Tänään mennessäni töihin, näin erikoisen näyn. Keravalaisia kotiäitejä oli lastenvaunuineen ringissä puun ympärillä. Ihmettelin että minkälainen taikauskonen bakkanaali on kyseessä. Kunnes tajusin että naiset olivat lapsineen ringissä kuuntelemassa satakieltä.Tajuamiseen ei riittänyt linnunlaulun kuunteleminen. Sillä minulle satakieli on lähinnä "huutajalintu". Asuessamme Korsossa (hyvin monta vuotta) talomme lähellä oli pensaistoja joissa satakieliä pesi - parhaimmillaan muutaman metrin välein. Ja kun lähiympäristö koostuu (a) etupäässä yöaikaan laulavista (b) laulultaan yllättävän -etenkin mainettaan vastaan- toistavalta ja kaavamaiselta (c) volyymiltään yli 100dB:n äänestä, siitä tulee kuunneltavan laulun sijasta meteliä.
Näin voidaan sanoa että arkielämä on etäännyttänyt kotiäidit luonnosta niin että tavallisinkin asia näyttäytyy heille eksoottisena ja ihanana. Tai sitten todellisuus on kyynistänyt minut. Molemmissa tapauksissa todellisuudesta on vieraannuttu ja luontokuva on muokkautunut kokemusmaailman myötä yllättävän rajusti.
Eikä tilanne ole edes näin yksinkertainen. Sillä kykenen samastumaan Keravalaisiin äiteihin. Vieraillessani Suomenlinnassa (kolmatta kertaa kahden viikon sisään) siellä oli juuri kuoriutuneita valkoposkihanhenpoikasia. Vanhemmat olivat tietysti äksyjä. Minulle ne olivat kivoja, mutta paikalliset olivat selvästi ärsyyntyneitä, kun kotimatkan peittää vihainen sihisevä olento, josta ei voi olla aivan varma, pureeko se itseä tai lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti