Usein liian makaabereilla asioilla vitsailua pidetään epäsopivana. Tälläistä "vitsiä joille ei saa nauraa" voi laittaa vaikka Hikipediassa olevan "Kansanryhmät joiden katoaminen ei haittaisi ketään". Aiheen sopimattomuus on siinä, että kuolemalle ei saa nauraa. Eikä massatuhonnan hauskuutta ole osattu oikein arvostaa sen jälkeen kun natsikortista tuli muodikas.
"Unkurissa" kuitenkin mietittiin sitä, miksi asunnossaan kauan muumioituneet kuolleet aikaansaavat mediakohua. Ja miksi ihmiset pahoittelevat niin kovin. (Teksti näyttää että aihetta voi lähestyä tavanomaisesta poikkeavasta kulmasta ilman että se on loukkaava, vaikka aihe olisi näinkin kauhea.) "kuolleen kannalta pitkää aikaa hautaamattomana ruumiina ei kannata kauhistella. kuollut ei kärsi yksinäisyydestään. juuri se, ettei kukaan kaipaa kuollutta, osoittaa, ettei hän häiritse ketään kuolleena makaamalla. ongelmana ei siis ole, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen. meitä kauhistaa kuolleen todennäköinen yksinäisyys silloin kun hän vielä eli. kuinka on mahdollista, ettei kukaan ole etsinyt häneen yhteyttä? emme tiedä syitä, emme syyllisiä emmekä muitakaan olosuhteita. eikä meillä ole oikeutta tietääkään: kuolleena makaaminen ei hävitä vainajalta yksityishenkilön intimiteettisuojaa."
Toki on erikoista että yhteiskunnassamme annetaan palstatilaa ihmisille, jotka yhteisö on todennut epäkiinnostavaksi, niin epäkiinnostavaksi, että hänen elossaoloaan ja kuulumisiaan ei kaivata vuositolkulla. Mutta luulenkin että kauhistelu ei liity niinkään ruumiseen samastumisesta, kuin siitä että tämä tarkoittaa sitä että ihminen on elänyt elämäänsä yksin ja eivälitettynä. Tämä tarkoittaa sitä että ruumis on muistutus ajasta kun kuollut oli vielä elossa. Ihminen on pahoillaan että tämänlaisia ihmisiä on, ja hän on tietyllä tavalla mukana kantamassa vastuuta tilanteesta. Hänhän elää yhteiskunnassa jossa tämä mahdollistetaan ja sallitaan.
Näin käykin niin että yksinäisyyttä vältetään kuolemanjälkeisellä kiinnostuksella, joka eräällä tavalla rikkoo kuolleen yksityisyyttä. Kun kiinnostus on ns. pahasti myöhässä, sille tuppaa käymään juuri näin ; kiinnostus muuttuu tunkeiluksi. Kenties kyseessä on kompensaatio, kenties vain uteliaisuus. Kuitenkin kuolleen asioita pengotaan.
Se, mikä ylläolevasta voidaan oppia muuttuu oikeastaan omituiseksi vasta kun sitä sovelletaan muuallakin. Tarkalleen ottaen arkeologiassa. Arkeologia on tieteenaloista se, jossa on omituisimpia eettisiä ongelmia, jotka tuntuvat kattavan likimain koko alan. Arkeologi joutuu ottamaan kantaa haudanryöstön ja tunkeilun kaltaisiin tekijöihin usein. Faaraoiden muumioiden tutkijat ovat tietyllä tavalla häiritsemässä hautarauhaa. Ja kun arkeologit esimerkiksi tutkivat legendaarista rautakauden ruumista, Ötziä, he joutuvat tavallaan ottamaan kantaa niihin muumioihin jotka ovat kotiinsa kuolleet ja unohtuneet.
Tällöin uteliaisuutta tietysit perustellaan tieteellisen tiedon janolla, eikä sillä tavanomaisella tiedonjanolla jota kutsutaan uteliaaksi kyyläämiseksi. Tieteellisen tiedon rooli on kuitenkin etupäässä subjektiivisuuden vähenemisessä ja jaettavuuden lisääntymisessä. Eli kun ollaan uteliaita sellaisen juoruilijan tavalla, joka tukee tarinansa dokumentaatiolla, jotta muutkin voivat ihan omin silmin tirkistellä ja tarkistaa asian, se muuttuu ikään kuin eettisemmäksi eikä vaan astetta kovemmaksi tirkistelyksi.
Kierointa on se, että minäkin uskon että arkeologi ei ole haudanryöstäjä-tirkistelijä. En vain oikein osaa perustella että miksi. - Ja tämä jos jokin joka kaivelee minunkaltaista mieltäni. (Toivon mukaan edes arkeologin lapiolla.) Sillä luulisi että joko kuolleilla on oikeuksia tai ei ole oikeuksia. Mutta kuitenkin rautakaudesta asti muumioituneen miehen tirkistely tuntuu jotenkin soveliaammalta kuin sen viisi vuotta kotonaan muumioituneen. (Tässä näyttää olevan jotain, jota ei voi ratkaista kuin Theseuksen laiva -ajatusleikkiin viitaten.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti