Penn Jillette on kirjoittanut tietämättömyydestä. Useinhan tietämistä arvostetaan, mutta hänen mielestään myös tietämättömyyden tunnustaminen on viisautta. Hän otti tästä esimerkiksi Richard Feynmanin, fysiikan Nobelistin. ""I don't know" is not an apology. There's no shame. It's a simple statement of fact. When Richard Feynman didn't know, he often worked harder than anyone else to find out, but while he didn't know, he said, "I don't know."" (Tämä ei ole edes hirvittävän ihmeellistä. Jonkun asian asian selvittämistyö itsessään vaatii tunnustamaan sen että ei tiedä jotain.)
Tämänlainen nöyryys taas näyttää puuttuvan uskovaisilta. Jillette kuvaa tilannetta jossa häneltä kysyttiin tiukkoja kysymyksiä. "He started with "How did you get here?" and I started talking about my road to showbiz and atheism and he interrupted and said he meant how the universe was created. I said, "I don't know." He said, "God," an answer that meant Piers didn't know either, but he had a word for it that was supposed to make me feel left out of his enlightened club." Uskontokeskustelu näyttääkin aina menevän juuri tähän. Uskovainen tai uskovaishenkinen esittää haasteina suuria kysymyksiä. Ateistilta vaaditaan vastausta näihin. Tässä pelissä ei voi kuin hävitä:
1: Jos ateisti ei osaa vastata kysymykseen, uskovaiset pelaavat Jumalakortin, joka antaa todellakin sen kuvan kuin uskovaiset tietäisivät ja ateistit olisivat hönttejä.
2: Jos ateisti vastaa kysymykseen, häntä pidetään ylpeänä koska hän osaa vastata noihin kysymyksiin. (Toki moniin uskovaisten esittämiin kysymyksiin itse asiassa on hyviä ja tieteellisiä vastauksia.)
3: Ja jos ateisti vastaa kysymykseen, hänelle asetetaan erittäin kova todistamisvastuu. Ei riitä että ateisti kertoo että hänellä on tiukka vakaumus ja luottamus siihen että asia on jotenkin. Jostain syystä Jumalaa ei koskaan todisteta vastaavalla empiirisellä ehdottomalla tarkkuudella.
Jostain syystä kuitenkin nimenomaan uskontoa myydään nöyryydellä. Samanaikaisesti kun Jumalaa myydään ratkaisuna kaikkiin ihmisen tuntemiin ongelmiin ja kysymyksiin. Uskova todellakin esittää tietävänsä universumin salaisuudet. Uskova luottaa siihen että nämä vastaukset ovat tosia, ja luottamus ja tieto on niin kova että todistamista ei tarvita. Tämä ei kuitenkaan ole nöyryyttä tai tietämättömyyden ja pienuuden tunnustamista. Tämä on sitä että uskonnottomia ja ateisteja luokitellaan tietämättömien moukkien luokkaan.
Ja kyllä, tämän jälkeen voi lainata Jilletteä: "Piers beat me up a bit for being an atheist (that's his job) and then beat me up a bit for being a libertarian (also his job). He did this by asking me impossible questions, questions that none of us, Harold, Richard, me, (or Piers), could ever answer." Uskontopeli on sitä että nöyryys tarkoittaa sitä että tietämättömyyden tunnustavat ja erimieliset hakataan alas ja tätä pidetään niin viihdyttävänä ja tärkeänä että joku ihan oikeasti palkataan tämänlaiseen hommaan.
Sitten ihmetellään että monet ateistit ovat aggressiivisia. Kannattaisiko miettiä mikä on se huutaja joka saa metsän vastaamaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti