Kirjoitin aiemmin sosiaalisen toiminnan prosessoitavuudesta, estetttömyydestä ja muusta aiheeseen liittyvästä. Sain siihen kommentin. "Ihmisten välisissä suhteissa ei oikeastaan tarvisisi ajatella mitään "suhtautumista" ollenkaan, mutta todellisuudessa kukaan ei ole täysin vapaa ennakkoluuloistaan."Tässä näkemyksessä on tietysti paljon hyvää. Asiaa voisi kuvata turistirysänä. Ulkomaan ihmisethän "Rientävät Lappiin kokemaan Mystiikkaa". Heillä on lapin kulttuurista jonkinlainen stereotyyppinen ennakkonäkemys. Kun he saapuvat paikalle, turisteille kannattaa myydä heidän ennakkokuvaansa, sen sijaan että näyttäisi miten lappalaiset oikeasti elävät tai ovat eläneet. Siksi poronuket ja muu turistikrääsä onkin se, mitä turistit saavat ja näkevät. Yhteenkuuluvuus ennakkoluuloisen stereotypian ja toteutuneen välillä synnyttää sellaista läikettä sisimpään, joka tuntuu aidolta ja hienolta. Ennakkokuvan murskaaminen taas aikaansaa helposti kognitiivista dissonanssia. Wassoneiden (huumehöyryisen) antropologisen tutkimuksen yhteydessä aikaisemmin mietiskelinkin sitä, miten kiinnostus tuhoaa tutkimuskohteen arkeologiassa, historiantutkimuksessa - ja hieman muussakin.
Voidaankin sanoa että lainaamaani kommentti esittääkin että ihmisten ennakkokäsitykset muokkaavat sosiaalista kohtaamista ja tämä vaikeuttaa kohtaamista (parempien sanojen puutteessa) "tavallisten" ja "erilaisten" välillä. ~ Tämänlainen näkemys sellaisenaan on fenomenologiaa. Esimerkiksi Hankamäki on kuvannut sitä siten, että ihmisten kommunikaatiossa erilainen määritteleminen ja lokeroiminen itse asiassa laittaa toisen vankilaan jonka olet sille rakentanut. Kuitenkin elävä ihminen ei tämänlaiseen määrittelyyyn kunnolla sovi, joten kahlitsevuus tuntuu vielä voimakkaammin.
Suoraan sanoen siinä on paljon hyvää. Ennakkoluulot ja stereotypiat eivät auta ymmärtämistä tai toisen ihmisen kohtaamista. Siinä on kuitenkin myös paljon huonoa. Sillä kommunikaatio ja viestintä ja yhdessäolo on aina jonkinlaista jakamista. Fenomenologikin myöntää tämän, ja hän viittaakin suoriin ja käsittelemättömiin ja prosessoimattomiin kokemuksiin itsessään. Ongelmaksi nousee vain se, että tosiasiassa tämä on käytännössä aina jonkinlaista propositionaalista tietoa. Tämä unohtuu helposti kahdesta - toisiinsa kietoutuneesta - syystä:
1: Ollaan kielifiksoituneita. Eli nähdään että pelkätään sekä sanallinen että muotoiltu on propositionaalista. Tämä jättää ilmeet ja eleet helposti syrjään. Näitäkin toki voidaan kuvata sanallisesti, mutta se on sen verran haastavaa että se jätetään tekemättä. Leikin tällä ajatuksella jossa muistutin että sosiaalinen konteksti rakensi tulkintakentän, jonka sisällä rakentuu ymmärryshorisontti jossa hiljaisuus itse asiassa kantaa viestiä. "Schweigen" onkin tilannekohtaista nonverbaalista tietoa joka on teoriassa esitettävissä propositionaalisena tietona.
2: Ihminen ei tiedosta alitajuisia prosessejaan - joita voidaan kuitenkin tutkia esimerkiksi aivotutkimukseen liittyvin keinoin. Esimerkiksi ilmeistöjä tulkitaan yleensä automaattisesti, eikä tähän tietoisesti kuluteta aikaa. Silti tämä on aivoissa tapahtuva prosessointi, jonka puute johtaa isoihin vaikeuksiin arkielämässä.
Näin fenomenologi voi esimerkiksi intoutua vastavuoroisuudesta siten, että hän tutustuu ulkomailla ihmiseen. Hän tajuaa että toinen tajuaa että hän on tietoinen. Siinä sitten on iso kielimuuri, mutta kaveruus onnistuu silti. Erilainen eleviestintä on kuitenkin tässä vaiheessa hyvin vahvasti käytössä. Toista yritetään ymmärtää.
Tässä on oleellista huomata että ymmärrys ei tarkoita samaa kuin komppaaminen ja selkääntaputtelu. Ymmärrys jo siitä että on erimielisyys on sekin ymmärrystä. On jokin käsitys siitä mitä toinen ajattelee ja tätä verrataan omiin näkemyksiin. Tämän voi käsittää objektiivisen ja subjektiivisen kautta. Karkeasti sanoen fenomenologi pitää että objektiivinen on prosessoitua ja subjektiivinen on sitä aitoa. Objektivisointi on prosessointia jossa subjektiivisille asioille rakennetaan vankila. Aito kokemus on suora kokemus. Sosiaalinen vuorovaikutus taas on sitä että kohdataan toinen itsenään eikä jonain mallina. Ongelmana tässä on se, että jakamishetki itsessään on subjektiivisen jaettavaksi tekemistä, jossa on käytännössä jotain objektisointia. Muuten toinen olisi vain mysteeri, eikä esimerkiksi voitaisi lokeroida häntä sellaiseen luokkaan kuin "vihainen", "iloinen" tai "tiedostaa minun olevan tietoinen (hänen tietoisuudestaan)".
1: Itse asiassa se viesti johon tuo kommentti tuli, oli juuri tästä aiheesta, joten tavallaan kommentti näytti että kommentoija oli hyvinkin erimielinen viestin sanoman kanssa. Siinähän korostin että aspergerit eivät ole "vaan laiskoja" tai että heidän pitäisi vaan muuttua avoimiksi ja rohkeiksi. Että prosessoinnilla ei ole väliä, vaan päin vastoin että on vain oltava prosessoimatta. Sosiaalisuus nähdään helppona, ja sen haitaksi nähdään kaikki prosessointi, luokittelu ja ymmärtäminen. Tosiasia on, että juuri prosessoinnin puute aikaansaa ongelmat, ja johtaa eristäytymiseen kun sosiaalinen elämä ei onnistu.
Fenomenologisen ajattelun suosio näkyykin sitten esimerkiksi vaikkapa shamanistien suhtautumissa hallusinogeeneihin. Niiden kerrotaan antavan aitoja kokemuksia. Ainakin aivojen luontaiset prosessoinnit menevät rikki - siihen niiden toimintakin perustuu. Tämä viittaa monista shamaaneista (mallia "käytän huumeita", ei niistä muista joita on yllättävän paljon) siihen että huumeet avaavat reitin suoraan kokemusmaailmaan. Tätä juttua yksinkertaisesti rakastetaan. Shamanismissa visualisoinnin -ja vaikkapa kristillisessä mystiikassa ja Zenissä meditaation - nähdään tietysti johtavan täsmälleen vastaavaan. Tietoisen prosessoinnin karsiutumisen kautta uskotaan saavutettavan konkreettinen ja aito ymmärrys. Tässä unohtuu se, että alitajuinen prosessointi ei itse asiassa lakkaa. Se on prosessointia sekin. Ei yksinkertaisesti ole keinoa tyystin irrottaa itseä omista aivoista ja niiden "fysikaalis-kemiallisesta ryöpytyksestä" (paitsi ehkä kuolemassa).
Näin ollen fenomenologia tiivistyy käytännön tasolla siihen että ytimeksi nousevat faktojen sijasta tunteet. Oma vakaumus laitetaan premisseihin. Tämä johtaakin helposti - esimerkiksi shamaanikulttuurissa - sihen että toisia laitetaan käytännän tasolla hyvinkin stereotyyppisiin vankiloihin vaikka ideatasolla esitetäänkin että juuri näistä irtautuminen on ydin - ja että stereotypisoiva ja luokitteleva korkean statuksen shamaaniopettaja on itse asiassa irtautumisessa erityisen hyvä ja korkealla tasolla.
Vastaava näkyy tietysti Tapio Puolimatkan näkemyksessä. Hänhän rakentaa Jumalan puolustamisen esittämällä "Tiedekeskustelun avoimuuskokeessa" seuraavasti "tieteellisen tutkimuksen lähtökohdaksi voidaan perustellusti ottaa itsenäisesti, välittömän kokemuksen pohjalta omaksuttu vakaumus, että Jumala on olemassa. Tämän vakaumuksen pohjalta tosiasiat tulkitaan eri tavalla kuin jos lähtökohtana on vakaumus, ettei Jumalaa ole tai että hänestä ei voida tietää mitään." Kuvioissa Puolimatkalla pyörii myös Plantingalta lainattu sensus divinitatis, eli havaintoelin joka antaa suoraan havainnon Jumalasta (ja joka on esim. joillakin ateisteilla rikki ja he elävät hengellisessä sokeudessa) on tietysti tätä kautta hänelle olennainen konsepti. Ongelmaksi tulee kartesiolaiseksi kehäksi kutsuttu kehäpäätelmä ; Jumala -aistin luotettavuus nojaa Jumalan olemassaoloon ja Jumalan olemassaolo siihen että Jumala -aisti siihen viittaa.
Moni esittää vakavalla naamalla että oman vakaumuksen laittaminen premissiksi on jotain jota viisas ihminen ei tee. Fenomenologian - ja sillä sävytettyjen ajatusmaailmoiden - kohdalla tämä tehdään varsin karkeaan kehäpäätelmään hyppien. Yleensä tietoteoria onkin eronnut fenomenologiasta ja postmodernismista juuri siten, että siinä on yritetty katsoa erilaisia varmistusjärjestelmiä, jotta tunteiden sekoittaminen havainnoiksi ja alitajuisten ja maailmankuvallisten ennakkonäkemysten näkemysten leviäminen koeaineistoon olisi mahdollisimman vaikeaa.
1: Palatakseni alun vertaukseen että ennakkoluulot lappilaiskulttuurista eivät johda siihen että lappilaiskulttuuri näyttäytyy poropehmoleluna ja hassuna huutolaulantana, vaan että kulttuuria voidaan tutkia lappikulttuurina välittämättä siitä tuleeko turistin maailmankuvaan kolhu ja keljuttaako se turistia joka ei saakaan mystiikkaa kitshleluista.)
Siksi on niitä kokeita joissa haetaan niitä korrelaatioita. Fenomenologian puolella sen sijaan yritetään poistaa kaikki tämänlaiset esteet. Objektivisointi on heille objektisointia ja vääristelyä. Tämä näkyykin siinä että toinen puoli tekee kokeita, testejä ja raportoi niiden tuloksista. Ja toinen taas selittää lähinnä tulkinnoista ja maailmankuvista, usein näppärästi nojatuolista käsin, koska siellä on tarjolla suora ja vääristymätön yhteys
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti