coping

"I see it all perfectly; there are two possible situations - one can either do this or that. My honest opinion and my friendly advice is this: do it or do not do it - you will regret both."
(Soren Kierkegaard)

Eilisen miekkailuharjoitusten jälkeen juttelin hieman Windsorin kanssa copingista. Esimerkiksi matkoilla ollessani olin helpottunut siitä että minun ei tarvinnut olla sosiaalinen kenenkään kanssa. Että ihmisten kanssa oleminen on, kuten asian selvästi muotoilin "demanding, but fun, but hard, but demanding." (Siis vähän kuin miekkailu.) Että oli kevyttä ilman. Kuitenkin elämäni näyttää täyttyvän nimenomaan siitä että teen asioita jotka ovat vaativia mutta raskaita mutta hauskoja. Kaikki menee siihen että jossain on ongelma. Elämäni on sitä että olen huolissani (concerned) ja miettimässä sitä miten kaikkine heikkouksineni tulen toimeen näiden haasteiden kanssa (coping). Olen ainaisessa valmistautumistilassa (orientation).

Joku voisi olla lohdullinen ja sanoa että "You don't have to worry so much." Joku toinen voisi sanoa että tämänlainen asennoituminen ei ole kovin tervettä, että "oletko harkinnut terapiaa". Joku - enemmistö - voisi sanoa että olen vaikea ihminen. Itse taas sanon, että muut ihmiset ja yhteiskunta ovat minulle vaikeita. Osittain syynä on ymmärtäminen. Tässä kohden ymmärtämättömyys on kuitenkin jotain hyvin erikoislaatuista. Kierkegaardia lainaten voisi sanoa että "People understand me so poorly that they don't even understand my complaint about them not understanding me."

Kysymys on oikeastaan siitä, että voinko ja saanko tehdä niitä asioita joita haluan tai jotka ovat itselleni luontevia. Jos en saa, olen toisten komennusvallan alla, enkä silloin tasan tarkkaan tule onnelliseksi. Jos taas käsittelen vaikeudet, saan tehdä mitä haluan enkä anna rajoitteiden estää minua. Mutta prosessi koostuu siitä että joudun taistelemaan, murskaamaan ja lannistamaan monta ihmistä. Enkä tule tästäkään onnelliseksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että minusta ei tule hevillä "runoilijaa", ainakaan siinä mielessä miten Kierkegaard asian esittää "What is a poet? An unhappy person who conceals profound anguish in his heart but whose lips are so formed that as sighs and cries pass over them they sound like beautiful music." Minusta tulee vain vihainen ja kyynistynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että elämäni ei siis ole mitään prosessia jossa oikeastaan kasvaisin miksikään persoonaksi. Haen toki asioita lähisiwan ulkopuolelta, mutta tällä ei ole hirveästi väliä, sillä ongelmani ei ole lannistuminen vaan vittuuntuminen.

Kaikki on selviämistä ja juuri missään ei ole kysymys mistään onnellisuudesta sanan oikeassa ja täydessä mielessä.

Tämä voi vetää mietteitä Nietzschen suuntaan. Se on suunnilleen ainut toivoni. Hän nimittäin vastusti esimerkiksi kristinuskoa elämälle vieraana voimana. (Toki muistakin syistä, mutta tämä on tällä hetkellä oleellista.) Hän korosti sitä että uskonto vaatii usein yksilöitä uhrautumaan väkisin muiden edestä. Ja että uskonto nimenomaan korostaa muuttavansa ihmistä tältä osin. Tämä tekee siitä elämälle vieraan, yksilöille tuhoisan. Nietzsche korosti että ihmisessä itsessään olisi jonkinlaiset elämää ylläpitävät voimat. ; Minun, näin evoluutikkona, on hyvä huomauttaa että en vedä tästä ajatuksia nihilismiin. Vaan rinnastan asian evoluutioon ja ihmisen lajinmukaiseen käytökseen. Evoluutio liittyy etiikkaan siinä että se tarjoaa keinot niin altruismiin kuin itsekkyyteenkin. Mutta se laittaa mukaan aina ehtoja. Evoluutio tukee pääasiassa hengissä selviämistä. Se tukee elämää tukevia voimia ja se on mestaroinut tämä kanssa kauan. Ihmiset jotka ideologioilla yrittävät muuttaa tätä luonnontilaa voidaan nähdä elämälle vieraiksi voimiksi.

Evoluutioteema on kannaltani kätevä, koska moni muistaa että onnellisuus ei välttämättä liity prosessiin- toisin kuin Nietzschellä jolle haasteellisuus ja onnellisuus liittyivät yhteen. Homeostaasissa pysymistä palkitaan mutta siitä poikkeaminen johtaa palauttavaan prosessiin johon voi liittyä esimerkiksi sellainen että eliö varustetaan ties miten monenlaisilla kipureseptoreilla. Uskallan sanoa että vittuuntuneisuus pitää minut elossa. Coping tarkoittaa sitä että en pane läskiksi koska haluan elää vielä huomennakin.

Selvät sävelet

"Unkurissa" kuvattiin asumishistoriaa, osoitteen suhdetta itseen. Itsekin olen kokeillut kaikenlaisissa paikoissa asumista. Esimerkiksi olen kyykännyt pari viikkoa hippikommuunissa. Tämä kertoo minusta paljon. Paitsi sitä kautta että olen asunut, myös sitä kautta että en kauaa.

Yleisesti ottaen asenteeni osoitetta kohtaan on ollut melko kyyninen ; Olen korostanut Magnus Millsin "Taivaanrannan kulkijoiden" tyyliin sitä, että ei ole tärkeää missä asuu vaan kenen kanssa. Kuitenkin tämä ei ole koko totuus. Kun muutimme Korsosta Keravalle, huomasin että ikävöin vanhaa lääväämme Korsossa. Korson asunnossa ei ollut teknisesti hirveästi kehuttavaa. Se oli esimerkiksi kylmä talvella, ja hiiret pyrkivät sinne. Matkat olivat kaikkialle pitkiä. Ja alueella oli tiettyjä rikollisia osa-alueita. Keravan talo on kaikilla mittapuilla laadukkaampi. Mutta minun piti silti tottua uuteen ympäristöön ja uusiin olosuhteisiin. Korson asuntoon taas totuin jo ensimmäisenä päivänä, heti. ; Keravalla makoilin lattialla ja yritin tottua asuntoon. (Jostain syystä tykkään makoilla lattialla. Olen tehnyt sitä jopa työpaikassani. Iltamabileen kaltainen juhla johti siihen että makoilin lattialla ja he kutsuivat minua firman lemmikkieläimeksi.) Kolmisen kuukautta meni. Kuitenkin totuin Keravan asuntoon ja nyt pidän siitä. Nyt voin keskittyä siihen kenen kanssa asun.

Ylläoleva on melko kuvaavaa. Muutosvastarinta on perusolemuksessani ja luopuminen on vaikeaa. Kuitenkin juuri luopumiset auttavat jäsentämään asioita. Ne pakottavat organisoimaan ajatukset mielessä. Minulla on tietysti ollut aika iso - ja luonteeltaan yllättävän emotionaalinen - tilanne ; Uskaltaisin sanoa että "best (wo)manini" häipyy lähituntumasta. (Naimisiinmennessä minulla on siis kaaso?) Tämä on tietysti ollut luopumistilanne. Tämä on vaatinut jäsentämään ystävistöä ja muuta sosiaalista karttaa aika radikaalisti. Olen prosessissa miettinyt eri ihmisiä aivan lapsuusaikoja myöten.

Nyt(kin) sain luontevasti apua lueskelusta. Sain asiaan sisältöä yllättävästä tahosta. Thomas Müllerin "ihmispeto" -kirja nimittäin kertoo psykopaateista sarjamurhaajista. Kun heidät laitetaan vankilaan, he tietysti käsittelevät luopumista. Coping-keinona, ratkaisuna, näyttää olevan hetkessä elämisen ja nostalgian sekoitus. Sarjamurhaajien yleinen kertoma näyttää olevan se, että vaikka heidät laitetaan vankilaan, heiltä ei voida ottaa pois heidän jo tekemiään tekoja. Nämä he saavat mukanaan vankilaan. Näin ollen onnellisuuden avaimia voi hakea - hieman mielenterveemmin tosin - siitä että osaa nauttia hetkestä ja muistaa että hetket muuttuvat "oman elämän kannalta ikuisuudeksi", muistoihin. Niitä taas ei mikään - paitsi dementia - vie pois.

Tämä auttoi ainakin minua. Ensialkuun minua inhotti se, että konkreettinen kohtaaminen jää pois. Tähän sain jopa "selvitettyä syyn". Eleet ja ilmeet itsessään ovat jotain jota voi muistella. Mutta jotenkin tuntui että sarjamurhaajien kikka ei riittänyt. Vasta tätä kautta selvisi se mikä eleissä ja ilmeissä on niin tärkeää ; Ne auttavat muullakin tavoin kuin (1) yhteydessä muistoihin tai (2) siihen että ne ilmeet itsessään ovat niin ihastuttavia. Ne auttavat kommunikaatiossa juuri sillä hetkellä. Kommunikaation juuri tapahtuessa ilmeistä on apua.

Suvi on ilmeiltään ja olemukseltaan avoin ja ymmärrettävä. Tämä ei suinkaan ole mikään ilmiselvyys. Toisten ihmisten ilmeet ja eleet ovat yksinkertaisesti sellaisia, että niitä on vaikeampi tunnistaa kuin toisten. Esimerkiksi oman isosisareni ilmeistö on sellainen, että vaikka olen asunut vuosia saman katon alla hänen kanssaan, olen hänen ilmeistään "hyvin pihalla". Onneksi hän on muutoin luonteeltaan temperamenttinen ja "dramaattinen", joten tämä saadaan korjattua tätä kautta. Tiedän mitä hän aikoo, tai jotain sinne päin. Suvi taas kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, joiden ilmeitä on varsin helppo tulkita. Syynä on hänen luonteensa avoimuus että tuuri ; Mukana eleistössä on paljon hänelle itselleen luultavasti tiedostamattomiakin piirteitä, joiden tunnistaminen on melko helppoa. Kuten taipumus lievään karsastukseen väsyneenä. Nämä auttavat tunnistamaan "mistä on kysymys", vireystila ja monet muut asiat tulevat esille kuin itsestään. Elämästä tulee näin kannaltani paljon vaivattomampaa. Kykenen olemaan rennosti, kun ymmärrän mistä on kysymys. Tämä auttaa kovasti kaiken muun kanssa ~ Toki viihdyn hänen kanssaan muistakin syistä. Mutta nämä säilyvät tekstimuotoisessa viestinnässä.

Tämä näkyy osittain myös siitä miksi vihaan poliittista korrektiutta ja tekohymyilyä ; Ne vähentävät variaatiota. Tilanteiden tulkitseminen muuttuu vaikeammaksi. Kohteliaan varovainen kyllä joka taroittaa ei sekoittaa mielen varsin helposti. Se on ärsyttävää. Moni kokee tekohymyilyn kohteliaana ja ihmistä säästävänä. Minulle se tuo lähinnä vaikeuksia.
1: Tosin rehellisyyden vuoksi minun on myönnettävä että minulla itse asiassa on pari kaveria, joiden kanssa takana on nimen omaan sosiaalinen peli. Esimerkiksi eräs ninjutsua harjoittava kaveri on "moraaliltaan omituinen" ja sosiaaliselta luonteeltaan "tunnustuksellisesti manipulatiivinen ja karismaattinen." Heidän kanssaan tilanne on varsin mielenkiintoista. Mutta se ei perustu luottamukseen, vaan enemmän kiinnostuksen kohteisiin ja niiden jakamiseen kuin luottamukseen yksityisissä ajatuksissa, mieltymyksissä ja tunneasioissa.

Tästä päästään tietysti siihen miten kertakaikkisen mainio puoliso minulla on tällä hetkellä. Hänen eleistönsä ei ole "täydellisen selkeä" - esimerkiksi sotken hänen viattomamman virnistyksensä halveksivaan hymyyn, ja joudunkin usein kysymään kummasta on kyse tällä kertaa. Mutta hän on hyvin suora (mikä ei tarkoita kiroilua tai rääväsuisuutta, tältä osin Paula on hyvin maltillinen). Muistan kuinka appiukkoni varoitteli minua siitä että Paula on suorasukainen, kiertelemätön eikä koristele mitään asioita. Hän pelkäsi että tämä voi tuntua epäkohteliaalta. Minusta se on tietysti mitä mainioin asia. Olen asunut hänen kanssaan vuosia, eikä hän ole vielä jäänyt kertaakaan kiinni valehtelusta, edes pienestä. Ymmärrän yleensä mistä on kysymys, tai ainakin jotain sinne päin.
1: Tietysti viihdyn hänen kanssaan muutenkin. Ja tietysti ihailen Paulan älyä ; Olen häneen verrattuna aika yksinkertainen. Minusta tämän kokeminen on itse asiassa aika mukavaa. Usein nimittäin tuntuu että ihmiskunta ei ansaitse sitä "tuplasapiensia" latinankieliseen lajinimeensä. Tämä arkikokemukseni auttaa samastumaan heihin ja kestämään epätäydellisyyttä. Että tietysti opettaa nöyryyttä, joka on kohdallani tärkeää. Minulla olisi muutoin maan kokoinen ego siinä missä se nyt on vain kaupungin kokoinen.

Tämä reflektio siis vahvisti suhdettamme aika paljonkin. Uskallan sanoa että meillä menee tällä hetkellä oikein mainiosti. Vaikka tilanne kaiken kaikkiaan voisi olla sellainen että paranoidimpi olisi voinut alkaa mietiskellä "ihan vääriä asioita" ja päätynyt mustasukkaisuuteen tai huonolla itseluottamuksella ryyditettynä "kakkoseukkona" olemisen. Oikeastaan voidaan sanoa että varmistui että kyllä minulla on "ihan ykköseukko". Minulla on vain muidenkin ihmisten kanssa spesiaaleja ja läheisiä suhteita. (Muita edes potentiaalisia kilpailijoitahan ei tässä rintamassa edes ole.)
1: Mikä sekin on huomio. Olenhan luonteeltani hieman erakkomaisuuteen taipuvainen. Enkä koskaan soittele ihmisille, vaan he soittelevat minulle. Joskus sosiaalisen käyttäytymisen vaikeus sekaantuu itseltäkin yleisempään kyvyttömyyteen mihinkään syvempiin ihmissuhteisiin.

Jännittävää olikin se, että sopeuduin muutostilanteeseen suunnilleen siinä vaiheessa kun tajusin eleistö-viestinnän merkityksen. Se ei ollut suoraan se, että olisin kopioinut sarjamurhaajien kikan. Vaan se, että kokeilin sitä ja tajusin miksi sarjamurhaajien kikka ei toiminut. Ihmismieli on kummallinen. Se kykenee yllättämään itsensä.

Uskontoa liskoille.

Myers oli saanut tapansa mukaan kommentaattorin. Kommentaattori on agnostikko, joka pitää joistain uskonnon ja joistain ateismin osista. Ja vihaa loppuja. Hän on tiivistänyt kommenttinsa ytimen seuraavalla tavalla : "For the more extreme atheist, all this looks irrational and therefor unacceptable. But I'm arguing something more delicate; yes, I agree, it's irrational, but that doesn't render it unacceptable or valueless. Why not? Because the human brain is a kludge of three major operating systems; the ancient reptile brain (motor functions, fight or flight types of instincts, etc.), the limbic or mammalian brain (emotions), and the most recent neocortex (rationality)."

Näkemys edustaa varsin mallikkaasti uskomiseen uskomista. Hänestä usko ja uskonto ovat totaalisen irrationaalista mutta uskominen helpottaa tunnetasolla elämistä. Tätä kautta hän nostaa esiin sen, miten aivoissa on monta tasoa. Hän moittii ateismia siitä että se käsittelee asioita pelkästään "neokorteksin kautta", eli pelkän rationaalisuuden ja tieteellisyyden kautta. Hän kertoo selviämistarinoita, jotka näyttävät siltä että uskonto on hyvä coping -menetelmä.

Tämä toki nostaa esiin sen, miten uskonto usein on monenlaisessa suhteessa luonnontieteiden kanssa ; Teologiassa uskova ihminen on tietysti luonnontieteellinen biologinen toimija, ja ihmisaivot ovat rajapinta jossa asiat viimeistään törmäävät. Tässä uskomiseen uskomisessa aivokuvannuslaitteet painavat uskonnon aivojen sisään. Samalla uskonto tosin painuu piiloon kaikelta rationaaliselta kritiikiltä.

Tätä kautta uskonnon ja luonnontieteen suhteesta tulee vakiintuneella tavalla asymmetrinen ; Luonnontiede joka auttaa uskoa on hyvä asia, ja teologi voi - ja hänen jopa tulee - vedota tieteellisiin faktoihin jotka sopivat uskontoon ja auttavat jäsentämään tätä. Mutta jos luonnontiede ottaa teologian hampaisiinsa, tämä on jotain jota ei saa tehdä "koska kyseessä ei ole senlainen asia." Tässä tieteen annetaan raastaa usko järjettömäksi irrationaaliseksi asiaksi, ja tämä tunnustetaan, mutta tällä ei nähdä mitään merkitystä. Uskontokritiikkinä tilanne on "not good enough".

Tosin samalla myönnetään että uskonto tai uskominen eivät ole järkeviä asioita. Mielenterveyden suojelu irrationaaliseksi tunnustetulla uskonnolla antaa sille "täytyy olla hullu ettei sekoa" -tyylisen roolin. Uskonto on tälläisessä tavassa todellisuudentajun vääristymä, jossa hallusinoidaan kuvitteellinen ystävä jolle fantasioidaan kuvitteellinen ystävyyssuhde. Ja tämä suojelee hulluudelta. Uskonnolle annetaan rooliksi irrationaalinen tunteille vallan anto.

Minä en -kenties monien yllätykseksi- oikein pidä tämänlaisesta lähestymisestavasta. On vaikeaa kunnioittaa uskontoja jos niitä pitää höpönpöpönä jota tehdään jonkun psykologisen kivuuden vuoksi. Sellainen tuntuu pinnallisuudelta, typeryydeltä. Kysymys uskonnon kannattamisesta muuttuu "tyhmän onnellisuuden" ja "järkevän surullisuuden" väliltä. Olen kohdannut liian monta kertaa "Sika vai Sokrates" -kysymyksen, ja olen liian elämän kyynistämä ollakseni valitsematta Sokratesta. En lähtisi siksi rakentamaan uskontopuolustusta sen varaan että siitä tehtäisiin halveksittavaa ja typerää.

Toisaalta coping -järjestelmässä on jäljellä toinenkin kummallisuus. Siinä tuntuu olevan romantiikan ajan ja valistuksen ajan kilpailuhenkeä ; Järki ja tunne asetettiin vastakumppaneiksi, jossa toisen voitto on toisen tappio. Kommentoijan tavoin minäkin uskon vahvasti että tunteet ovat erittäin hyvä elossapysymismekanismi. Tunteet ovat hyödyllisiä. Aivan kuten kommentoijakin, katson evoluutioteorian toimivan varsin hyvin selityksenä sille miksi ja miten meillä on tunteet ; "Emotions like fear, love, rage, even hope or anticipation, were selected for because they helped early mammals flourish. Fear is a great prod to escape predators, for example, and aggression is useful in the defense of resources and offspring." Luulin kuitenkin että ihmisilä on kaikki kolme aivo -osaa siksi että niitä kaikkia voidaan käyttää. Tätä kautta haenkin kokonaisvaltaisuutta. Myös järki on ollut evolutiivisesti edullinen. Siksi ei pitäisi halveksia mitään osiota. Jos uskonto on totaalisen irrationaalista kuten kommentoija esittää, se tarkoittaa sitä yksi aivoalue jätetään käyttämättä. Tämä on todiste siitä että kyseessä ei ole paras mahdollinen järjestelmä. Evoluution apupakasta jätetään pois jotain joka on hyvin hyödyllistä. Kommentoijan oman argumentaation mukaan tämän pitäisi tarkoittaa sitä että tämä olisi hyvä hylkäämisperuste uskonnolle.

Ateisti voi sen sijaan puolustautua tässä kokonaisvaltaisuusajattelussa siihen että uskonto ei ole mikään ainut tunteiden lähde. Uskova voi kokea saavansa avun uskostaan, mutta tämä ei tarkoita sitä että kyesessä olisi jokin taikaluoti jonka ulkopuolella ei olisi keinoja. Tunnetyhjiösyytös on melko omituista, joskin usein törmättyä, perustelua. Uskonto toki sidotaan usein etiikkaan, mutta tosiasiassa uskonnon poisottaminen ei tarkoita sitä että etiikka hylätään. Tämänlainen tunteettomiksi pilkkaaminen on itse asiassa ad hominem -argumentaatiota.

Kaiken kaikkiaan tämänlainen uskonnonlähestyminen tuntuu jotenkin kaikenkattavasti epäkunnioittavalta. Kaikesta riistetään arvo. Uskonto on typeryyttä ja ateistit tunnekylmiä sikoja. Tässä on tietysti jotain varsin kyynistä ja tämänlainen suorastaan pessimistinen kaikkien pilkkaaminen on jotain jota en voi olla jotenkin tsemppaamatta. Mutta jos agnostismi olisi todellakin tälläistä, en jaksaisi olla agnostikko. Siksi en voi olla lainaamatta häntä itseään "A Democrat who criticizes another Democrat, does not automatically become a Republican."

Saaminen ja antaminen.

"The cranky neither forgive nor forget. The demented forget but not forgive. The naive forgive and forget. The wise forgive but do not forget."

Anteeksianto nähdään kovasti erilaisina asioina. Tällä kertaa jaan sen kahtia.

Otan tässä apuvälineeksi hieman keinotekoisen kielileikin. Englannin kielessä "forgive" on anteeksiantamista, ja "forget" on unohtamista. "Give" on antamista ja "get" on saamista. Oikeastihan tälläiset sanaleikit ovat yleensä arkipuheessa "vakuuttavampia kuin pitäisi". Sanan rakennehan ei kerro välttämättä muusta kuin sanansäätäjien kulttuurista, eikä siitä mistä puhutaan. Etymologinenkin käsittely on ongelmallista, koska sanojen merkitykset elävät kielessä ja kulttuurissa. Niin "julkisten määritelmiensä" kuin "kirjoittamattomien pohjasävyjensäkin" suhteen. Siksi on hyvä muistaa että kielileikki on tässä vain asian ymmärtämistä auttava elementti.

Minulla on myös aiheesta mielipide, ja annan sen näkyä. (Lukijalta siis odotetaan "jotain".)

Anteeksianto egoistisena coping -menetelmänä, jossa keskiössä on tekoon liitetty nihilismi.

Tämä on sellaista armoa, jossa "forgive" ja "forget" yhdistyvät. Eli asian unohtuminen ja luopuminen korostuvat : Eli anteeksi annetaan siten että asia ei enää tunnu pahalta, tai se unohdetaan. Eli anteeksiantaminen tarkoittaa sitä, että tapahtunutta ei enää muisteta tai sitä ei pidetä pahana.

Tähän versioon keskittyy tarina hyvästä uhrista. Tästä hyviä esimerkkejä saa helposti tutustumalla itsehoito -oppaisiin. Niissä löytyy tarinoita tapauksissa, joissa esimerkiksi annetaan anteeksi jollekulle joka on tappanut oman perheen. Niissä korostetaan miten anteeksiantaminen on auttanut anteeksiantajaa, ja kun noinkin isoissa asioissa voidaan antaa anteeksi, niin tietenkin myös pienemmissä asioissa pitää.

Perustelut sille, miksi anteeksi pitäisi antaa rakentuu sille että uhrilla ei enää olisi itsellään paha mieli. Tästä syntyy anteeksianto itsehoidollisena asiana. Anteeksiannossa korostetaan tunneimpaktin minimoimista, ja se pitää tehdä itsensä vuoksi. Anteeksianto tapahtuu kun asiasta ei enää välitä, ja kun paha mieli poistuu, on uhrin kivempi olla. Se, mikä ei enää vaikuta ei vaivaa. Perustelu on egoistinen.

Tämä on tietenkin syyllistävää niille, jotka eivät pysty unohtamaan kokemuksiaan. Heille ikään kuin viitataan että "anteeksiantamattomuus tarkoittaa itsensä vihaamista". He ovat itseään vihaavia "huonoja uhreja". Lisäksi tämä anteeksiannon malli perustuu nihilismiin. Pahan teon vaikutukset kielletään. Se perustuu siihen että jos joku lyö minua, annan anteeksi kun joko lyönti tapahtumana on niin merkityksetön, että se unohdetaan. Tai sitten lyönti on tekona niin amoraalinen, että se ei saa aikaansaada tunnereaktioita. Tämä on nihilismiä. Taustaoletuksena on, että pahan merkitys ja arvo poistetaan. On toki selvää että paha, joka on lakaistu maton alle, ei vaikuta.

Toinen tapa suhtautua anteeksiantoon on erottaa saaminen ja antaminen, jolloin armo on sosiaalinen ja ansaitsematon lahja uhrilta tekijälle. Sille tyypillistä on se, että copingia ei enää tarvita.

Tässä "Forgive" (anteeksianto) on sosiaalinen aktio ja "forget" (unohtaminen) on itsekäs aktio. Kuten esineidenkin kohdalla, voit antaa asioita saamatta mitään tilalle, ja voit saada asioita antamatta mitään takaisin.

Tässä anteeksianto on sosiaalinen tilanne. Ja jotta anteeksi voisi antaa täytyisi olla jotain, jota antaa anteeksi. Tässä korostuu se, että on oltava muisto tai negatiivinen kokemus. Merkityksetön asia ei armoa kaipaa. Jos unohdus on jotain joka tulee itselle, on anteeksianto aktio, jossa uhri antaa tekijälle luvan jättää syyllisyyden taakka. Kyky tähän on tietenkin vaikea asia. Sillä tässä armo vaatii uhrilta enemmän. Sitä ei voi myöskään perustella millään joka tulee itselle. Anteeksiantaja ei saa mitään takaisin, siitä ei tule "sellaista rapsutusta" jota ei voisi saada pelkästään unohtamalla ja asian arvon kieltämällä. Teko ei siis ole itsekäs. Eikä rationaalinen.

End of esittelyt.

Sosiaalisen "lahja -anteeksiannon" psykologinen vaikeus verrattuna egoistiseen "unohtamis -anteeksiantoon" on melkko helppo näyttää. Kübler-Ross model sisältää viisi porrasta, joiden avulla ihmiset kohtaavat ikävät asiat. Ihmiset käsittelevät tuskan yleensä tässä järjestyksessä. Ensimmäiset ovat "helpompia", ja vasta kun ne eivät toimi siirrytään "vaikeammille" tasoille. Niiden kaikkien apu on tietysti siinä, että niin epärealistisia ja epäloogisia kuin ne usein "empiiris-rationaaliselta mieleltään" ovatkin, ne kuitenkin auttavat ihmistä selviämään hengissä. Vaiheethan ovat :
1: Denial eli asian kieltäminen. Tässä henkilö hylkää asian. Koko asian arvo kielletään. Tämä on itse asiassa juuri sitä "forget" -filosofiaa äärimmillään.
2: Anger, eli viha, joka tarkoittaa sitä että asian olemassaolo myönnetään. Sillä nähdään arvoa. Itsehoito -oppaissa tätä pidetään usein pahana asiana, ja se on se pieni itsekäs ääni, joka vaivaa ja kalvaa, ja josta pitäisi päästä eroon. Tässä portaassa anteeksiantoa vaativa tapaus tai tilanne on, joten siitä tehdään ongelma. Vihan kieltäminen johtaakin helposti siihen että denial muuttuu pysyväksi tilaksi. Silloin tuska loppuu unohdukseen, kieltämisen äärimmäiseen muotoon. Unohtamisen yrittäminen on samaa kuin yrittäisi kieltää tapahtuman olemassaolon itselle.
3: Bargaining on tila jossa ihminen yrittää tehdä sopimuksia ja käydä kauppaa asioista. Haetaan kiertotietä ja kompensaatiota.
4: Depression on tila, jossa ihminen on asian kanssa, mutta tappiolla ja suruissaan. Asian olemassaolo on hyväksytty ja raivo ja kikkailu on havaittu vain irrelevantiksi pyristelyksi jotta se voitaisiin muuttaa.
5: Acceptance tarkoittaa asian hyväksymistä. Tällöin paha teko tiedetään tapahtuneeksi, ja sen kanssa eletään. Siitä on tullut olotila. Tekoa ei tarvitse pitää eettisesti oikeana. Silti asia ei enää ole ongelma. Siitä on päästy yli.

Tietenkin portaissa heivaillaan edestakaisin, ja voidaan jämähtää mihin tahansa. Taantumaakin voi tulla. Ja jotkin vaiheet voidaan ohittaa nopeasti. Ja jollakin ihmisellä voi olla "suosikkitilakin". Ihmisen psykologia on joustavaa. Mutta vaiheet on kuitenkin ihan hyvä muistaa.

Tämä selittää sen, miksi itsehoito -oppaiden unohtamista korostava näkemys on suosittu. Se antaa ensinnäkin nopeasti ja muihin menetelmiin nähden helposti hyvän mielen. Ja koska armeliaisuutta pidetään hyvänä asiana, ihmiset luonnollisesti haluavat vaikuttaa armeliailta myös itselleen. Jos armo on helppoa, he leimautuvat helpommin armeliaiksi, ja sekös se antaa sosiaalista rapsutusta. Unohtaminen ei "ihan suotta" ole saamista. Antaminen on vaan niin pirun paljon vaikeampaa. "Never does the human soul appear so strong and noble as when it foregoes revenge and dares to forgive an injury."

Riskinä on "vaikean tien kulkijalle" on tietenkin se, että uhri marttyrisoi itsensä kokemuksiensa kautta. Tällöin kokemus muuttuu "tarinaksi hyvästä uhrista". Ja sillä saa sosiaalisissa tilanteissa ylimääräistä empatiaa, hänelle ollaan sympaattisempia ja ymmärtäväisempiä. Marttyrisoija märehtii asiaa ja pitää väkisin yllä tuskaa. Silloin uhrina olo jatkuu ikuisesti, eikä tilannetta ratkaista. Muistelu ja käsittely eivät ole sama asia. Ja siksi puhekin voi olla sekä terapeuttista puhetta jossa asiaa ratkotaan, että tilannetta ylläpitävää uhripuhetta. Siksi korostankin sitä että "Ei ole ongelmaa johon ei ole ratkaisua. Jos niihin ei ole ratkaisua, ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja." Mennyt pitää vain ottaa sellaisenaan, sitä ei voi muuttaa. Se ei tarkoita ei unohtamista eikä tapahtuman arvon minimoimista tai tunteiden kuoletusta. Helppoa? Ei taatusti.

Mutta miksi kaiken muka pitäisi olla helppoa ja aina toimivaa? Kun ei kuitenkaan ole. Joskus pitäisi jopa miettiä, onko kansanmurhaajille anteeksiantaminen rikos ihmisyyttä vastaan vai ei. (Itse en osaa siihen vastata. Itsestäänselvä se siis tuskin on.)

Automaattinen puolustus.

"Anna Valerious:"We Transylvanians always look on the brighter side of death."
Van Helsing:"There's a brighter side of death?"
Anna Valerious:"Of course. It's just harder to see." "
(Stephen Sommers,"van Helsing")

Tämä on tavallaan jatkoa tälle aikaisemmalle jutulle. Laajemmassa kaavassa tämä on tietenkin olennainen osa ajatteluvirheiden painotusasiassa, joiden huomioimista pidän olennaisen tärkeänä osana koko ajatteluprosessin käsittelyssä sekä esimerkiksi argumentaatiovirheiden metsästyksessä - ja jopa evidenssien painoarvoissa.

Puolustusmekanismit eli defenssimekanismit ovat tärkeä ja olennainen osa ihmisen psyykkistä itsesäätelyä. Niiden avulla selvitään vaikeuksista. Ajatus siitä että ihminen torjuu eri tavoin, on peräisin Freudin psykonalyysistä, mutta sitä käytetään myös siitä irrallisissa psykologian teorioissa. Pääideana on se, että kun ihminen kohtaa vaikeuksia, stressiä ja kognitiivista dissonanssia, hän yleensä selviää niistä jotenkin. (Jos ei, seurauksena olisi itsemurha.) Defenssimekanismeille ominaista on se, että niihin turvaudutaan automaattisesti, ilman että asiaan erityisesti keskitytään. Tämä erottaa defenssimekanismit coping -mekanismeista, joissa tunteita hallitaan tietoisesti.

George Eman Vaillant on jaotellut defenssimekanismit neljään tyyppiin. Otan näistä muutamia esimerkkejä. Luokituksista ei ole yksimielisyyttä, joten jonkun mekanismin sijainneissa on "lähdekohtaista vaihtelua". Toinen huomattava asia on se, että erilaisia nimityksiä eri menetelmille on paljon, eikä tämä suinkaan ole "täydellinen listaus" kaikista defenssimekanismeista:
1: Psykoottisissa defenssimekanismeissa asia käsitellään harhoihin turvautumalla:
___1.1: psychotic denial, jossa asian olemassaoloa ei voida hyväksyä millään tasolla.
___1.2: delusional projection, jossa asian takana nähdään esimerkiksi jonkinlaista salaliittoa.
2: Neuroottisissa defenssimekanismeissa tilanne havaitaan realistisesti mutta niihin liittyvä merkitys muutetaan käänteiseksi.
___2.1: Reaction Formation eli reaktionmuodostus, jossa henkilö toimii juuri päin vastoin, kuin mitä hän itse asiassa haluaisi tehdä.
___2.2: Repression, jossa asian olemassaoloa ei nosteta tietoiseen käsittelyyn ; Jos sitä ajatellaan, ikään kuin "vaihdetaan puheenaihetta".
___2.3: Displacement, jossa seksuaalinen tai aggressiivinen kokemus siirretään johonkin turvalliseen kohteeseen.
___2.4: Isolation, jossa tapahtuma erotetaan ideoista. Tämän erityismuotoja ovat esimerkiksi asiaan liittyvä maaginen ajattelu, tai asian selvittäminen rituaaleilla.
3: Kypsymättömissä defenssimekanismeissa uhan olemassaolo kielletään tai siihen liittyvä vastuu siirretään muualle.
___3.1: Rationalisoiminen eli selittely joissa asia selitetään itselle myönteiseksi.
___3.2: Devaluoiminen, jossa asian arvo kielletään. Asia on tapahtunut, mutta "se ei haittaa", vaikka "ennen tapahtumaa" ajatus siitä olisi ollut ikävä ja eitoivottava.
___3.3: Projektio, joka on paranoian lievä muoto. Siinä omat paheet siirretään ulos ja ikävä asia katsotaan johtuvaksi esimerkiksi muiden kateudesta.
___3.4: Denial, jossa asian tapahtuminen kielletään koska sen myöntäminen olisi liian raskasta.
___3.5: Idealisointi, jossa kohde nähdään parempana kuin se oikeasti on. Optimism bias, jossa omat kyvyt suhteessa keskivertoon nähdään parempina kuin ne ovat, on yksi tämän erikoismuoto.
4: Kehittyneissä defenssimekanismeissa ominaista on että uhkaava tilanne havaitaan realistisesti ja vain siihen liittyviä tunteita hallitaan siihen asti että uhkaava tilanne on ohi.
___4.1: Altruismi, jossa henkilö korvaa pahan olonsa tekemällä muille hyvää ja auttamalla heitä.
___4.2: Huumori, jossa henkilö käyttää huumorin keinoja nähdäkseen ikävässä asiassa myös positiivisia asioita.
___4.3: Introjection, jossa henkilö ottaa jonkun ideologian ja syventyy siihen niin syvästi että hän samaistaa ideologian persoonaansa.