Pieni ajatus ; Koneet ja me

Ihmiskunta ei ole selvinnyt ilman teknologista apua. Olemme muokanneet infrastruktuuria. Käytämme koneita jopa ruumiimme varaosina, olipa kyseessä dialyysikone, puujalka tai hienompi proteesi tai tulevaisuudessa mekaaniset elimet.

Näkisin että suhteemme koneisiin voidaan nähdä kolmella tavalla:
1: Koneet ovat laajennettuja itsejämme, jonkinlainen extended phenotype.
2: Koneet ovat jotain jolla korvaamme luonnon ja laitamme jotain muuta tilalle. Tai jolla muutamme luonnon. Näin ollen elämme teknologiassa.
3: Teknologia on itse asiassa jotain vierasta joka enemmänkin hallitsee meitä kuin me hallitsemme sitä.

Voimme käyttää jokaista noista katsantotavoista lähes kaikkeen teknologiaan. (Ja niihin liittyy helposti ajatus jonkinlaisesta valtasuhteesta. Ensimmäisessä ihminen hallitsee konetta ja itseään, viimeisessä ihminen on koneiden orja.) Mutta itse näen luontevaksi nähdä että erilaiset koneelliset kehonosat voidaan nähdä vahviten itsen laajentumana, infrastruktuuria koskeva rakennelma kerrostaloista liikennevaloihin on luontoa. Ja oikeastaan vasta tekoälyn kehittyminen tuo eteemme vastaan kolmannen teknologiasuhteen. (Siitä huolimatta että itse asiassa voimme ajatella että teknologia orjuuttaa meitä ties mihin nykymaailmassa.)

Jotkut kysymykset ovat sitten kuitenkin hyvin vaikeita. Mobiiliteknologia on tekoälyn kehittymisen ytimessä ja siitä voi tulla konkreettinen askel "teknologiasuhteen kolmanteen asteeseen". Toisaalta nykyään on vaikeaa nähdä onko se kehon jatke joka tarjoaa meille heuristisia ohjeita liikkuessamme ja toimii muutenkin muistimme jatkeena. Vai onko se vain jokin luonnollinen asia jota kannamme mukana.

Näkisin että lähinnä kannamme kännyköitämme. (Toisaalta minulla on vanha kännykkä jossa ei ole älypuhelinominaisuuksia, joten suhteeni siihen ei ole kovin immersiivinen.) Ja jakaisin luokittelun siten että jos kone tarkkailee meitä, olemme kolmannessa asteessa ja jos me tarkkailemme konetta olemme 2 tason konesuhteessa. Ja sitten kun meidän ei tarvitse tarkkailla sitä, se on jo osa itseämme. Ja tätä kautta kännykät olisivat vielä luontoa. (Joskin vain juuri ja juuri, sillä mobiiliteknologia kerää meistä yllättävän paljon tietoja.)

Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)

Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.

Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.

On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
     2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä.  (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.

---

Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.

Avaruushissi, avaruustorni ja painottomuus

Nykyisin maata kiertävälle radalle ammutaan satelliitteja. Tämä on melko kallista puuhaa. Avaruusraketit ovat hinnakkaita. Sen vuoksi on arvioitu, että maa joka saa ensimmäisenä rakennettua ns. avaruushissin saavuttaisi helposti monopoliaseman satelliittialalla. Sillä vaikka hissi on teknisesti vaativa innovaatio ja hirvittävän kallis rakentaa, sen valmistumisen jälkeen satelliitin lähettäminen on todella edullista. Juuri kukaan ei kykene kilpailemaan.

Olisi toki kiinnostavaa rakentaa avaruushissi vaikkapa Enontekiöille. AInakin keskustapuolue kiittäisi, tekisi hyvää maaseudulle ja kansantaloudelle ja mahdollistaisi Paavo Väyryselle uran jossa hän pääsisi Paavo Väyryseksi Paavo Väyrysen paikalle, joka on presidentinpaikka pitkäikäisestä suvusta. Enontekijöistä tulisi helposti huipputekninen tiedonsiirtomaailman keskus, Paavo Väyrysestä onnellinen. Ja meistä muista ehkä vähän vähemmän. Mutta avaruushissien olisi sijaittava päiväntasaajalla, joten Jumala tai luonnonlait ovat rankaisseet aika ikävästi Enontekiöläispoloja, jotka eivät ole tehneet mitään (ainakaan monet) ansaitakseen kohtaloaan paikkana jonne ei voi rakentaa avaruushissiä.

Saavutettu etu ja monopoliasema on haluttava, taloudelliset edut ovat kovat joten riskisijoittajia taatusti tulee. Tämä tarkoittanee, että on hyvinkin mahdollista,e ttä avaruushissi valmistuu joskus. Ja se tarkoittanee myös sitä, että maantiede tulee oleelliseksi osaksi politikointia. - Esimerkiksi Afrikassa on paljon päiväntasaajaa, mutta ei teknologiaa. Mutta riistettäviä, köyhiä ja epätoivoisia ihmisiä siellä on. Joten avaruushissi on vain ajan kysymys.

Jos teknologiasta jatkaisi tekologiikkaan voisi huvitella ajatuksesta jossa tulevaisuudessa olisi jonkinlainen avaruushissi ja sen huoltamisen ja korjaamisen vuoksi sen ympärillä olisi torni joka yltäisi nykyisten avaruusasemien korkeudelle asti.

Ensimmäinen mielikuva siitä kun joku lähtisi maan tasalta kiipeämään tornin huippuun olisi se, että aluksi putoaminen olisi vaarallista. Maan vetovoima vetäisi maata kohden. Sitten putoaja saavuttaisi rajanopeutensa, ja putoaisi maksimivauhtia. Mutta jossain sitten leijuttaisiin kun ei ole gravitaatiota. Ja mitä tässä välillä tapahtuu? Onko jokin hitaan putoamisen alue jossa voisi rämpiä ja kenties pelastaa itsensä ennen kuin putoaa nopean putoamisen alueelle.

Tämänlainen ajatus on harhaa. Sillä tosiasiassa avaruudessa riittää gravitaatiota. On itse asiassa illuusio että esitetään, että avaruuslentäjät olisivat painottomuudessa. Tosiasiassa auringolla on massaa joka vaikuttaa maahan, kuu toimii maan ja auringon vetovoimalla. Joten tottakai tässä välissä on vetovoimaa joka tehoaa astronauttiin. Tornissa ylös kiipeävä ei huomaisi suurtakaan eroa, valtaosa maan vetovoimasta on sellaisenaan jäljellä. Jos ihminen haluaisi hypätä avaruushissitornin huipulta avaruusasussaan leijumaan avaruuteen, hän putoaisi vauhdilla maata kohden.

Itse asiassa likimain 90% maan vetovoimasta vaikuttaisi, joten hän voi hakea lohtua lähinnä King Kongista ja siitä että ihmisen havainnointikyvyllä on rajoituksia.
* "Science 2.0" nimittäin kertoo, että ihmisen havainnointikyvyllä on tiedostamisaika. Eikä tässä tarkoiteta sitä reagointiaikaa jonka voi havainnoida seuraamalla kun puoliso pysäyttää eteenpäinkelauksen mainoskatkon lopussa. Siis sitä viivettä kun havainto tapahtuu ja voit tehdä jotain. Reagoit mainoskatkon loppumiseen ja puolisosi pysäytykseen ja huomaat niissä viiveen. Ja huvittavinta on, että tämä reaktio tapahtuu myöhässä, koska sinulla on reagointiaika. Tässä tarkoitetaan aikaa joka hermoimpulssin eteneminen ja muu vaatii että asia voidaan tiedostaa. Tämän viiveen ansiosta on mahdollista kuolla ilman että ehtii tiedostamaan sitä. Täytyy vain hypätä tarpeeksi korkealta ja olet murskana kun aivosi vasta tiedostavat olevasi vaikka 9 metrin korkeudessa. Eli ei se putous, ei se äkkipysäyskään, vaan se tietoisuuden loppuminen.
* King Kong taas putosi Empire State Buildingin katolta. Tämä talo oli ensimmäinen niin korkea ihmisen tekemä rakennus, jonka huipulta putoava ehti saavuttaa rajanopeuden. Kaikki ylimääräinen matka avaruusasematasolle asti tarjoaa siis vain aikaa katsoa maisemia, ei nopeuden kiihtymistä. On tavallaan lohdullista, että King Kong ei siis kenties ehtinyt tiedostaa omaa kuolemaansa, ja hänen kuolemansa oli tuskallinen lähinnä puhtaanapitolaitokselle. Tämä on hyvä asia koska eläinten hyvinvointi on minulle tärkeä asia, ja toisaalta Kongista tavattu tehdä kaiken kaikkiaan varsin sympaattinen olento.

Mutta miksi avaruuslentäjät sitten leijuvat? Samasta syystä miksi nollapainovoimakoneissa olevat leijuvat. Kysymys ei ole ulkoavaruudesta vaan putoamisesta. Kun harjoitellaan painottomuutta varten, lennetään koneella korkealle ja annetaan sen olla jonkin aikaa vapaassa pudotuksessa. Koneen sisällä kaikki vaikuttaa painottomalta. Illuusio ei näytä yhtä mukavalta jos voisi katsoa ulos lentokoneen ikkunasta. Sillä gravitaatio imee täydellä tehollaan ja se mikä tässä prosessissa sitten koetaan on 0:n G:n voima.

Avaruusasemissa tapahtuu sama. Ne ovat kiertoradalla, hyvin nopeassa liikkeessä. Ne ovat saavuttaneet pakonopeuden, joka tarkoittaa sitä että ne putoavat maata kohden koskaan osumatta siihen.  Illuusio särkyisi, jos avaruushissitornin huipulla oleva suisidaalikko näkisi kun avaruusalus suhahtaisi ohi. Älytöntä vauhtia viipottaisi ohi. Ei näyttäisi paikallaanolevalta.   Sillä avaruusasemalla leijumista miettiessä tärkeintä ei ole edelleenkään se nopeus, vaan edelleenkin se äkkipysäys. Se äkkipysäys on se G -voima jonka me tunnemme. Gravitaatio ei siis ole sama kuin G -voima.

Pudotessa sitä kokee vain painottomuutta. Ja jos putoaa tarpeeksi korkealta, ei enää koe mitään muuta. Ja tässä mielessä Epikuros oli harvinaisen oikeassa sanoessaan että ihmisen ei tarvitse pelätä kuolemaa, koska elossaollessaan hän ei koskaan kohtaa sitä. ; Hän on oikeassa, ainakin jos kysymyksessä on riittävän korkealta putoaminen.
1: Tai oikeastaan tämäkin ehdoilla. Jos Bowien laulussa esiintyvä Major Tom löisi kättä avaruushissin ympärille rakennetun tornin huipulla olevan kanssa, impakti olisi raju, sillä Majuri Tom kiitäisi kiertorataa koko ajan pudoten, kun taas avaruushissin huipulla olevan kohtalo seuraisi King Kongin opettamaa rataa. Korkeus ei ole niin tärkeä kuin liikesuunta. Molemmat lähtisivät avaruuden pimeydestä ja kävisivät samassa pisteessä. Toinen päätyisi maahan mielestään tarpeettoman nopeasti, toinen ei koskaan.

Pieni ajatus maailmanpyörien suosiosta

Helsingin katajanokalle on suunniteltu monenlaista. Maailmanpyöräprojekti on pärjännyt siinä hyvin, se sai rakennusluvan. Ajatus ei ole aivan kummallinen. Sillä esimerkiksi Lontoon "London eye" aka. "big eye" (kuvassa yllä) on hyvin suosittu nähtävyys, ja se on Thamesin lähellä liikkuvalle kätevä maamerkki ; Se on suuri, pyöreä toisin kuin muut suuret ja korkeat asiat. Ja se on joen äärellä, joten se näkyy hyvinkin kauas: Eteen ei nouse muita näköesteitä.

Se rakennettiin vuosi tuhannen vaihteeksi ja siitä on tullut todellinen rahasampo. Sen liput ovat melko kalliita mutta silti laitteeseen joutuu jonottamaan ihan älyttömästi. (Vaikka ostaisi sellaisen spesiaalikalliin lipun jossa pääsee VIP -jonoon, joka on sekin aivan älyttömän pitkä.) Maailmanpyörät ovat helposti suosittuja laitteita. Tämä tekee niistä ainutlaatuisia. Sillä usein laitteita täytyy uudistaa. Huvipuistojen laitteet jäävät helposti ajan jalkoihin. Siksi huvipuistot joutuvatkin uudistamaan laitteistojaan.

Maailmanpyörät toimivat nähdäkseni kahdella voimalla. Nostalgialla (kuten myös karusellit) ja ennen kaikkea näköaloilla. Ja näköala riittää, siinä ei ole edes säävarausta. Jopa Lontoon sää - jossa aurinkoisena päivänä voi sataa 5 kertaa - on tässä riittävä. Itsekin jonotin maailmanpyörään (and all what you get was this lousy picture.)

Tässä kohden maailmanpyörä on hieman kuten korkea mäki tai torni. Ne tarjoavat näköalaa. Ja näköalan lisäksi ne tarjoavat keinoja kurkistella vaikkapa nähtävyyksiä. Ja nähtävyyksien kannalta maailmanpyörän lokaatio on oleellinen. Maisemia on joka paikassa, mutta vain tietyissä paikoissa saa katsoa tuttuja, ikonisia, kohteita yläkulmasta

 Kuitenkin maailmanpyörä myös eroaa edellämainituista torneista ja mäistä. Sillä vaikka esimerkiksi Greenwitchin mäessä oleva näköalatasanne tarjoaa kiistatta näköalan jossa on kuuluisia nähtävyyksiä.

Maailmanpyörää erottaa "vaivattomuus". Mäelle on kiivettävä. Torniin on kiivettävä. Maailmanpyörä vie huipulle ja takaisin. Ja tekee tämän turvalliseisti. Tämä ero ei viittaa pelkkään laiskuuteen ; Laiskuus on toki eräs tärkeistä syistä ; Tosiasiassahan näköaloja saisi myös korkeista puista. Ja ihmiset eivät silti riemulla kiipeile puihin, koska tästä on suuresti vaivaa ja tässä on aina mukana putoamisen riski. (Itse nautin korkealla olemisesta, siitä että saa katsoa asioita alhaalta päin. Silti en kiipeä puuhun vaikka meillä on Keravalla isoja puita.)

Oleellisempi tämän blogauksen kannalta on kuitenkin se, että maailmanpyörä ohjailee aisteja eri tavoin. "Esoteerinen maantiede" kuvaa sitä että torniin kiipeäminen on hyvin tietynlaista. Torni on tässä kohden vähän kuin "mäki äärimmilleen vietynä". Vaiva ja syrjäisyys tuntuu yhdistyvän niihin. Torni on usein näkyvä osa, jota käytetään vähän. Tornissa on pystysuora muoto joka ohjaa katsetta ylöspäin. "torni kutsuu kamaratason kulkijaa nostamaan katseensa ylös, kohtaamaan taivaan." Ja sen pystysuora muoto ohjaa katsetta vielä tornin huipunkin yli. - Tätä on tietysti käytetty kirkkojen muotoilussa hyväksi. Maailmanpyörä on sen sijaan kehä, jota katse ikään kuin automaattisesti seuraa. Näin katse ei mene ylös ja jatka maailmanpyörän ulkopuolelle. Tämä tekee maailmanpyörästä "maallisemman". Torniin (kuten mäkeenkin) kapuamisessa on vaivaa. Ja ihmispsyykellä on omituinen tapa liittää onnistuminen ja ponnistus yhteen siten, että jos asiaan on panostettu se tuntuu arvokkaammalta. "Mieli virittyy odotuksesta, sillä ylhäällä on aina jonkinlainen huipennus." Ja toisaalta tässä on jopa siirtymäriitin makua. "Myös torneista laskeutuminen on merkittävä kokemus. Mielleyhtymä tulee siirtymäriitin ajaksi eristäytyneestä ihmisestä, joka palaa takaisin arkipiiriin, muiden keskuuteen. Jotain on muuttunut, vaikka ihminen on saman näköinen. Tornien vaikutus kestää pitkään, joidenkin osalta muisto on sähköinen vuosienkin jälkeen."

Maailmanpyörä on hetkellisempi. Tämä ei tarkoita sitä että se olisi jotenkin pinnallisempi versio tornista. Vaan sitä, että siinä on enemmän heittäytymisen ja spontaaniuden henkeä. Torniin ja mäelle kiipeäminen taas on hallintaa jossa kyseessä on riskinotosta, vaivannäöstä ja rohkeudesta (jossa ääripäänä olisi suureen puuhun kiipeäminen.) Maailmanpyörässä oleellista onkin juuri se, että kun mukaan astuu, hallinta ei ole omissa käsissä. Prosessi kestää sen verran kuin ulkopuolinen taho määrää. Hallintaa siinä ei ole. Ja tämän kautta maailmanpyörässä saatetaan olla kauemman aikaa kuin vaikkapa Greenwitchin näköalatasanteella. (London Eyen kierros kestää arviolta puolisen tuntia. Olin Greenwitchin mäellä kymmenisen minuuttia. Sää oli mäellä vieläpä parempi.)

Siitä puuttuu tornin mahtipontisuus ja jopa pömpöösiys, jossa kurotetaan kohti jotain ikuisuudella oikeutettua mahtavaa. Maailmanpyörä on hetkellistä, osalle se voi tarkoittaa latteutta. Mutta minulle tarkoittaa sitä että kokemus on hetkellinen ja siksi mahdollisesti uusittava. Uusittava vaikkapa sitten Helsingissä, jossa mahdollisuuksia siihen että toisia katsotaan alaspäin löytyy muussa elämässä, mutta melko harvoin tässä asiallisemmassa. (Alakuvassa maailmanpyörä taustalla. Sen peittää sitä pienempi ja hurjempi pyörityshärveli.) Maailmanpyörä ei tarjoa Jumalaperspektiiviä, vaan näköalan joka jää maisemaksi.

Umwelt

Arkijärjessä aistimukset nähdään hyvin tietynlaisina, lajityypillisinä ja jaettuina. Tätä peräti vahvistetaan esimerkiksi vertaamalla silmää kameraan. Kamerat antavat keskenään samanlaisia tulosteita. Aistinelin on laite ja tulkinta on analyysi joka tapahtuu aivoissa valmiina olevan kaavan kautta.

Tästä intuitiosta on luontevaa vetää teologisia tulkintoja jotka ovat varmasti hienostuneimmillaan Alvin Plantingan tavassa ajatella havaintoja jonain jolla on tae (warrant). Hänestä warrant tarkoittaa sitä että Jumala on antanut ihmisille valmiiksi luotettavat aistinelimet ja luotettavan tavan tulkita aistimuksia. Lisäksi tarvitaan luotettava logiikka ja totuudenmukaiset tavoitteet. Jos näistä yksikin puuttuu tai on järkevää uskoa että se puuttuisi, ihminen voi toimia tavoilla joilla hän selviää hengissä, mutta ei silti näe "oikein oikein". Tällöin ihmisillä ei olisi taetta. Plantingan mukaan Jumala on antanut meille luotettavat aistijärjestelmät ja järjen ja tavoitteet. ;  On selvää että Plantinga lähestyy aisteja tavalla jota kuvaa "jaettuus". Kaikki ihmiset nähdään oleellisesti samanlaisina. Toki havaintojärjestelmien ja järjen kohdalla on ihmiskohtaista eroa. Tämän variaation lähde Plantingan maailmassa on vain epätoiminta ja toimintahäiriöt jotka hän tulkitsee perisynnin vaikutuksiksi.

On tietyllä tavalla hyvin järkevää olettaakin näin. Se esimerkiksi helpottaa mielikuvaa kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa. Samanlaiset aistinelimet on teologiassa tulkittu ihmisten tasa-arvoistavaksi. (Joku voi tietysti selittää tasapäistämisestä joka on sama mutta negativiisilla konnotaatioilla ja kuvaa tarkemmin asian määritelmää. Tasa-arvoa kun koskee se slogan "kaikki erilaisia kaikki samanarvoisia" joka kuvaa sitä että aistinerojen erilaisuus ei tarkoita tasa-arvosta luopumista...)

Filosofit ovat toki mietiskelleet ajattelua ja miettineet sellaisia kysymyksiä kuin onko punaisen kokemus sama kaikille. He ovat kyseenalaistaneet tätä aistien samanlaisuutta ja lajityypillisyyttä. Aiheesta on sittemmin tullut tutkimuksen kohde ; aivotutkimus ja havaitsemisen tutkiminen ovat muuttaneet intuitiivista käsitystä melko paljon ja ovat ainakin lähentäneet meitä filosofisten ongelmien kohdalle niin että vastauksemme vähintään painottuvat, jolleivat peräti vastaa kysymyksiin. ~ Aisteja ja aivoja ei nähdä enää karkean tietokonemetaforan kautta jonain jossa aistireseptori on passiivinen vastaanottaja-reagoija (hardware) jonka tulokset syötetään meissä valmiiksi olevan ohjelmiston kautta (software). Toki evoluutiopsykologian tutkimukset ovat paljastaneet paljon valmiuksia jotka ovatkin juuri tämänlaisia. Ihmisillä ja eläimillä on synnynnäisiä refleksejä, jotka vaikuttavat jopa yllättävilläkin alueilla.

Kuitenkin nimenomaan havainnoinnin puolella ihmisillä on havaittu valtava plastisuus. David Eaglemanin "Incognito" käsittelee tiedostamatonta ja siinä nostetaan esille muun muassa se, miten aivot oppivat monenlaisia asioita jopa niin hyvin että niistä tulee tiedostamattomia. Kun esimerkiksi baseballpelaaja ottaa kopin, hän ei suinkaan analysoi tietoisuudella. Päin vastoin, mekaanisella tasolla baseballpelaaja yrittää nimenomaan poistaa tietoisuuden vaikutuksen. Kun on harjoiteltu tarpeeksi, mekaniikasta tulee automaatio. Baseballin kohdalla tämä ei yllätä juuri ketään.

Mutta Eagleman nostaakin esille (s 54) miten aivot ovat enemmänkin sellaiset että kun niille annetaan "rauta" niin ne rakentavat itselleen siihen sopivan "softan". "Äskettäin Gernhard Jacobs ja Jeremy Nathans eristivät geenin joka ihmisellä koodaa fotopigmenttiä - verkkokalvolla olevaa proteiinia, joka absorboi tietyn taajuista valoa - ja lisäsivät sen värisokeiden hiirien genomiin. Ja mitä tästä seurasi? Värinäkö. Nyt hiiret erottavat värejä." Kirja lisäksi esittelee miten ihmisten kanssa on saatu tuloksia ihmisillä. Kaikkia eläimillä saadut tulokset eivät vakuuta koska ihmisillä on monilla erityisstatus. Esimerkiksi (s 48 eteenpäin) Eagleman kertoo, miten sokeutunut mies saa leikkauksen kautta näkönsä takaisin vuosien sokeuden jälkeen. Kun prosessi oli ohi selvisi että "Mikellä oli ongelma. Hänen silmänsä toimivat moitteettomasti, mutta hän tuijotti edessään olevia esineitä tajuamatta niistä mitään. Hänen aivonsa eivät osanneet käsitellä ärsykkeitä, joilla niitä pommitettiin. Hän ei kokenut mielessään poikiensa kasvoja; hän koki vain käsittämättömiä aistimuksia ääriviivoista, väreistä ja valoista. Vaikka hänen silmänsä toimivat, hän ei nähnyt." Vaikeuksia tuotti esimerkiksi horisontti-ilmiö. Kun sokea käsittelee maailmaa kolmiulotteisesti, hänen maailmassaan samansuuntaiset suorat eivät kohtaa. Kuitenkin näkökyky kohtaa aina horisontin jossa samansuuntaiset viivat kohtaavat kaukana. Näin aistimukset eivät vastanneet odotuksia. Toinen on se, kun kääntää päätä, niin koko näkökenttä muuttuu. Aluksi tämä tuntui siltä että koko maailma liikkui kun päätä käänsi. Tämä tilanne näytti että ei ollut valmista softaa. Kuitenkin aistiärsykkeiden pommitus opetti näkemään. "Merkilliset sähkömyrskyt kallon sysipimeissä onkaloissa muuttuvat tietoiseksi yhteenvedoksi vasta sen jälkeen, kun aivot ovat oppineet selvittämään miten ulkomaailman kohteet ja niitä koskevat ärsykkeet liittyvät toisiinsa." ... "Kun Mike oli muutaman viikon kuljeskellut ympäriinsä, potkinut tuoleja, tuijottanut esineitä, tutkinut aterimia ja hieronut vaimonsa kasvoja, hän alkoi kokea näkemisensä samalla tavalla kuin me muut."

Tämä on itse asiassa jotain joka ei rajoitu edes silmän kaltaisiin ihmisissä normaalisti oleviin aistinelimiin. Aivojen muotoutuvuus sallii jopa aivan uusien aistien kehittämisen. Reseptori voi olla vaikka teknologinen innovaatio. Eagleman (s. 51) kuvaa miten ihmiset oppivat uuden aistin joka perustui värinään "Ajatus meni näin, kiinnitä videokamera ihmisen otsaan ja muutetaan informaatio käsittämään pieniä väristimiä jotka on kiinnitetty hänen ristiselkäänsä." Näin ollen kamera ei tuota valoa vaan värinäimpulsseja selkään. Eagleman huomioi intuition antaman oletuksen tästä "Vaikka värinä muuttuisikin hyvin tarkasti suhteessa siihen miten liikut, sinun olisi vaikeaa ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluun sohvapöytään, ajattelisit "Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan."" Kun tämänlaisia oltiin kokeiltu sokeilla ihmisillä oli käynyt varsin eriskunnallisesti "Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. He pystyvät kääntämään selässä tuntuvat väristykset tiedoksi siitä, minne päin kannattaa suunnata kulkunsa. Se ei kuitenkaan ole jutun ällistyttävin osuus. Ällistyttävintä on, että he tosiaan alkavat aistia tuntosyötteitään - he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä värinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus."

Tämänkaltaiset ilmiöt kertovat siitä että aistijärjestelmät yllättävän suurilta määrin opitaan tulkitsemaan. Ne eivät siis vain heijastele jotain valmiiksiohjelmoituja ohjelmointeja. Tämänkaltaiset asiat korostavat sitä, että lajityypillinen "aistinelin" voi vielä pitää paikkansa, mutta se "tulkinta" -osuus on hyvinkin ongelmallinen. Sillä aivot oppivat enemmän arvaamaan yhteyden. Kunhan yhteys on, ei ole väliä siitä miltä se tuntuu. Esille nousee esimerkiksi havaintofilosofinen ongelma siitä kokevatko ihmiset punaisen samalla tavalla. Jos meillä on vaikkapa kasa ihmisiä, jotka kaikki kyllä noudattavat liikennesääntöjä. Eli kun tietty liikennevalo palaa he pysähtyvät. Kuitenkin on mahdollista että yhden kokema punainen olisi suoraan toisen mielessä sinisen aistimus. Punainen valo siis aikaansaisi erilaisen sisäisen reaktion eri ihmisten välillä. Tätä ei voisi huomata koska kaikki pysähtyvät punaisissa valoissa ja sanovat värin nähdessään että "punainen". (Näin voisi tapahtua koska ihmiset yhdistävät värin käsitteen kokemukseen eikä toisin päin.)

Tätä kautta meidän aisteillamme ei ole nykytieteen valossa mitään warrantia. Aistimuksemme ovat harjoteltuja ja harjaannutettuja, eivät valmiiksi annettuja. Tämä johtaa siihen kysymykseen että kenties aistimme ovatkin varsin kelpo tavalla toimivia konkreettisissa asioissa, mutta että Jumalakonseptin kaltaiset esoteeriset ja abstraktit asiat ovat jotain johon emme harjaannu.

On hyvä muistaa että tämän jälkeen on perusteltua sanoa että nimenomaan se, mitä tiedämme aistinjärjestelmien toiminnasta on warrantin kumoavaa. (Jos Jumala on antanut meille aistit, järjen ja mahdollistanut erehtymättömät tieteen, miksi havaintotutkimus näyttää olevan ristiriidassa takeen kanssa?) ; On esimerkiksi perusteltua nähdä sellaiseksi että voimme luottaa konkreettisiin aisteihin paljon paremmin kuin muunlaisiin. Samalla huomataan että aistinelimien reseptorien selvittäminen taas muuttuu havaitsemisen kannalta oleelliseksi ; Plantinga häivyttää havaitsemisen mielellään havaintokehään jossa aistinelimen toimintaa ei tarvitse tuntea eikä aistinelimistöä tarvitse edes löytää jotta voitaisiin puhua havainnosta. Kuitenkin mitä enemmän asioita miettii, sitä selvemmin huomaa että jopa ihmisen tietoisuuden kannalta piilossa olevat ilmiöt, kuten sisäelinten toiminnan tarkkailu, perustuu neuroneihin ja jonkinlaiseen reseptoriin. Lisäksi tulkinnat selvästi rakentuvat isompina klöntteinä. Tämä on oleellista, koska havainnollisesti epäluotettava järjestelmä on helppo rakentaa vain hyvin rajallisin ehdoin. On oltava paljon irrallisia tulkintaosasia, jotta sekaan saadaan vääriä kokonaisuuksia. Väärän logiikan olisi toimittava sekalaisissa paikoissa eikä vain kun tarkastellaan spesiaalia tiikeriä jota Paul pakenee Plantingan esimerkeissä.

Samalla on helppoa huomata että Plantingan malliesimerkit, kuten tiikeriesimerkki, perustuvat ongelmaan. Tiikerien petous jne. ovat opittuja piirteitä. Sen sijaan nopeasti kohti tulevien väistäminen on yleinen ilmiö. Siksi Plantingan esimerkeissä vilahtelevat tulkinnat kissanpennuista ja vastaavista ovat itse asiassa totaalisen irrelevantteja ja vaikuttavat enemmän siltä että koko havaitsemista ja oppimista ei ole mietitty kovinkaan tarkasti. Plantingan reflektoimattomusu johtunee siitä että olemme oppineet tiikeri -käsitteen liitoksen kuviin niin hyvin että emme tiedosta tätä harjoitelluksi prosessiksi. ; Plantinga ei omien toimiensa valossa oikeastaan ollenkaan harjoita sitä kristilliseksi kehumaansa tiedettä, jota hän kehuu projektiksi jonka onnistumisen takeen olemassaolo varmistaa. Plantinga ei jostain syystä noudata tätä tiedeprosessia vaikka kehuukin sitä kovasti ja panostaa sen todistamiseen. Sen sijaan hän on enemmänkin arkikokemuksensa varassa toimiva intuitionisti.

Sillä aikaa ne muut, jotka eivät ole panostaneet kristinuskon intuitiokokemuksiin ja arkijärkeilyyn ovat tehneet omaa tiedettä. Ne, jotka warrantista eivät ole välittäneet ovatkin voineet luottaa siihen että vaikka havaintojärjestelmillämme ei ole taetta, on se kuitenkin hyvin luotettava tapa tuottaa malliriippuvaista realismia. Ja tieteenteko on sitten tätä, sen sijaan että egoistisesti halattaisiin lopullita varmaa objektiivista tietoa. Tätä omituista käsitettä joka elää arkijärkisten ihmisten parissa vahvana mutta joka tieteenfilosofiassa on ollut yllättävän irrelevanttia loogisen positivismin romahtamisen jälkeen. Esimerkiksi Quinelainen naturalismi ei edes yritä väittää tulevansa valmiiksi lopullisessa objektiivisuudessa. Warrant -asenteen takana olevan ehdottoman objektiivisuusvaatimuksen romahdus ei tuhonnut tiedettä, vaan iski korkeintaan ihmisten egoon loven. Nykyään asennetta ei enää löydä tieteenfilosofeista. Se joudutaan hakemaan Plantingan kaltaisten teologejen puolelta.

Puutteellisten havaintojen vallitessa (Onko meillä muka muuta?)

On joskus jopa tavallista, että kun tehdään tutkimusta, on joukossa aina jotain yksittäisiä kohtia jotka eivät onnistu. Näin mitatusta tilanteesta ei saada kaikkia havaintoja. Tämä on jotain, johon voidaan reagoida järkevästi.

Ehkä yksinkertaisin tapa on tehdä poistoja:
1: Poistetaan koko muuttuja koko kokeesta. Tämä on järkevää etenkin jos havaintoja puuttuu paljon. Jos aineistossa on muita tarkasteltuja muuttujia, se ei vielä pilaa koko tutkimusta. Tämä ratkaisu on tosin melko radikaali, sillä kokeesta jätetään pois tarkastelukulma. Kuitenkin tätä kautta otoskokoa ei välttämättä tarvitse pienentää yhtään. Ja jos mittaaminen on jonkun tietyn muuttujan kohdalta hankalaa ja siihen tulee paljon virheitä, tuntemattomat tiedot keskittyvät helposti juuri näihin muuttujiin ja silloin voi olla "välineellisistä syistä" ihan fiksua jättää koko muuttuja johonkin toiseen tutkimukseen tai toiselle tutkijalle.
2: Poistetaan koko havainto joka on puutteellinen. Tämän ongelmana on se, että otoskoko pienenee, mikä vaikuttaa tutkimukseen. Lisäksi tämä on riski otoksen satunnaistamiselle. On nimittäin mahdollista että mittausvirheet eivät jakaudukaan tasaisesti koko aineistoon vaan keskittyvät johonkin kohtaan. Tällöin rakentuu helposti huomaamatta näkymättömiin ja piiloon jäävä systemaattinen virhe. Joka on itse asiassa huolestuttava tilanne.

Kuitenkin melko usein puuttuvat havainnot eivät ole ylitsepääsemätön ongelma, vaan tarjoaa tilaa "hyville akateemisille arvauksille";
1: Puuttuva tieto voidaan olettaa muun aineiston kautta. Kun otetaan esiin kaikki tunnetut muuttujat, ja laitetaan puuttuvan tiedon kohdalle näiden keskiarvo, mittaustuloksen puute ei muuta keskiarvoa. Otoskoko ei muutu, mutta valitettavasti tämä johtaa väistämättä hajonnan pienenemiseen ja painottumiseen kohti keskiarvoa. Yleensä tämä tarkoittaa myös aineistossa olevien korrelaatioiden heikkenemistä.
___1.2: Keskiarvo voidaan toki ottaa myös ryhmän kautta. Usein aineisto voidaan jakaa eri luokkiin. Ja silloin tuntematonta ei oteta koko aineiston keskiarvosta vaan sen oman luokan keskiarvosta. Tämä ratkaisu tekee luokitelman sisällä saman minkä keskiarvon koko aineistosta teki aineistolle. Mutta samalla se korostaa eri luokitelmaryhmien välisiä eroja.
2: Toinen tapa korvata tulos on ottaa edellisen havainnon arvo tai arpoa aineiston satunnaisen yksikön arvo. Tällöin hajonta eikä keskiarvo muutu. Toisaalta tätä keinoa käyttäen puuttuvan tiedon kohdalle voidaan laittaa useitakin vaihtoehtoisia tuloksia.
3: Lisäksi koko aineisto voidaan laittaa tarkempaan tilastolliseen tarkasteluun jolloin otetaan huomioon kaikki tiedot joita kahdella muuttujalla muussa aineistossa on keskenään. Tällöin rakennetaan erilaisia korrelaatiomatriiseja. Näidenkin seurauksena aineiston otoskoko tavallisesti pienenee, koska analyysistä poistuu havaintoja "hallitusti". Kuitenkin tässä poistuu yleensä paljon vähemmän dataa kuin suoralla kädellä tehdyllä poistamisella. Menetelmä on tosin myös mutkikkaampaa ja vaatii enemmän laskentaa.

Minunkaltaiselle kokonaisvaltaiseen tieteenfilosofiaan = konsilienssin ja koherenssin merkitystä korostavaan lähestymistapaan tämä perusmetodologia tarjoaa eräänlaisen työkalun. Esimerkiksi Duhemin-Quinen teesin mukaan falsifiointitilanteessa on tehtävä muutoksia jotka muuttavat kokonaisuutta vähiten. Tämä tapahtuu aineistonkäsittelyssä monella tavalla ja on houkuttelevaa ajatella että ne toimivat konkreettisesti sovellettavana apuvälineenä, jotka itse asiassa tekevät juuri tätä. Kun aineistossa puuttuu mittaustulos, oletetaan että aineiston mittaustulos on ollut jotain, ja sitten arvataan muun aineiston kautta mitä se todennäköisesti on.

Tässä ei siis lähdetä vaikka olettamalla asian todennäköisyydeksi 50%, josta poikkeaminen vaatisi tietoa joka kumoaisi tämän tilan. Samalla korostuu että mikään valinta ei tapahdu tyhjiössä. Mikä tahansa asia voidaan joutua muuttamaan. Mittausvirheen hoitamisen kaltaiset työkalut tarjoavat mahdollisuuden selvitä epätäydellisyydessä ja epätiedossa tavalla joka ei ole vain asian todennäköisyyksien päättämiseen ennalta. Näin vapaus premissejentekoon pienenee ja jotkut oletukset muuttuvat paremmiksi kuin toiset taas eivät.

Tyylin takana on kokemus havaitun merkityksestä

Estetiikka on hyvin omituista. Siitä puuttuu likimain kaikki analyyttisen filosofian kannattamat asiat. Usein ihmisillä on kuitenkin yllättävänkin tarkkoja esteettisiä kannanottoja asioihin, ja ne ovat ihmisyksilön tasolla konsistentteja siinä määrin että niitä itse asiassa voidaan analysoida.

Kun esimerkiksi pari päivää sitten kirjoitin kävelemisestä, tein tekstistä kepoisenoloisen. Tein tämän keventämisen tarkoituksella ja "ketunhäntä kainalossa". Olisi toki opettavaisempaa ja "filosofin statuksen vahvistavampaa ja egoa hivelevää" esitellä estetiikan teorioita ja tiputella henkilöitä, kirjan nimiä, vuosilukuja ja sivunumeroita. Tein kevennyksen nimen omaan saadakseni jaettua ihmisille ajatuksen siitä että estetiikka on yksilökohtaista mutta kuitenkin sidoksissa todellisuuteen jonkinlaisen "aistillisuuden" kautta. Itse asiassa olen harvaa tekstinrakenneratkaisua miettinyt yhtä pitkälle.
1: Ajatystyö vain on siitä petollista että siitä seuraa helposti "Hemingway -ilmiö" ; Hemingwayhan kirjoitti harkitusti ja ajatellusti, mutta lopputulos oli helponoloisuus, jota hän järkähtämättä tavoittelikin. Tästä vain seuraa se, että lukija kokee että tämänlaista olisi helppo tuottaa itsekin. Teksti on samalla niin vetävää että he myös haluavat imitoida tätä. Lopputuloksena on tietysti ollut valtava määrä karmivan huonoa juonellista kirjallisuutta. (Saatana. Älkää yrittäkö matkia Hemingwaytä!)

Ja että tähän liittyy mahdollisesti indoktrinoituminen/oppiminen lapsena. Ja että se voi silti ilmetä hyvin omituisilla tavoilla, kuten maaston tarjoamina tuntoaistimuksina jaloissa jotka sitten tuottavat samantapaisia taide-elämyksiä kuin mitä normaalimmin liitetään etenkin näköaistiin. Olen aiemmin tavoitellut samaa korostamalla rujouden tarjoamia elämyksiä, ja esimerkiksi teologiasta lainatulla transsendentilla mukaan saa jonkinlaista ylevyyden tuntua. Ja kuten linkin takana minulle kommentoiniut osasi kiteyttää (tasolla jonka luulen olevan ulottumattomissani) "Mistäköhän se johtuu, että monet ihmiset kieltäytyvät kokemasta transendenssia rujouden kautta? Tai en ole varma, kieltäytyvätkö he, mutta he eivät siinä kuitenkaan vaikuta onnistuvan, ja lisäksi nostavat asiasta mekkalan, ikään kuin se olisi esimerkiksi rujoa taidetta tekevän taiteilijan vika." Lähestymistavan ongelma onkin siinä, että se helposti jää vieraaksi ; Rujossa ei suostuta näkemään kaunista vaikka asiaa ajaisi sivistyssana. Lopputulos on vain se, että "kokijan sokeus" nähdää "rujouden arvostajan" perversioituneena havainnointina.

Ajattelin, että kävelyjutun kaltaista kevennystä tarvitaan jotta statementiani ei vain opiskeltaisi vaan sisäistettäisiin (mikä ei tarkoita sitä että sitä ei samalla voitaisi vastustaa ja olla sen kanssa erimielinen). Sillä tämä asia on jotain, jossa tulee vastaan kummallisuus joka pyörii kaikessa jossa mukana on "objektiivinen mielipide makuasioissa". Omakohtaisesti asia koetaan objektiivisena ja muiden makuasiana. Itse asia ei tässä välissä muutu.

Ongelmana on tietysti se, miten välittää tämä kaikki henkilöltä toiselle. Vaikeaa se ainakin on.

Olenkin huvittuneisuudella seurannut tatuointini aikaansaamia reaktioita. En ole toki tassutellut tarkoituksella ympäriinsä ilman paitaa. Mutta olen kuitenkin kertonut käyneeni leimattavana. Ja näyttänyt jos on pyydetty. (Koen parantavani omien valintojeni kautta maailmaa etenkin kahta kautta. En laula enkä ota paitaa pois. Näin maailmasta tulee hieman parempi paikka.)

Tatuoijan mielestä työ oli pieni. Mutta toisaalta sen tekeminen vaati tarkkuutta. Likimain jokaisella yksityiskohdalla on merkitystä, enkä nähnyt niiden selittämisen ratkaisevan ongelmaa, pikemmin mutkistavan. Selitin että ne pitää vain kopioida sellaisena kuin ne ovat. Tatuointi oli siksi nopeasti tehty, mutta se vaati tatuoijalta erehtymätöntä tarkkuutta vieraassa kuvassa. Näin pohjakuvion tekeminen Pisano-Dossi -manuaalista, sen kopioiminen iholle, eli valmistelu, vei paljon enemmän aikaa kuin itse kuvan lyöminen joka sitten oli valmiiseen pohjaan nakuttelua. Puolisoni mukaan se on sen sijaan melko iso tatuointi, onhan siinä niitä neliösenttejäkin. Pomoni mielestä tatuointi oli yksinkertainen koska siinä oli ääriviivaa ja vain yhtä väriä. Minusta se taas on juuri oikean kokoinen ja mutkikas koska siinä on minulle aika paljon informaatiota. Osan mielestä kuvio on itsessään hieno ja että se näyttää ritarilliselta ja että se siksi sopii minulle. Puolisoni mukaan "Makunsa kullakin" eli hän hyväksyy sen, mutta että se ei hänestä ole mitenkään erityisen hieno. Guy Windsor taas ilahtui, naurahti asialle ääneen, ja erikseen otti siitä itselleen kuvia. Osa suhtautui viileän kunnioittavammin. Osa näistä viileilijöistä luultavasti ymmärsi ja osa ei ymmärtänyt miksi olin tehnyt jotain tuollaista.

Suuruus, pieneys, yksinkertaisuus, monimutkaisuus sekä hienous ovat jotain jotka ovat subjektiivisia mutta selkeitä. Isolla tasolla oikeaa ratkaisua ei ole, ja sellaisen olemassaolo pitää kenties jopa kieltää. Yksilötasolla ratkaisu kuitenkin on, eikä tätä merkitystä saa kieltää. - Vaikka se olisi inhon tai naurettavuuden kokemus joita siihen varmasti myös joku liittää.

Järki ja miehisyys

Ihminen on ruumiillinen ja tietoinen olento. Tähän yksi näppärä tapa on ajatella Descartesin tapaan, että ruumis ja järki ovat erillisiä asioita. Ruumis on materiaalinen kulkupeli ja säiliö järjelle. Mukana on myös valtarakenne ; Järki ohjaa ja hallitsee ruumista. Näin rakentuu dualistinen ihmiskuva.

Tämä on sinällään mielenkiintoinen ajatus, koska tässä järkevyys itsessään ei ole ruumiillinen olento. Voitaisiin siis ajatella että Descartesilaisittain järki on tasa-arvoinen. Miehen ja naisen ruumis on erotettavissa järjestä. Ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin, on erilaiset ruumiit mutta samanlainen mieli tai sielu.

Kuitenkin käytännössä mieli-ruumisjaottelu on pidetty ja sitten ruumiillisuus on liitetty rahvaaseen ja naisiin. Toisin sanoen järki ja ruumis pidetään erillään ja toiset ihmiset nähdään järki -ihmisinä ja toiset ruumis -ihmisinä. Tätä kautta on rakentunut jollakin tavalla elitistinen järjestelmä, jossa toiset ovat ylempänä koska he ovat enemmän järkeä, jonka päärooli - ellei peräti luonnonjärjestys - taas on hallita materiaalista ruumista. Näin mukaan on saatu valtapelikin.

Samalla objektiivisuutta on alettu kuvaamaan irrallisuutena ja tunteettomuutena, joska tunteet on nähty ruumiillisina - tämä on sinällään mielenkiintoista. Sillä usein ihmiset jotka kannattavat sielukonseptia kertovat että järki ei tunnu aineelliselta koska ajatuksilla ei esimerkiksi ole massaa. No, ei ole tunteillakaan jos niikseen pitää. On ihmeellistä miten tunteet on "intuitiivisesti helppo" liittää ruumiillisuuteen kun taas järki on "intuitiivisesti vaikea" liittää siihen.

Dualistista dikotomiaa ja siihen liittyviä valtarakenteita on yritetty rikkoa monella tavalla. Feministeistä on tässä kohden mainittava Helen Reuter. Hänen mukaansa järki on miehistettyä, ja tämän vuoksi maskuliininen on ylennetty. Reuter moittiikin Descartesia siitä että hän lähestyy ruumista vain ominaisuuksiltaan määrällisenä, ei laadullisena. Reutersin linjaa ajavat feministit ovatkin esittäneet että Descartes oli narsistinen ja paranoidi. Ihaillessaan matemaattista totaalisen abstraktia järkevyyttään ja epäillessään vainoharhaisuuden asteelle ruumiillista havaintomaailmaansa. - Ongelmaan Reuters saa vastapainon fenomenologian kautta ; Siinähän asiat tiivistyvät peruskokemuksiin. Tämän kautta abstrakti ajattelu nousee vastustettavaksi. Ja tämän lähestymistavan seurauksena tiedosta tulee subjektiivista ja vapaasti valittavaa.

---

Kirjoittajasta oli mukavaa kirjoittaa tätä juttua, koska hänellä on - voimakkaitakin - antipatioita sekä kartesiolaista dualismia että fenomenologiaa kohtaan. Kirjoittajaa ihmetyttää tässä aiheessa kuitenkin eniten eurooppalainen kummallisuus ; Mies nähdään eiruumiillisena olentona ja nainen lihallisena olentona. Kuitenkin mieskuvaan kuuluu "aggressiivisempi seksuaalisuus" ; Naisen siveyttä on korostettu sitä kautta että miehet eivät hallitsisi himojaan. Ja muutenkin miesten lihaksikkuus ja toiminnallisuus ovat olleet tärkeitä. Onkin erikoista että näistä stereotypioista ei ole rakennettu sitä että järkeä ei ole liitetty naisiin ja lihallisuutta miehiin! Tässä on valtava ideologinen jännite..

Jaetut yhteiset ominaisuudet.

Eräs varsin kliseinen Jumalatodistuksien puolustustapa on "vedota neutriinoihin". Tässä ajattelussa korostetaan miten empiria näyttää massattomiakin kappaleita. Tässä on pohjalla yritys vaikuttaa intuitioon siitä mitä empiria on. Havaitsemista siinä mielessä mitä me arkielämässämme sitä teemme.

Kuitenkin empirian "synkkä salaisuus" on juuri se, että neutriinot ovat empiirisiä kappaleita. Se empiriakuva jota ne eivät vastaa on arkijärjen mukainen tiedekuva, joka ei itse asiassa ole kovinkaan lähellä sitä, mitä tieteenteossa ja tieteenfilosofiassa tunnetaan.
1: Eli toisin sanoen argumentti perustuu väärään tiedekuvaan, ja arkijärkipohjaisiin ennakkoluuloihin joita on luultavasti boostattu "oikeaoppisuudella" jossa on ryhmäänkuuluminen ja sielun pelastuskin mukana ; Jos et jaa näkemystä niin köpelisti käy. Tämä ei ole mikään hyvä lähtökohta.

Mutta katsotaan hieman neutriinoa ja sitä, miten siitä tuli tieteellinen teoria. Neutriino lähti lähinnä ad hoc -selityksenä, jota Pauli piti varsin epätyydyttävänä pelastuskikkana. Mutta kehittyivät tästä, neutriinojen ympärillä on tutkimusohjelmia jotka yrittävät havaita merkkejä neutriinoista. ; Eli esimerkin hiukkaset ovat massattomia, mutta niitä voidaan tutkia.

Samoin, vaikka tiede etsii gravitaation aikaansaavaa perushiukkasta eikä ole löytänyt sitä vielä. Mutta se ei ole pelkkä oletus, vaa takana on perusteltu teoria, joka haluttaan vahvistaa. Ja tämän teorian vuoksi rakennetaan hiukkaskiihdyttimiä, jonka avulla hiukkanen voidaan saada kiinni. Syynä on se, että sitä ei "vaan oleteta". Vaan gravitaation heikko luonne selittää sen, miksi Higgsin bosonia on vaikeaa havaita. Ja teoria sen toiminnasta taas vaatii että sillä on tietynlaiset ominaisuudet. Näin jos sitä ei löydy, niin fysiikan standardimallia joudutaan rukkaamaan.

Näin asia ei olekaan niin yksiniittinen kuin voisi luulla. Esimerkeistä löytyy epäanalogia. Ja koska epäanalogia osuu suoraan empirian metodologiaan ja ytimeen, ero on pakosti olennainen. Voidaan sanoa että neutriino täyttää empirian, mutta ei arkijärjen, mukaiset tiede -ehdot. Arkijärjestä tuntuu että neutriino on jotain "varsin kaukaa haettua" ja sillä on kummallisia ja epäuskottavia ominaisuuksia. Mutta näin ei olekaan, kun asiaa katsoo vähänkin tarkemmin.

Syy, miksi teologit viittaavat neutriinoihin eivätkä korosta miten Jumala tuottaa selviä ja havaittavia ihmeitä - joita esimerkiksi Vanha Testamentti on pullollaan - jotka nostasivat Jumalan maanjäristyksiä suuremmaksi ja havaittavammaksi voimaksi. Jumalan havaitsemiseksi ei ole keksitty mitään hiukkaskiihdyttimen kaltaista tavoittelukeinoa.

Siksi uskallankin sanoa varsin kohtuullisen väitteen. Jumalaa verrataan mielellään massattomaan kappaleeseen, koska olematon Jumala jakaa hyvin paljon ominaisuuksia massattoman tai näkymättömän tai ei vielä löydetyn ilmiön kanssa. Siksi vertausvalinnan huomaaminen on olennaista. Analogia rakennetaan juuri näihin kappaleisiin - eikä joihinkin muihin - syystä. Syy on se, että nämä perustelut eivät itse asiassa ole Jumalatodistuksia tai uskonnon rationaalisuuden osoituksia. Vaan yrityksiä selittää parhain päin se, että mitään vakuuttavia (tai edes surkeita) todisteita ei ole.

Ja jotta kyseessä ei ole vain pelkkä vinoilu, on tietysti ensin vain huomattava että se perustelutapa joka tekee neutriinosta rationaalisen uskomuksen ei päde Jumalaan. Tämän eron huomaamisen jälkeen lopputila on lähes päivänselvä. En kuitenkaan väitä että tämä tekisi Jumalasta olemattoman. Mutta perustelemattomaksi ja perusteettomaksi sitä kenties voi jo ihan hyvällä sydämellä ja tervein mielin tältä pohjin kutsua.

Huumeista ja havaintojen teoriapitoisuudesta.

"Saaret johdattavat merelle
minut joka en ole koskaan
vetänyt purjeköysiä"
(A.W.Yrjänä, "Kompassi")

Tuoreimmassa City -lehdessä oli gonzo -journalistinen tutkielma khat -huumeesta. Sen loppupuolella oli hieman tietoja siitä, miten tämä huume vaikuttaa. "Khatin vaikuttaessa käyttäjä piristyy, kokee euforiaa, tuntee ajattelevansa selkeämmin ja uskoo yleisen tietoisuuden kohentuneen. Todellisuudessa aivojen keskittymiskyky häiriintyy." Kyseessä on selvästi siitä että ihmisen reagoiminen ja keskittyminen on itsereflektiossa olennaisesti erilainen kuin ulkopuolisen mittaamana. Vastaavanlainen kohta voidaan löytää myös "Reindeerspotting" -elokuvasta, jossa narkomaani kaahailee autolla ja meinaa ajaa naisen päälle. Kaikki ihmettelevät kohkaamista, paitsi kuski joka ihailee refleksejensä nopeutta jotka "pelastivat ämmän".

Tätä kautta saadaan esiin tunnettu hermeneutiikan kritiikin muoto, jota olen itsekin käyttänut viitatessani hindujen lehmien kohteluun, joka on virallisesti aivan erilaista kuin mitä tilastot antavat näyttää. Tässä vasta -argumentissa ideana on se, että luonnontieteellinen lähestymistapa antaa erilaisia tuloksia kuin itsereflektio, joten itsereflektio tulee hylätä tosiasioidenvastaisena. Tällä ajatustavalla voidaan kritisoida monia asioita, esimerkiksi shamanistisia näkemyksiä joissa huumeista tulevat hallusinaatiot ovat vain erilaisia todellisuuksia joita ihminen ei normaaleilla rajoitetuilla aisteillaan havaitse.

Tässä kohden joku voisi kuitenkin sanoa, että yhtä hyvin voitaisiin väittää että oma henkilökohtainen kokemus olisi erehtymättömämpi kuin vaikkapa mittalaitteen antama refleksin nopeus. Se, että "luonnontiede voittaa sisältää ikään kuin oletuksen siitä että luonnontiede voittaa". Näin voidaan muistuttaa, että aivan kuten ihmissusien hyväksymisen kohdallakin, olisi periaatteessa mahdollista että moni asia jonka määrittelemme hallusinaatioksi johtuukin vain siitä että sulkumielisesti kiistämme avomielisesti vaihtoehdon että havainnon kohde voisi olla olemassa.

Feyerabend oli sitä mieltä että havainnoissa on aina teoreettisuutta. Sen ajan perususukomukset ovat aina mukana tulkinnassa. Näin esimerkiksi aurinkokeskisessä näkökulmassa maakeskinen näkemys näyttää huonolta, koska siinä on paljon outouksia, anomalioita. Kuitenkin maakeskisen näkemyksen puolustaja voisi vain lisätä ekliptikoja tai viitata siihen että maan ilmakehä tuottaa outoja säännönmukaisia heittoja ja harhoja. Näitä voidaan korjata episykliteorialla, jonka jälkeen havainnot näyttävät oikeilta.

Itse asiassa tämänlaista tapahtuu aivan oikeasti. Voidaan itse asiassa sanoa että havaintoihin tulee teoriapitoisuutta kahtaa kautta.
1: On psykologisia syitä, jotka ovat näkemystä siitä mitä asian havaitseminen tarkoittaa. Unessa saatu havainto voidaan tätä kautta määritellä eri arvoisiksi olettamalla sen tarkoitukseksi jotain hyvin erilaista.
2: On vallitsevien tieteellisten paradigmojen tarjoamia syitä, jotka taas johtuvat siitä, että meillä on esimerkiksi teoria valon taittumisesta jota kautta on rakennettu kaukoputkia jotka antavat tietynlaisia kuvia. Useiden kokeiden testausjärjestelmä rakentuu siihen että on monia erilaisia jo olevia tuloksia, joita käytetään apuna. Ilman tälläistä ei voitaisi (1) tehdä hiukkaskiihdytinkoesuunnitelmia eikä (2) tulkita niitä.
→ Laajasti ottaen sekä havainto että mittaus koostuu siitä että "reseptori X on reagoinut" ja tämä tulkitaan jotenkin. Uneksi, hallusinaatioksi tai sammakoksi tulkittu näköaistimus ovat tulkintoja siitä mitä jokin reagointi tarkoittaa.

Tämä ei tietysti johda siihen että meidän olisi järkevää uskoa että khat kohentaa tietoisuutta. Eikä LSD:kään avaa uusia teitä vieraisiin todellisuuksiin. Tai raportoidut ihmisten silminnäkijähavainnot UFOista tai Jeesuksen ylösnousemuksesta olisivat todellisia ilmiöitä/tapahtumia.

Usein tässä kohden käytetään ns. riippumattomuusvaatimusta. Tässä näkemyksessä Teoria (T) on testattavissa jos siitä voidaan (1) johtaa Hypoteesi (H) joka voidaan mitata, havaita ja arvioida teorioiden T¹, T²... antamien tulosten kautta. Ja jossa teoria T on riippumaton teorioista T¹&T². Esimerkiksi riippumattomasta järjestelmästä on ollut tärkeä Kosson työssä. Hän on esittänyt että DNA -molekyylin kuvantaminen elektronimikroskoopilla on riippumaton, koska hahmo saadaan esiin tarkastelemalla sitä miten elektronit taipuvat. Tämä teoria elektronien taipumisesta on eri teoria kuin teoria DNA:n biokemiallisesta toiminnasta.
1: Ilman tämänlaisia rajoitteita voitaisiin päätyä "puhtaasti kehäpäättelyjärjestelmiin" jossa LSD avaa näkymiä uusiin todellisuuksiin koska LSD muuttaa havainnointia ja nähdään erilaisia asioita, joka taas kertoo siitä että toiset todellisuudet ovat tosia, koska LSD näyttää ne. Tämä olisi maailmankuvallista selittämistä, jossa ytimessä on se, mikä on päätetty ja havainnot tulkitaan jo ennaltapäätetyn pohjalta.

Toki ongelmana on se, että jos tutkimus antaa outoja tuloksia, voidaan muuttaa myös T¹:tä tai T². Emme voi tietää pitääkö meidän muuttaa mitä näistä asioista. Tätä kautta on selvää että valinnan kautta havainnon merkityksestä tulee tulkintaa, mukaan livahtaa teoriapitoisuutta. Tätä kautta kyseessä on jälleen valintatilasta, jossa maailmankuvallisella valinnalla on tilaa. Ja itse asiassa esimerkiksi Sneedin havainto, jonka mukaan liikemäärän säilymislaki sotkee fysiikassa törmäytyskokeet ; Jos mittaamme nopeuksia ennen ja jälkeen törmäytysten, joudutaan arvioimaan massojen suhde toisiinsa. Mittayksikön valinnassa mukaan kuitenkin tulee liikemäärän säilymislaki. Näin ollen massa on klassisessa törmäysmekaniikassa teoreettinen termi, eikä se täytä riippumattomuusvaatimusta.

Tämä on tietysti minunlaiselleni tärkeä, koska pidän Duhemin-Quinen teesiä yhtenä kenties mielenkiintoisimmista tieteenfilosofisista oivalluksista. Quine korosti sitä että analyyttisen ja synteettisen välinen ero on häilyvä. Eli havainnot ovat teoriapitoisia ja teoriat havaintopitoisia. Duhemin Quinen teesissä muutetaan sitä kohtaa, jota tarvitaan vähiten muualla. Massa on tärkeä koska klassinen törmäysmekaniikka on kaiken kaikkiaan varsin vakaalla pohjalla. Massan poistaminen tekisi tästä järjestelmästä järjettömän ja se olisi kova ja laajalle kumuava takaisku.

Näin ollen ongelmien ajatellaan olevan oletusarvoisesti pieniä ja vain harvemmin suuria. Tätä kautta tietoja voidaan tietysti joutua ajan mittaan muuttamaan melkoisen paljonkin. Näin joka kokeen jälkeen ei jouduta aloittamaan pyörän rakentamista alusta ja opiskella uudet käsitteet.
1: Pidän ajatuksesta joka rakentuu dynaamisuuden ja holistisuuden varaan. Sen varaan että yhden teorian ad hoc on toisen teorian tärkeä tulos. Ad hoc -oletus voi myös vaikuttaa taannehtivasti, eli viedä uskottavuutta muiden testien tuloksilta jolloin verkon rakenteeseen tulee heikkenemiä. Ja itse asiassa joskus "hyväksytysti kasautuneet ad hoc -selitykset" voivat kaatua ja nostaa taannehtivasti hyväksyttäväksi joitain vanhoja näkemyksiä. Tosin myönnän että tiedeperinteet voivat olla yhtä olennaisia. Jos joku käyttää todella outoja tutkimusjärjestelmiä, sen hyväksymiseen menee helposti kauemmin aikaa.

Näin uskallan sanoa "ei huumeille" ja uskallan pitää hallusinaatiokertomuksia todisteina siitä että huumeet harhauttavat mieltä. Ja jos epäilee muuta, astuu mukaan psykologisia selityksiä ainakin pehmenneen pään hairahtumisesta, maailmankuvallisista pakkomielteistä ja henkisestä turskaudesta. Siitä huolimatta, että moni sanoo että hallusinoivien aineiden käyttökokemusten puute olisi este asiaan kannanotot.

Taiteilija ja teknikko.

Ihmiset ovat käyttäneet maalauksia kauan. Esimerkiksi luolamaalauksissa näkyy piirroksia eläimistä. Maalarimestarit myöhempinä aikoina maalasivat töitä. Taitoa vaati muun muassa tarkka yksityiskohtien piirtämistaito. Taidemaalarin ammattitaitoon kuuluu tätä kautta nykyäänkin myös "fyysisiä taitoja" kuten kykyä sekoitella värejä ja laittaa niitä kädellä oikeaan paikkaan maalausta.

Valokuvaaminen on tietyllä tavalla muuttanut tätä. Ja teknologia muuttaa lisää. Vaikka esimerkiksi Mika Sipura valittelee perfektionismin rajamailla, on tekniikka tässä ihmeellistä. 1970 -luvulla nekin kuvat joita minä otan ötököistä olisivat vaatineet kalliita vehkeitä ja taitavaa käyttäjää. Nykyaikaan siirrettynä ne eivät tietenkään edusta mitään "ylen mahtavaa erikoislaatua". Tätä kautta tekninen osaaminen, ainakin tiettyyn tasoon pääsemiseen asti, on vähentynyt. Tätä kautta voisi ollakin tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä kuvaa.

Tosin voidaan sanoa että siinä missä taidemaalari harjoittaa fyysistä taiteentekoa - siis hieman kuten miekkailijat! - on valokuvaaja enemmän teknikko. Valokuvaaminenkin vaatii taitoa. Se taito on vain valokuvausapparaatin käsittelytaitoa. Eri toiminnot tietenkin helpottavat tätä prosessia, mutta yhä edelleen kuvaaminen vaatii tiettyä suorittamista.

Tästä pääsen Rauno Välimäen minulle esittämään asioihin. Taiteilijalta vaaditaan aina näkemystä.

Välimäki on ainakin minusta taitava ja kouliintunut valokuvaaja. (Hänen kuviaan on jopa myyty ja jopa imarreltu eli kuvia on otettu painoon asti käyttöön ilman lupia..) Ja hän kannattaa koulukuntaa, jossa kuva mietitään, otetaan yksi tai kaksi otosta, ja sitten kuva on valmis. Toinen tapahan on tietysti ottaa kuvia ja karsia rumat pois. Kuvia syntyy miettimällä tietenkin vähän. Toinen tärkeä asia, jota hän korostaa on ihmisten kuvaaminen. Hänestä ihmisiä kiinnostaa etupäässä lajitoverit. Hän kertoileekin valokuvauksen opettajastaan, joka on esimerkiksi kuvannut vankeja. Ei tirkistelevään tyyliin vaan siten että ne ovat hänen ystäviään. Hän on saanut kuviinsa kovan elämän kokemus ja ihminen sekä sen säilyminen tai miksei murtuminenkin, eikä mässäillä seiskamalliin. Kuvaa ei tietenkään pitäisi selittää liian auki, vaan katsojan pitäisi saada siitä jotain.

Itselleni ihmisen kuvaus taas on harvinaista. Samoin "näkemyskuvaus". Se joko on hetkessä tai ei. Harkinnan sijasta kyseessä on tuurista ja intuitiosta. (Jotka kummatkaan eivät minulla toimi hyvin.)

En pidä siitä että minua kuvataan enkä siitä että minä kuvaan ihmisiä. Osa pitää kuvaamista huomaavaisuutena. Tai kuten meri sen kiteytti Sipuran kuvausblogauksessa "kamera on ikään kuin lisenssi, lupalappu. monet ihmiset haluavat, että heihin kiinnitetään sen verran huomiota, ja se on ihan siisti tapa huomioksi."Valokuvaan saaminen on tietysti myös temppu. Esimerkiksi valokuvaajan kortin esittäminen, kuvausluvan kyseleminen ja sen jälkeen muiden kuvaaminen on Välimäen mukaan yksi hänen opettajansa käyttämiä temppuja. Vaikka kuvattavat muuten olisivatkin vastentahtoisia, tällä tavalla syntyy "sinä lupasit" -henkinen reaktio. Minusta, vaikka kuvat ovatkin hienoja, ihmisen valokuvaamisessa on jotain. Jotain, joka voi olla lainaa uskonnoista. Eräissä uskomuksissa valokuvaan ajateltiin tarttuvan sielun (samaan tapaan kuin luolamaalauksiin on ainakin eräiden tulkitsijoiden mukaan ajateltu vangitun eläimen essenssi), ja kuvainpalvonta on esimerkiksi Islamissa ollut kielletty asia. (Tekstinpalvontaa on sitten harrastettu sitäkin enemmän.)

Kamerassa, kuten kaikissa kuvissa on myös tunnevaltaa. Kamera on kenties vielä voimakkaampi, koska siihen liittyy helposti "editoimattomuuden fiilis". Tuntuu että maalari voi kaunistella kohdettaan, kamera ei. (Tosiasiassahan tietokoneen editointiohjelmat tekevät ihmeitä, mutta se ei riko illuusiota.) Kamera siis ikään kuin heijastaisi yhden hetken sellaisenaan. Siksi uutinen nälänhädästä ja tilastot ei saa ihmistä muuttamaan maailmaa. Mutta valokuva nälkäänäkevästä sen sijaan vaikuttaa. Tuntemattomankin kuvasta tuojottava katse tekee asiasta henkilökohtaisemman. (Ja kuten sisareni näyttää, henkilökohtaisuus on vakuuttaa ja konkreettisen tuntuista tekijälle. Sama "rahana hengettömänä" voi tehdä ihan yhtä paljon, mutta se ei tunnu samalta.) Sama koskee tietysti eläinten oikeuksia. Niissä argumentteja tehokkaampia tuntuvat olevan teurastettujen kanojen kuvat. Vaikka ne eivät kerro juurikaan mitään kanan elämästä ja kuolemasta, vaan siitä miltä ne näyttävät kuoleman jälkeen. Kuvat ovat tätä kautta valtakortti. Oikotie tunnemaailmaan.

Itse taas kuvaan kaikkea, kerään jonkinlaista muistisälpettä. Tästä seuraa tietysti se, että määrää riittää, ja kun sitä riittää on siellä keskihajonnan lain mukaan muutamia tuuriotoksia. Siis sellaisia jotka on hyviä. Karkeasti sanoen kuvaan kaikkea muuta paitsi ihmisiä. (Joita kuvaan vain hyvin satunnaisesti.) Aihepiirit heijastelevat jollain tavalla omia mieltymyksiäni. Näen sentään silmillä useampia kohteita kuin kuvaan.

Tietenkin kamera liittyy myös havaitsemisen näkemykseen. Tästä hyvä esimerkki on artikkeli
Camera Obscurasta. Camera Obscurahan on käytännössä vain reikä seinässä. (Ei. Siitä ei tunge läpi mitään japanilaisia.) Takana on seinä, jolle valo on piirtänyt kohteen ylösalaisin. Heijastefilmiä ei ole ollut, joten kuva on liikkunut. Jos mallit asettelee liikkumattomiksi, kuvan voi tietysti maalata vaikka takaseinälle laittamalle kankaalle. Craryn näkemys, jossa camera obscura on samanaikaisesti katsomisen väline että tarkastelun kohde. Crary näkee siinä yhteyksiä jopa Platonin luolavertaukseen, joka kieltämättä saa uusia sävyjä jos varjot ovatkin tosi hienoja ja värikkäitä varjoja. Craryn ajatuksissa jopa itse Descaretes olisi saanut vaikutteita tästä laitteesta ja siksi olisi eriyttänyt ajattelun ja ruumiin. Ajattelu ja tarkkailu kun ovat samanlainen mentaalinen toiminto. Sekä tietenkin seuraava: "Newtonille camera obscura oli samanaikaisesti väline empiiriseen observointiin, reflektioon ja itsetarkkailuun. Camera obscura estäisi tarkkailijaa samaistumasta tarkkailtavaan kohteeseen." Crarystä kuva oli parempi ja elävämpi kuin valokuvissa. Tämä ei ole tietenkään ihme, kun muistetaan mustavalkokuvat sekä kuvien tekninen laatu. Nykyinen videotekniikka on jo paljon joustavampi.

Tätä kautta maalaaminen, valokuvaus ja camera obscura ovatkin tavallaan olleet taiteilijan työkaluina ohjaavia. Niiden avulla voidaan esitättää jotain jota muilla välineillä on vaikea tuottaa. Tätä kautta väline, olipa Craryn tulkinta kuinka epäuskottava tahansa, on siinä suhteessa fiksu että väline on tarjonnut uuden tavan katsoa maailmaa ja tuottaa siitä toisintoja.

Valokuva kuitenkin siirtää välittömän hetken camera obscuralla tai sitä ilman maalaavaa tarkemmin. Tekninen taitovaatimus voi periaatteessa vapauttaa resursseja esimerkiksi kuvakulmien ja tilanteiden mietintään. Toisaalta maalaustaiteessa voidaan siirtyä "eiesittävämpään suuntaan". (Tai ehkä tähän on jopa paineita.) Muotokuvia tai maiseman kopiointeja ei aina tarvitse maalata. Ne voi myös kuvata, jos ei halua maalata. Tosin uskon että maisemataulut ja jopa maalatut muotokuvat ovat yhä yleisiä kodeissa. Että siihen suhteen hieman ylivedetty tulkinta minulta.

Ehkä muotokuvien ja maisemakuvien määrä vain on kasvanut kun niiden ottaminen ei vaadi eksperttiä ja aikaa. Ehkä laadukkaiden muutamien kuvien sijasta keskitytäänkin määrään ja saadaan vanhaa laatua tai vähän sitä heikompaa, mutta sitäkin suurempia määriä.

Ehkä tämä on se syy, minkä vuoksi televisiota ja elokuvia halveksutaan. Ne tuovat paljon kuvia. Ja ne eivät aina ole laadukkaita, vaan niitä vain tuotetaan paljon. Toinen syy voi tietysti olla halu välttää kuvainpalvontaa. Taide -intellektuelli eliitti voi jopa haluta korostaa älyllisyyttä. Ja tämä taas usein tuntuu korostavan tunteiden dumppaamista. (Mihin en näe syytä. Kyse on minuta enemmän siitä miten niitä tunteitaan käyttelee.) Tämä voi lisätä haluja välttää pakotetta tunnekontaktiin joka juuri kuvista helposti siirtyy (kun taas tekstistä tunteensiirto ei ole yhtä helppoa. Pelkkä adjektiivien luettelu ei auta tunnelman synnyttämisessä).

---

Kuva on tehty siten että ensin otin itsestäni valokuvan, jota käytin mallina piirustuksessa, jonka tein itse. Värimaailma on tietysti eivalokuvasta, otin väriskaalan absintista. Kaikki yhteydet valmistustekniikkaan ja itsereflektioon ovat tässä yhteydessä täysin itsetarkoituksellisia.

Alaviitteitä Platoniin.

Alfred North Whitehead¹ muistetaan kaikkialla lauseesta, jossa hän kertoo että kaikki se filosofia, mitä nykyään tehdään, on vain alaviitteitä Platoniin².

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Platon olisi ollut erityisen oikeassa kannanotoissaan³. Sen sijaan jos filosofia ymmärretään sarjana keskusteluja ja kysymyksiä, niin tilanne muuttuu. Hän kun kysyi tärkeitä kysymyksiä monilta eri alueilta⁴. Esimerkiksi hän otti kantaa havaintojen ja todellisuuden suhteessa luolavertauksessaan. Hän teki metafyysisen teorian ideoiden maailmasta, käsitteli deduktion ja induktion ongelmia ja mietti lähes kaikkea politiikasta seksin kautta kaikkeen muuhun⁵.

Tämä tuokin sen mikä filosofiassa on tärkeää. Kysyminen on tärkeää. Hyvä kysymys saa monta vastausta. Osa vastauksista hylätään. Mutta on silti tärkeää yrittää myös vastata. Ilman vastauksia meillä on vain hämmennys, jossa mikään ei salli eteenpäin menoa. Ilman kysymyksiä meillä ei ole mihin vastata. Ja ilman rohkeutta kysyä onko annetut vastaukset oikeita, meillä on vain hallinnan harha.

Platon oli sen verran väärässä monissa kannanotoissaan todellisuudesta, että hänen tietojensa pohjalta "Harry Potter" sisältää monin paikoin enemmän tietoa todellisuudesta⁶. Kuitenkin hänen kysymyksensä olivat niin hyviä ja hänen alueensa kysellä olivat sen verran laajoja, että voidaan sanoa että keskitymme niihin osa -alueisiin, etsimme vastauksia ja omistammekin niitä, juuri niissä kysymyksissä joista hän oli kiinnostunut.

---

1. Joka oli hienostunut filosofi, joka muun muassa teki Bertrand Russellin kanssa yhteistyötä "Principia Mathematica" -teoksessa. Kirja yhdistetään melko suoraan Russelliin, kun Whitehead on jäänyt tuntemattomammaksi. Reilua?
2. Joka oli kuuluisa myös painijana, mutta joka muistetaan lähinnä urastaan filosofina. Reilua?
3. Hän muun muassa kannatti harvainvaltaa ja sensuuria. Reilua?
4. Hän oli ensimmäisten joukossa, ja tunki nokkaansa kaikkeen mahdolliseen ja sen vuoksi hänet muistetaan. Reilua?
5. Joka mainitaan vain epätäsmällisesti, kun osasta kerrotaan sisältö. Reilua?
6. Rinnastan filosofian ja fantasiakirjallisuuden, ja tässä ilmeisesti pilkaan jollain tavalla Platonia, vaikka fantasiakirjailija eli erinäisiä vuosia ja tieteen kehitystä myöhemmin. Tottakai Rowlingilla on etulyöntiasema! Reilua?

"Hyvä mies" on muualla Nelson, mutta Irwin suomessa ollessaan?

Nelson Goodman on henkilö, joka on näkemyksessään yhdistänyt induktion ongelman perspektiivien pluralismiin. Hän on siis muistuttanut että induktiota ei nähdä, eikä sitä voi todistaa muuta kuin kehäpäätelmän kautta. (Lakien ja sääntöjen etsiminen on siis premissi, ei johtopäätös.) Emme voi myöskään olla varmoja siitä, että jos jokin laki toimii menneisyydessä, että se toimisi tulevaisuudessa. Tämän lisäksi hän muistuttaa että usea eri sääntö voi selittää samanlaisen tuotoksen. Tästä esimerkkinä ohessa oleva kuva, jossa pisteet kuvaavat havaintoja tai faktoja ja sininen viiva induktiivista lakia, joka vedetään niiden kautta.

Havaitaan selvästi että on samat havainnot, mutta eri tulkinnat. Kaikki sopivat yhtä hyvin aineistoon, ja niissä on tietty kohta, jossa ne olettavat havaintojen olevan tietyllä ajanhetkellä, joten ne myös ennustavat tapahtumia eivätkä vain hyväksy "mitä vain".

Goodman otti esiin käsitteen, jolla hän osoitti että tämä useiden vaihtoehtojen olemassaolotulee jatkumaan aina. Hän kehitti lainomaisuuden, jota kutsui nimellä "vihryt". Tämä tarkoittaa sitä että kohde lähettää vihreää valoa ajanhetkeen X asti, jonka jälkeen se alkaa lähettämään sinistä valoa. Ensi alkuun tämä saattaisi tuntua typerältä. Eihän värin vaihtumiselle ole todisteita, joten ei ole mitään syytä olettaa sellaista olevaksi. Kuitenkin tähän liittyy olennaisesti eräs lainomaisuuden ongelma: Emme oikeasti tiedä, onko jokin laki todennäköisempi vain sen takia että se on lineaarinen: Ei voida sanoa että luonnossa oleva Y=5 olisi todennäköisempi kuin Y=X joka olisi todennäköisempi kuin Y=sin(X). Siksi Goodmanin laki ei välttämättä ole monimutkaisempi ja kaikki ne ideat, joilla perustellaan se, että vihreät smaragdit ovat vihreitä myös vuoden kuluttua tukevat myös ideaa että vihreät smaragdit ovat sadan vuoden kuluttua sinistä valoa päästäviä, koska ne ovat "vihryitä".

Tosin tälläinen Goodmanin esittämä "tulevaisuuden muutos" joka ei seuraa sinikäyrän tapaista lakia, on hieman erikoinen. Ja kun se nojaa tulevaisuuteen, sitä voidaan verrata ikään kuin UFOtutkijan esitettämään maailmanlopun ennustukseen, jossa sanotaan että UFO:t piilottelevat maan ihmisiltä ajanhetkeen X, jonka UFOtutkija tietää. Ja esittäisi että joka ikinen päivä ennen ajankohtaa X tukisi väitettä, että UFOinvaasio olisi todella tulossa juuri tuona tietäjän esittämänä päivänä;
1: Konfirmointinäkökulmassa UFOtutkijan kannanotot vahvistuvat aina kun UFOa ei havaita. Toisin sanoen se saa siihen sopivia tapahtumia. Jos menneisyys tukee tulevaisuutta ja ikään kuin vahvistaa sääntöön uskomista tätä kautta kahta kautta.
___1.1: Positivistisesti (~ suoraan havaittavana, eli verifioitavana, näkökantana) induktio vahvistetuu sillä että siihen sopivia ennusteita kerätään menneisyydessä. Sääntö ikään kuin havaitaan suoraan ja siihen sopivia havaintoja saadaan. (Ei väliä sillä voidaanko näkemys kumota vai ei.)
___1.2: Fallibilistisesti tämä sääntö saa myös tukea, koska periaattessa se, että ennen ajankohtaa X havaitaan UFOinvaasio falsifioisi tämän näkemyksen. Joten joka ikinen näkymätön UFO korroboroisi teoriaa.

Sen sijaan kun tilannetta lähestytään "extraordinaryn" kautta niitä voidaan arvoida jollain tavalla. Sillä joka ikinen ajanhetki, kun UFOa ei havaita, korroboroi, verifioi ja konfirmoi aivan samalla tavalla teoriaa, jonka mukaan UFOja ei ole. Nämä teoriat eivät kuitenkaan ole yhtä hyviä. Tämä lähestymistapa on perusteltava sillä, että tämä vertailu "UFOja ei ole"-teorian ja "UFOt piileskelevät ennen invaasiotaan joka on ajankohdalla X" -teorian paremmuus riippuu täysin UFOjen olemassaolon uskottavuudesta. Joka taas on muuta kuin mistä tässä puhutaan : Näkemys jonka mukaan "UFOja on" ei joudu kriittisen testin alle missään tämän testisarjan vaiheessa ; Teoriahan ei hommaa evidenssiä UFOjen olemassaololle vaan käsittelee vain ja ainoastaan niiden ilmestymisen ja piileskelyn luonnetta, tarkemmin : Vain tämä osa saa korroboraatiota. Eli jos UFOja ei ole havaittu tai niistä saatu todisteita ennen, nollahypoteesina on tämän vuoksi se että niitä ei todennäköisemmin myöskään ole hyökkäämässä ajanhetkellä X ja aivan yhtä paljon ne ovat piileskelemässä ennen tätä.

Lisäksi juuri ajanhetkeen X uskominen on heikoimmalla vaikka UFOjen olemassaolo ja piiloutuminen oletettaisiin yhtä todennäköiseksi kuin se että niitä ei ole: Sillä sama teoria tukee aina myös näkemyksiä joissa X on ajanhetki joka on mittaushetken jälkeen. Eri teorioissa X2 voi siksi olla yleensä myös varhaisempi ajankohta, tai myöhempi. Ja näitä ajankohtia on todella lukuisa määrä, joiden kesken "invaasion uskottavuus" ikään kuin jaettaisiin.

Sama käy tietysti Goodmanin "vihriälle". Sillä on valon aallonpituuteen vaikuttavia ominaisuuksia, jotkaa olisivat nykytieteen näkemysten valossa "erikoislaatuisia", "harvinaisia" tai "ainutlaatuisia". Se ei siksi saisi kovin hyvin sopivuutta kokonaisuudessa.