Pelon tunne ei välttämättä liity todellisuuteen tai paranormaaliin. Tästä hyvän esimerkin saa siitä, miten olen itse saanut tehokkaita pelästymiskokemuksia hyvin erilaisista tilanteista.
1: Televisiosarjan "Ei vanhene koskaan" alkukohtauksessa on narua hyppääviä pikkutyttöjä. Ei mitään yliluonnollista tai paranormaalia. Mutta ne olivat pelottavia. Sarjakin käsitteli suomalaisia selvittämättä jääneitä murhia, joten yliluonnollisuus ei muutenkaan ollut "päivän sana".
2: "Ring" vaikutti minuun syvästi. Tässä on yliluonnollisuutta. Kuitenkin asiaa painottanee se, että hyvin samantapainen kauhuhahmo elokuvasta "Grudge" ei vaikuttanut samoin ; Tämä elokuva yritettiin rakentaa kauhuelokuvaksi, mutta kun minä katson sitä, se näyttää omituiselta surrealistiselta komedialta, jossa on kovasti makaaberejä mausteita.
Monesti kuulee ajatuksen että kauhu rakennetaan vetoamalla ihmisten luontaisiin pelkoihin. Tämä voi toki olla selittävänä ilmiönä silloin, kun rakennetaan petoihin perustuvia kauhuelokuvia. Kuitenkin olisi hieman erikoista väittää että "Ring" rakentaa tehovoimansa löytämällä mielemme sisältä luonnollisen pelon märkiä pikkutyttöjä kohtaan ja vetoamalla tähän pelkoon. Ajatus tuntuu vieraalta. Tosin tätä voi lieventää korostamalla että Samaran kuolleille kuuluvia ominaisuuksia on korostettu. Ruumiidenpelko taas on tutumpi asia.
En kuitenkaan jaksa uskoa tähän "suoraan pelkoon vetoamiseen".
Itse uskoisin kuitenkin siihen että kiinnostavan kauhun takana on sama kuin kiinnostavan uskonnon ja kiinnostavan huumorinkin kohdalla. Niiden kaikkien kohdalla skeemojen sekoittaminen on hyödyllistä. Pascal Boyerin mukaan skeema on ydintietoa jonka avulla luokittelemme havaintojamme. Tarinankerronnassa arkisuudesta irrottaudutaan nimen omaan siten, että näitä skeemoja ei seurata puhtaasti, vaan niitä sekoitetaan ; Esimerkiksi taikaesineelle voidaan antaa ominaisuuksia sekä "esineiden" skeemasta, että "persoonan" skeemasta. Tämänlaiset yhdistelmät ovat sitten komplekseja ideoita.
Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteetkin ovat usein tämänlaisia. Samoin kuin paranormaalit ilmiöt. Niiden kohdalla luokkien sekottamista ei kuitenkaan korosteta, vaan skeemojen sekoittuminen on ikään kuin juuri se ominaisuus. Ja huumorissa skeemojen sekoittamisesta tehdään iso numero ja erottelu tiedostetaan.
1: Ja tästä syystä lapsella on hauskaa jos joku tanssii hattutelineen kanssa, koska hän tajuaa että hattutelinettä kohdellaan kuin ihmisenä vaikka kyseessä on esine. Itse tosin harrastin pienenä paljon typerämpää ja alkeellisempaa skeemasekoilua ; Minusta oli hauskaa jos laitettiin kengät käsiin tai hansikkaat jalkoihin. On tietyllä tapaa nöyryyttävää muistaa huvittuneensa tälläisistä.
Tätä kautta selittyykin se, miksi kauhuelokuva ja komedia voivat "paiskata kättä", miksi minä nauran kauhuksi rakennetulle "Grudgelle" mutta pelkään miltei identtistä "Ringiä", miksi paranormaalit tapahtumat ovat niin yleisiä kauhussa ... Syy on se, että kauhussa kompleksin idean monilähteisyys kätketään ja komediassa kompleksin idean monilähteisyys on korostettua ja alleviivattua. Kauhukomediassa kompleksi idea tasapainottelee korostetun ja peitellyn erottelun välillä.
Toki tässä tarvitaan vielä sitä yllä ottamaani tunnepuoltakin ; Kompleksissa ideassa täytyy olla jokin osa, joka pelottaa. Tämä lisää pelottavien kompleksien ideoiden määrää hurjasti, tekee määritelmästä joustavamman. Samara on pelottava vaikka pikkutytöt, yksi tämän kompeksin idean olennaisin osa, eivät ole yleisesti pelottavia. Ruumiinomaiset piirteet riittävät. Sekä tietysti se, että tämä kompleksi idea todellakin kompuroi televisiosta, josta tämänlaiset eivät yleensä tunge.
Kuvassa on bloggaajan naaman heijastus miekanterästä, hahmo on vääristynyt ja sekoittunut. Melko pelottava. Mutta toisaalta - niin on peilikin. Sellaiseen katson joka päivä kun olen WC:ssä. Ja siellä on aina joku vieras, ruma, mies. Ja kun huudan tälle perverssille, että menisi edes joskus jonkun toisen vessaan tirkistelemään, niin huutaa vaan äijä takaisin sellaista äänetöntä huutoa. Kammottavaa on sellainenkin!
