sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Tunnehistorian kokemisesta

"Uuuhh, Barney's got feelings for a girl!"
"Yes, penis feelings. Cause she's freaking hot."
(
Jokin jota Esa Turkulainen siteerasi.)

"Jäljen ääni" -blogissa mietiskeltiin ajattelun kokemista. Esimerkiksi kerrottiin miten vaikeaa voi olla erotella onko rakastunut silmänräpäytyksessä vai onko asia alkanut aikoja sitten ja vain kasvanut "kriittisen rajan yli" jossain vaiheessa. Blogissa ihmeteltiin sitä, miten tämä tuntuu olevan vuosien karttuessa vaikeampaa.

Fenomenologi kertoisi että ongelmana on prosessointi. Hehän luottavat suoraan kokemukseen. Prosessointi muuttaa systeemiä, koska se itsessään valikoi. Fenomenologin ihanne onkin välittömyys, ja heille tunteita ja ilmiöitä voi todellakin ylianalysoida.
1: Itse tosin menen pidemmälle ; Tietoisuutemme prosessoi ja valikoi valtavasti, ja pelkät aistielimiemme toimintaperiaatteet ovat itse asiassa valikoivia. Ne mahdollistavat toisten asioiden havaitsemisen ja estävät toisten. Tätä ei oikein voi muuttaakaan, vaikka kuinka itkisi ja meditoisi. Ja että analysointi on eräänlaisen järjestyksen tuottamista jota ilman ei ole mitään käsittämistä. Mutta se ei poista pääpointtia, eli sitä että prosessointi vaikuttaa asioihin.

"Jäljen ääni" näkikin tunnistamisen vaikeuden välittömyyden vähenemisenä. Ihminen siis muuttuu iän mukana kyynisemmäksi ja vieraantuu itsestään, omista tunteistaan ja ulkopuolisesta maailmasta. Tässä kuvassa tunteiden prosessointi näyttäytyy kylmänä tai kylmyyttä edistävänä. Päädytään siihen ajatukseen että jos tunteitaan oikein analysoi, ei pian ole mitään analysoitavaa. ~ Tämä johtaa perinteisiin mielikuviin subjektiivisesta ja objektiivisesta ; Subjektiivinen on henkilökohtaista, ei yleistettävää, ei logiikkaan tiivistettävää. Se on lämmintä pehmoista ja pörröistä. Vastapuolella on objektiivisuus joka on loogista, kovaa, kylmää, etäistä ja muutenkin elämälle vierasta. Kun todellisuutta oikein analysoi ei ole enää mitään mitä ymmärtää.

Kuitenkin voisin ottaa esille assimilaation käytön rakastumisen kokemisessa. Se on prosessointia, jossa nykyinen näkemys on pohjana. Kaikki siitä poikkeava on perusluonteeltaan "epäluotettavampaa ja oudon kuuloista". Ihminen tekee tätä käytännössä hyvinkin paljon. Tämä prosessointi todellakin voi sotkea oman tunnehistorian kokemisen. Historia saattaa venyä. Erilaiset tunnetilat myös tulkitaan eri tavalla.

Otan tästä turinointia omasta elämästäni.

Minulla on ollut taipumusta siihen, että minun naissuhteeni ovat olleet "hitaasti kasvavaa sorttia". Yleisoletukseni ihmisistä kun ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen positiivinen. Siksi asiaan on ikään kuin kuulunut epäluotettavuuden kumoaminen. En siis ole niitä tyyppejä jotka aluksi suoraan heittäytyvät suhteeseen.

Olenkin kokenut että minulla on enemmänkin jonkinlainen "kriittinen raja", jonka yli mentyä asiaan voi sitten heittäytyä. (Mikä ei ole tarkoittanut sitä että en silti olisi epäonnistunut. Todellisuudentajuni ja ihmistuntemukseni eivät suinkaan ole täydellisiä.) Näin minusta on itse asiassa tuntunut pitkän aikaa, että en harjoita "rakastumisia ensi silmäyksellä". Eli kykenisin vain rakastumisiin jotka kasvavat ajan myötä. Eli ainut minulle luonteva keino on ajan kanssa syventää ystävyys ja laajentaa se muihin elämän osa -alueisiin kuten arkeen ja seksuaalisuuteen.

Kuitenkin tarkemmassa analyysissä voisi huomata, että toimintani ja toimeni ovat paljastaneet jotain aivan muuta. Esimerkiksi kun näin erään ex -tyttöystäväni ensimmäisen kerran lukion käytävillä, kävelin päin ovea. (Ovi oli sellaista lasia jossa on metallinen verkko lasin sisällä ja teräksiset reunukset.) En oppinut edes tuntemaan häntä ihmisenä kuin vasta jotain puolisen vuotta tämän jälkeen. Muuhun meni vielä kauemmin. Joku voisi katsoa että ystävyys ajan mittaa kasvoi. Mutta jotenkin tuntuu että se oveen törmääminenkin oli osaltaan lähtökimmoke joka jollain tasolla johti vain pitkäaikaiseen piirittämiseen.

Itselläni ei oikeastaan ole mitään keinoa erottaa kumpi näistä prosessoiduista historioista on oikeampi. Luultavasti asiaan saisi selvyyttä lisäämällä monenaisia määritelmiä. Sellaisia kuin "ihastuminen". Näiden interaktion syvin luonne jäisi kuitenkin selvittämättä. Asioista saa prosessoitua tarkempia jolloin ristiriita peittyy. Mutta itse perimmäinen kysymys jäisi silti avoimeksi. ~ Se, että sen muuttaisi määrittelemällä kysymyksessä olevat sanat uusiksi on kyseenalainen keino ratkaista ongelma : Voidaan kysyä osoittaako analyyttinen pilkonta että kysymys on väärä ("Joko olet lakannut lyömästä vaimoasi, kyllä vai ei?") vai onko uudelleenmäärittely vain kysymyksen olkiukottaminen ja tähän olkiukkoon vastaaminen.

Tästä voidaan kuitenkin myös vetää kysymys takaisin alkuun. Jos prosessointi on ongelma, niin kenties tunnetila itsessään on selkeä. Kenties juttu onkin itsessään ihan selkeä ja ongelmia tuokin vain se, että yritän selittää rakkaushistoriaani jonkinlaisena kulttuurisesti vakiintunutta logiikkaa ja normistoa seuraavaksi tarinaksi, rakkauskertomukseksi. Ongelma ei siis ole itse asian luonne, vaan niiden metodien rajallisuus jolla sitä yritetään kuvata. - "You don't describe 'em, you feel and live 'em" - Postmodernistit voisivat ainakin kiittää tämänlaisesta esityksestä - samoin teologit.

Ei kommentteja: