Selvät sävelet

"Unkurissa" kuvattiin asumishistoriaa, osoitteen suhdetta itseen. Itsekin olen kokeillut kaikenlaisissa paikoissa asumista. Esimerkiksi olen kyykännyt pari viikkoa hippikommuunissa. Tämä kertoo minusta paljon. Paitsi sitä kautta että olen asunut, myös sitä kautta että en kauaa.

Yleisesti ottaen asenteeni osoitetta kohtaan on ollut melko kyyninen ; Olen korostanut Magnus Millsin "Taivaanrannan kulkijoiden" tyyliin sitä, että ei ole tärkeää missä asuu vaan kenen kanssa. Kuitenkin tämä ei ole koko totuus. Kun muutimme Korsosta Keravalle, huomasin että ikävöin vanhaa lääväämme Korsossa. Korson asunnossa ei ollut teknisesti hirveästi kehuttavaa. Se oli esimerkiksi kylmä talvella, ja hiiret pyrkivät sinne. Matkat olivat kaikkialle pitkiä. Ja alueella oli tiettyjä rikollisia osa-alueita. Keravan talo on kaikilla mittapuilla laadukkaampi. Mutta minun piti silti tottua uuteen ympäristöön ja uusiin olosuhteisiin. Korson asuntoon taas totuin jo ensimmäisenä päivänä, heti. ; Keravalla makoilin lattialla ja yritin tottua asuntoon. (Jostain syystä tykkään makoilla lattialla. Olen tehnyt sitä jopa työpaikassani. Iltamabileen kaltainen juhla johti siihen että makoilin lattialla ja he kutsuivat minua firman lemmikkieläimeksi.) Kolmisen kuukautta meni. Kuitenkin totuin Keravan asuntoon ja nyt pidän siitä. Nyt voin keskittyä siihen kenen kanssa asun.

Ylläoleva on melko kuvaavaa. Muutosvastarinta on perusolemuksessani ja luopuminen on vaikeaa. Kuitenkin juuri luopumiset auttavat jäsentämään asioita. Ne pakottavat organisoimaan ajatukset mielessä. Minulla on tietysti ollut aika iso - ja luonteeltaan yllättävän emotionaalinen - tilanne ; Uskaltaisin sanoa että "best (wo)manini" häipyy lähituntumasta. (Naimisiinmennessä minulla on siis kaaso?) Tämä on tietysti ollut luopumistilanne. Tämä on vaatinut jäsentämään ystävistöä ja muuta sosiaalista karttaa aika radikaalisti. Olen prosessissa miettinyt eri ihmisiä aivan lapsuusaikoja myöten.

Nyt(kin) sain luontevasti apua lueskelusta. Sain asiaan sisältöä yllättävästä tahosta. Thomas Müllerin "ihmispeto" -kirja nimittäin kertoo psykopaateista sarjamurhaajista. Kun heidät laitetaan vankilaan, he tietysti käsittelevät luopumista. Coping-keinona, ratkaisuna, näyttää olevan hetkessä elämisen ja nostalgian sekoitus. Sarjamurhaajien yleinen kertoma näyttää olevan se, että vaikka heidät laitetaan vankilaan, heiltä ei voida ottaa pois heidän jo tekemiään tekoja. Nämä he saavat mukanaan vankilaan. Näin ollen onnellisuuden avaimia voi hakea - hieman mielenterveemmin tosin - siitä että osaa nauttia hetkestä ja muistaa että hetket muuttuvat "oman elämän kannalta ikuisuudeksi", muistoihin. Niitä taas ei mikään - paitsi dementia - vie pois.

Tämä auttoi ainakin minua. Ensialkuun minua inhotti se, että konkreettinen kohtaaminen jää pois. Tähän sain jopa "selvitettyä syyn". Eleet ja ilmeet itsessään ovat jotain jota voi muistella. Mutta jotenkin tuntui että sarjamurhaajien kikka ei riittänyt. Vasta tätä kautta selvisi se mikä eleissä ja ilmeissä on niin tärkeää ; Ne auttavat muullakin tavoin kuin (1) yhteydessä muistoihin tai (2) siihen että ne ilmeet itsessään ovat niin ihastuttavia. Ne auttavat kommunikaatiossa juuri sillä hetkellä. Kommunikaation juuri tapahtuessa ilmeistä on apua.

Suvi on ilmeiltään ja olemukseltaan avoin ja ymmärrettävä. Tämä ei suinkaan ole mikään ilmiselvyys. Toisten ihmisten ilmeet ja eleet ovat yksinkertaisesti sellaisia, että niitä on vaikeampi tunnistaa kuin toisten. Esimerkiksi oman isosisareni ilmeistö on sellainen, että vaikka olen asunut vuosia saman katon alla hänen kanssaan, olen hänen ilmeistään "hyvin pihalla". Onneksi hän on muutoin luonteeltaan temperamenttinen ja "dramaattinen", joten tämä saadaan korjattua tätä kautta. Tiedän mitä hän aikoo, tai jotain sinne päin. Suvi taas kuuluu niihin harvinaisiin ihmisiin, joiden ilmeitä on varsin helppo tulkita. Syynä on hänen luonteensa avoimuus että tuuri ; Mukana eleistössä on paljon hänelle itselleen luultavasti tiedostamattomiakin piirteitä, joiden tunnistaminen on melko helppoa. Kuten taipumus lievään karsastukseen väsyneenä. Nämä auttavat tunnistamaan "mistä on kysymys", vireystila ja monet muut asiat tulevat esille kuin itsestään. Elämästä tulee näin kannaltani paljon vaivattomampaa. Kykenen olemaan rennosti, kun ymmärrän mistä on kysymys. Tämä auttaa kovasti kaiken muun kanssa ~ Toki viihdyn hänen kanssaan muistakin syistä. Mutta nämä säilyvät tekstimuotoisessa viestinnässä.

Tämä näkyy osittain myös siitä miksi vihaan poliittista korrektiutta ja tekohymyilyä ; Ne vähentävät variaatiota. Tilanteiden tulkitseminen muuttuu vaikeammaksi. Kohteliaan varovainen kyllä joka taroittaa ei sekoittaa mielen varsin helposti. Se on ärsyttävää. Moni kokee tekohymyilyn kohteliaana ja ihmistä säästävänä. Minulle se tuo lähinnä vaikeuksia.
1: Tosin rehellisyyden vuoksi minun on myönnettävä että minulla itse asiassa on pari kaveria, joiden kanssa takana on nimen omaan sosiaalinen peli. Esimerkiksi eräs ninjutsua harjoittava kaveri on "moraaliltaan omituinen" ja sosiaaliselta luonteeltaan "tunnustuksellisesti manipulatiivinen ja karismaattinen." Heidän kanssaan tilanne on varsin mielenkiintoista. Mutta se ei perustu luottamukseen, vaan enemmän kiinnostuksen kohteisiin ja niiden jakamiseen kuin luottamukseen yksityisissä ajatuksissa, mieltymyksissä ja tunneasioissa.

Tästä päästään tietysti siihen miten kertakaikkisen mainio puoliso minulla on tällä hetkellä. Hänen eleistönsä ei ole "täydellisen selkeä" - esimerkiksi sotken hänen viattomamman virnistyksensä halveksivaan hymyyn, ja joudunkin usein kysymään kummasta on kyse tällä kertaa. Mutta hän on hyvin suora (mikä ei tarkoita kiroilua tai rääväsuisuutta, tältä osin Paula on hyvin maltillinen). Muistan kuinka appiukkoni varoitteli minua siitä että Paula on suorasukainen, kiertelemätön eikä koristele mitään asioita. Hän pelkäsi että tämä voi tuntua epäkohteliaalta. Minusta se on tietysti mitä mainioin asia. Olen asunut hänen kanssaan vuosia, eikä hän ole vielä jäänyt kertaakaan kiinni valehtelusta, edes pienestä. Ymmärrän yleensä mistä on kysymys, tai ainakin jotain sinne päin.
1: Tietysti viihdyn hänen kanssaan muutenkin. Ja tietysti ihailen Paulan älyä ; Olen häneen verrattuna aika yksinkertainen. Minusta tämän kokeminen on itse asiassa aika mukavaa. Usein nimittäin tuntuu että ihmiskunta ei ansaitse sitä "tuplasapiensia" latinankieliseen lajinimeensä. Tämä arkikokemukseni auttaa samastumaan heihin ja kestämään epätäydellisyyttä. Että tietysti opettaa nöyryyttä, joka on kohdallani tärkeää. Minulla olisi muutoin maan kokoinen ego siinä missä se nyt on vain kaupungin kokoinen.

Tämä reflektio siis vahvisti suhdettamme aika paljonkin. Uskallan sanoa että meillä menee tällä hetkellä oikein mainiosti. Vaikka tilanne kaiken kaikkiaan voisi olla sellainen että paranoidimpi olisi voinut alkaa mietiskellä "ihan vääriä asioita" ja päätynyt mustasukkaisuuteen tai huonolla itseluottamuksella ryyditettynä "kakkoseukkona" olemisen. Oikeastaan voidaan sanoa että varmistui että kyllä minulla on "ihan ykköseukko". Minulla on vain muidenkin ihmisten kanssa spesiaaleja ja läheisiä suhteita. (Muita edes potentiaalisia kilpailijoitahan ei tässä rintamassa edes ole.)
1: Mikä sekin on huomio. Olenhan luonteeltani hieman erakkomaisuuteen taipuvainen. Enkä koskaan soittele ihmisille, vaan he soittelevat minulle. Joskus sosiaalisen käyttäytymisen vaikeus sekaantuu itseltäkin yleisempään kyvyttömyyteen mihinkään syvempiin ihmissuhteisiin.

Jännittävää olikin se, että sopeuduin muutostilanteeseen suunnilleen siinä vaiheessa kun tajusin eleistö-viestinnän merkityksen. Se ei ollut suoraan se, että olisin kopioinut sarjamurhaajien kikan. Vaan se, että kokeilin sitä ja tajusin miksi sarjamurhaajien kikka ei toiminut. Ihmismieli on kummallinen. Se kykenee yllättämään itsensä.