Etsikkoaikalainen.

Törmäsin Helsingissä minulle ennästään vieraaseen katujulistajaan. Hän vaikutti melko asialliselta veikolta. Hän nosti keskustelunaiheeksi etsikkoajan. Ilmeisesti hän ajatteli että minulla olisi juuri sillä hetkellä sellainen. Ilmeisesti hän sai tämänlaisen ensivaikutelman.

Aluksi hän esitti sitä muodossa jossa Jumala kutsuu ihmistä. Minulle tämänlainen tuntuu hyvin vieraalta. Uskovaiset ovat toki historian varrella usein puhuneet miten heillä on jonkinlainen sensus divinitatis, Jumala-aisti. Ja että "Herran nykäisyt" tuntuvat konkreettisesti. Tämän ajatellaan jopa olevan lajityypillistä, että ihminen on homo religiosus, jolle nämä Jumalakokemukset ovat normaleja. Minulle tämänlainen tuntuu hyvin vieraalta. En ole koskaan - edes uskovaisuusaikoinani - kokenut mitään tämäntapaisia asioita. Uskoin muista syistä, kuin henkilökohtaisen nykimisen vuoksi. Ajattelin asiaa enemmänkin siten miten Lewis lähestyi asiaa "Prinssi Kaspianissa" : Aslanin paluun odottamisteema on kirjassa kovasti esillä. Aslanin tulemisen epäily on se, mihin kirjan tarina kohdistaa kritiikkiä. Mutta kaikki eivät suinkaan näe ja koe Aslania. Hänestä näkyjen näkeminen on harvinaista ja muiden on vain uskottava näitä harvinaisia sanansaattajia.

Kun tämä tuli selväksi, etsikkoajan luonne muuttui. Julistaja alkoi selittämään syyllisyydentunteista. Eli jos tekee jotain väärin ja sitä katuu. Hänestä tämä oli synnintuntoa. Ja synnintunnon kautta Jumala kutsuu ihmistä. Ihmisellä on siis luonnostaan omatunto, joka on Jumalan antama lahja, ja tätä kautta jokaisella ihmisellä on "perinteisen sensus divinitatiksen" sijasta jonkinlainen "etiikka -aisti". Tämänlainen on kuulemma jokaisella ateistillakin. (Erikseen kysyin.)
1: Itselleni ajatus etsikkoajasta tuntuu hieman omituiselta, koska käytännössä joudun elämään jonkinlaisessa syyllisyydessä ja katumuksessa koko ajan. Ihan sen takia että teen virheitä, yleensä sosiaalisia sellaisia. Luultavasti tämäntapainen katumussyyllisyys on jokaiselle "Assille" jossain määrin tuttua. En tosin nostanut tätä keskustelussa esille.

Tästä oli luontevaa siirtyä armoon ja pelastukseen. Kun kerran ateisteillakin on synnintunto, joka saa heidät katumaan tekojaan ja välttämään niitä, on hyvä miettiä miksi vakaumus sitten on niin tärkeää. Julistajan mukaan ateistit kuitenkin elävät synnissä. Usko tekee ihmisestä paremman ihmisen, sillä aidosti uskovalta tahallinen synninteko puuttuu. Tämä tarinointi jatkui aika pitkään ja päättyi siihen, miten moni ateisti onkin toiminnaltaan moraaliton nihilisti. He eivät kuulemma koe vääryyttä teoistaan. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden hyväksyminen tuntuu heistä hyvyydeltä, vaikka se on kammottava synti. Ateistit ovat siksi moraalittomampia ihmisiä - ja tilastoissa eroa ei huomata koska valtaosa ihmisistä on "vain nimikristittyjä" , jotka on "kastettu Raamatunvastaisesti lapsina". Suomi ei siksi julistajan mukaan ollutkaan kristillinen valtio lainkaan. Ja kirkkokin mielistelee kansaa, juuri sitä porukkaa joka on massana etääntynyt Jumalasta ja joka elää synnissä. Ihmiset elävät ilman synnintuntoa.

Kun tästä siirryin puhumaan sujuvasti suvivirrestä, keskustelu päättyi koska Julistaja tajusi että sen puolustamiseksi hänen olisi palattava siihen että demokratia kristillisessä valtiossa johtaa siihen että suvivirsi on massan, kristittyjen, oikeus. Ajatus lähti, mutta paukahti seinään. Julistajalle tuli hieman kiire etsiä uusi juttelun kohde.

Tässä tarinassa kenties mielenkiintoisinta on huomata, miten moraali ja uskonnollisuus sidotaan yhteen. Uskonto aikaansaa moraalia, mutta moraali aikansaa uskontoa. Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat" kertookin juuri tästä. Pascal Boyer huomauttaakin, miten moraali toimii uskonnoissa kahta - keskenään aivan päinvastaista - kautta.:
1: Uskonnon nähdään selittävän etiikka. Eli ihmisillä on kulttuuririippumattomia kieltoja tappaa, koska yliluonnollinen Jumala on tämänlaisen moraalitajun heihin ohjeistanut. Uskonto siis selittää havaitun moraalitunteen. Selityksen syy-seuraussuhteessa etiikka on ensin ja tästä rakennetaan Jumala ja usko siihen,
2: Toisaalta uskontoa puolustetaan sillä, että ilman uskontoa etiikka romahtaisi. Eli ilman uskontoa yhteiskuntajärjestys romahtaisi, koska moraalittomuus nousisi vallalle. Eli syy-seuraussuhteessa usko Jumalaan on ensin ja vasta tämän valossa etiikka rakentuu.

Boyerin mukaan uskonto ei kuitenkaan itse asiassa selitä eikä rakenna etiikkaa. Sen sijaan hän korostaa että Jumalan liittäminen omakohtaisestikin koettuihin etiikkatuntemuksiin ei ole selitys vaan "merkityksellinen mysteeri" ; Ihmiset selittävät kulttuurista riippumatta ilmiöitä nimen omaan viittaamalla yksinkertaisiin ja tunnettuihin asioihin. Sen sijaan merkitykselliset mysteerit eivät yksinkertasista, vaan liittävät toimintaan lisää muuttujia. Ne eivät yksinkertaista vaan mutkistavat. Selittävyyden suuntakin on nurinkurinen ; Tuttu ja tavallinen liitetäänkin mysteeriin ja eitunnettuun, eikä tehdä niin että tunnettu laajennetaan induktiivisesti selittämään jotain joka on aikaisemmin näyttänyt arvoitukselta. Boyer kertookin, sivulla 29, uskonnollisista selityksistä että "Tämäntyyppiset "selitykset" eivät noudata samaa logiikkaa kuin tavanomaiset ympäröivää maailmaa koskevat selityksemme, joissa (i) hyödynnetään käytettävissä olevaa informaatiota ja (ii) järjestetään se uudelleen tarjoamaan tyydyttävämpi näkemys tapahtuneesta. Selittäminen tarkoittaa, että löydetään asiayhteys joka tekee ilmiöstä vähemmän yllättävän ja saa sen sopimaan paremmin asioiden yleiseen järjestykseen. Uskonnolliset selitykset näyttävät kuitenkin toimivan päinvastoin: ne eivät yksinkertaista asioita vaan mutkistavat niitä."

Moraalintunteiden ja uskon tuoman lohdun kohdalla Boyer kertookin että uskonnot myös usein rakentavat ongelmia joita ratkaisemaan ne sitten tarjotaan - Näin käy jos kehitetään kenties mielivaltaiseltakin tuntuvia moraalisääntöjä, näillä rakennetaan keinotekoisesti synnintunto jota ei olisi ilman uskontoa. Ja tämän syyllisyyden helpottamiseksi tarjotaan uskontoa. Näin syntyy itseään ruokkiva kehä. Boyer kuvaa ilmiötä sivulla 34 "[...] kuten antropologit ovat jo aikaa sitten osoittaneet, tietyt todellisuuden osat ovat arvoituksellisia ja pelottavia ainoastaan niissä kulttuureissa, joissa on jo tarjottu jonkinlaista ratkaisua arvoitukseen ja huojennusta ahdistukseen." ja jatkaa sivulla 35 "Sitäpaitsi jos uskonnollisten käsitteiden oletetaan täyttävän tunnetason tarpeita, ne eivät toteuta tehtäväänsä kovin hyvin. Ei ole laisinkaan selvää että yliluonnollinen muuttaisi maailman "miellyttävämmäksi". Täsmälleen päinvastoin: uskonnollinen maailma on usein paljon pelottavampi kuin uskonnoton maailma."

Uskonnon ja moraalin suhde voidaankin nähdä vetoamisen ja sitouttamisen kaksinaisuuden kautta varsin selvästi ; Houkutteluvaiheessa uskonto vetoaa yhteisiin ja jaettuihin, yleisinhimillisiin, moraaliasioihin. Näin "sisäpiiri" kertoo "ulkopiiriläiselle" että "sisäpiirin" etiikka on aitoa eettisyyttä ja että samanlainen etiikka koristaa molempia. Näin saadaan aikaan tunne jossa oma jo valmiina oleva etiikka selittyy. Kuitenkaan tämä ei riitä, vaan tätä koristellaan myöhemmin mukaan tulevalla sitouttavalla etiikalla, jossa korostetaan sitä miten "sisäpiirin" etiikka onkin olennaisesti erilaista kuin "ulkopuolisten". Näin ulkopuolelle rakennetaan vaaroja, joilta suojaamaan uskonto esittää eksklusiivisesti itsensä.

Näin voidaankin sanoa, että katujulistajan ongelma ei ollut ristiriitaisuus tai jännitteisyys. Hänen ongelmansa oli se, että tilaisuus oli "hänen ehdoillaan hänen kaltaiselleen ihmiselle". Hän kertoi lähinnä koherentisoivia tarinoita joilla selitettiin juuri tietty tilanne. Valitettavasti jos/kun keskustelukumppani näkee asian eri tavalla, tähän itseään ruokkivaan rakennelmaan hyppääminen ei ole välttämätöntä.
1: Esimerkiksi itse näen että kaikilla ihmisillä on etiikka ja että on herjaavaa syyttää erimielistä lähtökohtaisesti pahaksi - ja tilastojen kohdalla peittää ongelma ad hoc -selityksellä, jolloin tlanne näyttäytyy lähinnä siten että hän halveksuu toisia ihmisiä tilastoista huolimatta, ja että faktatkaan eivät saisi hänen päätään kääntymään. (Jos tilastot näyttäisivät että kristityt olisivat olennaisesti parempia, tämä taatusti nousisi esiin kerran toisensa jälkeen. Aina ja ikuisesti aamen.)
2: Lisäksi esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymys on huono. Koska se on kiistanalainen. Tällöin käy helposti niin että vastapuoli ei näekään uskontoa moraalisena ja houkuttelevana. Jos homoseksuaalien eriarvoistaminen kammottaa, niin silloin tilanne kääntyy enemmän siihen suuntaan, että "jos näin on, niin sen pahempi uskonnolle." Uskovainen pikemminkin nosta erimielisyyden rahille ja korostaa tämän valossa miten vääristynyttä uskovaisten etiikka on. Tämä kääntyy ihmisen mielessä helposti siihen että uskonto ja sen eettinen järjestelmä onkin pahuutta.

Toisin sanoen julistaja vetosi, ei perustellut. Hän ei ottanut lähtökohdaksi toisen aitoa maailmankuvaa, laittanut sen rinnalle omaansa ja sitten vertaillut ja perustellut. Sen sijaan hän otti esille vain oman lähtökohtansa ja koherentisoi tilanteet sen mukaan. Jos toisen maailmankuva koherentisoi näkemykset eri tavalla, paremmuus ei nouse esiin, vaan pikemminkin korostuu se, miten ihmeellisiltä toisen selitykset tuntuvat. Jos näkee että ihmisillä on lajityypillinen moraalitunto, sekä ylimääräisen yliluonnollisen persoonan tunkeminen siihen turhanpäiväistä mutkistamista. Ja sen poistaminen tuntuu herjaamiselta. Etenkin kun näyttää siltä että ateistit ovat "moraalitunteisiin sitoutuneita" ja "moraalitunteiden ulkopuolella" aina sen mukaan mikä "uskiksen kannalta tilanteeseen paremmin sopii". Tämä tuo mielikuvan ristiriitaisuudesta. Etenkin kun julistaja ei kerro että jännite syntyy jos ei tajuta että hän puhuu moraalitunteiden tiheydestä, voimakkuudesta ja niiden pakottavuudesta ja lopullisuudesta.

Tämä etäännyttää uskonosta. Ja itse asiassa näin voi sanoa että "julistaja ei vaan osannut". Minun ei itse asiassa tarvinnut edes sanoa juuri mitään, koska hän innoissaan ja monisanaisesti ajoi itsensä ampumaan itseään jalkaan. Pienikin inbalanssin laittaminen muutamalla sanalla strategisesti olennaisissa paikoissa riitti siihen että syntyi "itseensä romahtava" kokonaisuus, joka näytti peräti absurdilta - luultavasti ainakin kaikille muille paitsi julistajalle itselleen.