"Skeptikko 2/10" -lehdessä oli "Puheenjohtajan palstalla" kolumni Tapio Puolimatkan asenteesta. Palstalla skeptikko ihmettelee että "Professori Puolimatka erehtyy hieman. Ensinnäkin minulle on aivan yhdentekevää, kenen ajatuksista on kyse. Jos filosofi Nagel ilmoittautuu ateistiksi, en ymmärrä, miksi Puolimatka olettaa, että että hänestä tulisi siitä syystä joku auktoriteetti vaikkapa Skepsikselle."
Ihmettelynaihe ei ole ainutlaatuinen. Esimerkiksi "Metro" -lehden tekstiviestipalstalla on jostain omituisesta syystä kertoiltu paljon Sartresta. Hänen lausumiaan on lainattu, ja oletuksena on ollut se, että jos ateistinen Sartre sanoo jotain, niin nykyateistien tulisi ottaa ne tosissaan.
Joku voi muistuttaa että Sartre ei suinkaan ollut uskovainen, vaan suorastaan raivoisasti ateistinen. Sartren ateistinen näkemys näkyy jopa hänen Jumalakäsityksessään ; Hän esitti että Jumala voisi olla osa kokonaisuutta. Tämä ei voi olla, koska muuten Jumala ei voisi hypätä sen ulkopuolelle. Sartren mukaan tätä vaaditaan jotta Jumala voisi ymmärtää maailmaa. (Sartre kun korostaa objektiivisuutta ja kuvaa sitä ulkopuolelle hyppäämisen kautta.) Jumala voisi olla myös irrallinen, mutta silloin hän näkisi meidät objekteina (kuten erilaiset kappaleet) tai kaavoina (kuten matematiikka). Tällöin häneltä jäisi subjektiivinen osuus saamatta.
Sartren mukaan Jumala on siksi vain ihmisen luomus. Ja kulttuurissamme vahvasti mukana. Kulttuurimme iskostaa sen meihin niin, että vaikka emme kokisi mitään vetoa Jumalaan, tulkitsemme tämän Jumalan olemattomuuden sijasta Jumalan vaikenemisena. Jumalankuva on mielessämme niin että siitä irtautuminen on kulttuurissamme hyvin vaikeaa. Jos vaihdamme uskontoa, niin tulkitsemme uuden kulttuurin Jumalan oman kulttuurimme Jumalan kautta. (Samanlaisia ja erilaisuuksia heijastettuna tähän.) Hän jopa kertoi että ateistitkin, jopa hän itse, eivät ole kyenneet irtautumaan tästä kulttuurillisesta ilmiöstä.
Moni näkee tämän todisteena siitä että Sartre oli homo religiosus, mutta tosiasiassa Sartre oli kenties huolestuneempi siitä että Jumala on niinkin vahvassa asemassa kultturissamme. Jumala on kenties vahvin este Sartren ihannemaailmalle, individualistiselle vapautumiselle. Sartre kuvaakin Jumalankuvan tuomia esteitä kertomalla siitä miten rankka kokemus "tyhjään heittäminen" on. Oman tarkoituksettomuuden tajuaminen on kovaa, mutta se täytyy tehdä jotta voitaisiin vapautua. Näin Uskonnon lepyttely onkin ongelma. Sartre ei siis ollut mikään uskontoatukeva. Hänen argumenttinsa olivat itse asiassa sivistyssanoilla koristettua Hitchensiä. "Religion poisons everything." Uskonto ja tämän kahlitseva päätäntävalta sitoo valinnanpaikkoja ja piilottaa niitä vaikuttamalla ja värittämällä kaikenlaiset asiat yhteiskunnassamme.
Mutta ylläoleva on tavallaan turhanpäiväistä. Sillä "Metrossa" lainailijat esittävät, että asia olisi jotenkin pakko vakuuttaa ateisteja. Että kun joku tohtorinpaperilla saanut tai kuuluisa ja maineikas ateisti sanoo jotain, niin ateistit seuraavat johtajaansa. Kuitenkin tosiasiassa ateisteja, kuten kristittyjäkin, on hyvin monenlaisia. Kristillisiksi ilmoittautuu moni sellainen ihminen, jonka näkemyksiin Puolimatka ja hänen kannattajansa suhtautuisivat peräti nuivasti. Syynä on se, että saman ideologian jakaminen ei tarkoita sitä, että mielipiteet olisivat kaikilta osin identtisiä.
Olennaista onkin huomata, että tämäkin on auktoriteettiin vetoamista. Toki tavallisesti auktoriteettiin vetoaminen näyttäytyy siinä muodossa, että omaa näkemystä tuetaan ja vastustajan näkemystä tuetaan jollakulla joka on totaalisen samaa mieltä. Kuitenkin juuri vastustajan ideologiaan identifioituneella auktoriteetilla saadaan ikään kuin lisävääntöä. Kun oman puolen asiantuntija on esillä, on ikään kuin "helpompi niellä juttuja". Rakenne on kuitenkin sama. Argumenttien ja mielipiteiden perustelluuden sijasta vedotaan siihen että joku on auktoriteetti ja että hänen näkemyksensä on pakko olla totta
1: Tämän tehokkuuden vuoksi quote mining -projektit - joissa etenkin Gouldin misquotaaminen rakentaa hänestä kuvan kuin hän olisi evoluutionvastustaja- ovat niin yleisiä. Ideana on rakentaa henki "edes teidän ylipapit ei oikeesti usko niihin teidän satuihin!"
Toki siinä että etenkin kreationistit ovat innokkaita tämänlaisessa on ymmärrettävissä projisoinnin kautta. Tämä ei sinällään ole yllättävää, sillä arkijärjen mukana toimiessa muut ihmiset näyttäytyvät ikään kuin "sovellettuina itseinä". Tämän kulman ymmärtää jos on koskaan käynyt missään kreationistien sisäpiirille tarkoittamassa luentotilaisuudessa. Siellä on hyvin harras ja nöyristelevä tunnelma. Luennoitsijoita kunnioitetaan aivan kuin he olisivat pappismiehiä. Kreationistien "starat" ovatkin näissä tilaisuuksissa selvästi nimen omaan hengellisiä johtajia jotka käyttävät tieteellistä jargonia teologisen jargonin sijasta. He tukevat uskoa ja uskontoa ja heidät nähdään uskonnon puolustajina. Kun muistaa että kreationismissa on lisäksi vahva "Tiede&Uskonto" -paketin yhteyden korostaminen, tämä ei tietysti yllätä yhtään ketään. Ideologiassa on rakenteen ytimessä se, että tiedemiehet ovat samalla pappeja. Maailmankuva ja samanmielisyys ovat olennaisessa osassa.
Kaikki eivät kuitenkaan ole kuten he.
Kirjoittaja myöntää että osa "seuraa johtajaa" hengestä varmasti johtuu myös pelkästä stereotyyppisestä leimakirveenheiluttamisesta ja demonisoinnista. Silloin skeptikot nähdään "tiedeuskovaisina", jotka seuraavat dogmaattisesti "ylipappejaan". Kuten näkyy, eivät pomppaa auktoriteettien mukaan, joten "uskisten määrittämiin rooleihin" komentelevan hämmästelyn sijasta pitäisi tunnustaa että nämä ylipappiviittaukset ovat vain joko valehtelua tai kumpuavat "siitä omasta liikkeestä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti