtiomyönteinen" Ja nyt kun uskonnon ylin asema on kyseenalaistunut ja kammottava uskonnonvapaus ja humanismi ovat tehneet erilaisista tulkinnoista mahdollisia ja luvallisia on henki muuttunut "jos kerran kulttuuri ei tarvitse kirkkoa, niin eipä kirkkokaan tarvitse kulttuuria!"
Oikeastaan apologetiikassa ei siis ajatella että siinä vastustetaan kulttuuria itsessään. Siinä ajatellaan että siinä nimen omaan vastustetaan kaikkea mikä heistä turmelee kulttuurin. Valitettavasti tämä kulttuurin on heillä jotain todella epäluovaa, jotain joka pitää sisällään yhden sallitun tarinan.
Valitettavasti tämä asenne ei varmasti tuo suosiota, vaan johtaa apologeetikkojen marginalisoitumiseen entisestään. Vastustamalla suosittuja asioita apologeetat itse asiassa haukkuvat monille tärkeitä ja rakkaita asioita. Tämän jälkeen heidän vaatimuksensa vaatia kiinnostusta ja suvaitsevaisuutta heille itselleen rakkaalle asialle näyttäytyy lähinnä kaksinaismoralistiselta ; Muilta vaaditaan juuri sitä suvaitsevaisuutta jota itse ei olla selvästi halukkaita harjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti