Miten saada uskottavuutta ja vaikutusvaltaa?

Stephen Lawn "Believing Bullshit" on kirja joka pitää sisällään monenlaista. Ainakin osuus, jossa analysoidaan itsehoito-oppaiden ja Gurujen esiintymistä on mielenkiintoinen. Sitä voi käyttää ohjeena joilla voi hankkia itselleen vaikutusvaltaa ilman mitään erityisiä taitoja tai tietoja. Että sen tunnistamiseen kun joku yrittää manipuloida sinut arvostamaan hänen syvällisyyttään ilman kunnon syitä. (Manipuloinnin kohdalla tunnistamistaito ja tekemistaito ovatkin yllättävän kovasti liitoksissa.)

Karismaa saadaan hitaasti puhumalla, käyttämällä latteuksia. Latteuksista tulee hyviä esimerkiksi sillä että ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun ne lausutaan hitaasti, vihjataan että niissä on ikään kuin joku toinen sisältö kuin se mikä niistä tulee mieleen. Toinen tärkeä asia on valita aihe ja siihen liittyvät sanat oikein. Ihmiset sekoittavat syvällisyydessä aiheen, käsittelyn hienouden ja sisällön keskenään. Näin se että käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia teemoja antaa helposti ja välittömästi syvällisen vaikutelman. Vaikka niistä lausuisi kuinka pinnallisia ja itsestäänselviä latteuksia. Eikä ole sellaista latteutta jota name drop, nimekkäiden ja kuuluisien viisaiden nimien lausumisella vahvistettaisi.

Tämän lisäksi mielenkiintoista onkin se, että oikea guru on laiska. Hän käyttää vertauksia, koska silloin saadaan monitulkintaisuutta sanomiseen. Samoin on hyvä käyttää itsetarkoituksellisesti ristiriitaisia lauseita. Sillä siinä missä kontradiktio tarkoittaa ristiriitaa ja ajattelun virhettä, moni kokee paradoksaalisen sisällön syvällisenä viisautena. Law kuvaa näitä strategioita seuraavasti "The great beauty of such comments is that they make your audience do the work for you. Their meaning is not for you, the guru, to say - it's for your followers to figure out. Just sit back, adopt a sage-like expression, and let them do the intellectual labour." Samalla ne etäännyttävät kritiikistä. "Non-believers will suppose contradictions within a religious doctrine reveal that it contains falsehoods. The faithful are likely to take the same contradictions as a mark of profundity. Contradictions have other advantages too. A series of simple, unambiguous claims is easy to refute. Not so a series of such cryptic remarks." Tämä onkin tärkeää teeskennellylle itsekriittisyydelle ; Guru tai häneen uskova voi teeskennellä olevansa itsekriittinen ja vaihtavansa mielipidettään heti kun tilanne näyttää siihen ajavan ja pakottavan. Mutta ristiriitaisten lauseiden kohdalla on helppoa syyttää kriitikkoa olkiukosta. Kriitikko ei vain ole ymmärtänyt lauseen sisältöä vaan katsoo vain pinnallista tulkintaa siitä. Näin mikään kritiikki ei ole "riittävän hyvä". Kritisoinnista tehdään mahdotonta mutta kritiikkiä jopa odotetaan sanan tasolla.

Tämä kaikki muistuttaa kovasti Pekka Virkamäen "Arka ja ahdas ismi" -kirjasta. Hän kertoo Hare Krishnalaisuudesta. Siinäkin oli guruja, jotka esittivät paradokseja. Ja jopa esittivät ääneen kuulemiaan vastustavia argumentteja, joiden moittimalla he saivat aikaan itsekriittisen ja keskustelevan vaikutuksen. Kuitenkin nämä moitteet olivat joko keksittyjä tai tarkasti valikoituja. Avoimeen keskusteluun ja kriittisyyteen ei kannustettu. Sen sijaan ideologia keskittyi nimen omaa epäkriittiseen vakaumuksen vahvistamiseen. Tämä näyttää miten rauhallisella esiintymisellä ja hitaalla puheella pääsee pitkälle. Ja ilmeellä. Sellaisella etäisen ylenkatseellisen rauhallisella. Sen jälkeen kun laittaa silmät kiinni, niin paketti on kasassa.

Jos pitää jotain paradokseja etsiä, niin se on siinä miten hengellisyys, syvällisyyden hakeminen, on tavallisesti niin kaavamaista, latteaa, kliseistä, stereotyyppistä... lyhyesti sanoen pinnallista. Jostain syystä auktoriteetin seuraaminen on yksilöllisyyttä. Pinnallinen syvällistä. Typerä maailmaamullistavaa. Ja yliluonnollinen karismakin helposti mallinnettavaa ja materialistisesti toistettavaa. Mutta tietysti kaikki on mahdollista jos itsellisyys ja minuus löydetään alistumalla jonkun ulkopuolisen tyypin/järjestön ideologisiin kehoituksiin.