Sisareni kirjoitti blogissaan luonnon tarkkailusta, hyönteisistä ja kokemisesta. "Kaikki on selkeää kun vain puhtaasti katsoo ja havainnoi mitä silmien eteen avautuu. Toisinaan tämän tavoittaa kun maalaa jotain näkemäänsä. Silloin katseeni kohde ei ole enää vaatimusteni ja halujeni hämärryttävä, vaan omana itsenään ainutkertainen ja ihmeellinen. En minä arvostele ilmassa loputonta tanssiaan hyörivää sääskeä, en minä tuomitse onko se kaunis tai ruma, liian pitkäraajainen tai yksinkertainen, vaadi siltä hyödyllisyyden tai ahkeruuden hyvettä. Se on ihme omana itsenään, leijuen edestakaisin muiden surviaissääskien parvessa ilta-auringon oranssissa liemessä kuin kultainen pilkku. Minä pysähdyn ja katson ja näen." Vertaus tietysti täydentyy siihen että ihmiset ovat kokolailla samanlaisia kuin hyttyset.
Tämänlaista kokemusta korostava maailma on tietysti varsin kaukana empiristisesti kokemisesta. Jälkimmäinen pyrkii nimen omaan luokittelemaan, mittaamaan ja arvioimaan. Ja samaa sukua on tietysti myös etiikkapohjainen arvostelma, jossa havaittuja laitetaan toivottavuusjärjestykseen. Sen sijaan tämä kuvastaa luokitelmista vapaan havaitsemisen unelmaa.
Koska minä olen luokittelija, kutsun tätä fenomenologiaksi. Ja nostan esiin etenkin Husserlin. Huserlin mukaan todellisuus on sitä, joka on edessämme annettuna. Hänestä tämä ei ole sitä mitä tiede etsii kokeellisen mittaamisen, induktiivisten arvausten ja reduktionismin kautta. Husserlin mielestä virhe on jo siinä että yritetään selittää, koska tässä ihminen tavallaan muokkaa maailmaa järkensä kautta sen sijaan että antaisi maailman olla. Husserlille objektiivinen maailma on katoavaisuuden maailmaa - punahuulten hymy latistuu suun ympärillä oleviksi juonteiksi, ja punainen värikin on tuomittu haalistumaan ja hymyn hyytymään.
Husserlin mukaan ytimessä on lebenswelt on vain kokemista ilman luokitteluja. Hänestä Descartesin "ajattelen siis olen" -ajatus on subjektiivisuudelle tärkeä. Mutta aivan eri tavalla kuin miten objektiivisuutta kannattavat ajattelevat. Husserlin mukaan se näyttää että annettuus, tila jossa on minä, jolle "kaikki on siten kuin se näyttää olevan" on selvästi olemassa. Tämä on varmaa, toisin kuin objektiivisuuteen nojaavat asiat. Hänestä irtautuessaan luokittelusta tarkkailu keskittyykin uudestaan. Maailma koetaan eri tavalla ja tarkkailu yrittääkin tämän jälkeen tavoitella itse tietoisuutta. Näin kokemuksesta tulee intensiivisempi. Lebensweltissä eläminen on siis havaitsemisen aktiin heittäytymistä, tarkkailun tarkkailua.
Näin voidaan ajatella että ihminen on luonnollinen ilman keinotekoisuutta. Idea lienee tuttu jokaiselle meditaation ystävälle. Ja molemmat korostavat miten luonnollisena oleminen on niin pirun vaikeaa ; Keskittyminen herpaantuu, ja sitten olemme taas luokittelijoita - ja kutsumme "jotain jota ei voi kuvata" jollakin luokitelmalla. (Kutsuen sitä vaikka luokitelmalla "oranssi" tai rakentamalla analogisen vertauksen abstraktiin ihmisen keksimään merkkijärjestelmän yksikköön, "pilkku -välimerkkiin".)
Esimerkiksi minä en kykene vain olemaan ja katsoman akvaariotani. Minun on ihmeteltävä kalojen etologiaa. Selvitettävä kirjoahvenparkojeni käyttäytymisrutiinit. Näin olenkin esimerkiksi testanut ahventen poikastensuojeluvaistoa tarjoamalla niille ruokaa ja katsomalla hakevatko ne syömistä vai purevat kättä joka niitä ei sillä hetkellä ruoki ja joka on toisessa päässä akvaariota lähellä niiden poikasia. (Mikä riippuu tilanteesta, uusi liike aikaansaa hyökäämisen ja nopea liike aikaansaa voimakkaamman reaktion.) Testasin myös osaavatko kalat vuorotella, jolloin toinen hyökkää ja toinen syö (eivät, yhdessä toimivat).
Samoin en voi olla luokittelematta akvaariossa olevia kalanpoikasia. Sidon ne esimerkiksi näkymättömällä siteellä vanhempiinsa, jonkin hassun objektiivisen induktion pohjalta. Samoin olen ajatellut kalojen suojelurytmiikkaa, joka on omituinen sekoitelma K- ja r -strategioita ; Ne tuottavat paljon poikasia joihin sidotaan aika vähän energiaa. Kuitenkin näitä varten kaivetaan työläästi kuoppa jossa kalanpoikaset ovat yhdessä kasassa ja tätä kasaa suojellaan ja tässä sitoutetaan paljon molempien energiaa. Tätä kuitenkin näytetään sitouttavan vain sen aikaa kun kalanpoikasilla on ruskuaispussia jäljellä. Sen jälkeen kalanpoikaset levittäytyvät kuopasta ulos ja vanhemmat alkavat yksinkertaisesti syömään niitä poikasia jotka vielä pari päivää aikaisemmin olivat niille niin puolustuksen arvoisia. Ajatukseni vetävät toiseen abstraktioon, havaitsemattomissa olevaan tilaan jolle oletan ties minkälaisia rakenteita. Ja tämä saa minut uskomaan että luonnossa poikaset varmaan vaeltelisivat kauaskin, nyt ne ovat samassa pienessä tilassa, joten ne eivät pääse vanhemmistaan eroon.
Tässä rytmiikassa minä lienen se joka luokittelee, ja kalat toimivat impulssiensa pohjalta. Kenties niillä ei ole itsetietoisuutta, tietoisuutta omasta tietoisuutta, joten niiden elämä ei koskaan saavuta Husserlilaisen itsetarkkailun tilaa. Kuitenkin kalojen tekojen luonnollisuus-autenttisuus on selvää. Tämä muistuttaakin että lebensweltin vastakohtana onkin tiedostamisen korostaminen ; Siinä tiedostamaton ja piilotajunta nähdään jonain joka manipuloi meitä. Jos emme kiinnitä huomiota, seuraamme toisten manipulatiivisia ja valheellisia vihjeitä ja ajaudumme epäautenttisuuteen. Sen sijaan meidän olisi oltava tietoisia ja otettava kontrolli sisällämme olevista autenttisista riippuvuuksista ja mielihaluista, huomattava mitkä tavat ja mieltymykset ovatkin itse asiassa meille destruktiivisia ja tätä kautta potentiaalisesti koko luontomme tuhoavia. - Ja vedettävä näitä taipumuksia turpaan, vaikka ne tuntuvatkin kovin pakottavilta ja vastaansanomattomilta.
En tiedä, onko näin. Mutta nautin pirusti akvaariostani. En ole kuitenkaan kokenut sen parissa luultavasti ainuttakaan meditatiivista tuokiota.
Ehkä toiset ovat spontaaneita taiteilijatyyppejä ja toiset yksityiskohtiin nyhääviä skientistejä. Ja että tämä - sen sijaan että katsottaisiin vain toisen metodi ja elämistapa inhimilliseksi - voisi olla se oikea pohjimmainen luonto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti