Isäni meni kihloihin uuden naisensa kanssa päivänä jona olin töissä. (Taktista tai ei, näin kävi.) Sain tästä hyvästä puhelinsoiton äidiltäni.Tai olisin saanut jos olisin vastannut. Läimin ensin luuria korvaan. Mutta kun soitto oli kärsivällisempää kuin minä, tein laiskan miehen ratkaisun ja laitoin koko puhelimen pois päältä. Ei selitystä. Sain vastaukseksi viestin jossa kerrottiin että hän oli yrittänyt soittaa. En viitsinyt tekstata vastausta jossa kerroin että yritin olla vastaamatta. Sillä se olisi ollut selitys. En vain kertakaikkiaan jaksanut sitä sohdesoppaa, jossa meneminen tai menemättä jättäminen on joku leirienvalintatoimenpide. Ja ennen kaikkea se, miten kotiinjäämiseni olisi jokin puolenvalinta "isää vastaan äidin puolesta". Kyseessä ei ollut leirinjako. - Ja jos se sellainen olikin, se olkoot minun ja vastustajani välinen asia.
Pintatasolla tämä luurin läimiminen oli melkoisen röyhkeää ja törkeää käytöstä minulta. Mutta toisaalta olen törmännyt em. henkilön samankaltaisiin tilannesidottuihin puheluihin niin monta kertaa, että on kuin olisin kuullut ne kaikki. Siksi oli ikään kuin olisin vastannut siihen.
Sisällön tuntien jo ennalta, kieltäydyn yksinkertaisestia vastaamasta aiheeseen liittyviin uteluihin ja arvailuihin. Niiden taustalla olisi kuitenkin taas jotain. En ollut siinä tilassa että jaksaisin haukkua ihmisiä selän takana. Tai ruotia muutenkaan juttuja. Filosofian harrastus ei tarkoita että olisin kiinnostunut ihmisten ongelmista tai niiden ratkaisemisesta. (Käsittääkseni ihmisten ongelmat joita he rakentavat itselleen kummallisilla asenteillaan väkisin pumppaamalla ja manipuloimalla eivät ole olleet kovin tieteenfilosofisia. Eivät viime aikoina tai ikinä.)
Syyt viitseliäisyyteni puutteeseen olivat myös mallia "Minulle isoja, tärkeitä ja henkilökohtaisia". Nekin voisivat toki nekin kiinnostaa uteliaita, mutta ne eivät oikeasti kuulu heille pätkääkään. En yksinkertaisesti ymmärrä, että kannustetaan siihen että uskaltaa jakaa henkilökohtaisia iloja ja suruja syvältä ja rehellisesti julkisesti tai puolijulkisesti. Minun luottamukseni ansaitaan ja siihen asti tämänlainen avoimuuden ja uteliaisuuden yhdistelmä kulkee nimellä kyylääminen. Ja osa ihmisistä on itse asiassa menettänyt mahdollisuudenkin tämän luottamuksen ansaitsemiseen, omilla toilailuillaan.
Ärsytyskynnykseni oli lisäksi niin matalalla että olisin todennäköisesti kuitenkin sanonut jotain jonka haluaisin sensuroida myöhemmin. Nyt ennakkosensuuri iski rajulla kädellä.
Tässä tapauksessa jopa tilanteen selittäminen olisi siis ollut liikaa. Joutuisin paljastamaan jotain jota en voi. Silloin kun asiallinen järkevä kommunikaatio on mahdotonta, on syytä olla asiaton. Paras tapa olla asiaton on olla tilassa jossa ei ole mitään asiaa. Enkä todellakaan aio selittää mistä oli kysymys. En kenellekään koskaan ikinä! Ja vaikka Wittgenstein olikin monessa asiassa väärässä, ymmärsin että "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen." on jokin joka silti pätee. - Tosin on huomattava että Wittgensteinin ajatus täydentyy sillä että "schweigen" itse asiassa on eräs nonverbaalisen kommunikaation muoto. 0 bittiä puhelua kantavaa informaatiota kantaa yllään yllättävän paljon merkitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti