Kun tänä vuonna kävin Järvenpään lukiossa lakkiaisissa, siellä oli osana tilaisuutta suvivirsi. Se on osa suomalaista perinnettä. Suvivirsi on myös uskonnollisuuden symboli. Ja sen on jopa kerrottu "vetelevän viimeisiään".
"Opettaja 22-33/2011", sivu 12 kertoo närkästyneen mielipiteen suvivirrestä. Jaana Rusko-Laitinen kertoo että suvivirren kieltäminen on "ristiriidassa koulun jalon tehtävän kanssa. Eikö meidän tule olla kulttuuriperinteen vaalijoita, sillä tämän päivän monikulttuurisessa maassammekin on kysymys suomalaisesta perinteestä? Opetushallituksen antamassa ohjeistuksessakin painotetaan että kevät- ja joulujuhlien traditiot ovat osa suomalaista kulttuuria." Hän neuvoo että "Jos suvivirren laulaminen loukkaa omaa vakaumusta, voi olla osallistumatta, mutta demokratian nimessä tämä ei saa olla este muiden osallistumiselle."
Tämänlainen lausunto on kaiken kaikkiaan samanaikaisesti sekä ymmärrettävä että kieroutunut. Ehdotus osallistumattomuudesta on absurdi ; Miten voi olla osallistumatta suvivirteen esimerkiksi omassa lakkiaisjuhlassaan (tai jos sisar pääsee, niin yleisössä) jos suvivirsi tungetaan keskelle päättäjäisjuhlaa ja se tehdään yhteislauluna jossa kaikki nousevat seisomaan ; Päädyimme lakitettavan sisareni kanssa samantapaiseen ratkaisuun tässä. Sisareni aukoi suutaan. Minä jätin kohtia laulamatta. Tämä ei kuitenkaan ole mitään "osallistumattomuutta".
1: Joko Rusko-Laitinen antaa olemattoman vaihtoehdon. Tai vielä pahempaa, hän ajaa sitä ainutta oikeaa "osallistumattomuutta" joka on olemassa ja mahdollinen. Tämä taas tarkoittaa uskonnottomien eristämistä yhteiskunnasta. Suvivirreltä välttyy jos juhlaan ei osallistu, todistusta ei hae eikä yleisöön tule seuraamaan. Tämä ajatustapa ei tietysti ihmetytä tai yllätä ketään jolla on ollut likimain mitään kontaktia kristilliseen kulttuuripiiriin uskonnottomana. Uskonnoton saa olla, kunhan ei esimerkiksi osallistu arvokeskusteluun, eikä hae todistusta tai muutenkaan osallistu tai ole olemassa. Sillä muu, esimerkiksi erimielisyyden ääneenlausuman mistään "kristillisestä mielipiteestä" missään aiheessa, loukkaa "suomalaisia perinteitä". Kun tämänlaisia pieniä juttuja kasataan yhteen saadaan aikaan totaalikielto jossa uskonnottomuus ei näy missään. Näennäisesti mielipiteet kielletään "yksi suvivirsi kerrallaan". Niitä kieltoja on vain satoja ja tuhansia. Ja jokaisen niiden kohdalla on perusteltava ja oikeutettava itsensä voidakseen olla vartin rauhassa. Eikä argumentointikaan auta, koska joudut palaamaan samaan uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Rusko-Laitisen lausunnon väritteneisyyden huomaa kun huomaa että lausuntoon on laitettu implisiittisesti esittämistilanteen olettaminen (pakotus). "Ei saa estää osallistumista halukkailta" on estämistä jos ja vain jos joku pimputta bileissä pianoa. Esimerkiksi en katso että kukaan pakottaa minua laulamaan kevätjuhlassa "Black Sabbathin" "Paranoid" -kappaletta eikä kukaan katso että jos sitä ei lauleta, että kenenkään osallistumattomuutta kielletään. Rusko-Laitisen "pakottamisen logiikka" nojaa oletukselle että suvivirsi soitetaan juhlissa.
1: Kuitenkin, kuten Teemu Kakkurin "Saitko laulaa suvivirttä?" näyttää, on hyvinkin mahdollista että vaikka suvivirttä ei lauleta juhlatilaisuudessa, sen laulaa sitten muualla. Hän on kristitty joka selvästi arvostaa kristillisiä juhlia ja perinteitä. Mutta samalla hänen tekstistään näkee miten uskontoa tungetaan suunnilleen jokaiseen mahdolliseen juhlaan ja loveen. Niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin. Toisin sanoen uskonnottomalle sanotaan melko usein "osallistu vakaumuksesi vastaiseen toimintaan tai kapinoi avoimesti meitä vastaan ja jää ulosrajatuksi".
Tämä on outo asia, koska luulin että Rusko-Laitinen yrittää perustella suvivirren laulamisen. Jos premissistä tehdään johtopäätös, syntyy kehäpäätelmä, joka taas on huono perustelu. Opettajan pitäisi osata välttää tätä, sillä törkeiden kehäpäätelmien tekeminen on vastaan niitä ihanteita joita sivistyskulttuuriin ja opettajiin liitetään.
1: Rusko-Laitiselle vihjeeksi ; Uskonnottomat eivät kiellä suvivirren laulamista vaikkapa kotona juhlien jälkeen. Siihen saa osallistua kaikki uskikset vaikka joka viikonloppu omissa tiloissaan. Ei kirjoittajakaan pakota omia uskonnollisia rituaalejaan toteutettavaksi uskovaisille. Tai muiden kulttuurien. Islamilaiseen Allahylistykseen taipuminen nostaisi uskovaisissa vähintään saman äläkän kuin suvivirsi ateisteihin. Tätä puolustettaisiin "suomalaisella perinteellä", mutta raivo ja närkästys on samaa. Erona on vain se, että uskovaiset oikeasti kuvittelevat että heillä on yksinoikeus suomalaisuuteen, yhteiskuntaan, kulttuuriin ja kaikkeen muuhun. Tästä asenteesta pitäisi pikku hiljaa kasvaa eroon.
Osallistumattomuus suvivirteen on käytännössä mahdoton. Rusko-Laitinen toisin sanoen antaa näennäisen moniarvoisen epävaihtoehdon, joka osoittaa että hän ei opettajana ole reflektoinut käsittelemäänsä aihetta kuin omasta lähtökohdastaan. Ja tämä reflektoimattomuus taas on täysin ristiriidassa nykymaailman opettajien toimien kanssa.
1: Rusko-Laitisen lausunnon suomalainen kulttuuriperinne määrittyy kristillisyyden kautta. Tämä on osa erittäin eiuskonnonvapaudellista mutta sitäkin yleisempää pääteesiä, että uskonnoton ei oikeasti edes "kuulu joukkoon". Uskonnoton ei ole suomalainen. Kristillisen tapakulttuurin ulkopuolella ei ole suomalaisuuttta. Uskonnottomuuden nähdään poissulkevan kulttuurin ja patriotismin.
Tosiasiassa jos suomi on "monikulttuurinen", sen demokraattinen perusluonne ei ole sellainen että se pakottaa johonkin leimallisesti tietyn uskonnon rituaaliin. Tätä Rusko-Laitisen kaltaiset ihmiset eivät tietysti ymmärrä, koska heille kulttuuria on vain ja ainoastaan kristinuskossa ja He myöntävät että suomi on yksikulttuurinen maa silloin kun pitää selittää miksi kristillinen tapa on ainut hyväksyttävä tapa toimia ja jossa osallistumiseen velvoitetaan ottamaan osaa. Monikulttuurisuus myönnetään "jollain abstraktilla pintatasolla". Sillä uskonnonvapaus koskettaa vain kristittyjä.
1: Mikä ei tietysti Rusko-Laitiselle välttämättä merkitse paljoa, sillä on mahdollista että vain kristityt ovat ihmisiä ja vain kristityillä on kulttuuri ja vain kristillisyys on suomalaisuutta. Silloin uskonnottomat ei ole edes "kunnolla ihmisiä", joten mitään oikeuksia ei tietysti viedä. Mielestäni tämänlainen on kuitenkin vastaan kaikkia niitä ideaaleja joita opettamiseen ja koulutukseen on liitetty.
2: Sanan "demokratia" käyttäminen onkin itse asiassa outoa kun keskustelun perustelut ovat kuitenkin traditionalistisia. Demokratian ydin kun on keskustelussa ja siinä että traditioiden, diktaattorien, ja jostain valmiista ja lopullisista kirjoista vastaukset komentavien tyyppien (juristit tai papit) sijasta kansalaiset osallistuvat yhteiskunnan muokkaamiseen. Demokratiassa lakikin on jokin josta keskustellaan ja lakipykälät muuttuvat. Demokratiassa ei tätä kautta ole mitään "pysyvää suomalaisuuttakaan". Tämän ymmärtäminen on koulutusihanteessa kenties yksi yksinkertaisimmista ydinasioista joiden unohtaminen rikkoo koulun ihailtavaa tarkoitusta. Ja synnyttää paradoksaalisia tilanteita jossa tyyppi kertoo yhteiskunnan olevan monikulttuurisuuteen ja sen jälkeen selittää isosti miten demokraattista yksikulttuurisuus on.
Olen kuitenkin suvivirren säilyttämisen kannalla. Onhan se ainakin selvästi provokatiivinen, koska se harvinaisen vahvan ryhmäpaineen voimalla pakottaa ihmisiä ottamaan osaa uskonnollissävyiseen rituaaliin ilman mitään kunnon kohteliasta pakotietä ; Uskonnoton joutuu joko luopumaan itsestään tai provosoimaan muita. Tämä taas on kaiken kaikkiaan erittäin hyvä uskontovastenmielisyyden kehittämisen pohja. Siksi suvivirren laulaminen on hurraan kaltainen asia niille jotka haluavat uskonnosta eroon.
1: Lisäsävyjä tulee siitä että suvivirren kerrotaan usein olevan "no big deal", millä vihjataan että sen laulamista varovat ovat pikkumaisia. Tämä tosin ampuu myös toiseen suuntaan. Sillä jos virsi on selvästi jotakin ideologiaa ja tahoa loukkaava ja provosoiva, ja kyseessä on vain pikkujuttu, niin silloinhan laulun vaatijat ovat hirveän epäkunnioittavia, kun pikkumaisesti pitävät kiinni merkityksettömästä pikku laulusta ja rituaalista.
Mutta oikeasti - aikuisten oikeasti - suvivirsi ei haittaa minua hirveästi. Siinä lauletaan enimmäkseen keväästä ja muusta. Sen sijaan se meteli, jolla sitä puolustetaan kertoo uskovaisten perusasenteesta. Ja SE on jotain jota on syytä vastustaa. Laulu on harmiton, mutta sen taakse on padottu niin paljon turhanpäiväistä uskonnollista kiusaamismentaliteettia, että laulun vastustaminen pelkästään sen takia että laulu on näiden perustelujen symboli on mielestäni hyväksyttävää, ellei peräti kansallisvelvollisuus.
Tässäkin jutussa on pointtina - pikku lauluun kohdistuvan sensuurin sijasta - se, että laulun laulamista puolustetaan "kulttuuriin kuulumattomuuden" ja "isolaatiokehotusten ja eristämisen" pohjasävyin, jossa Suomalaiset kansalaiset jaetaan uskonnollisen vakaumuksen pohjalta hyviin ja pakanoihin. Suvivirren kannattamisen takana näyttää olevan monella ajatuksia jossa taustalla kaameinta on se, että uskonnottomat ovat osa yhteiskuntaa, osallistuvat yhteisiin asioihin ja heillä on omat tunteensa. Niitä saa loukata, uskonnollisia julistajia ei.
Tämä kirjoitelma on jotain jota ei voi ottaa liian vakavasti - peräti "liian vakavastin" molempiin suuntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti