Simply walking

Matka on usein haaste. Päämääräsuuntautunut miettii maalia, mutta monesti on hyvä miettiä sitä, että innokkeen lisäksi on se välimatka ja haasteet. Ne voivat hyydyttää innon. Ja joskus into hyydyttää matkaajan joka yrittää ylittää omat kykynsä. Tähän asiaan ajatusta saa Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjasta. Siinä opetetaan pitkään vaeltamiseen ohje. Jos haluaa kulkea 100 kilometriä, pitää ajatella 90 kilometriä puolimatkana.

Ajatus on minullekin tuttu. Kun tässä eräänä päivänä sain päähäni aivohäiriön ja päätin kävellä työpaikaltani Sörnäisistä kotiin Keravalle, opin muutaman olennaisen asian. Oivallus on kaksiosainen. Ensin oivalsin miten helppoa ja kevyttä on kävellä 20 kilometriä. Ja sitten oivalsin miten vaikeaa ja raskasta on kävellä 30 kilometriä. Vaikeus ei tunnu kasvavan lineaarisesti, vaan ekspontentiaalisesti. Maratonin kulkemisesta en tämän oivalluksen pohjalta edes haaveile.Hieman vastaavaa käy tietysti myös taitojen opettelemisessa. Ylläoleva kuvaus on intuitiivinen kuvaus jossa on miekkailutaitojen harjoitteluaika suhteessa ulkopuolelta havaittavaan taitavuuteen ja paremmuuteen. Oppiminen ei lakkaa koskaan ja paremmuus ja etevyys kasvavat, mutta aluksi opitaan eniten. Oppiminen hidastuu, ja matkan taittaminen muuttuu raskaammaksi.

Tolkienin "Taru sormusten herrasta" on siitä mielenkiintoinen kirja, että siinä matkustetaan hyvin paljon. Vaikein ponnistus on kuitenkin lopuksi. Matka Mordoriin on sinällään haaste, mutta aivan viimeiset metrit vaativat eniten vaivaa. Frodon on tuskaisaa heittää sormus, matkan huipentuma, perille.

Tämä muistuttaa, että matkan tekemisen lisäksi myös maalin näkeminen vaikeuttaa tilanntetta. Ainakin toisilla. Itselleni maalisuoralle hyytyminen on ollut mukana esimerkiksi armeijassa ; Täyspakkausmarssit eivät meneet mukavasti. Ja tapanani olikin, että jos marssin pituus oli 25 kilometriä, jaksoin siitä 24½ kilometriä. Varuskunnan näkyminen tuntui olevan riittävä kimmoke siihen että se viimeinenkin puhti loppui.