2 kommenttia:
Mielenkiintoista. Että juuri nelosen kauhuleffan jälkeen törmään blogilistalla heti kauhuaiheiseen postaukseen. Mielenkiintoiseen sellaiseen.
Olen usein joutunut keskustelemaan kauhuleffoista - tai lähinnä siitä miksi niitä katson. Valtaosahan ihmisistä (aikuisista, järkevistä ja tavallisista semmoisista) eivät kauhuleffoja katsele koska a) seestyneet aikuiset eivät (kai) semmoista enää tee ja b) kukaan normaali ihminen ei ehdoin tahdoin halua altistua ahdistukselle, iljetykselle ja ylimääriselle jännitykselle. - Kas kun se normi työpäivä ja jännittävät juonikuviot lähikaupan kassajonossa ja kotiteeveen salkkareissa riittänevät keskivertokansalaisen aktiviteeteiksi.
Niin että, sitten ihmetellään kuin joku (aikuinen) katselee kauhuleffoja ja ihan vapaaehtoisesti.
Olen viimein oppinut vastaamaan ihmetykseen että mitä luultavimmin on kyse adrenaliinista; ihan siinä missä laskuvarjohyppääjän, kiihdytysautoilijan tai surffaajankin harrastuksissa. Kuka narkkaa mitäkin ja millä keinoin... - Ja adrenaliinia voi tosiaan narkata turvallisesti ihan myös soffannurkassa istuen, jännityksestä hikoillen ja kynsiä jyrsien :D
Kauhun rakentaminen ihmisen luontaisten pelkojen ympärille on varmaan se helpoin, osuvin ja uppoavin tapa tuottaa kauhuleffoja. Toisena suosikkina tietysti on se paranormaali genre.
Mutta itse tykkään ehkä eniten siitä "kolmannen luokan kauhusta", jonka perusajatus on se että ihminen pelkää eniten sitä mitä ei näe. Tai no, hieman laajemmaksi sovellettuna: myös sitä mikä ei ole konkreettista, muttei kuitenkaan liian yliluonnollista, vaan jollakin kokemustasolla (vaikka sitten alitajuisesti) mahdollista.
Ensimmäiseen (pelko sitä kohtaan mitä ei näe/tunne) tietenkin sisältyy ahdistavat hiiviskelyt ja tietämättömyys uhkatekijän olemuksesta/sijainnista/aikeista, toiseen (ei-konkreettinen) piinaava painajaismainen tunnelma, surrealistiset kuvat ja tapahtumat, järkyttävät poikkeamat totutusta ja oletetusta.
Pari konkreettista esimerkkiä. Malliesimerkki hiiviskelystä ja hermojarepivästä ahdistuksesta: Se eka, ainut ja oikea Halloween. Veri ei roisku eikä silvottuja ruumiita viskota katsojan silmille, mutta siinä se vitsi pitkälti piileekin. Varjoissa väijyy joku, selkäsi takana on joku. Et näe, et tiedä, et tunne.
Malliesimerkki surrealistisesta painajaisesta: Ring. No, Ringissä on toki oma, jopa vahvakin yliluonnollisuuden leimansa, mutta minuun suurimman ja kamalimman vaikutuksen teki ne unenomaiset näyt ja kuvat, äänistä puhumattakaan. Ring oli ensikatsomalta elämäni kauheimpia kauhukokemuksia :O Siinä oli vaan jotain niin kovin sairasta ja.. erikoista että olin pitkään aivan mykkänä kauhusta. - Enkä muuten aikoihin uskaltanut olla peilin ääressä kun harjasin pitkää tukkaani, etten vaan nähnyt Samaran näköistä tukkapeikkoa :O Myöskin niiden kuolleiden ihmisten kasvot piinasivat (ja kiehtoivat) minua pitkään; mitä nii-in kamalaa ne on voineet viime silmäyksellään nähdä että kuolinnaamio on niin tuskallisen hirvittävä?
Aikoinaan muuten tykästyin ikihyviksi myös Twin Peaks -sarjaan ja elokuvaan, juurikin sen unenomaisuuden ja ahdistavien kohtauksien ja kuvakielen vuoksi. (No, Lynchilla nyt on oma ainutlaatuinen tatsinsa joka leffassa, ja pidänkin kyllä melkein niistä kaikista, vaikkei niitä ehkä kauhuun voisikaan luokitella.)
Hassua muuten tuokin että mainitsit nuo kengät käsissä ja hanskat jaloissa; itse nimittäin lapsena huvittelin usein hanskat jaloissa :D Se näytti todellakin niin huvittavalta, ja sitäpaitsi silloin voi leikkiä apinaa :D
Ohhoh, kirjoitin romaanin. Enkä kyllä silti saanut edes kaikkea aiheeseen liittyvää sanotuksi. Mutta kiitos eniveis, ajatustesi jakamisesta ja omieni herättelystä. :)
Tuossa selityksessäsi oli selvästi ihan eri kulma aiheeseen kuin minulla. Minulla oli eri aiheiden taustalla olevasta perusrakenteesta, sinulla itse aiheista. Se ei välttämättä ole huono.
Esimerkiksi se innoitti kirjoittamaan piirteistä ja rytmiikasta. Se lienee lähempänä tuota mitä sinä ajoit takaa.
Mutta kiva jos joku muukin intoutuu kirjoittamaan pitkästi.
Lähetä kommentti