Perusuomalaisien asioiden tarkastelua on melko laajasti kuvannut instrumentalismin nimellä kulkeva käytännön hyödyllisyyteen keskittyvä lähestymistapa. Halla -aho on sen avulla luokitellut kansalaisia huonompiin ja Esko Valtaojiin. Ja samalla esimerkiksi "postmoderni tekotaiteellisuus" on määritetty humpuukiksi jota ei ole syytä tukea.
Samaan linjaan voisi laittaa myös tietokonepelisensuuripyrkimykset. Kun meiltä kysytään "kuka tarvitsee netin sotapelejä" me vastaamme "Ei kukaan tarvitse niitä, ainakaan jos tarve määritellään kysymällä, voiko ilman niitä pärjätä. Ei kukaan tarvitse myöskään kirjoja, teatteria, jalkapalloa, musiikkia, karkkia, puistoja, olutta tai seksikkäitä alusvaatteita. Toisaalta näitä asioita tarvitsevat kirjailijat, näyttelijät, jalkapalloilijat, muusikot, karkkitehtailijat, puutarhurit, panimot ja alusvaatesuunnittelijat, puhumattakaan niistä ihmisistä, jotka nauttivat viihtymisestä, hauskanpidosta ja kulttuuririkkaasta yhteiskunnasta. Jos ruvetaan leikkaamaan asioita, joita ihminen ei "tarvitse", elämästä tulee aika kehnoa. Kyse on viime kädessä siitä, mikä kiinnostaa ja viihdyttää."
Tämä keskustelu on jatkunut suunnilleen aina. Sillä tämä asia löytyy sekä Platonilta että Aristoteleeltä. Platonin "Valtio" kuvaa esimerkiksi taiteita, etenkin teatteria, hyvinkin matalalle arvostaen. Platon jaottelee maailman hierakisesti siten että (*) jumalat luovat ikuisia ja muuttumattomia ideoita, (+) käsityöläiset rakentavat yksittäisiä idean heijastumia ajan kanssa useita kappaleita, mutta yksi kerrallaan ja jokainen niistä on hieman turmeltunut. (-)Taiteessa tästä käsityöläisen valmistamasta asiasta jäljitelmän, joka on epäaito jopa suhteessa tähän epätäydelliseen tasoon. Näin taiteella ei nähdä kovin suurta roolia.
Aristoteles vastasi Platoniin kriittisesti "Runousoppi" -teoksessaan. Hän näki taiteella hyvinkin suuren roolin ; Hän näki taiteen idealisointiprosessina ; Kuvanveistäjä voi kuvata esimerkiksi patsaassa sellaista miehuullisuutta ja kauneutta johon tavallinen mies ei yllä. (Nykylehtien photoshoppaajat olettavat jotain samanlaista.) Aristoteles näki tämän taiteen perusfunktiona. Se siis esiintuo ideoita hyveistä. Kuvanveistäjä ei siis vain tuo epäonnistunutta jäljitelmää ihmisestä, vaan tuo esiin jotain piirteitä joita ihminen ei onnistu esiintuomaan yhtä hyvin.
1: Sen lisäksi taiteella oli sivutuotteena se, että se puhdisti tunteita. Aristoteles ei pitänyt taiteen tarkoituksena ja funktiona sitä että katsoja saa katharsiksen, mutta hänestä se, että taide heijastaa esiin ideaalin voi johtaa ihmisessä prosessointiin ja oppimisprosessiin. Näin primaarin funktionsa täyttävällä taiteella oli myös hyödyllinen sivutuote, joka ei ollut taiteen tarkoitus tai taiteen oikeutus, mutta oli kuitenkin positiivinen ja mukava asia.
On hyvä huomata, että koen että Aristoteles oli oleellisesti oikeassa. Postmoderni taide ei funktioltaan yritä imitoida esineitä, eikä esineiden kuvaaminen itsessään olekaan hyvä asia. Sen sijaan taide esiintuo ideoita - ja toimii mahdollisesti terapeuttisena välineenä. Samoin jotkut ihmiset tuottavat hömppää joka vain viihdyttää, eikä hyödytä maailmaa samalla tavalla kuin joku soveltavaa tiedettä tekevä innovaattori.
Kun ottaa taidesuhteen lähtökohdaksi, ei suoraan sanoen ole ihme että Platonin maailma oli kuiva sensuristinen diktatuuri. Hänen utopiansa vaikuttaakin tyylipuhtaalta dystopialta. ~
Uskallankin sanoa että taiteen ja viihteen kielto on asketismin periaatteiden seuraamista. Ja kun asketismia on monenlaista, on hyvä ottaa esiin minkälaista asketismia tämä seuraa ; Tämän tyypin asketismia ihailevat ne, jotka eivät elä puutteessa ja jotka eivät myöskään tule elämään puutteessa. Ne, jotka elävät puutteessa harjoittavat arvomaailmaltaan ihan erilaista asketismia, silloinkin kun heidän askeettisessa elämässään on tilanteen hyväksymisen ja mukautumisen sävyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti